» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | perjantai, 14.08.2020 
 Artikkelit» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Artikkelit | artikkelit | ilmailukirjallisuutta | pluschow_tsingtaun_lentaja.html
tsingtau Lisää ilmailukirjallisuutta

Tsingtaun lentäjä

Sisältö
Lentäjän iloja ja huolia 2
Ihania päiviä Tsingtaussa -
Sotahälytys – Kyyhkyseni 14
Japanilaisten leikkiä 26
Sotajuoneni 31
Hurraa! 36
Viimeinen päivä 39
Kiinalaisen riisipellon liejussa 45
Mr. Mc Garvinin kalamyrkytys 49
Minut vangitaan! 62
Muurin ja piikkilankojen takana 69
Pako 89
Synkkiä öitä Themsen rannoilla 93
Salainen matkustaja 109
Tie vapauteen 110
Takaisin isänmaahan! 112

Lentäjän iloja ja huolia.

Elokuussa vuonna 1913 saavuin kotikaupunkiini Schweriniin.
Olin viettänyt Englannissa useita viikkoja, antautuen Lontoossa ennen
kaikkea sikäläisten runsaitten taideaarteiden tutkimiseen ja kuleksien
päiväkaudet Lontoossa ja sen ympäristössä. Silloin en aavistanut, kuinka
suureksi hyödyksi nämä vaellukset olisivat minulle kaksi vuotta
myöhemmin.
Eräänlainen kiihtymys ja levottomuus olivat jo koko matkan
vaivanneet minua enkä Schweriniin saapuessani vastassa olevalle enolleni
uskaltanut esittää kysymystä, joka jo monta päivää oli polttanut sieluani.
Sillä näinä päivinä piti ilmestyä uusien laivaston syyskomennusten, ja
minun suhteeni kysymys oli siitä, tokko vuosikausia palanut toiveeni
vihdoinkin toteutuisi.
Enoni kysymys: »Tiedätkö mihin joudut?» sattui minuun kuin
sähkö-isku.
»En».
»No, toivotan sitten sydämestäni onnea, laivaston lentoosastoon!
»
Ilosta teki mieleni päästää huima riemuhuuto keskellä katua
mutta en tahtonut kuitenkaan kovin pahasti kiihdyttää kelpo
schweriniläisten mieliä.
Vihdoinkin siis toiveeni oli täyttynyt!
Loman viimeiset päivät menivät kuin lentämällä, ja ilomielin palasin takaisin
meriväenkouluun, palvelemaan viimeisiä viikkojani puolitoista-vuotisesta toiminnastani
tarkastusupseerina, enkä vielä milloinkaan ollut pakannut matkaarkkuani
niin iloisena, kuin nyt lähtiessäni uutta elämäntehtävääni
vastaanottamaan.
Juuri muutamia päiviä ennen lähtöäni muuan tovereistani tuli
kysymään minulta:
»Joko tiedätkö uutisen, mihin teidän on mentävä?»
»Joko tiedätte uutisen,
»Kyllä, lentäjäksi».
»Mies hyvä, eihän teillä vielä ole aavistustakaan onnestanne.
Tehän joudutte Tsingtauhun!»
Menin aivan mykäksi hämmästyksestä ja lienen ollut sangen
tyhmän näköinen.
»Niin, Tsingtauhun, ja vieläpä lentäjäksi! Te onnenpoika, teistä
tulee ensimäinen laivasto-lentäjä Tsingtauhun!»
Ei ihme, että en tahtonut tätä uskoa, ennenkuin sain virallisen
vahvistuksen. Totta se oli. Semmoinen onnenpotkaus minulle tosiaankin
tapahtui.
Oltuani vielä kolme kuukautta Kielissä, vihdoinkin koitti
tammikuun ensimäinen päivä vuonna 1914, ja minä pääsin rakkaaseen
Berliniin.
Ja sitä levottomuutta! En ollut lainkaan pysyä aisoissani. Jo
tammikuun toisena päivänä olin Johannisthalissa ja luulin saavani heti
alottaa lentämisen. Mutta minulle kävi niin kuin kaiketi useimmille lentäjäoppilaille.
Ensinläisen kerran opin tuntemaan lentäjäin vanhan
kokemuksen: vain maltilla voi oppia lentäjäksi, odottamaan on kaikkein
ensiksi opittava.
Odottaa, odottaa ja yhä vain odottaa. Kahdeksankymmentä
prosenttia koko lentämisestä on vain odottamista ja varuillaan-oloa.
Ilmojen jumala oli näet suvainnut pudistella höyhentyynyään,
niin että koko lentokenttä oli paksun
lumikerroksen peitossa.mahdotonta.
Ja viikkokaudet olin tullut joka aamu ajatellen: nyt luuli varmaankin on
sulanut! Mutta pettyneenä palasin iltapäivällä takaisin kotiin.
Helmikuussa vihdoin tuli kaunis ilma. Ja helmikuun ensimaisenä
päivänä minä istuin onnellisena kyyhkysessäni ja lensin ensimäistä kertaa
ilmaan suloisessa kylmässä talvi-ilmassa. Ilma oli näinä päivinä suosiollinen, ja
väsymättä opeteltiin joka päivä.
Lentäminen oli minulle mieluista, sen huomasin piankin. Ja hyvin
ylpeä olin, kun jo kolmantena päivänä sain lentää yksinäni. Olin juuri
lentänyt kaksi päivää yksinäni, kun eräänä kauniina lauantaiiltapäivänä
opettajani, väsymätön Werner Wieting, tuli sanomaan:
»No, kuinka olisi, herra yliluutnantti, ettekö tahtoisi heti
suorittaa lentäjän-tutkintoanne? Olisihan se kelpo pikku ennätys!»
»Tahdonpa tietenkin, olen valmis!»
Kymmenen minutia myöhemmin istuin jo koneessa, ja iloisesti
käännähtelin Kyyhkyselläni ohjesääntöjen määräämät kaarrokset. Oli
todellinen nautinto kuppelehtia ihanassa talvi-ilmassa. Ja kun viimeinen
koelaskeutuminen oli onnistunut moitteettomasti, ja kun opettajani
ylpeänä ojensi kätensä minulle onnitellakseen, silloin oli minun niin hyvä
olla, ja sisäisen tyydytyksen ja onnen tunne valtasi koko olentoni.
Nyt olin siis ilmailija. Oppiaika oli ohitse, ja vapaasti ja yksinäni
saatoin tästä lähtien joka päivä mielin määrin lentää isolla sadan
hevosvoimaisella koneella.
Muuan erikoistehtävä tuotti minulle silloin suurta iloa.
Rumpler oli rakentanut uuden yksitason, joka oli erikoisesti rakennettu
hyväksi nousijaksi. Tällä lentokoneella oli nyt lyötävä maailman korkeusrekordi.
Tunnetun lentäjän Linnekogel'in piti ohjata tätä konetta, ja hän
pyysi minua mukaansa lentämään tähystäjänä. Mikä olisikaan ollut
luonnollisempaa, kuin että suostuin!
Eräänä päivänä helmikuun lopulla lähdimme ensimäiselle
yritykselle. Kovasti kääriytyneinä peitteisiin kylmän takia istu~n me
lentokoneeseemme, ja kadehtien monet ihmissilmät katselivat meitä, kun
lintu lyhyen juoksun jälkeen kohosi kevyesti kuin sudenkorento. Kello
kädessä minä pidin silmällä korkeutta, ja jo viidentoista minutin kuluttua
olimme päässeet kahteen tuhanteen metriin, mikä siihen aikaan oli
erinomainen saavutus. Mutta nyt nousu kävi hitaasti. Ilma kävi hyvin
levottomaksi, ja kovat vihuripuuskat nakkelivat meitä kuin höyhentä ylös ja
alas. Tunnin perästä olimme viimein päässeet neljään tuhanteen metriin, kun
motori sihisten ja sylkien rupesi koukuttelemaan ja muutamien sekuntien
jälkeen kuin äkillisellä tempaisulla kokonaan seisattui. Kierteissä me
suurella nopeudella luikuilimme maata kohti, ja muutamia minutteja
myöhemmin kone seisoi ehyenä lentokentällä.
Kylmyys oli ollut liian suuri, motori oli hyvin yksinkertaisesti
jäätynyt, eikä tätä estettä ollut ajoissa
tullut ajatelluksi. Uutterasti rakennettiin parannuksia. Jo muutaman
päivän perästä teimme uuden yrityksen, ja tällä kertaa meillä näytti
olevan parempi onni.
Levollisesti ja varmasti pääsimme yhä korkeammalle.
Neljä tuhatta metriä, neljä tuhatta kaksi sataa, neljä
tuhatta viisisataa metriä. Jumalan kiitos, viime kerran saavutus oli jo
lyöty! Pakkanen oli melkein sietämätön, ja luulen, että paksuimmatkaan
turkit eivät olisi auttaneet mitään tässä ankarassa viimassa.
Neljä tuhatta kahdeksan sataa, neljä tuhatta yhdeksän sataa
metriä! Nyt puuttui enää vain neljä sataa metriä, niin asetettu päämäärä
olisi saavutettu. Mutta kuin loihdittu lentokone kieltäytyi kiipeämästä
enää metriäkään. Mikään ei auttanut. Käyttö-aine oli loppumassa, ja
motori teki taas yht'äkkiä tenän, tällä kertaa neljän tuhannen yhdeksän
sadan metrin korkeudessa.
Olematta tippaakaan bentsiniä jälellä pääsimme ehjin nahoin
maahan, kohmettuneina melkein jäämöhkäleiksi.
Kaikkea emme vielä olleet saavuttaneet, mutta kuitenkin
päässeet kauniiseen tulokseen: saksalainen korkeusennätys oli voitettu
loistavasti!
Mutta menestys kannusti meitä pyrkimään viimeiseenkin
päämääräämme. Ja maaliskuun alussa viimein oli ilma taas niin väljä, että
voitiin ryhtyä uuteen yritykseen. Vielä paremmin peittäytyneinä kuin viime
kerralla, varustettuina lämpömittarilla, mutta ilman happilaitetta, lähdimme
lentokentältä kolmannelle yritykselle.
Ensimäiset korkeus-asteikot päästiin taas kuin leikkiä lyö den.
Taivaalla leijaili suuria pilviä, ilma oli jäätävä. Puhkaistuamme
pilvipeitteen yläreunan ja tunkeutuessamme loistavaan auringonpaisteeseen,
tunsimme suloi
sen vaikutelman. Äkkiarvaamatta näimme nimittäin edessämme auringon
ihanasti valaisemana Zeppelinilmalaivan, joka sekin oli kohonnut
korkeuslentoon.
Mikä ihmeellinen kohtaaminen yli kahden tuhannen metrin
korkeudessa! Loitolla kaikesta ihmishyörinästä, korkealla jokapäiväisten
surujen ja huolten yläpuolella molemmat koneet, jotka olivat niin eläviä
todistuksia Saksan voimasta ja kyvystä, kohtasivat toisensa.
Kiersimme muutamia kertoja tämän ison veljemme ja
viittasimme sille käsin äänettömän »onnea mat
kalle!
Sitten alkoi taas asiamme vakava puoli. Meidän täytyi tehdä
väsymättä työtä, päästäksemme päämääräämme. Tunnin kuluttua olimme
kohonneet neljään tuhanteen kahdeksaan sataan metriin, sitten tuli neljä
tuhatta yhdeksän sataa, barographini osotti pian viittä tuhatta, ja yhä
vain motori porhotti säännöllistä säveltään. Levollisesti ja varmasti
Linnekogel teki kiertoaan. Lämpömittari osotti pian kolmenkymmenen asteen
pakkasta Celsiuksen mukaan, mutta me emme välittäneet kylmyydestä.
Ilma vain kävi hiukan niukaksi. Minua painosti hiljainen väsymyksen
tunne, ja keuhkot työskentelivät enää vain hyvin lyhyissä nopeissa
vedoissa. Pieninkin liike oli vaivalloinen. Yksinpä yksinkertainen
kääntyminen takanani istuvaan ohjaajaan oli hyvin työläs tehtävä.
Ilma oli sillä välin muuttunut ihanaksi. Pilvipakat olivat
haihtuneet, ja Berlini ympäristöineen lepäsi allamme ihmeen kirkkaana.
Tästä suunnattomasta korkeudesta maailmankaupunki näytti vain kämmenen
laajuiselta. Musta pilkku, josta kuitenkin selvästi erotti Unter den
Lindenin kadun ja siihen yhtyvän
Kokonaan tämän ihanan näyn valtaamana en pitkään aikaan
ollut pitänyt silmällä kelloa enkä barographia, ja säikähtyen muistin
laiminlyömiseni. Oli kulunut noin kaksikymmentä minutia siitä, kun
viimeksi olin katsonut, että korkeudenmittaajani oli viiden tuhannen metrin
kohdalla, ja nyt olisi meidän oikeutta myöten pitänyt olla perillä. Mutta
kuinka petyinkään, kun viisari oli yhä viiden tuhannen metrin kohdalla.
Silloin Linnekogel alkoi antaa minulle merkkejä, että etsisin lentokenttää,
ja osotti kädellään alaspäin. Ei, se oli minusta todellakin liikaa.
Äkäisesti käännyin ympäri, ja kun Linnekogel ei sitä huomannut,
annoin hänelle hieman kovanlaisen potkun sääreen. Samalla pidin
hänen nenänsä edessä kättäni sormet hajalla ja viittailin kädelläni
ylöspäin. Sen oli tarkoitus merkitä: ylemmäs, ylemmäs, olemmehan
vasta viidessä tuhannessa metrissä!
Linnekogel vain nauroi, tarttui käteeni, pudisti sitä kovasti ja
osotti oikealla kädellään kaksi kertaa viittä. Tuumin ensiksi, että hän
on päästä pyörällä. Ja tätä vahvisti vielä se, että Linnekogel asetti
motorin siten, että kone lähti jyrkässä luikulennossa (olimme aivan
pystysuorassa Potsdamin päällä) luisumaan suorassa viivassa
Johannisthalin lentokenttää kohti. Nyt oli minun pidettävä silmällä, että
löydämme lentokentän. Ja kuusitoista minutia myöhemmin seisoimme
onnellisesti Rumpler-tehtaiden edustalla, katselijain iloisina toivottaessa
tervetuloa.
Se oli saavutettu! Maailman korkeus-rekordi oli voitettu
viidellä tuhannella viidellä sadalla metrillä.
Koko matka oli kestänyt tunnin ja neljäkymmentä viisi
minuttia. Ylpeinä seisoimme maankamaralle jääneiden lähimmäistemme
keskellä. Linnekogel oli kuitenkin ollut oikeassa. Minun barographini
oli,jäätynyt, mutta Linnekogelin, joka oli ollut lämpimämmin pakattu, oli
pysynyt kunnossa.
Päivät kuluivat ja lähestyi aika, jolloin minun piti lähteä
kotimaasta.
Tsingtauhun minua varten rakennettu Kyyhkynen alkoi tulla
valmiiksi, ja erinomaisen harvinaisin tuntein minä tein tulevalla
lentokoneellani koeajon, sitten kun se ensin oli kestänyt vastaanottokoetuksen.
Minusta se tuntui silloin maailman kauneimmalta lentokoneelta!
Mutta sillä ei kunnianhimoni ollut tyydytetty. Ja ehdottomasti
täytyi minun saada ennen lähtöäni kaukaiseen itään tehdä Saksassa
suurempi pitkän-matkan lento.
Onni suosi minua. Pyyntöni saavutti herra Rumplerin
hyväksymisen, ja hän luovutti minulle erään lentokoneistaan, jolla saisin
lennellä ympäri Saksassa useampia päiviä. Sotalentäjän-tutkintoni oli pian
suoritettu, ja maaliskuun lopulla istahdin eräänä päivänä seitsemän aikaan
aamulla täysin varustettuun Kyyhkyseeni, edessäni tähystäjänä hyvä
ystäväni sota-akatemiasta, pitkä yliluutnantti Strehle.
Hän oli tänään ensimäistä kertaa lentokoneessa. Mutta tätä
lentoa hän, luulen minä, on muistava koko ikänsä.
Lähtö oli loistava. Ja ylpeänä tein kaartoni, kunnes viiden
sadan metrin korkeudessa pohjoisella suunnalla lähdin matkaan. Kaikki
sujui mainiosti. Ajettiin yli Havel-järvien 1), Nauen tuli näkyviin, kunnes
yht'äkkiä rupesi käymään sumuiseksi, eikä kulunut kymmentäkään
minutia, kun kova onni taas kävi ahdistamaan. Meidät ympäröi taaja
sumu. Maasta ei näkynyt enää mitään. Se oli ensimäisellä pitkän-matkan
lennolla, jolla minä elämässäni nyt olin, sangen kova koettelemus. Mutta
huolettomasti kuin ainakin nuori lentäjä ajattelin: rohkeutta vain,
kylläpähän siitä asettuu. Ja levollisesti lensin tiheässä sumussa, pysytellen
kompassini suunnassa, pohjoista kohti, sillä matkamme
määränä oli Hampuri.
Kahden tunnin perästä saatoin vihdoinkin kolmen sadan metrin
korkeudesta nähdä allani maan, ja kuka
1) Havel, Elben sivujoki Brandenburgissa, muodostaa Spandaun luona
useita järviä. Seutua sanotaan Havelin-maaksi. Tämän itä-osassa on pieni
Nauenin kaupunki.
Suom. muist.
voisikaan kuvata iloni, kun näin suuren kauniin pellon. Ylpeässä
luikulennossa, aivan kuin olisin lentokentän päällä, luisuin maahan ja olin
pian vahingoittumattomana pellolla. Kymmenittäin ihmisiä juoksi paikalle, ja
suuri oli iloni saadessani tietää, että olin kelpo Mecklenburgin tantereella
ja ennen kaikkea siellä, missä meidän tähystäjäni jo omien laskujeni mukaan
pitikin olla. Oli pyhäpäivä, ja niinpä olimme valmistaneet kelpo
paikkakuntalaisille oivan sunnuntaihuvin. Mutta pehmeä peltomaa piteli
lentokoneen pyöriä niin lujassa, että lentoon nousemisesta ei voinut olla
puhettakaan. Iloiten ja nauraen, meluten ja pauhaten ja monin rohkein
leikinlaskuin, joihin meidän täytyi alistua, hyväntahtoiset katselijat vetivät
jättiläislintumme pellon yli.
Ja kaadettua muutamia puita, mentiin vielä ojan poikki
kovalle kedolle.
Vaikka tahdoimme heti lähteä lentoon, päästettiin meidät
matkaan vasta sitten, kun meitä oli vahvistettu mainiolla kahvilla ja
leivoksilla.
Monien kädenpuristusten ja voimakkaitten hurraahuutojen sekä
nenäliinanhuiskutusten jälkeen pääsimme vihdoin jälleen kohoamaan
lentoon, ja otimme suunnan pohjoista kohti.
Iloa kesti vain lyhyen ajan. Jo viidentoista minutin perästä
olimme jälleen harmaitten sumukerrosten peitossa. Kahden tunnin perästä
asia kävi ikäväksi, sillä yht'äkkiä motoririiviö alkoi sähistä ja syleksiä.
Milloin se teki kolme sataa kierrosta liian vähän, milloin kaksisataa liian
paljon!
Tarkastin kaikki aparatit ja venttiilit ja huomasin
kauhukseni, että bentsinivarasto väheni hirveästi. Niin hyvin kuin taisin,
pitelin konettani asennossa ja laskeuduin luikumalla kolmeen sataan
metriin.
Mutta, oi kauhistus! Sumu hiukan hälveni, ja missä
huomasinkaan olevani? Keskellä Alsterin 1) päällä!
1) Alster, Hampurin luona Elbeen yhtyvä sivujoki.
Suom. muist.
Siihen lisäksi motori lakossa, vain kolmen sadan metrin
korkeudessa eikä aavistustakaan siitä, missä Fuhlsbuttelin lentokenttä oli.
Nyt ei ollut muuta kuin yksi keino: ulos kaupungista, jotta viattomien
ihmisten henki ei joutuisi vaaraan! Paperilapulle kirjoitin tähystäjälleni:
»Meidän täytyy viidessä minutissa päästä maahan, muuten ei meillä enää
ole käyttövoimaa ja joudumme uimaan!» Etsiskellen tähystäjäni tuijotti
alas, ja osotti äkkiä iloisena ja kiihtyneenä kädellään allamme olevaa
hautausmaata. Kelpo toveri! Hänellähän ei ollut aavistustakaan,
minkälaisessa tilassa olimme, ja mitä ivaa hänen kädenliikkeensä
oikeastaan
tiesi.
Olimme jo kahdessa sadassa metrissä. Motori nytkähteli
epätasaisesti. Bentsinikello osotti kymmentä litraa. Mutta minä olin
iloinen. Kaupungista olimme onnellisesti päässeet pois, ja vaikka ei ollut
ajatteleminenkään tasaista laskua sikin-sokin sijaitseviin puutarhoihin,
niin eivät ainakaan vieraat ihmiset enää olleet vaarassa. Semmoisessa
tilanteessa joka sekunti on ijäisyys, ja ajatukset ja neuvottelut liitävät
peräkkäin huimaavalla vauhdilla. Joka siinä ei pysy levollisena, ei osota
rautaista tahtoa, hän on mennyttä miestä. Tähystäjäni alkoi äkkiä huitoa
kädellään ja osottaa eteenpäin. Ja vielä nytkin näen hengessä edessäni
hänen loistavat silmänsä, jotka säteilivät vastaani lentäjän-silmälasien läpi.
Laskeutuvan auringon säteissä häämötti vastaamme sumun
läpi heikosti valaistuna Fuhlsbüttelin ilmalaivavaja.
Hurraa! Olimme päässeet päämääräämme.
Kuinka olinkaan iloinen! Viimeisellä bentsinilitralla tein vielä
kunniakierroksen lentokentän ympäri ja jyrkässä luikulennossa Kyyhkynen
laskeutui kevyestija varmasti kentälle.
Ensimäisessä ilonpuuskassani teki mieli hypätä tähystäjääni kaulaan. Hän,
mies paha, ei ollut lainkaan aavistanutkaan missä vaarassa olimme olleet, ja
oli kovin ihmeissään, kun minä kerroin siitä hänelle. Vielä nytkin, kun jo
todella tiedän, mitä lentäminen merkitsee, karmii selkääni ajatellessani tätä
ensimäistä pitkänmatkan lentoa.
Kaasuttaja oli pian laitettu kiinni. Eräs kaasuttajan ali-osa oli
katkennut, ja bentsini vuoti katkeamasta ulos, niin pian kun motorin
vavahtelut laajensivat aukkoa. Siitä johtui myöskin bentsinin nopea loppuminen
ja motorin epätasainen käyminen. Arvoituksena on minulle
vieläkin, että ei syttynyt kaasupaloa.
Vietettyämme kolme päivää Bremenissä rakkaimpien tovereitten
luona, saapui Hampurista vihdoin uusi kaasuttaja. Nyt tahdoimme jatkaa
matkaa.
Lähin päämäärä: Mecklenburgin Schwerin.
Sateisena, myrskyisenä iltapäivänä istahdin täyteen lastattuun
koneeseeni. Nykäisy vivusta, ja täydellä kaasulla ponnahdimme lentoon.
Nykyään minä lentäisin semmoisella ilmalla ainoastaan siinä
tapauksessa, että se olisi aivan välttämätöntä. Mutta silloin olin vielä
lapsellinen ja ennen kaikkea innostunut kuten ainakin nuori lentäjä. Seurausta
ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Raskaasti kuormitettu kone ei tahtonut
kohoutua, tuulenpuuskat viskelivät sitä sinne ja tänne kuin kumipalloa, ja
minun teki mieleni kääntää takaisin. Mutta sitä ei käynyt ajatteleminenkaan
niin matalalla ollessa. Nyt tulivat vastaan jo Hampurin ensimäiset talotkin.
Niitten yli oli mahdoton päästä! Olin kuudenkymmenen metrin korkeudessa, kun
näin allani pienen pellon. Siis ruttopäätös: kaasu sammuksiin ja maahan!
Samassa silmänräpäyksessä tarrasi kiinni vihurinpuuska, tunsin lentokoneen
allani joutuvan syrjään suunnastaan ja ajatellen: nyt mätkähdät maahan, panin
täyden kaasun päälle ja repäsin korkeusperäsintä ylös, heikontaakseni törmäystä
maata vasten. Mutta samalla tunnen allani tärähdyksen ja kone
paneutuu päälaelleen aivan kuin näkymätön käsi olisi pidellyt kiinni
laskutelineest. Mitä sitten seurasi, ei ollut muuta kuin sekunnin jonkun murto-osan
osia. Repäsin korkeusperäsintäni, suljin kaasun, ja jo sain kovan, ankaran
tärähdyksen. Kouristaen pitelin kiinni peräsimestä ja löin pääni vaunuun.
Ympärilläni kuolonhiljaisuus.
Syvä pimeys ja kauhea äänettömyys, Kasvojeni yli
valuvasta lämpöisestä juoksevasta nesteestä tulin jälleen tuntoihini.
Koivet pystyssä, ruumis läjässä ja kasvot rintaa vasten painuneina
makasin paikoillani. Silloin välähti päässäni:
Olethan syöksynyt maahan, lentokone voi joka hetki syttyä
palamaan. ja silloin olet tähystäjinesi kuoleman omat
Haparoiden etsin läjään painuneena sytytintä ja olin iloinen, kun
viimein sen löysin ja sain sammuttaa kaasun. Sitten todellisuudentunto
vähitellen palasi, ja minä muistin tähystäjä raukkaani. Hänhän istui edessä,
hänen oli kestettävä ensimäinen tönnähdys ja Olisi jo varmaan mäsänä, jos
vaunu ei olisi kestänyt törmähdystä. Kun edessäpäin ei näkynyt mitään
liikettä, kysyin vihdoin puristetulla äänellä, sillä olin niin kovassa
puserruksessa, että tuskin sain henkeä vedetyksi: »Strehle hyvä, vieläkö olette
hengissä? »
Aänettömyys, kauhistava äänettömyys.
Toiseen kysymykseeni sain sitten vastaukseksi: »Kyllä! Mistä on
oikeastaan kysymys? Täällä on niin pimeä, luulen että on tapahtunut jotakin».
Oo, kuinka olinkaan iloinen! Aivan huusin riemusta:
»Strehle, hyvä mies, olette vielä hengissä, se on pääasia! Vieläkö jäsenenne
ovat ehyet? »
Tuo kelpo pitkä mies oli ahtaassa tilassa hirmuisessa
puserruksessa, ja kuulin hänen sanovan vain:
»Niin, en tiedä, toivottavasti siitä myöhemmin saadaan selko. »
Sitten tuli taas hiljaisuus. Bentsini vuoti virtanaan
sadanseitsemänkymmenen litran vetoisesta täydestä säiliöstä. ja jonkun ajan
kuluttua, joka minusta tuntui ijäisyydeltä, joku koputti ulkopuolelta ja korviini
kajahti ääni, joka kysyi:
»No, vieläkö siellä sisässä kukaan on hengissä?»
»Ja vielä häntä kysyy», huudahdin minä, »nyt auttakaa
kiiruusti, muuten tukehdumme tänne!»,
Lentokoneen runkoa nostettiin ylös. Kuulin kaivettavan
lapioilla, ja viimeinkin raitis ilma valahti vastaamme.
»Seis!», Strehle huusi. »Nostakaa toista tietä, katkaisette
käsivarteni!»
Apumiehet koettivat toiselta puolelta, ja viimeinkin nostettiin
istuin päältäni pois, ja minä makasin vapaana ja omituiselta
tuoksuvassa lantatunkiossa. Silloin pitkä Strehle jo nousi pystyyn, enkä
usein ole niin onnellisena pudistanut ihmisen kättä, kuin nyt tämän
uskollisen seuralaisena.
Hitto vieköön! Olipa se surullinen näky. Kone aivan ummessa,
noin metriä syvällä pehmoisessa lantatunkiossa. Runko kolmesta kohti
poikki, kannatustasoista jälellä vain läjä puuta, liinakangasta ja lankoja.
Ja tästä rytäkästä pääsi kaksi miestä aivan ehjinä ja
onnellisina!
Strehle oli vain hiukan venähyttänyt selkärankaansa, ja
minulta oli katkennut kaksi kylkiluuta. Siinä kaikki. En enää koskaan
elämässäni solvaise lantatunk iota. Olkoon se ja sen jälkeläiset ijäti siunatut.
Surumielin ja hiukan nilkuttaen suoritimme lopun
jäähyväismatkastamme rautateitse.
Mutta sitten tuli päiviä, jotka olivat täynnånså auringonpaistetta
ja valoa, lämpöä ja onnellisuutta ja ennen kaikkea kukkia mitä ihanimpia
kukkasia, ennenkuulumattoman kauniita ja runsaasti.
Ja sitten tuli velvollisuus, ja matka alkoi.
(Tässä kohtaa kirjasta puuttuu sivut 17, 18 ja 19)
lehdesta otettuja asuntojen sisustuksta esittäviä kuvia, jotka vein
taitavalle kiinalaiselle puusepälle ja tilasin niitten mukaiset
huonekalut. On aivan ihmeellistä. kuinka tarumaisen taidokkaasti
kiinalaiset voivat kaikkea jäljitellä, ja lisäksi uskomattoman lyhessä
ajassa ja aivan erikoisen huokealla. Kun neljän viikon perästä
kaikki oli kunnossa, huonekalut oikeilla paikoillaan ja talo lattiasta
lakeen kiilsi ja loisti, silloin me vastaleivotut »huvila-asukkaat»
muutimme uuteen kotiimme ylpeinä ja iloisina. Mitään ei
puuttunut. Ja eritoten tarpeellinen palveluskuntakin oli
hankittu. Saadaksecii kaukaisessa idässä kiinalaisilta tarpeellisen
arvonannon, europalaisen pitää ympäröidä itsensä monilla
kiinalaisilla palvelijoilla, ja täplä on jokaisen enropalaisen melkein
siveellineii velvollisuus.
Moritz, kokki, kauniissa sinisessä silkkisesä »ishan
gissaan»; Fritz, »mafu» (tallirenki), alati irvissä suin, mutta silti aina
pitäen hyvän huolen hevosista; Max, puutarhuri, rupla kuin synti, ja
vihdoin August, hävytön pieni juoksupoika, muodostivat meidän
palvelevaisten tienkiemme armeijan.
Siihen tulivat lisäksi »herra» Dorsch ja »herra» Simon.
Nämä molemmat »herrat», olivat meidän sotilaspalvelijamme, jotka
täysin määrin käytivät hyväkseen sitä kaukaisen idän tapaa, että
europalainen kiinalaisten läsnäollessa ei saa tehdä ruumiillista työtä.
Taloamme ympäröi suuri puutarha, jossa olivat vielä
hevostalli ja vaunuvaja, autotalli ja kiinalaisten asumukset. Mutta
tärkein oli: kanatallini. Jo kaksi päivää paikkakunnalla oltuani ostin
itselleni hautomakanan, panin sen alle tusinan munia, ja taloon
muuttaessamme minulla jo oli maailmaan hankkittuna seitsemän
elävää uutta kananpoikaa.
Linnut ovat Kiinassa huokeita. Kana maksaa kymmenen
pfennigiä, ankka tai hanhi markan, ja niinpä minulla pian olikin
siipikarjaa viisikymmentä eläintä.
Niin, oikein, minustahan oli tullut »ratsastaja»! Piti heti
hankkia hevonen. Eräällä toverillani oli viehättävä pikku raudikko.
Sovimme kaupoista, ja pian sen jälkeen »Fips» seisoi minun tallissani.
»Fips» oli vie. hättävä eläin, hyvä palvelushevonen, sitä paitsi nuhteeton
metsästysretkille ja pallopeliin. Mutta rökkiinsä se vielä
kuitenkin saa, jos minun vielä kerran sallitaan se nähdä. Piirityksen
aikana tuo veijari näet jätti minut pulaan kaupungin sulkemisen
edellisenä päivänä, ollessani ratsastuksella etu-asemalla. Kun muutamia
shrapnelleja räjähti sen lähellä, se riuhtasi itsensä irti ja juoksi vihollisen
puolelle.
Koko elämä Itä-Aasiassa on europalaiselle sangen
yksitoikkoista. Vähän seuraa, ei lainkaan teatteria, ei musikia, ei
mitään kaikesta siitä, jota ilman ei tahtoisi olla. Ainoana lohdutuksena
ja ainoana virkistyksenä onkin juuri se, että siellä elää vähän paremmin
kuin samanlaisissa olosuhteissa kotona, ja hevosurheilu. Tsingtaussa
viimemainittu oli kerrassaan kukoistavakin.
Minä antauduin innolla pallo-ratsastukseen, ja jossakin
määrin totuttuani hevoseni harjaantumattomiin kellistelyihin ja
survomisiin, sovimme me yhteen kuin vakka ja kansi.
Heinäkuun puolivälissä toivoni vihdoin täyttyi. »Se» höyrylaiva
oli saapunut ja tuonut lentokoneet tullessaan. Tuskin oli jättiläis-laatikot
nostettu laiturille, kun minäkin miehineni olin paikalla ja vapautin
ilmassa ja auringossa lentämään luodut linturaukat synkästä
vankilastaan, jossa olivat istuneet kuukausmäärin. Kun arkut olivat liian
raskaat täytyi lentokoneet purkaa esiin laiturilla. Hei! Nekös olivat ihme
kiinalaisille töllistelijöille! Kun kaikki oli kauniisti purettu, järjestettiin
riemukulkue. Ensimäisinä olivat molemmat lentokoneet, sitten tulivat kolme
vaunua kannatustasoineen ja sitten kaksi vaunua lisäta eineen. Hevoset
olivat vetämässä, ja ylpeinä me ajoimme läpi Tsingtaun ja menimme
riemukulussa Hilleri-torin lentohalliin.
Nyt ei ollut enää lepoa. Yötä päivää tehtiin työtä kokoonpanossa ja
lujittamisessa, ja kaksi päivää myöhemmin hyvin varhain aamulla, kun ei vielä
yksikään ihminen aavistanutkaan, lentokoneeni oli valmis lähtöpaikalla, ja
auringon noustessa minä päästin täyden kaasun päälle ja puskin
ihanaan puhtaaseen meriilmaan.
Ensimäistä lentoani Tsingtaussa en unohda koskaan.
Lentokenttä oli erinomaisen pieni, vain kuusisataa metriä pitkä ja
kaksisataa metriä leveä, täynnänsä esteitä ja kukkuloitten ja kallioitten
ympäröimä. Mutta kuinka pieni paikka todella oli ja kuinka tavattoman
vaikea lähdölle ja tulolle, siitä olin pian saava kyllin kokemusta.
Ystäväni Clobuczar, entinen itävaltalainen lentäjä-upseeri, joka nyt oli
»Kaiserin Elisabeth»-laivassa, sanoi minulle kerran: »Tämänkö olisi
määrä olla lentokenttä? Korkeintaan lasten leikkikenttä! En vielä
elämässäni ole nähnyt, että miehen pitäisi lentää tärnmöisellä paikalla».
Sen mukaisesti minulle sitten kävikin. Ja Saksassa valitseisin semmoisen
paikan korkeintaan hätälaskuun.
Mutta ei ollut mitään tehtävissä. Tämä oli koko suojelusalueella
ainoa paikka, kaikki muut olivat jylhiä vuoria, jotka olivat täynnä
rotkoja. Mutta tänä ihanana aurinkoisena aamuna en huolinut siitä, ja
ilomielin lentelin kaartojani Tsingtaun yläpuolella ja säikyttelin unestaan
potkurini surinalla peräti hämmästyneet tsingtaulaiset. Tullessani
maahan, minusta kuitenkin tuntui hieman koomilliselta! Peijakas sentään,
olipa se paikka ahdas! Ja vasten tahtoani kiertelin kauemmin ympyrääni ja
lykkäsin yhä tuonnemmaksi maahantulon arveluttavan hetken.
Mutta enhän voinut ijankaiken ilmassakaan olla. Viimein
tempasin kaasun kiinni ja olin hetkistä myöhemmin moitteettoman laskun
jälkeen oikealla paikallani. Nyt olin varma asiastani. Enkä koko aamuna
tahtonut
lainkaan lähteä koneestani.
Mutta nyt alkoi taas työ. Toinen lentokone, sekin Rumpler-
Kyyhkynen, jota toverini meriväenpataljoonasta, luutnantti Miillerskowskin
piti lentää, oli pantava yhteen ja laitettava ajokuntoon. Kahden päivän ku
luttua, heinäkuun yhdentenäneljättä 1914, iltapäivällä oli kaikki kunnossa.
Müllerskovski nousi lentokoneeseensa, ja sitten kun minä olin
selittänyt hänelle muutamia kokemuksiani, joita jo olin saavuttanut tästä
lentokentästä, hän päästi täyden kaasun päälle ja pyrähti matkoihinsa.
Onni ei ollut toverilleni suopea.
Koneen oltua muutamia sekunteja ilmassa ja päästyä noin
viidenkymmenen metrin korkeuteen juuri vaaralliseen paikkaan, missä
lentokenttä ja maakin samalla loppui ja jyrkät kalliot syöksevät
mereen, se äkisti kallistui ja me näimme kauhistukseksemme, kuinka se
huimalla vauhdilla pää edellä syöksyi kalliota vasten.
Niin pian kuin suinkin voimme, juoksimme tapaturmapaikalle.
Siellä olivat asiat huonosti. Lentokone oli aivan
kokonaan säpäleinä ja Miillerskovski makasi sen raunioissa pahasti
haavoittuneena. Veimme hänet sairaalaan, missä hänen piti maata aivan
lähelle piirityksen loppua. Lentokone oli kokonaan pilalla.
Sillä välin oli Tsingtaussakin tapahtunut paljon asioita.
Heinäkuu ihanuuksineen ja loistoineen, suloisine auringonpaisteineen ja
tummansinisine taivaanlakineen oli mennyt menojaan. Se on kaunein
kuukausi Tsingtaussa.
Kylpyelämä oli täysimmässä kukoistuksessa. Tänne oli
tulvinut erittäin runsaasti ja sieviä vieraita, etupäässä naisia,
europalaisista ja amerikalaisista Kiinan ja Japanin siirtoloista ihailemaan
Tsingtaun kauneutta ja nauttimaan »kaukaisen idän Ostenden»
kylpyelämästä.
Kaupungissa vallitsi sangen herttainen mieliala. Auto- ja
ratsastusretket, pallopeli ja tennis veivät ne hetket, jotka jäivät
palveluksesta vapaiksi, ja erityisen ihanat olivat yhteiset seurustelut
iltaisin, jolloin tanhuttaret pääsivät täyteen kunniaansa.
Kuten edellisinä vuosina niin nytkin englannittaret olivat
vieraitten joukossa lukuisimmin edustettuina, ja pian alkoi heidän kanssaan
viehättävä seurustelu.
Elokuun alussa piti olla pallopeli-kilpailun, johon me olimme
kutsuneet vastapelaajaksi Shanghain englantilaisen palloklubin. Silloin,
heinäkuun kolmantenakymmenentenä päivänä, tuli kuin salama kirkkaalta
taivaalta, että Tsingtau oli saatettava »suojelustilaan»!

Sotahälytys - Kyyhkyseni.

Muistan sen vielä kuin eilisen päivän.
Varhain aamulla lähetti saapui lluvilaamine tuoden minulle
ja Patzigille käskyn tulla heti komendantin luo, sillä on käsketty
varustautua puolustukseen. Ajattelimme luonnollisesti, että kysymys on
vain harjoituksesta, ja aika lailla muristen aamu-unen häiritsemisesta
menimme määrättyyn paikkaan. Siellä saimme vahvistuksen tuohon
melkein käsittamättömään ilmoitukseen. Sisimmässämme lujasti epäillen,
että sotaa syttyisi, riensimme taistelu-asemillemme ja ryhdyimme
välttämättömiin töihin.
Käsky: »Sodan vaara uhkaamassa!». joka saapui seuraavana päivänä, toi
vihdoinkin varmuutta.
Ja elokuun ensimäineIi toi tullessaan käskyn sotajalalle
laittautumisesta. Elokuun toinen päivä sodanjulistuksen Venäjää vastaan
ja kolmas samanlaisen samanlaisen Ranskaa vastaan.
Näitten päivien kuvaaminen on tuskin mahdollista.
Kuvitelkoon vain kukin mielessään: tämä oli Saksan siirtola,
Saksan linnoitus, suurin osa tsingtaulaisista oli, upseereita ja sotamiehiä. Mutta
sen ohessa Tsingtau oli saanut ulkonaisesti kansainvälisen leiman. Keskuudessamme
oli vieraina venäläisiä, ranskalaisia ja englantilaisia. Mielipiteet ja
tunteet aaltoilivat vastakkain sen mukaan, vallitsi olotila, jonka vertaista
tuskinsa saattoi tavata missään muualla maailmassa.
Pääkysymys, tahtoisin sanoa: kysymys, joka vaivasi meitä
kaikkia, oli siitä: onko Englanti sodassa?
Vain se, joka on elänyt kaukaisessa idässä voi käsittää, mitä
tämä kysymys merkitsi.
Juuri elokuun toisena päivänä tuli tunnetuksi tarjouksemme
Englannille. Samana päivänä minä olin erään englantilaisen naisen kera
ratsastusmatkalla, ja luonnollista oli, että tämä asia muodosti
keskustelumme pääsisällön. Seuralaiseni mielipide oli sama kuin kaikkien
hänen mies- ja naispuolisten ystäviensä, että nimittäin sota Englannin ja
Saksan välillä ei ollut ajateltavissa, sillä siinä tapauksessa koko valkoisen
rodun arvo olisi kaukaisessa idässä mennyttä ja keltainen japanilainen
pääsisi nauraen korjaamaan kaikki hedelmät meidän eripuraisuudestamme.
Meitä saksalaisia vaivasi luonnollisesti vain tämä yksi ainoa
ajatus, eikä vallankaan meidän meriupseerien kesken enää muusta ollut
puhettakaan. Meidät valtasi jännitys, joka oli pahempi kuin sotajalallepanon
aikana. Ja elokuun neljäntenä päivänä tuli kuin helpotuksena kaikille tieto:
Sota Englantia vastaan on julistettu!
Nyt siis arpa oli langennut Europassa.
En voi väittää, että olimme kaikki tunteneet itsemme
onnellisiksi. Aivan päinvastoin. Yhä uudestaan aprikoimme: »Nyt istumme
täällä kaukaisessa Tsingtaussa, siellä kotona ovat veljemme ja
toverimme; ne onnelliset saavat elää liikekannallepanon ihania päiviä,
saavat lähteä sotaan koko vihollis-maailmaa vastaan saavat puolustaa
pyhää, rakasta isänmaatamme, saavat puolustaa vaimoja ja lapsia, ja me
raukat istumme täällä emmekä voi auttaa!»
Pelkkä ajatus siitä, minkä näköistä näinä päivinä on kotona,
voi saada meidät raivoon. Sillä sen tiesimme, että englantilaiset,
venäläiset ja ranskalaiset, jotka täällä kaukana olivat meistä
lukumäärässä paljon ylivoimaiset, eivät kehtaisi täällä ahdistaa meitä.
Ja kuitenkin oli meillä vielä yhä kipinä toivoa: hyökkäävät ne
ehkä sittenkin!
Ah, kuinka olisimmekaan ottaneet heidät vastaan!
Japania tietysti ei kukaan ajatellut!
Liikekannellepanon päivinä ei kaiken työn ja touhun
keskesssä kuitenkaan unohdettu vieraitamme. He olivat tosin kaikki
vihollisiamme, mutta pysyivät vierainamme.
Kiihtymys heidän keskuudessaan on hyvin käsitettävä.
Varsinkin, kun meille saapui jo tietoja siitä aivan eläimellisestä
kohtelusta, jonka alaisiksi saksalaiset olivat englantilaisten puolelta
joutuneet Englannin siirtomaissa.
Selvää oli, että kanssakäymisemme muukalaisten kanssa
keskeytyi, mutta yhtä selvää oli myöskin - ja sitä tahtoisin tässä aivan
erikoisesti huomauttaa englantilaisille - että me kohtelimme vihollisvaltain
monia alamaisia semmoisella huomaavaisuudella, joka on mahdollinen vain
meille »barbaareille».
Muukalaisille ilmotettiin, että he saivat mielensä mukaan joko
jäädä Tsingtauhun taikka matkustaa pois, ilman mitään pakkoa, ja että
kuvernöörinhallitus aikanaan ilmottaisi, jos kaikkien muukalaisten pitäisi
poistua siirtomaasta. Vaadittiin vain, että kukaan ei lähtenyt kaupungin
alueelta eikä lähestynyt enää linnoituksia taikka harjottanut vakoilua.
Pitäköön kukin tämän rinnalla silmissään rakkaitten serkkujemme
käyttäytymistä Hongkongissa ja niin monissa muissa paikoin maailmaa!
Ne, jotka ovat kokeneet ne olot, voisivat kirjoittaa niistä
nidoksia.
Lohdutuksenamme oli, että joka päivä saimme langattomia tietoja
kotoa!
Sitä iloa ja riemua, joka valtasi meidät tietojen saapuessa, voi
tuskin mielessään kuvitella. Enimmäkseen sähkösonomat tulivat iltaisin, ja me
upseerit istuimme yhdessä pienessä kasinossamme, puhumatta tietysti mistään
muusta kuin sodasta. Ja ihanien voitonsanomien saapuessa riemu oli niin
verraton, mutta samalla meitä kuitenkin painosti suunnaton suru:
Emme saaneet olla mukana!
Sitten tuli elokuun viidestoista päivä, jolloin käsiimme joutui niin
suunnaton tieto, että emme tahtoneet uskoa todeksi, mitä luimme.
Tiedonanto oli seuraava:
Ylimääräinen lehti.
»Pidämme erittäin tärkeänä ja välttämättömänä asian
nykyisellä kannalla ollessa ryhtyä toimenpiteisiin syrjäyttääksemme kaikki
levottomuuksien syyt kaukaisessa idässä ja suojellaksemme niitä yleisiä
etuja, jotka on määritelty Englannin-Japanin liittosopimuksessa,
tarkoituksella vakuuttaa Itä-Aasiassa luja ja pysyväinen rauha. Tämä
tarkoitus on sopimuksen perustana. Keisarillinen Japanin hallitus uskoo
olevansa velvollinen neuvomaan Keisarillista Saksan hallitusta
hyväksymään seuraavat ehdotukset:
Ensiksi, heti viemään pois Japanin ja Kiinan vesiltä kaikki Saksan sotalaivat,
samoin riisumaan aseista kaikenlaiset aseistetut laivat, joita ei heti voida
viedä pois.
Toiseksi, Keisarillisen Japanin viranomaisille heti, ja ennen
syyskuun viidettätoista päivää, ehdoitta ja korvauksetta luovuttamaan
koko vuokra-alueen, mahdollisesti takaisin Kiinalle annettavaksi.
Keisarillinen Japanin hallitus ilmottaa samalla, että, jos se
elokuun kolmanteenkolmatta päivään mennessä vuonna tuhatta yhdeksän
sataa ja neljätoista Saksan Keisarilliselta hallitukselta ei ole saanut
vastausta, jossa viimemainittu ilmottaa ehdoitta hyväksyneensä nämä
ehdotukset, Japanin hallitus on oleva pakoitettu ryhtymään toimenpiteisiin,
joita se aseman suhteen pitää välttämättöminä».
Sen alle oli kuvernöörimme kirjoittanut:
»On itsestään selvää, että emme koskaan voi suostua rniekaniskutta
Japanille luovuttamaan Tsingtauta. Japanilaisten vaatimuksen koko
hävyttömyyden luettuaan voi sanoa jo etukäteen, mikä ainoa vastaus siihen on
seuraava. Mutta se merkitsee tietysti, että meidän tulee olla valmiit
vihollisuuksien alkamiseen heti vastauksen antamiseen määrätyn ajan
kuluttua, ja että siitä luonnollisesti tulee viimeisiin voimiin saakka ulotettava
taistelu.
Aseman vakavuuteen nähden tietysti ei nyt enää saa
silmänräpäystäkään viivyttää naisten ja lasten toimittamista pois
linnoituksesta. Sen vuoksi onkin kuvernöörihallitus tänään, perjantaina
aamupäivällä, lähettävä vielä Tientsiniin höyrylaivan, joka jo on valmistettu
vastaanottamaan pyörein luvuin kuusisataa henkeä. On hartaasti
neuvottava kaikkia, jotka eivät tahdo jäädä tänne, käyttämään näitä
tilaisuuksia, huomauttamalla, että Shantung-radan junatkin ovat vielä
kulussa.
Tsingtau valmistautuu taisteluun!»
Nyt tiesimme, missä oltiin!
Taistelun laadusta ja vaikeudesta me olimme selvillä
samoinkuin sen päättymisestäkin, mutta ei vielä milloinkaan liene tehty
työtä iloisemmin ja väsymättöinämmin. Näinä viikkoina suoritettiin
jättiläisen työ. Ja vanhimmasta upseerista nuorimpaan viisitoistavuotiaaseen
vapaaehtoiseen autonajajaan jokainen pani kaiken vointinsa ja
kaiken ajatuksensa, koko isänmaanrakkautensa Tsingtaun saattamiseen
puolustuskuntoon.
Minulla mieskohtaisesti oli jo ollut erikoinen kova onni. Kolme
päivää sen jälkeen, kun Miillerskovski oli syöksynyt kallioon, lähdin mitä
ihanimmalla auringonpaisteella ensimäiselle suurelle tiedustelulennolleni ja,
tähysteltyäni koko suojelusalueen ja satoja kilometrejä sen ulkopuolelta,
palasin iloisena tekemästäni työstä takaisin Tsingtauhun.
Olin tuhannenviidensadan metrin korkeudessa, mutta
laskeutuminen oli ilmasuhteiden takia erittäin vaikea. Päästäessäni vielä
kerran täyden kaasun noin sadan metrin korkeudessa keskellä kenttää,
lentääkseni viimeisen kierroksen ja sitten laskeakseni vastatuuleen, motori
sekunniksi syöksi täyteen voimaansa, mutta rupesi sanassa hetkessä
sylkemään ja pysähtyi kokonaan. Tarvitsin vain sekunteja tarkastaakseni
koneistoani, mutta ne riittivät päästämään koneen jo niin alas, että
laskeutumista kentälle ei enää ollut ajatteleminenkaan.
Mutta oikealle en voinut kääntää enkä vasemmalle.
Oikealla oli palloklubin huone ja syvä oja, vasemmalla
rantahotelli ja huvilat.
Tajusin, että ei enää mitään ollut tehtävissä, ja ajattelin vain yhtä:
säilytä motori ehyenä!
Edessäni oli pieni metsikkö, ja sen päälle toivoin vielä voivani
suistaa koneen. Vedin korkeusperäsimestä, mutta kuumassa ja kevyessä
troopillisessa ilmassa kone putosi raskaana kuin tukki. Pääni vielä juuri
ja juuri säästin sähkölennätinlangoista, sitten vedin polven koukkuun ja
nojasin vaistomaisesti jalkani eteenpäin, kun jo tuli mahtava tärähdys,
kuulin ympärilläni rusketta ja rätinää ja lensin armottomasti istuimeltani,
niin että pää ja polvet iskivät bentsinisäiliötä vasten. Sitten oli kaikki
hiljaista.
Katsellessani sitten ympärilleni, itse terveenä ja ehvenä, näin
Kyyhkyseni olevan nokka katuojassa, pyrstö korkealla ilmassa, siipien ja
laskutelineen muodostaessa läjän särkyneitä puisia lujikkeita, liinakangasta
ja lankoja.
Kyyhkys-parkani! Kolmantena päivänä liikekannalle panosta se
jätti minut pulaan. Mieleni oli kerrassaan sanomattoman toivoton.
Päästämättä toki kuitenkaan kaikkea rohkeuttani masennuksiin, keräilin
sirpaleet vajaan. Olinhan saanut kotoa mukaan vielä varapotkureita ja
varakannatustasoja.
Kun vain motori olisi jäänyt ehyeksi! Siihen minulla ei ollut
uusia kappaleita, eikä niitä voisi tänne hankkia parhaimmallakaan
tahdolla.
Toivehikkain mielin menin varalaatikoille ja avasin ensiksi sen,
jossa varatasot olivat. Mutta, oi kauhistus! Inhottava mädänhaju löyhkäsi
vastaani ja pahaa aavistaen avasimrne sisäisen sinkkikotelon.
Näky, joka meitä kohtasi oli kerrassaan hirveä. Arkussa oli
vain kasa mätänevää roskaa. Kannatus
tasojen koko kudonnainen aines oli lahonnut. Yksityiset yhdistäjät ja lujikkeet
ja puu-tukiaiset, jotka ennen olivat huolellisesti liimatut ja käärityt, lojuivat
hujanhajan toistensa päällä, ja kaikki oli paksun homekerroksen peitossa.
Surullinen näky!
Nyt avattiin potkurilaatikko. Sen sisältö oli samanlainen. Viisi
mukaanpantua varapotkuria olivat suvainneet samoin hajota taikka vetäytyä
niin kieroiksi, että niitä ei voinut enää käyttää. Jos kotimaassa potkuri
päistään heittää vain neljä tai viisi millimetrin, ei yksikään ihminen ota
sillä lentääkseen. Minun heittivät aina kahteenkymmeneen sentimetriin!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita.
Mutta nurkumatta mainio monttöörini, toverillisen avulias
ylikoneenkäyttäjä Stiiben, kävi työhön, ja saman päivän iltapuolella istuin
Stiibenin ja molempien lämmittäjieni Frinksin ja Schollin sekä vielä telakan
puuseppätyöhuoneen kahdeksan kiinalaisen kanssa rakentamassa
uudelleen kokoon ruhjoutunutta lintuani.
Vein sitten vähimmin käyristyneen potkurini laivaveistämölle,
missä mainio mallipuuseppä R. pelasti minut pulastani ja pani kiinalaiset
johdollaan tekemään uutta potkuria.
Se oli kerrassaan loistava saavutus.
Ajateltakoon vain, kuinka se suoritettiin:
Tavallisella puusepänliimalla liimattiin yhteen seitsemän
tammi-lankkua. Sitten kaksi kiinalaista mallipuusepän valmistamien
kaavojen mukaan kirveillä veisteli lankuista moittettoman potkurin. Työ,
vaikka oli tehty käsin, olin niin tarkka ja huolellinen, kuin yksin kiinalaiset
voivat tehdä.
Siten valmistetulla potkurilla tein sitten kaikki lentoni
Tsingtaun piirityksen aikana!
Emme mekään vajassa olleet pysyneet työttöminä. Yötä ja päivää
me työskentelimme äärimmäisellä paineella, ja jo yhdeksäntenä päivänä
putoamisestani lukien Kyyhkyseni varhain aamulla seisoi lähtöpaikalla
valmiina koelentoon.
On kai helposti käsitettävissä, että toiveeni ennen tätä lentoa
eivät olleet kaikkein kirkkaimmat.
Kannatustasoni olin laittanut uudestaan kuntoon homehtuneesta
roskaläjästä. Meidän piti jännittää ne, kun missään ei ollut tasaista kenttää, niin
hyvin kuin taisimme. Potkuri oli saatu niin, kuin edellä on kuvattu, ja se teki
toista sataa kierrosta liian vähän. Sen lisäksi lentokentän olosuhteet olivat niin
ylen epäsuotuisat ja tukalat, että jokaisella lähdöllä piti joko heti onnistua
taikka auttamattomasti syöksyä nurin-niskoin.
Kaikkea tätä en saanut ajatella. Oli sota, olin ainoa lentäjä,
ja tehtäväni minun oli täytettävä. Ja onni suosi minua!
Kaikki, mitä ilman suinkin saattoi tulla toimeen, olin
lentokoneeni keventämiseksi repinyt pois, ja alussa hieman
vastenmielisesti kättäni totellen suuri lintuni kuitenkin kohosi ilmaan,
kunnes se pian oli taas kokonaan vallassani. Silloin tein taas iloisena
kierroksiani, ja ylpeänä viskasin kuvernöörirnme talon eteen ilmotuksen:
»Lentokone on jälleen kunnossa!»
Ja sitten suuret tiedustelulentoni alkoivat. ,Risteilin koko
suojelusalueen ja kauas, kauas sen ulkopuolelle, satoja kilometrejä
suojelusalueelta lensin avaran maan yli vartioiden kulkuteitä ja lentelin
pitkin villiä rotkoista rannikkoa tähystellen, olisiko vihollinen jossakin
lähestymässä tai laskemassa joukkojaan maihin.
Ne olivat elämäni ihanimpia lentoja.
Ilma oli niin kirkas ja läpikuultava, taivas niin ihanan sininen
ja kaunis, ja aurinko säteili niin sydämellisen rikkaasti tähän suloiseen
maahan, hurjan rotkoisiin korkeihin vuoriin ja kaikkea reunustavaan
tummansiniseen mereen. Sydämen täydeltä ja kau
neutta janoovin sieluin minä nautin näistä het
kistä, jotka olivat täynnänsä hurmaavaa, ylevää ihanuutta.
Mutta huoliakaan ei puuttunut. Jo toisen tiedustelulennon
jälkeen kävi selville, että potkurin liimaukset olivat irtautuneet, ja että
potkuri vain kuin ihmeen kautta oli pysynyt purkautumatta. Nyt se oli
päästettävä irti ja liimattava uudestaan. Tämä näytelmä uudistui siitä
lähtein joka lennon jälkeen. Heti palattuani, otettiin potkuri irti, vein sen
autollani veistämölle, missä se kiiruusti liimattiin, kierrettiin puristimeen, ja
illalla myöhään kävin sen jälleen noutamassa, asetin paikoilleen, ja niin
pääsin aamulla taas lentämään.
Ja kun potkuri yhä vain pamahteli rakoihin, silloin minä liimasin
koko sen reunan tason jännityskankaalla ja sideliimalla, ja niin ainakin se
reuna taas pysyi jotenkuten kiinni!
Minulla oli Tsingtaussa toinenkin palvelustoimi hoideltavanani.
Olin näet kiinteän ilmapallolaitoksen, »puhalletun» kilpailijani johtajana.
Ennen lähtöäni Berlinistä olin suorittanut ilmalaivan purjehtijan
kurssin, johon kuului matka liikkuvalla ilmapallolla, hiukan harjotusta
kiintonaisella ilmapallolla ynnä pallon paikkausta.
Kokonaan uuteen kiinteän ilmapallon laitokseen Tsingtaussa
kuului kaksi tuhannen kuutiometrin suuruista pallosäkkiä ja kaikki
asiaankuuluvat lisätarpeet kaasun synnyttämiseksi ja pallon käyttämiseksi.
Muuan laivaston aliupseeri, joka samoin lyhyen aikaa oli ollut
harjottelemassa ilmapurjehtijain luona, ja minä olimme ainoat, joilla oli
aavistustakaan ilmapallosta. Purettuamme aivan uudet laitokset ja levitettyämme
ne esille, ryhdyimme erittäin tunnollisesti ja varovasti täyttämään
palloa. Ja kuinka olimmekaan ylpeät, kun ensimäinen keltainen makkara
paksuna ja kimmoisana makasi hyvin sidottuna maanpinnalla. Sitten minä
aliupseerini kanssa mieskohtaisesti sidoin jokaisen köyden, ja kohta sen jälkeen
keltainen kummitus riippui hiljaa heilahdellen edestakaisin taivaanlakea vasten.
Sitten se otettiin jälleen alas ja minä kiipesin ensimäistä nousua varten yksinäni
koriin. Melkeinpä olin jo tällä ensimäisellä kohoamisella lähteä kohtalok
kaalle matkalleni Saksaan, sillä komennettuani »irti», huomattiin kiinnitysköyden
erehdyksessä olleen liian löysällä, niin että pallo voimakkaalla syöksyllä
hyppäsi pystysuoraan noin viisikymmentä metriä ilmaan ja tempasi
voimakkaasti kiinnitysköyden kireälle. Mielessäni välähti silloin ajatus: nyt se
katkeaa! Pallon äkillinen hyppääminen ilmaan aiheutti sangen ankaran
tärähdyksen, eikä paljon puuttunut, että en lentänyt gondolista ulos. Mutta kun
teräsköysikin oli aivan uusi, se Jumalan kiitos kuitenkin kesti, ja minä olin taas yhtä
opetusta rikkaampi. Sitten alkoi miehistöni järjestelmällinen opettaminen ja
harjottaminen, ja pian kaikki sujui, aivan kuin olisimme lapsesta pitäen
olleet ilmapurjehtijoita.
Kuvernöörinhallitus oli kiinnittänyt suuria toiveita kiintonaiseen
ilmapalloon. Yleisesti uskottiin siitä olevan suurta apua lähestyvän
vihollisen silmälläpidossa ja vihollisen tykistön tarkkaamisessa. Sen pahempi
nämä toiveet eivät ole millään tavalla täyttyneet, ja epäilykseni, jotka
minulla oli ollut pallolaitosten hyödyllisyydestä, toteutuivat joka
suhteessa.
Vaikka sain pallon kohoamaan aina tuhanteen kahteen sataan
metriin, meidän ei onnistunut siitä nähdä linnoitettujen asemiemme
takana sijaitsevia kukkuloita siten tarkataksemme vihollisen liikkeitä ja ennen
kaikkea sen raskaan piiritystykistön sijotusta.
Mutta juuri sillähän Tsingtaun puolustamiselle oli aivan
perustava merkitys.
Jossakin määrin valaistakseni tätä sekä yleensä koko sitä
kauttaaltaan tukalaa asemaa, jossa Tsingtaussa olimme, on minun selitettävä
seuraavaa: Koko Kiautshoun suojelusalue on pitkällä kapealla
niemekkeellä, jonka äärimmäisessä, lounaisessa nokassa Tsingtaun kaupunki
on. Kolmelta puolelta meren ympäröimänä saartaa kaupungin koillisessa puoliympyrän
muotoinen Moltke- Bismarck- ja Hillerivuorten kukkulaketju, joka
ulottuu merestä mereen. Näille vuorille oli sijoitettu meidän
päälinnoituksemme ja ketjun koillisella juurella olivat jalkaväkemme viisi laitetta
tärkeimpine piikkilankaesteineen. Sitten tuli leveä laakso, jonka halkaisi osaksi
Haipo-joki, ja siihen liittyivät taaskin puoli-ympyrän muodossa niinikään
merestä mereen kulkevat, meille arveluttava ja meille turmion tuottanut
Kushanin, Tashanin, Valderseekukkulan ja Prinssi-Heinrich-vuorten jono, joista
Prinssi-Heinrich-vuoret olivat muodoltaan niin hurjan romanttiset kuin olisivat
olleet otetut suoraan kuusta. Näitten kukkulain takana oli taas leveä laakso,
johon olivat kasaantuneet Lau-Hou-Shaun, Tung-Liu-Shuin ja Lau-Shaun pilviä
hipovat villin raunioiset kiviröykkiöt.
Kun meidän oli ennen kaikkiea saatava tietää mitä tapahtuu
asemiemme ulkopuolella, ja, näin olleen syyskuun seitsemännestäkolmatta päivästä
asti kokonaan saarretut piikkilanka-aitauksemme sisäpuolelle, saatava nähdä, mihin
vihollinen rakentaa piiritystykistöään, kun edelleen olimme kokonaan pettyneet
toiveissamme, joita olimme asettaneet kiintoinaiseen ilmapalloon, ei päämäärämme
saavuttamiseen jäänyt muuta kuin: tilapäiset, rohkeat tiedustelut jalkaisin ja – minun
lentokoneeni!
Elokuun päivät kuluivat väsymättömissä työssä. Tsingtauta ja ennen
kaikkea sen ympärillä olevaa seutua tuskin enää tuntisi entiseksi. Luotiin tykistö- ja
puolustusasemia ja, mikä oli surullisinta, sievien puistojen, joita oli istutettu niin
suurella vaivalla ja rakkaudella, Tsingtaun ylpeyden, täytyi kaatua maahan
kirveeniskuista, jotta saatiin ampumiseen välttämätöntä tilaa. Kuinka paljon
sivistyksellistä töytä, kuinka paljon sanomatonta vaivaa ja rakkautta siten
tuhottiinkaan yhdellä kertaa!
Koitti elokuun kolmaskolmatte, Japanin uhkavaatimuksen päättymisen
määräpäivä, ja itsestään selväähän oli, että keltaiselle japanilaiselle ei kehdattaisi antaa
mitään vastaustakaan. Tämän päivän tunnussanana oli
»Pää pystyyn vain!»
Se oli sana meidän kaikkien sydämestämme.
Muistan vielä, kuinka seuraavana aamuna huvilani parvekkeelta
katsellessani ääretöntä sinistä merta huomasin muutamien meripeninkulmien
päässä useita mustia varjoja, jotka hiljaa liikkuivat sinne tänne. Kiikarilla tunsin
ne sitten torpedoveneiksi. Myöskin Patzig, joka riensi paikalle, tuli niistä
vakuutetuksi. Oikein, tänäänhän oli neljäskolmatta. Nyt oli alotettu meidän
saartamisemme.
Siis oli tosiaan totta, että japanilaiset uskalsivat käydä
hyökkäämään Saksan valtakunnan kimppuun!
Oli alkanut pienen englantilais-lauman kannattaman keltaisen
keisarikunnan taistelu sotakuntoista saksalaista rykmenttiä vastaan.
Heti uhkavaatimuksen määräajan umpeen kuluttua
tuhatmiehinen joukko marssi tasangolle niin kauankuin mahdollista
puolustamaan sitä ja Tsingtauhun johtavia teitä. Tämä piskuinen miesjoukko
suoritti tehtävänsä mainiosti. Puolustettavana oli kolmenkymmenen kilometrin
pituinen matka, joka oli varustettu tykistöllä aivan riittämättömästi.
Missä olisi pitänyt olla kaksi armeijakuntaa, seisoi nyt vain tuhat miestä.
Sitkeässä, pelottomassa taistelussa, jossa usein vain patrullit olivat kokonaisia
vihollisen pataljoneja vastassa, he verkalleen väistyivät kaksikymmenkertaisen
ylivoiman edestä. Vasta syyskuun kahdeksantenakolmatta urhoollinen
joukko tungettiin pääestelinjan taakse, joka nyt sulki meidät
sisäpuolelleen taistelun taukoamiseen asti.
Piirityksen ensimäisinä päivinä Tsingtaun johtavat piirit eivät
paljon välittäneet minun lentokoneestani, enemmän kuin ylipäänsä koko
lentämisestä.
Ja eihän se ollutkaan ihme kaiken sen jälkeen, mitä olivat
meistä täällä tähän saakka nähneet.
Pian asia muuttui!
Eräänä piirityksen ensimäisistä päivistä lensin jälleen Shantungniemimaan
eteläisen rannikon yli, pitääkseni silmällä vihollisen laivoja ja
varsinkin vihollisen joukkojen maihinlaskua. Rannikko oli kuin kuollut, ei
vähintäkään nähtävän arvoista. Täydessä turvassa, että siltä taholta voimme
olla aivan huoleti, lensin kotiin. Vain ohimennen menin sitten samana iltana
kuvernöörinhallitukseen tervehtimään erästä toveria. Sattumalta tapasin siellä
esikunnan päällikön, jolla oli kova kiirehän, hän kun oli silmänräpäyseksi
lähtenyt kuvernööri luona pidettävästä tärkeästä istunnosta noutamaan erästä kirjaa.
Ohi mennessään hän vielä huusi minulle: »No, Plüschov, oletteko
taaskin käynyt lentämässä?»
»Kyllä», vastasin, »olen juuri palannut. Olen monta tuntia etsinyt
rannokolta vihollisen maihinnousua, mutta ne ole nähnyt vihollisesta
vilaustakaan.»
Näen vielä tänäkin päivänä päällikkömme hämmästyneet kasvot.
»Mitä? Olette lentänyt rannikolla, ja sen te sanotte vasta nyt.' Me olemme istuneet
kaksi tuntia neuvottelee massa, kuinka voisimme torjua sen suuren joukkojen
maihinlaskun, jonka tiedustelijamme tänään ovat ilmottaneet tapahtuneen Dsin-Dsia-
Kou-lahdessa. Ja silloin te tulette ja voitte tuoda niin varman ilmotuksen? Mutta nyt
kiiruusti kuvernöörin luo ilmottamaan havainnoistanne!»
Koko neuvottelu saatiin nyt suoritetuksi muutamilla sanoilla.
Tiedustelijain ilmotukset olivat luonnollisesti olleet keksittyjä.
Mutta minä olin iloinen. Olinhan pelastanut lentotaidon kunnian ja
arvon!
Ja nyt minulle alkoi vaikein, mutta myöskin ihanin lento-aika.
Aivan pian sain tulikasteeni lentokoneessa. Se tapahtui syyskuun
ensimäisinä päivinä leijaillessani hyvin kaukana tasangolla ja tuhannen viidensadan
metrin korkeudessa parhaillaan iloitessani kauniista auringonpaisteisesta
sunnuntaista. Allani huomasin äkkiä tulossa olevan suuremman japanilaisen sota
vaenjoukon, joka tervehti minua vilkkaalla jalkaväen kuularuiskutulella. Ylpeänä
palasin kotiin kannatustasoissani kymmenen ampumareikää. Mutta vast'edes
Pysyttelin aina kahden tuhannen metrin korkeudessa, minkä kautta kiväärin ja
kuularuiskun sattumat motoriini a potkuriini kävivät melkoista vaarattomammiksi.
Kauan ei tarvinnut odottaa tulikastetta myöskin maalla.
eräänä lähipäivänä menin autollani Shatsy-Kouhun, massa meillä oli ulommaisia
etuvartiostoja. Mitään pahaa aavistamatta pysähdyin talon edustalle.
Hämmästyksekseni kaikki upseerit ja miehet makasivat merelle viettävällä rinteellä,
viittoivat innokkaasti käsillään, minkä minä tietysti käsitin tervehdykseksi ja vastasin
siihen samalla tavalla viittaamalla. Istuin vielä autossani, kun kuulin aivan pääni
päällä kova suhahduksen ja jo silmänräpäyksen perusta korvia huu
raatavan räjähdyksen. Vain kymmenen askeleen päässä meistä oli
keskelle talon seinää räjähtänyt ensi, unet granati, ja ennenkuin olin
kerinnyt koota ajatuk seni, tulivat jo seuraavatkin ammukset
Mutta silloinkos me pääsimme joutuen pois autosta, otimme käpälät
kainaloomme ja kiiruusti painauduimme toisten luo joka tapauksessa
vain hyvin epäilyttävään suojaan. Toverini vääntelehtivät naurusta,
sillä niin vakavat kuin tilanne olikin, se oli varmaan ollut hyvin
hullunkurista nähdä.
Nyt saimme tietää myöskin, mistä oli kysymys.
Edessämme oli japanilaionne torpedovene-laivue, joak koetti
tykkitulellaan tuhota Shatsy-Kouta. Kaksi kokonaista tuntia makasimme
granatitulessa, voimatta nähdä yhtään mitään, ilman mitään suojaa ja
voimatta liikahtakaan. Sitten japanilaiset näyttivät ottaneen päivällisloman,
ja lakkauttivat ammunnan. Meidän mennessämme tarkastamaan talon
kärsimiä vahinkoja, pienet kiinalais-pojat jo olivat keräilemässä
granatinsirpaleita. Ja istuuduttuamme hetkiseksi kahvia ryyppäämään,
kolme pientä kiinalaista pojan-naskalia tuli ilosta loistaen, pidellen
likaisissa hyppysissään kolmea räjähtämättä jäänyttä patruunaa, jotka he
kaikessa rauhassa viskasivat pöydälle. No, jos ne olisivat lauenneet, niin
olisipa siitä tullut kaunis ampumajuhla!
Nyt meidän piti lähteä takaisin. Auton kääntyessä
ensimmäiseen vuorirotkoon, takanamme jälleen räähteli uudestaan
alotetun ammunnan granatit.
Jonkun ajan perästä täytyi Shatsy-Kou ja koko muu
suojelusalue tyhjentää, ja syyskuun kahdeksantenakolmatta meidät
salvattiin pää-estelinjan taakse, suuren ammunnan alkaessa samanaikaisesti
meren puolelta.
Se vasta leikkiä oli!
Tänään varhain aamulla istuin kaikessa rauhassa
kylpyammeessani virkistäytymässä suurempaan lentoon, kun äkkiä alkoi
aivan korvia tärisyttävä meteli. Kun meidän tykkimme jo olivat päivät ja yöt
jyrisseet, en pitänyt suurta lukua tästä lisääntyneestä räiskeestä, vaan
luulin sen lähtevän Bismarck-patterin kahdeksankolmatta sentimetrin
haupitseista, jotka tähän asti olivat ampumavarojen säästämisen
tarkotuksessa pysyneet vaiti ja jonka patterin juurella huvilani oli.
Lähetin palvelijani vielä katsomaan lentokonettani ja ottamaan
selville, oliko kaikki pantu kuntoon. Mutta jo muutamien minutien
perästä hän palasi hieman kalpeana ilmottamaan:
»Herra yliluutnantti, meidän täytyy kiiruusti lähteä huvilasta,
neljä isoa laivaa pommittaa meitä. Yksi raskaista granateista räjähti juuri
äsken lentokoneen suojuksen luona, mutta Jumalan kiitos lentokone jäi
ehyeksi eikä kukaan haavottunut. Minä poltin vain sormeni. Siellä oli niin
sievä granatinkappale, jonka tahdoin ottaa muistoksi. No, ja se oli niin
kuuma, mutta toin minä sen sittenkin!»
Ilosta loistaen hän tällöin kohotti puolittain palaneen
nenäliinansa, jossa oli käsivarren mittainen kolmenkymmenen ja puolen
senttimetrin granatin kappale. Mutta nytkös minä pääsin pystyyn
kylvystäni! Tuskin kahta minuuttia myöhemmin seisoin pahassa vaarassa
olevan lentokoneeni luona, ja yhdistetyin voimin työnsimme kalliin linnun
toiseen nurkkaan, niissä se rinteen takana oli hiukan paremmassa suojassa.
Sitten juoksin rannikkokomentajan majalle, katsomaan ammunnan tarjoamaa
näytelmää.
Tämä komentajanvaja oli kukkulalla, josta oli kerrassaan
ihanteellinen näköala Tsingtaun yli. Sinne saattoi nähdä jokaisen yksityisen
granatin putoamisen, ja milloin en ollut lennossa, istuin koko seuraavan viikon
täällä ylhäällä raittiissa ilmassa katselemassa tais
telua.
Tsingtaun ensimäinen pommitus tänä kahdeksantenakolmatta
syyskuun päivänä oli sangen vaikuttava.
Granatien jyske ja räjähdykset sekä pauke saivat paljon suuremman
voimakkuuden ympäröivien vuorten kaiusta. Isku iskulta seurasivat
kolmenkymmenen ja puolen senttimetrin laivatykkien ammukset, ja meistä
tuntui,, että koko Tsingtau muuttuisi rauniokasaksi. Kauhea tunne, johon
kuitenkin pian tottuu. Putoavia granateja vastaan on kuitenkin aivan
voimaton eikä voi tehdä mitään muuta kuin odottaa, kunnes kaikki on
ohitse.
Pitää olla vain niin paljon onnea, että ei satu seisomaan juuri
siinä kohti, mihin tämä hirmuinen kapine nakkautuu.
Kuinka häpeällisiä olivatkaan tämä ja seuraavat pommitukset
englantilaisille!
Vihollisen laivat höyrysivät niin etäällä, että meidän tykkimme
eivät voineet kantaa niihin saakka. Olivat siis täydessä turvassa. Edellä
kulki kolme japanilaista taistelulaivaa ja viimeisenä laivana niitten
perässä japanilaisten komennossa: englantilainen linjalaiva »Triumph».
Kuinka ylpeiksi nämä englantilaiset tunsivatkaan itsensä
moisessa pyövelin-toimessaan!
Jumalan kiitos, pommituksen aikaansaama vahinko ei ollut
suuri, ja tästä lähtien me aivan levollisesti odotimme seuraavia
pommituksia.
Tämän päivän iltana jouduin näkemään erittäin surullisen
tapauksen.
Me upotimme tykkiveneemme »Cormoran’in», Iltis'in» ja
»Luchs'in» sitten kun niistä oli riisuttu koko aseistus.
Se oli kovin lohduton näky.
Höyrylaivalla hinattiin nämä kolme peräkkäin sidottua laivaa
syvälle vedelle missä ne sytytettiin palamaan, räjäytettiin ja upotettiin.
Näytti aivan, kuin laivat tietäisivät, että niitä viedään teuraspenkkiin.
Niin suunnattoman surullisena ja apua etsien ne ojentelivat paljaita mastojaan
taivasta kohti; ja liekkien keskessä laivojen rungot vääntelehtivät, aivan kuin
niissä vielä olisi ollut henki, kunnes laineet vihdoin löivät niiden yli,
vapauttaen ne kärsimyksistään. Kuinka tämä näky kuristikaan merimiehen
sydäntä!
Kohta sen jälkeen menivät samaa tietä »Lauting» ja »Taku» ja
vähän ennen antautumista pikku »Jaguar» ja itävaltalainen risteilijä
»Kaiserin Elisabeth», sittenkun molemmat viimemainitut sitä ennen olivat
tehneet meille suunnattomia palveluksia. Näiden kahden laivan työ
täyttää mainehikkaan lehden Tsingtaun taistelun ja kukistumisen
historiassa.

Japanilaisten leikkiä.

Japanilaisen piiritysarmeijan toiminta oli meille suurena
arvoituksena. Ensimmäisen suuren pommituksen jälkeen me kaikki
otaksuimme japanilaisten yrittävän heti väkirynnäkköä linnoitusta vastaan,
mutta mitään sen tapaista ei tullut. Emme hyvin yksinkertaisesti
ymmärtäneet vihollista. Pitihän sen tietää, kuinka heikot me olimme, ja sen
tarvitsi voittaa vain yksi piikkilanka-aitaus ollakseen linnoituksessa.
Sitten meidän keskuudessamme pääsi liikkeelle mitä hurj impia
huhuja.
»Japanilaiset eivät uskalla hyökätä meidän kimppuumme,
asiamme ovat Europassa hyvällä kannalla!» Sitten toisen kerran: »Amerikalaiset
lähettävät meille laivastonsa avuksi; japanilaisten täytyy poistua!» Ja sitten:
»Japanilaiset tahtovat vain näännyttää meidät nälkään, he tahtovat saada
käsiinsä Tsingtaun niin ehyenä kuin suinkin!»
Mutta kaikki oli vain luulottelua.
Levollisesti ja järjestelmällisesti ja meidän voimatta estää,
japanilaiset laskivat maihin joukkojaan, rakensivat teitä ja rautateitä,
toivat raskainta piiritystykistöä ja ampumavaroja, kaivautuivat maahan
meidän esteitämme vastapäätä ja keinottelivat itseään eteenpäin meidän
puolustuslinjojamme kohti.
Minä puolestani alotin päätoimintani: vihollisen raskaitten
patterien etsimisen.
Päivästä päivään, kun ilma ja potkurini sallivat, seisoin varhain
aamulla lentokoneeni vieressä.
Ja ylös siitä noustiin, kohti epävarmaa kohtaloa. Ja auringon
noustessa minä jo kaartelin korkealla sinisellä taivaanlaella, kiertelin
tuntikausia vihollisen asemia ja tähystelin alhaalle rakasta
suojelusaluetta, johon röyhkeä vihollinen kaivautui lähettääkseen meille
kuolemaa ja turmaa.
Vaikeata oli työni, mutta ihanaa, ja menestys palkitsi sen
runsaasti.
Ja että minulla oli menestystä, sen huomasin parhaiten
niistä vihollisen ponnistuksista, jotka tarkoittivat minun
pudottamistani ja tekemistäni vaarattomaksi.
Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, olin minä nyt
Tsingtaussa ainoa lentäjä, »Tsingtaun lintumestari», niinkuin
kiinalaiset sanoivat, ja käytettävänäni oli vain tämä yksi ainoa
Kyyhkynen. Nyt oli pidettävä varansa eikä päästettävä mitään
hunningolle, muutoin lentäminen olisi lopussa.
Aivan erikoisen vaikeaksi lentäminen kävi pienen, korkeitten
vuorten väliin kuin kattilaan suljetun lentokentän ja aivan erinomaisen
tukalien ilmansuhteiden takia. Korkeitten, jyrkkien vuorten, maan ja
meren vaihtelun ja voimakkaan auringonsäteilyn takia ilman
aaltoileminen oli vallan tavattoman voimakas ja ilmasuhteet jo
kahdeksan aikaan aamulla niin epäsuotuisat, kuin Saksassa tuskin
kaikkein kuumimpana vuodenaikana keskipäivällä. Käsityksen
lentämisen vaikeuksista semmoisessa seudussa voi muodostaa itselleen
vain se, joka itse on sitä kokenut.
Siihen tuli lisäksi että lentokoneeni, joka oli rakennettu
säännöllisiä kotoisia oloja silmällä pitäen, tässä ohuessa ilmassa oli
liian raskas, motorini teki sata kierrosta liian vähän, ja että'lensin
potkurilla, joka oli tehty sillä tavalla, kuin edellä olen kertonut.
Eipä ihme, että en voinut ajatellakaan ottaa mukaani
tähystäjää. Kaikki, mitä ilman voi tulla toimeen, riisti,
lentokoneestani pois, saadakseni sen kevyemmäksi. Bentsini ja öljy
mitattiin niin, että juuri tulin toimeen, jätinpä usein nahkatakkinikin
kotiin, päästäkseni vain
koneellani lähtemään.
Lähtö, sehän se oli kauhea!
Jokaisen yrityksen täytyi onnistua. Jos se epäonnitui, se tiesi
minun sekä lentokoneeni loppua.
Lentoonlähtö oli tosiaankin joka kerta taistelua elämästä ja
kuolemasta, ja kuinka usein riipuikaan vain hiuskarvasta, että lentokone ei
mennyt pirstaleksi.
Monesti lähtiessäni liikkeelle etelää kohti, muodostui kentän
päässä, niillä paikkeilla, missä Hu-Thuen-Huk-linnake yhtyi suoraan mereen,
sunnattomia vihurinpuuskia, kone suorastaan putosi altani, minä riuhtasin sen
vielä juuri irti linnakkeen tykkien putkista, sitten se taas raskaana painui ala, ja
usein se pysytteli vain kämmenleveyden verran merenpinnan yläpuolella,
kunnes sain sen jälleen verkalleen toipumaan ja kohoamaan ilmaan.
Lähtö pohjoiseen (muut ilmansuunnat kuin nämä kaksi eivät
voinee tulla kysymykseenkään) oli kamala, ja kaiken kaikkiaan minä nousinkin
siihen suuntaan vain kuusi tai seitsemän kertaa. Mutta näitä kertoja
muistankin sitten koko elämäni.
Minun piti silloin lähteä kentän äärimmäisestä eteläisestä kärjestä.
Suorassa viivassa tämän vain muutamia satoja metrejä pitkän torin,
lentokonevajani, useitten huviloitten ja hautausmaamme yli, joka oli noin
sadan viidenkymmenen metrin korkeudessa merestä olevalla kapealla harjulla,
jota molemmin puolin saarsivat Bismarck-vuoren ja Hilleri-vuoren
kallioröykkiöt. Heti Bismarck-vuoren jäätyä taakseni vasemmalle, ensimäiset
kivilaaksot tulivat vastaan, ja näistä kohosi jyrkkiä tuulenpuuskia, koneeni sai
kovan sysäyksen ja kallistui pahasti oikealle kyljelleen, enkä saanut sitä
takaisin tasapainoon. Sivuperäsintä en voinut käyttää, jotta en ajaisi kallioihin.
Tässä asennossa koneeni sitten rääpötti oikea siivenkärki vain
muutamia sentimetrejä allani olevista puitenlatvoista ja kallioröykkiöistä läpi
tämän pirun laakson, enkä minä voinut tehdä muuta kuin pidellä peräsimestä
rautaisella levollisuudella, jotta en putoaisi pirstaleiksi, kunnes pääsin veden
yli Kiautschou-lahden toiselle puolelle, missä koneeni vihdoin tuli järkiinsä.
Myönnän kyllä, että joka lähtö vapisutti minua, ja vilpittömän
iloinen olin siitä päästyäni ja kieputellessani yhä korkeammalle, kunnes
viimein olin päässyt kahteen tuhanteen metriin, mikä oli tavallinen
määräni. Siinä kysyttiin joka tapauksessa kärsivällisyyttä. Monasti pääsin
tunnissa ylös, mutta tavallisesti siihen meni
tunti ja kolme neljännestä. Koko tämän ajan lentelin loitolla merellä
välttääkseni shrapnelit, joita japanilaiset lähettivät perääni.
Mitäpä minua hyödytti ajatella, että minulla oli maalentokone,
ja että kuitenkin motorin pieniinmälläkin tavalla vioittuessa olisin tuomittu
hukkumaan. Samahan se oli kuitenkin, tuliko vika motoriin vai sattuiko
minuun vihollisen laukas, joka olisi pudottanut minut alas. Koko
suojelusalueella oli ainoastaan kallioita ja rotkoja eikä yhtään paikkaa, mihin
olisin voinut ehjin nahoin laskeutua, muuta kuin vaivainen lentokenttäni.
Nämä ajatukset kyllä palasivat päiihäni tuon tuostakin
ensimäisinä päivinä, mutta kun niistä ei ollut mitään hyötyä, hylkäsin ne
sikseen.
Ylöspäin kavutessani iloitsin koko ajan ihanasta
auringonpaisteesta, jyrkkien kalliorantojen ja tummansinisen meren ihanasta
näystä. Enimmäkseen lauleskelin tai viheltelin ja korkeudenmittaajan
osottaessa kahta tuhatta metriä kuiskasin »Jumalan-kiitoksen» ja iskin
lyhintä tietä vihollisten linjoille tekemään havaintojani.
Tämän toimituksen suoritin seuraavalla tavalla:
Päästyäni vihollisen päälle heti kuristin motoriani, niin että lentokone itsestään
pysyi saavutetussa korkeudessaan. Sitten ripustin kartan eteeni korkeusperasimeen,
otin lyijykynän ja muistikirjan käteeni ja tähystin alas
kannatustasojen ja rungon välitse alhaalla olevaa vihollista. Korkeusperäsimen
jätin vallan irraleen sivuperäsintä hoitelin jaloillani.
Risteilin kutakin paikkaa sitten niin kauan, kunnes yli suoritettu,
viety karttaan, kirjoitettu tarkoin muistiin ja tehty sangen tarkka piirrelmä.
Pian totuin siihen niin, että usein puolitoista tuntia yhteen menoon,
lainkaan katsomatta eteeni konettani, tein havaintoja alhaalta ja
kirjoittelin niitä muistiin.
Ja kun niskani kävi kankeaksi, käännyin katsomaan
niskani kävi kankeaksi, käännyin katsomaan toiselta puolelta, kunnes
viimein olin tyytyväinen piirroksiini ja silmäys bentsinikelloon ilmotti
olevan ajan kääntyä ympäri, jos mieli vielä päästä lentokentälle.
Paluu oli joka kerta samanlainen. Ylpeissä kaarroksissa kiersin
laivatelakan ja kaupungin, ja saavuttuani kentän kohdalle pysäytin
motorin ja syöksin harjassa kaarros-luikulennossa maahan, ollen neljän
minuutin perästä terveenä kentällä.
Nyt oli kiire tarpeen!
Koko se aika, minkä lentokoneeni leijaili vihollisen asemien
yläpuolella, sitä tietysti ammuttiin puita ankarimmin sekä kivääreillä että
kuularuiskuilla. Ja kun siitä ei ollut apua, tulivat shrapnelit. Ne olivat joka
tapauksessa ilkeitä.
Ja aina oli japanilaisilla minulle yhä uusia yllätyksiä. Kun esiin.
eräänä ihanana aamuna, taivaan ollessa aivan kirkkaan sinisen, palasin
tiedustelulta ja aijoin laskeutua kentälle, leijaili koko lentokenttäni yllä paljaita
pieniä valkeita. pilviä noin kolmen sadan metrin korkeudessa, näyttäen
ylös ilmaan erittäin miellyttäviltä.
Mutta pian huomasin, että japanilaiset olivat taas suvainneet
laskea kanssani leikkiä, sillä pikku pilvet olivat kymmenen ja puolen
sentimetrin shrapnelien räjähdyspilviä.
Mutta niitä se auttoi? Hammasta purren läpitse! Ja neljä minutia
myöhemmin koneeni oli kahden tuhannen metrin korkeudesta syöksylennossa
tullut ehyeänä kentälle, missä se niin pian kuin suinkin vieritettiin vajaan, jonka
katon suojaksi oli luotu maata.
Minun oli koetettava viekkautta.
Monta kertaa ollessani vielä vihollisen asemien yläpuolella, äkkiä
suljin motorin ja putosin pystysuoraan lentokenttäni nurkkaan, niin että
japanilaiset luulivat saaneensa sattumaan minuun ja hämmästyivät niin, että heidän
shrapenlinsa saapuivat perille vasta sitten, kun minä jo olin vierimässä vajaan.
Mutta kun yhä palasin takaisin, silloin japanilaiset järjestivät kaksi
kymmenen ja puolen sentimetrin patteriaan niin kauas taaksepäin ja sivulle, että
heidän shrapenlinsa hyvin saavuttaisivat minut risteillessäni tuntikausia heidän
asemiensa päällä. Se oli kaikkein epämiellyttävintä, ja usein kohtaloni ollutkin
melkein ratkaistu, jollen äkillisillä jyrkillä kaarroksilla olisi väistänyt heidän
ammuksiaan.
Shrapnelit räjähtelivät silloin niin lähellä, että minä motorin melusta
huolimatta kuulin räjähdysten inhottavan paukkeen, tunsin kasvoillani kovan
ilmanpaineen ja lentokoneeni alkoi heilahdella pahasti kuin vanha amme aallokossa,
mikä kovasti vaikeutti tähystystäni.
Täytyy suoraan tunnustaa, että joka kerta kun olin kunnialla
laskeutunut, tunsin suloista iloa ja tyydytystä suoritetusta, vaikeasta tehtävästä, ja
enimmäkseen pääsi minulta äänekäs huokaus paljaasta ilosta.
Mutta onhan se käsitettävää, kun ajattelee, että vian neljä minutia ennen
olin ollut kahden tuhannen metrin korkeudessa, olin tuntikausia viettänyt mitä
suurimmassa ponnistuksessa ja vaarassa ja vierin nyt tykeistä ja shrapneleista
huolimatta Jumalan ihanalla maalla ja luja pohja jälleen jalkaini alla!
Heti laskeuduttuani, neljä kelpo apulaistani, jotka eivät välittäneet
shrapnelisateesta, tuli juosten auttamaan minua koneen korjaamisessa suojaan.
Iloisesti haukkuen uskollinen koirani »Husdent» juoksenteli heidän
ympärillään.
Ja noiden neljän miehen vielä laitellessa konetta kuntoon
seuraavaa lentoa varten, minä jo istuin autoni ohjaustangossa,
rintataskussa karttani ja muistiinpanoni, vieressäni »Husdent», ja vielä
kerran ajaa porhalsin shrapnelitulen läpi poikki kentän
kuvernöörinhallitukseen, missä jo odotettiin ilmotuksiani.
Uskoin, että iloni ja ylpeyteni käsitetään, kunhan sain avata
piirokseni. Olinhan monta kertaa yhtenä ainoana päivänä keksinyt viisi,
kuusi uutta vihollisen patteria, ja havaintoni täyttivät usein
ilmotuskaavakkeen neljä sivua.
Kuvernöörini ja esikunnan päällikön lämmin kiitollisuuden
kädenpuristus sanoivat minulle kylliksi.
Ja ajaessani sitten kotiin syömään aamiaista ja levähtämää,
tykkimme jo jyrähtelivät ja syytivät rautahaulejaan minun äsken
ilmottamilleni asemille.

Sotajuoneni.

Kuinka surulliselta nyt näyttikään pikku talossani, niin
yksinäiseltä ja hyljätyltä.
Heti piirityksen alussa kelpo Patzigin täytyi jättää koti ja
rientää komentajaksi yhdenkolmatta sentimetrin patterilleen. Vain noin
nelisen viikkoa hän sai nauttia kauniista asunnostaan, kun joutui
istumaan kasematissaan ja täyttämään velvollisuuttaan, kunnes oli
ampunut viimeisen granatinsa ja japanilaiset kahdeksankolmatta
sentimetrin haupitseillaan muuttaneet koko hänen patterinsa autioksi
raunioläjäksi.
Mutta petollisesti lähti luotani, ensimäisen laukauksen
pamahdettua, kiinalainen kokkini Moritz, ja eräänä iltana myöskin Fritz,
Max jaAugust olivat hävinneet jäljettömiin.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli uusi kiinalainen kokki,
nimeltään Wilhelm, kertomaan minulle suurin liikkein:
»Sinä, lintumestari, minä hyvä kokki olla, minä ei pois juosta
kuin paha mies, Molitz, minu ei pelkä, minu Plenty hyvä khau-khau teke».
Minä uskoin häntä, lupasin hänelle viisi dollaria enemmän
palkkaa ja hyvin asia sujuikin, kunnes eräänä päivänä taloni lähellä räjähtäneet
vihollisen granatit saivat Wilhelmin katoamaan yhtä jäljettömiin kuin
edeltäjänsä.
Nyt istuin uskollisen sotilaspalvelijani Dorschin kanssa kahden
kesken hyljätyssä talossamme.
Me kaksi olimme nyt Hilleri-lahden huvilakorttelin ainoat
asukkaat.
Hauskaa ja turvallista oleminen tosin ei ollut, sillä huvilat
olivat rakennetut samoille kukkuloille, joilla pää-pattcrimme sijaitsivat,
ja patterin ohi lentäneet vihollisen granatit sattuivat meidän huvilaimme
keskeen. Mutta me, kumpikin olimme jo osanneet olla varuillamme.
Muutimme näet yläkerrasta pois ja laitoimme kotimme maakerrokseen.
Varmemmaksi vakuudeksi panimme vielä vuoteemme nurkkaan, niin
että emme maanneet aivan suoraan akkunan edessä. ja siinä oli turvaa
kylliksi.
Ilmassa en saanut olla kauan yksinäni.
Aamupäivällä syyskuun viidentenä päivänä, ilman ollessa
epäsuotuisan ja pilvien riippuessa matalalla maata vasten, kuulimme
äkkiä rnotorin surinan, ja minä juoksin talosta katsomaan, mitä oli
tekeillä. Silloin jo jättiläis-kaksitaso pistikin pilvistä esiin aivan meidän
päällännne. Minä menin sanattomaksi. Ja tuijotin hirmua kuin
noiduttuna. Mutta pian pamahtivat ensimäiset pommiräjähdykset, ja
nyt huomasin ilmalaivan kannatustasojen alla myöskin suuret punaiset
pallot.
Siis japanilainen!
Täytyy tunnustaa että minusta tuntui omituiselta nähdessäni
jättimäisen vihollisen virkatoverini Ieijailemassa niin lähellä pääni päällä.
Siitähän voisi tulla vastaisuudessa hauska juttu!
Tsingtaulle vihollisen lentäjän esiintyminen oli mitä ikävin
yllätys. Ei kukaan ollut odottanut japanilaisten tuovan mukanaan myöskin
lentokoneita.
Kaikkiaan oli japanilaisilla piirityksen aikana liikkeellä
kahdeksan lentokonetta, niistä neljä oikein suurta vesi-kaksitasoa, joista
minä kovin kadehdin japanilaisia.
Kuinka usein seuraavina viikkoina katselinkaan ikävissäni
ilmaan, kun japanilaisten ihanat, uudet, suuret vesi-kaksitasot risteilivät
kaupunkia, ja toivoin itselleni samanlaista laitosta!
Japanilaiset osasivat hyvin lentää, ja erinomaisen terävästi, se on
myönnettävä.
Onni oli, että he pommien hiettämisessä eivät olleet yhtä
taitaviat, muuten meidän olisi käynyt huonosti.
Japanilaisten lentäjäin pommit olivat väkevät, uusinta
rakennetta ja erittäin voimakkaita räjähdyksessä.
Vihollisen vesi-lentokoneilla oli suuremmoinen etu. Ne
saattoivat kaikessa rauhassa lähteä lentoon kaukana merellä, kokonaan
meidän vaikutuspiirimme ulkopuolella, välittämättä tuulen suunnasta, ja
niillä oli niin paljon tilaa vauhdin ottamiseen, kuin suinkin vain voivat
toivoa, tuulen suunta ei merkinnyt mitään, ja päästyään sitten mitä
suurimmassa turvassa kolmen tuhannen metrin korkeuteensa ne tulivat
miedän päällemme ja silloin vain vihelsivät meidän shapneleilemme ja
kuularuiskujemme tulelle.
Yksi vihollisen lentäjäin pommien tärkeimmistä maaleista oli
minun lentokonevajani.
Asia kävi lentokoneelleni niin haitalliseksi, että eräänä päivänä
vedin sen pois vajasta ja päätin perinpohjin vetää vihollis-lentäjiä nenästä.
Oikea vajani oli kentän pohjois-päässä, ylhäältä kaunis nähdä ja
japanilaisille tietysti kyllin tunnettu. Kaikessa hiljaisuudessa rakennutin nyt
aivan kentän päinvastaiseen päähän uuden vajan, jonka asetin suoraan
vuoren kalliokielekkeen alle ja peitin maalla ja nurmella niin, että ylhäältä
totisesti ei voinut nähdä sitä vähääkään. Sitten me suurella viekkaudella ja
kekseliäisyydellä rakensimme laudoista, purjekankaasta ja läkkipellistä
vale-lentokoneen, joka ylhäältä nähden oli erehdyttävästi Kyyhkyseni
näköinen.
Kunhan nyt vihollisen lentäjät tulisivat, niin saattaisiin nähdä
teatteria!
Eräänä päivänä vanhan vajani ovet olivat auki ja kummittelijani
oli sen edessä kauniissa vihreässä nurmikossa, levällään ja mukavassa
asennossa. Toisena päivänä ovet olivat kiinni eikä mitään näkyvissä. Taas
jälleen eräänä päivänä vale-lintuni istui toisessa paikassa vihreällä
nurmikolla, missä se erittäin hyvin pisti silmään, ja silloin se alkoi. Nyt tuli
vihollisen lentäjiä, jotka heittelivät pommeja pommien päälle, koettaen
saada sattumaan tuohon viattomaan linnun kuvatukseen. Me sitä vastoin
istuimme oikean lintumme kera kaikessa rauhassa ja kattomme hyvässä
suojassa kentän toisessa päässä ja nauroimme mahan täydeltä, kun
pommit tekivät tuhoaan viattomalle uhrilleen.
Eräänä päivänä, kun pommeja taas oli heitelty erittäin paljon,
minä otin sievän japanilaisen lentäjäpommin räjähdyskappaleen, kiinnitin
siihen käyntikorttini, johon kirjoitin: »Parhaat tervehdykset vihollisille
virkatovereille! Miksi viskelette näin kovia esineitä? Nehän voivat helposti
sattua silmään! Eihän semmoinen sovi!»
Tämän kirjeen otin seuraavalle lennolle mukaani ja heitin sen
japanilaisten vesilentoaseman eteen.
Mutta se oli vain ilmotus minun vierailustani.
Tykistövarastossa eräs herroista oli näet sillä välin
valmistanut minulle pommeja. Vallan suuremmoisia laitoksia! Suuria
kahden kilon läkkipelti-rasioita, joihin kauniilla kirjaimilla oli maalattu:
»Sietas, Plambeck & Co., parasta Java-kahvia», täytettiin dynamitilla,
hevosenkengännauloilla ja rautapalasilla. Alapäähän pantiin lyijykärki ja
yläpäähän sytyttäjä, joka laitettiin sillä tavalla, että terävä rautajyvä
auetessa löi kiväärinpatronan nallihattuun ja siten pani koko pommin
räjähtämään. Kyllähän nämä kapistukset minusta olivat hiukan kamalia, ja
minä pitelin niitä kuin raakoja kananmunia, iloiten kaikesta sydämestäni,
kun olin saanut ne viskatuksi käsistäni. Suurta vahinkoa ne eivät saaneet
aikaan. Kerran sain sattumaan erääseen torpedoveneesen mutta silloin
pommi ei lauennut. Monta kertaa olin osaamaisillani kuletuslaivaan, ja
japanilaisten ilmotusten mukaan olen kerran viskannut pommin
japanilaiseen osastoon, siten toirnittaen kolmementä kelta-ihoista
Tuonelan tuville.
Eräässä tilaisuudessa minä kovasti suutu- Se tapahtui eräänä
aamuna ollessani tähystämässä rakkaitten serkkujemme leiriä ja
tahtoessani lahjoittaa heille aamukahvikseen oikeata javalaista kahviani.
Englantilaisten kertomusten mukaan pommi putosi keittiöteltan katolle,
joka oli hyvin kimmoisa, niin että pommi poukahti pois räjähtämättä.
Pommien heittämisen ilosta sain pian kyllikseni. Minulla oli,
koska olin aina yksinäni, muutenkin tarpeeksi tekemistä. Eikä
vaikutuskaan oikeuttanut haaskaamaan niin paljon aikaa, kuin
pommien heittäminen vaati.
Sitten tapasin ilmassa usein vihollisen lentäjiä.
En minä hakenut näitä kohtauksia, sillä yksinäni ja hitaasti
kohoutuvalla, raskaalla Kyyhkyselläni en mahtanut mitään suurille
kaksitasoille, joissa oli kolme miestä mukana. Ja ennen kaikkea oli
minun ikävä velvollisuuteni tiedustus ja toiseksi saattaa Tsingtaun
lentokone ehyenä kotiin.
Kerran ollessani kokonaan syventynyt tähystykseeni
lentokoneeni rupesi kovasti kiemurtelemaan ja hyppimään. Luulin taas
tulleen ilmahäiriöitä, joita monet jyrkät ja koleat vuoret aiheuttivat,
tehden koko lentämisen tällä seudulla erittäin vaikeaksi. Katsomatta
siis ylös, jatkoin tähystystäni ja tartuin vain toisella kädelläni
korkeusperäsimeen, pakoittaakseni koneen pysymään alallaan.
Palattuani, minulle hämmästyksekseni kerrottiin, että eräs
vihollisen lentokone oli lentänyt aivan minun ylitseni ja että kaikki jo
olivat luulleet sen ampuvan minut maahan.
Seuraavan kerran pidin paremmin varani. Ja huomattuani
erään maa-lentäjän aivan allani, ajoin sitä takaa ja ammun sen maahan
kolmellakymmenellä laukauksella Parabellum-pistoolistani.
Vähän ajan kuluttua oli minulle käydä melkein samalla tavalla.
Olin vain tuhannen seitsemän sadan metrin korkeudessa enkä kaikista
ponnistuksistani huolimatta päässyt ylemmäksi. Ollessani vihollisen vesilentoaseman
yläpuolella eräs suuri kaksitaso juuri lähti lentoon. Minä jatkoin
vain tähystystäni ajatellen: no, tuo saa vielä kauan kavuta, ennen kuin on yhtä
korkealla kuin minä!
Mutta jo neljänkymmenen minutin kuluttua, katsoessani
vasemmalle kannatustasojen yli, huomasin vihollisen vain muutaman
tuhannen metrin päässä minusta samassa korkeudessa. Hitto soikoon,
nyt oli oltava varuillaan ja kohottava ylemmäksi. Mutta lintuni teki
tenän, kuin olisi ollut noiduttu. En päässyt enää metriäkään ylemmäksi,
ja jo viidentoista minutin perästä toinen oli koko joukon minua
korkeammalla, tullen vinosti minua päin. Huomasin sen aikovan
katkaista minulta tien Tsingtauhun.
Nyt oli kilpailtava, kuka pääsisi ensin perille ja olisi
ennemmin Tsingtaun päällä.
Minä voitin.
Ja päästyäni lentokenttäni päälle laskin syöksylennossa
suoraan alas. Juuri päästyäni kentälle, ensimäiset vihollisen pommit jo
räjähtelivätkin takanani.
Kuinka ihmeellisesta tuommoinen pommi monasti sattuu!
Tsingtaussa oli ankarasti käsketty, että vihollisen lentäjien lähestyessä
jokaisen piti heti mennä suojaan, minkä kautta ehkäistiin vahinkojen
tapahtuminen. Vain kerran haavottui muuan aliupseeri ja kerran eräs
kiinalainen. Ja se oli ihme kylläkin! Minun lentokentälläni työskenteli
satakunta kiinalaista, mutta lentäjäin lähestyessä he aina kiiruimmiten
juoksivat turvaan.
Vain yksi tuommoinen kelta-nahka jäi eräänä päivänä kentälle
istumaan vallan yksikseen ja katsella töllistelemään suurta lintua. Pums! Pommi
putosi ja missä se räjähti? Vain muutaman askeleen päässä tuosta kiinalaisraukasta,
jonka se haavotti vaikeasti.
Senpä vuoksi sanon, että pitää olla kova onni ja seisoa juuri siinä,
mihin granati ja muut tuommoiset keasti sulatettavat esineet putoavat.

Hurraa!

Ja minkä näköistä oli tähän aikaan Tsingtaussa?
Meren puolelta ampua jyskytettiin joka päivä, ja kohta
maapatteritkin rupesivat auttamaan tätä helvetillistä leikkiä. Mitään
turvallista paikkaa ei ollut enää koko Tsingtaussa paitsi pommituksen
kestävissä holveissa ja kasemateissa. Ampuminen kävi yhä kiivaarnmaksi
ja kiivaammaksi ja muutamina päivinä viskattiin ainoastaan meren
puolelta pieneen Tsingtauhun sata 30.5 sentimetrin laiva-granatia.
Lokakuun 14 päivänä ammuttiin erikoisen kiivaasti meidän
pientä merilinnakettamme Hu-Chuin-Hukia. Vihollisen laivat kulkivat
kaukana merellä, ja jo toisen yhteislaukauksen jälkeen 30.5 sentimetrin
granatit sattuivat pikku linnakkeeseen. Nyt seurasi laukaus toisensa
päälle. Koko linnake oli vesipatsasten, liekkien ja savun peitossa, ja maa
vapisi räjähtelevien granatien räiskeestä ja jyrinästä.
Kuten aina, seisoin sinäkin aamuna tähystämässä vain tuhannen
metrin päässä ammuttavasta linnakkeesta ja voin siis läheltä nähdä tämän
kamalan näytelmän.
Terävät, toista metriä pitkät granatin sirpaleet lensivät usein
vinkuen ja vonkuen ja sangen uhkaavasti sähisten päittemme yli, mutta
me emme välittäneet niistä, koska huomiomme oli kokonaan kiintynyt
ammuttavaan linnakkeeseen. Mitä silloin näimme, oli niin ylivoimaista, että
sitä ei käy kuvaaminen.
Semmoista voi ainoastaan kokea.
Ajattelimme surulla urhoollista miehistöä ja sen varmaa
tuhoutumista, mutta kesken kiivaimman tulen toinen vanha 24 sentimetrin
kanuuna ampui laukauksen, ja äärimmäisessä jännityksessä suuntasimme heti
kaksoiskiikarimme vihollisen laivoja kohti.
Yhtäkkiä kajahti krrrkuistamme riemuitseva »hurraa!, sillä meidän
räjähdysgranatimmc oli sattunut englantilaiseen linjalaivaan »Triumph», keskelle
kantta. »Triumph» kääntyi heti ja porhalsi täydellä vauhdilla pois, ja kun toinen
granatimme tuli heti jälestä, se ei päässyt lähemmäksi kuin viidenkymmenen metrin
päähän laivan perästä, missä se putosi veteen.
Vaihdettuaan muutamia merkkejä japanilaisen lippulaivan kanssa,
»Triumph» sitten ajoi pois taistelupaikalta ja meni Yokohamaan korjattavaksi.
Kolme japanilaista laivaa jatkoi pommitusta, mutta nyt melkoista
loitompaa, niin että oli hyödytöntä ampua meidän vanhoilla tykeillämme, jotka eivät
kantaneet niin pitkälle.
Kello kaksitoista päivällä pommitus vihdoin päättyi, sitten kun
vihollinen yhtä hyvin kuin mekin saattoi olla vakuutettu siitä, että linnake oli
hävitetty ja sen miehistä saanut surmansa.
Rannikkopäällikön esikunta riensi heti Hu-Chuin-Hukin linnakkeeseen,
ja sinne menin minäkin autollani.
Olimme odottaneet näkevämme kamalan näyn ja hämmästyimrne
perille tullessamme sen vuoksi tavattomasti, kuri näinune koko miehistön iloisena ja
tyytyväiserraä juoksevan ympäri, granatin sirpaleita keräilen ja ihaillen niitä
suunnattomia kuoppia, joita vihollisen granatit olivat tehneet maahan. Sekös oli iloa!
Miehistöstä ei yksikään ainoa ollut haavottunut, yksikään tykki ei ollut
vahingnittunut, ei yksikään pomminkestävä huone murtunut!
Kiivaan anipumisen tuloksena- oli: muuan keksi-laatikko oli ammuttu
rikki ja eräs kuivamassa ollut paita oli revennyt repaleiksi. Ja kuitenkin oli käytetty
sangen isoja ammuksia.
Muuan raskas granati oli pudonnut suoraan läpi ohuen panssaritornin
ja räjähtämättä rauhallisesti 1askentunut tykin vieressä olevalle, rantalevylle.
Nyt saimme selityksen omakin laukauksemrne arvoitukseen. Meidän
tykeillämme oli oikeastaan vain 160 -- 100 kantoisuus. Mutta niiden tykkimiesten,
jotka palvelivat tätä tykkiä, oli surrnnattomalla vaivalla onnistunut suunnata se
muutamia kuudestoista-osaasteita korkeammalle niin että se voi ampua pari, kolme
sataa metriä pitemmille.
Ja tykki ladattuna korkeimmassa asemassaan oli kelpo miehistö ja
urhoollinen patterinpäällikkö, luutnantti Hasshagen, hirmuisesta granatitulesta
huolimatta, tyynesti odottaneet., kunnes vihdoin yksi laivoista tuli arnpumamatkalle..
Ja heti ensimäinen laukaus sattui!
Parhainta oli, että se sattui juuri oikeaan laivaan.
Vahinko vain, että »Triumph» toisen laukauksen saapuessa jo oli
päässyt niin pitkälle pakoon, muuten tämä laiva jo silloin olisi saanut kyllikseen.
Mutta kohtaloaan se ei voinut välttää!
Sillä mitä me, emme voineet tehdä, meri teki muutamia kuukausia
rnyöhemmin maamiehemme Hersing. Keväällä 1915 häri kosti meidän
tsingtaulaisten puolesta, kun hän u-laivallaan Dardanellien edustalla lähetti samaisen
»Triumphin» merenpohjaan..
I-lu-Chuin-Mukin linnakkeen upseerien ja miehistön kanssa olin minä
erikoisen hyvissä väleissä.
Oikeastaan minä kuuluinkin heikäläisiin, sillä ensiksikin lentokenttäni
oli aivan linnakkeen rinnalla, ja toiseksi he olivat aina katselemassa minun lähtöjäni ja
ennen kaikkea. minun ponnistuksiani päästä ohi heidän tykkiensä. Ja useammin kuin
yhden kerran miehet olivat seisoneet valmiina hyppäämään veteen minua
pelastamaan, kun olivat luulleet minun syöksyvän alas koneineni.
Ja niin usein kuin olin vieraana linnakkeen taitavan päällikön,
kapteeniluutnantti Kappin luona, kuvittelimrne mitä valoisimmissa väreissä
paluutamme Saksaan sodan loputtua, ja silloin päätettiin tietysti, että minä marssisin
yhdessä Hu-Chuin-Hukin linnakkeen miehistön kera.
Myöhään illalla lokakuun 17 päivänä ryhmä upseereja seisoi
jännityksestä henkeään pidättäen rannikkopäällikön tähystyspaikalla. Me
harvat täällä ylhäällä tiesimme, mistä oli kysymys. Vanhan torpedolaivan
S 90, päällikkönä kapteeniluutnantti Brunner, piti lähteä merelle.
Jo kahtena iltana sitä ennen oli käyty rohkeilla, öisillä matkoilla
ja laskettu miinoja siihen paikkaan, missä japanilaiset laivat olivat
ampuneet meitä.
Tänään sen nyt piti suorittaa viimeinen ja vaikein
tehtävänsä: murtautua läpi vihollisen torpedonhävittäjäin linjan ja
hyökätä yhden vihollislaivan kimppuun.
Oli valoisa yö, ja kuu laskeutui kymmenen ajoissa. Nyt piti
laivan lähteä matkaansa.
Kello tuli kymmenen, puoli yksitoista, jännitys tuli
sietämättömäksi. Mutta S 90 ei näkynyt.
Silloin - vähän vajaa kello yksitoista - näimme pitkän, harmaan
varjon, joka varovasti hiipi eteenpäin veden pinnalla Helmivuoren
alapuolella. Ja pian terävä rnerimiehensilmä tunsikin torpedolaivan
ääriviivat.
»Onnellista matkaa, pojat urhokkaat!»
Kaikki me lähetimme sydämestämme sille onnittelumme
matkalle. Nyt laiva katosi silmistämme, ja pian tuli se vaarallinen
silmänräpäys, jolloin sen piti murtautua vihollisen linjan läpi.
Tähystelimme avoimelle merelle, joka silmänräpäys odottaen
näkevämme valonheittäjien lentävän esiin ja vihollisen tykkien suutulen
leimahtavan.
Kaikki oli hiljaa ja ääneti.
Kello tuli kaksitoista viimein puoli yksi, ja meiltä pääsi kaikilta
helpotuksen huokaus. Vihollisen torpedonhävittäjät eivät olleet mitään
huomanneet mutta nyt laiva oli varmaan jo päässyt vihollisen päävormren luo.
Minutit tuntuivat meistä tunneilta. Kukaan ei uskaltanut
puhua.
Silloin yht'äkkiä kello yhden aikaan näkyi kaukana
etelässä, ulkona aavalla ula alla, suunnaton tulipatsas ja sitten joka
taholta valonheittäjien etsivät, valaisevat sormet, ja aivan hiljaisena
kuului hetken perästä synkkä pauke ja räjähdys.
Hurraa! Se oli S 90:n työtä!
Jo kello puoli kaksi saimme seuraavan kipinäsähkösanoman:
»Ammuin vihollisen risteilijään kolme torpedoa. Kaikki
sattuivat. Risteilijä lensi heti ilmaan. Vihollisen torpedonhävittäjät
ajavat takaa, paluutie Tsingtauhun katkaistu, koetan päästä pakoon
etelään ja räj äytän, jos niin tarvitaan, laivani ilmaan. Brunner».
Yksistään tämä sähkösanoma riittänee puhumaan tarpeeksi
päällikön, hänen upseeriensa ja miestensä puolesta.
Muutamia viikkoja myöhemmin tapasin aivan odottamatta S 90:n
miehistön Nankingissa. Mutta se on myöhempi asia.

Viimeinen päivä.

Piiritys jatkui säännönmukaisesti. Japanilaiset kaivautuivat
yhä lähemmäksi meitä, yhä raskaampaa tykistöä he toivat esiin, ja
monet kerrat heidän jalkaväkiosastonsa olivat tehneet öisiä
hyökkäysyrityksiä meidän etuvarustuksiamme vastaan, mutta tulleet silloin
kuitenkin verisesti lyödyiksi takaisin. Nyt etuvarustukset ja
vallankin niitten edessä olevat piikkilankaesteet olivat alituisesti
vihollisen tulessa, ja harvoin meidänkään tykkimme olivat ääneti. < Ikävä
kyllä oli meidän pakko säästää ampumavarojamme, kun niitä oli kovin
niukasti.
Tavattoman pitkällinen piiritys, yhtämittainen tykkituli ja
kauhea jännitys, jossa elimme, alkoivat vähitellen tehdä vaikutustaan.
Minunkin hermoni uhkasivat tehdä lakon.
Voin tuskin pakoittaa itseni syömään, mutta nukkua en enää
voinut ollenkaan. Kuin iltaisin suljin silmäni, niin karttani oli heti
ajatuksissani ja siitä minä katselin allani olevaa suojelusaluetta ja siihen
kaivettuja vihollisen juoksuhautoja ja asemia. Ja sen lisäksi päässäni surisi
ja korvissani pörisi potkurin meteli, ja sillä välin kuulin taas yhä uudestaan
esikuntapäällikön sanat.
»Pluschow, muistakaa, että te nyt olette Tsingtaulle tärkeämpi
kuin jokapäiväinen leipä! Tulkaa vain takaisin, ja pitäkää huoli koneesta! Ja
muistakaa sitten, kuinka vähän granateja meillä on ja että me ammum
me niitä teidän havaintojenne mukaisesti. Ajatelkaa mikä vastuu teillä on!»
Niin, sitäpä minä juuri aina ajattelin.
Eikä minulla ollut päässä mitään muuta kuin vihollisen
asemat, ja tuntikaudet saatoin ajatuksissani uudestaan ja uudestaan kulkea
niitten yli ja kysellä itseltäni, olinko todellakin nähnyt sen, mitä olin
ilmottanut, enkö ollut sittenkin erehtynyt, eivätkö meidän omistamamme
harvalukuiset granatit tulleet minun takiani ammutuiksi hukkaan.
Ja kun sitten tuntikaudet olin vaivannut aivojani, nukahdin
välistä kolmen ajoissa aamulla, sielu ja ruumis näännyksiin asti
rääkkääntyneinä. Ja tuskin olin kunnolla päässyt uneen, kun velvollisuus tuli
ja montöörini seisoi sänkyni vieressä ilmottamassa, että lentokoneeni li
valmiina lähtöön.
Silloin ei-ollut aikaa aprikoimiseen.
Ja pian seisoin koneeni ääressä ja tarkastin vielä kerran
huolellisesti kaikki sen osat.
Usein hermoni tahtoivat vielä silloinkin tehdä minulle kepposen,
ja vatsanikin rupesi napisemaan.
Mutta päästyäni kunnolla koneeseen istumaan, saatuani motorin
ohjauslaitteen käteeni ja nyökättyäni hyvästiksi miehilleni, en tuntenut enää
mitään muuta kuin tyynen ja rautaisen tahdon suorittaa tehtäväni.
Ja kun olin kunnolla saanut suoritetuksi lähdön ja kohonnut
muutamia satoja metrejä korkealle, kaikki oli taas järjestyksessä.
Varsinkin eräs asia minua painosti: se hirveä yksinäisyys, kun piti
alituiseen istua yksinään lentokoneessa. Jospa minulla olisi ollut mukanani
joku toveri, vaikkapa ei muuta kuin että hänelle olisi silloin tällöin saanut
nyökätä päätään, niin sekin olisi ollut todellinen huojennus.
Ja kun moneen päivään en voinut lentää huonon ilman taikka
potkurini takia ja sitten taas leijailin vihollisen linjojen yläpuolella, silloin oli
tapahtunut niin hirveän paljon muutoksia.
Silloin minä ylhäällä ilmassa usein jouduin suorastaan epätoivoon.
Kuinka voisin saada nyt taas selvän kaikesta uudesta tuolla
alhaalla? Kuinka voisin päästä perille tuosta ampumahautojen ja asemien
sekamelskasta? Aivan masentuneena päästin silloin karttani vaipumaan
alas.
Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin, sitten kokosin
jälleen tarmoni, tartuin lyijykynääni ja kurkistin alas. Ja pian en kuullut
enkä nähnyt mitään ympärilläni muuta kuin vihollisen ja piirrokseni.
Lokakuun 27 paiva oli meille riennuipäivä. Silloin saapui
hänen majesteetiltaan keisarilta seuraava sähkösanoma:
»Minun ja koko Saksan kansan katseet ovat ylpeydellä
kohdistetut Tsingtaun sankareihin, jotka uskollisina kuvernöörineen
täyttävät velvollisuutensa. Olkaa kaikki varmat minun
kiitollisuudestani!»
Silloin ei ollut Tsingtaussa kai ketään, jonka sydän ei olisi
sykkinyt entistä nopeammin. Korkein sotaherranune, jolla kotimaassa oli
paljon lruolehdittavaa, ei unohtanut pientä uskollista joukkoaan täällä
kaukaisessa idässä.
Silloin kai jokainen sydäinessään teki vielä kerran päätöksen
taistella ja tehdä velvollisuutensa viimeiseen asti niin, että keisarinsa
saattaisi olla häneen tyytyvänen.
Kohta lähestyi lokakuun 31 päivä, Mikadon syntymäpäivä.
Tiedustelijain kautta olimme saaneet selville, että japanilaiset. olivat
päättäneet mainittuna päivänä valloittaa Tsingtaun. Mahdotonta on
kuvata minkälaiseksi se päivä muodostui.
Edelliseksi yöksi japanilaiset olivat rakentaneet valmiiksi
kaikki maapatterinsa, ja kello kuusi aamulla lokakuun 31 päivänä 1914
kaikki vihollisen tykit alkoivat yhtaikaa paukkua. sekä maan että meren
puolelta, valaen hirveätä rautasadettaan meidän päällemme.
Mitään hyökkäystä ei tapahtunut, niinkuin oli aijottu ja
seuraavana päivänä vihollisen tykistö alkoi vasta puolen päivän aikaan
sangen laimean tulen. Kuitenkin oli se vieläkin niin voimakas, että pikku
Hu-Chuin-Huk-linnake yksinään sai kokonaista viisikymmentä täyttä
sattumaa järeistä haupitseista.
Sinä yönä japanilaiset oppivat yhtä ja toista. Ja me saimme
sitten elää hirveitä päiviä ja öitä, joina vihollisen tykkituli ei tauonnut
hetkeksikään.
Tämmöisen hirveän ammunnan jälkeen ihmisjärjen mukaan
meistä ei kai yhdenkään olisi enää pitänyt olla hengissä. Mutta kuin
ihmeen kautta meidän tappiomme ihmishengissä olivat mitättömät.
Japanilainen tykistö ampui erinomaisesti, mikä ei ollutkaan mikään
yllätys, koska osa heidän tykistöupseereistaan oli saanut opetuksensa
meillä Jüterbogin ampumakoulussa. Mutta heidän ampumatarpeensa oli
erinomaisen huonoa, ja se oli meidän onnemme.
Huolimatta kiivaasta tulesta ja järeistä piiritystykeistään
japanilaisten ei onnistunut yhtään kertaa läpäistä yhtään kasemattia eikä
pomminkestävää suojeluslaiteita. Tämä seikka sekä räjähtämättä jääneiden
pommien suunnaton lukumäärä selittävät meidän vähäiset tappiomme. Ja
Saksassa oleville moitteenhaluisille – ikävä kyllä olen tavannut muutamia
semmoisia – jotka arvelevat vähäisten tappioitemme osottavan, että
Tsingtaun puolustus ei ole muka ollut paljon arvoista, tahtoisin huomauttaa:
meillä oli vain yksi puolustuslinja ja siinä viisi pientä jalkaväenlaitetta, yksi
rintavarustus ja yksi vaivainen piikkilankaeste.
Ja tämä linja oli 6,000 metriä pitkä ja sitä puolustamassa oli 3,000
miestä. Toista asemaa ja toista linjaa ja ennen kaikkea väkeä, joka niitä olisi
voinut puolustaa, ei enää ollut, sillä meitähän oli kaiken kaikkiaan vain
hiukan yli 4,000 miestä.
Ja kun siis teräslankaeste näitten kahdeksan päivän yhtämittaisen
ampumisen jälkeen oli kuin lakaisemalla poistettu ja rintavarustus ammuttu
mäsäksi, oli 30,000 japanilaisen, joita vastaan me olimme monta viikkoa
pitäneet puoliamme, sangen helppo löydä itsensä läpi ja pakoittaa Tsingtau
antautumaan.
Marraskuun ensimäisinä päivinä valmistauduimme viimeiseen
taisteluun.
Marraskuun 1 päivän vastaisena yönä meidän uskollinen
liittolaisemme, itävaltalainen ristelijä »Kaiserin Elisabeth», ammuttuaan
viimeisen granatinsa, räjäytettiin ilmaan oman urhoollisen miehistönsä
toimesta ja upotettiin siten meren pohjaan.
Muutamia päiviä myöhemmin sitä seurasi meidän viimeinen
laivamme, pieni urhoollinen tykkiveneemme »Jaguar».
Sitten seurasi telakkamme ja jättiläis-nostokraanamme, ja pian
sen jälkeen oli veistämökin yhtenä raunioläjänä.
Tykkimme olivat tulleet käyttökelvottomiksi, muutamia oli
vihollisen tykkituli turmellut, useimmat me itse räjäytimme ilmaan,
sitten kun olivat täyttäneet velvollisuutensa.
Marraskuun 5 päivänä 1914 minunkin täytyi ottaa osaa
hävitystyöhön, joka tällä kertaa koski minun kaksitasoani. Vaivalloisella
työllä, jossa entinen itävaltalainen lentäjäluutnantti Clobuczar ja veistämön
miehistö olivat minua auttaneet, olin rakentanut suuren, komean
vesilentokoneen. Se oli nyt valmistunut, ja aijoin juuri ruveta koettelemaan
sitä ja jatkamaan sillä tiedusteluretkiäni, kun en enää voinut käyttää
maassa olevaa lentokenttääni, joka sijaiten vain neljän tai viiden tuhannen
metrin päässä vihollisesta oli alituiseen tykistön ammunnan alaisena.
Nyt en kuitenkaan saanut mitään hyötyä kaksitasostani.
Työ ja vaiva olivat ikävä kyllä menneet hukkaan. Iltapäivällä
samana päivänä seisoin sitten kuvernöörini edessä, ja hän lausui minulle:
»Odotamme japanilaisten hyökkäävän millä hetkellä tahansa!
Laittakaa niin että pääsette huomis-aamuna varhain lähtemään
lentokoneellanne linnoituksesta! Pelkään vain, että japanilaiset eivät anna teille
siihen aikaa. Jumala olkoon kanssanne, ja onnea matkalle! Kiitos myöskin siitä
työstä, jonka olette tehnyt täällä Tsingtaussa! »
Näin sanoen hän ojensi minulle kätensä.
»Saan siis kunnioittaen ilmottaa, että lähden linnoituksesta!»
Siten olin saanut eron palveluksestani.
Nyt otin lyhyet jäähyväiset esimiehiltäni ja tovereiltani ja sain
mukaani suuren pakan yksityisiä kirjeitä.
Sitten menin viimeisen kerran huvilaani ja otin jäähyväiset
huoneiltani, monilta minulle rakkaiksi tulleilta esineiltä, avasin tallini
oven ja päästin hevoseni ja kanani irralleen. Sen jälkeen menin
lentokoneelleni tekemään sitä selväksi viimeiseen lentoon.
Sitten istuin pitkän aikaa kumartuneena karttani yli, opettelin
sen melkein ulkoa ja laskin ja laskin.
Illalla nousin viimeisen kerran sille vuorenkukkulalle, jolla
hyvä ystäväni, meriväenluutnantti Aye, monta viikkoa oli pienellä
patterillaan uhmaten kestänyt mitä ankarinta tykkitulta ja mistä oli
ihana näköala koko Tsingtaun ja sen ympäristön yli. Silmiini siellä
auenneen näyn valtaamana istuin kauan kuin loihdittuna korkeimmalla
kallionnypykällä. Allani lainehti kuin kokonainen armeija leimahtelevia
salamoita, jotka lähtivät raivoisasti mylvivien vihollistykkien suutulista, ja
kultanauhan tavoin ulottui merestä mereen se kiväärija kuularuiskutuli,
jota meikäläiset ylläpitivät alhaalla laaksossa. Aivan pääni päällä oli
rätinää, sihinää ja suhinaa tuhansista raskaista ammuksista, joitten piti
syöstä tämän kukkulan yli päästäkseen päämaaliinsa. Takanani
jyrähtelivät meidän omat haupitsimme kaikkein viimeisiä tervehdyksiään,
ja kaukaa etäisyydestä, Tsingtaun äärimmäisestä eteläkärjestä,
Hsiaunivan linnakkeen 21 senttimetrin tykit lauloivat ankaraa joutsenlauluaan.
Liikutettuna sieluni sisimpiin saakka palasin Ayen luo, ja
sydämellisten ja toverillisten jäähyväisten jälkeen, hänen toivotettuaan
kaikkea onnea lentoretkelleni, puristimme kovasti toistemme kättä ja ero~
simme.
Minä olin Tsingtaussa viimeinen upseeri, joka puristi hänen kättään.
Muutamia tunteja myöhemmin hän kaatui sankarillisessa taistelussa
kolmekymmentä kertaa suurempaa japanilaista ylivoimaa vastaan ja hänen
kerallaan hänen pienoinen joukkonsa, joka ei tahtonut luovuttaa tykkejään.
Loistava esimerkki jalosta sankarillisuudesta!
Sen ajan, mikä minulla vielä oli jälellä, seisoin neljän
urhoollisen avustajani kanssa lentokoneeni vieressä, valmiina lähtemään
niillä silmänräpäyksellä tahansa, jos japanilaiset hyökkäisivät ja
murtautuisivat linnoitukseen.
Marraskuun 6 päivänä 1914 varhain aamulla, kuun vielä
paistaessa kirkkaana, lentokoneeni seisoi valmiina lähtöön, potkurien
suristessa iloisesti aamulauluaan.
Ei ollut vara hukata aikaa. Lentokenttä oli käynyt hyvin
epämiellyttäväksi olinpaikaksi, sillä se oli alituiseen japanilaisten granatija
shrapnelitulcn alaisena. Kiiruusti tarkastin vielä kerran koko koneen,
puristin vielä viimeisen kerran neljän apumieheni käsiä jäähyväisiksi,
silitin uskollisen koirani päälakea, panin sitten täyden kaasun päälle, ja
nuolena Kyyhkyseni kohosi yöhön.
Päästyäni juuri kolmenkymmenen metrin korkeuteen ja keskelle
lentokenttää, lentokoneeni äkkiä sai kauhean tönäyksen, ja vain kaikki
voimani panemalla liikkeelle saatoin pakoittaa sen asentoon ja estää
syöksymästä alas. Vihollisen granati oli räjähtänyt aivan allani, ja
pamahduksen synnyttämä ilmanpaine oli ollut vähällä heittää minut
maahan.
Mutta, Jumalan kiitos, lukuunottamatta nyrkin kokoista reikää,
jonka granatinsirpale oli tehnyt vasempaan kantotasooni ei ollut tapahtunut
initäan vahinkoa.
Nyt tavanmukaiset shra pelit tulivat vinkuen peråtitäni. Ne olivat
japanilaisten ja heidän englantilaisten veljiensä viimeiset terveiset minulle.
Päästyäni kyllin korkealle, käännyin vielä kerran
Siellä oli nyt pieni rakas Tsingtau, joka oli kestänyt niin paljon ja jolla
vielä oli niin paljon kestettävänä, meidän rakastettu toinen kotimme,
paratiisi maan päällä! Aina tänne yksinäiseen korkeuteeni saakka kuului
tykkien jyske, granatien räiske ja kiväärien ja kuularuiskujen rätinä.
Leimahtelevien salamoitten suunnaton meri osotti selvästi
molemmat taistelulinjat. Kaikki tämä oli merkkinä alkavaan
hyökkäykseen ja epätoivoiseen puolustukseen.
Voisimmeko kestää tämän kolmannenkin myrskyhyökkäyksen?
Viittasin alaspäin kädelläni. Hyvästi, Tsingtau! Hyvästi,
uskolliset toverit, jotka taistelette siellä alhaalla!
Tämä eronhetki oli minulle sanomattoman vaikea, itku
takertui kurkkuuni, äkkiä nakkasin lentokoneen ympäri ja käänsin sen
menemään kohti Kap Jäschkeä.
Ja auringon noustessa kaikessa komeudessaan, leijailin jo korkealla
sinisessä eterissä eteläisten, villien vuoriseutujen yläpuolella.
Minun oli onnistunut toimeenpanna uudenaikaisin »saarroksen
murto».

Kiinalaisen riisipellon liejussa.

Helmivuoren takana vihollisen laivasto oli ankkurissa. En
voinut kieltää itseltäni huvia vielä kerran risteillä laivojen ympäri.
Sitten jatkoin edelleen melkein suoraan eteläistä Kiinaa,
tuntematonta maata ja epävarmaa kohtaloa kohti. Lensin villien, kallioisten
vuorten yli, jokien ja aavojen kenttien yli, sitten välistä myöskin avoimen
meren ja kaupunkien ja kylien ylitse.
Ilmansuunnista pidin selkoa kämmenen kokoisen kartan ja
kompassini avulla. Jo kello 8 aamulla olin lentänyt 250 kilometriä ja onnistunut
haparoimaan määräpaikkaani Hai-Dshu'hun Kiangsun maakunnassa.
Etsien tähystelin syvyyteen, missä olisi sopiva laskeutua,
mutta semmoista paikkaa ei näkynyt.
Viime aikojen ankaroista sateista maa oli kauttaaltaan tulvien
vallassa. Ainoat kuivat paikat olivat täynnä taloja tai kiinalaisia hautakasoja.
Vihdoinkin huomasin pienen, noin 20 metrin pituisen ja 20 metrin levyisen
pellon, jonka kummallakin puolella kuitenkin oli syvät ojat ja korkeat muurit, ja
jota edessä ja takana rajoitti joki.
Laskeutuminen oli sietämättömän vaikea.
Mutta mikäpä auttoi! Enhän voinut olla ijankaiken ilmassakaan.
Sitä paitsi olin keskellä Kiinaa enkä Saksassa ja olin iloinen, että olin keksinyt
edestämänkin paikan.
Nyt laskeuduin alemmaksi suurissa kierteissä, ja jyrkän
luikulennon jälkeen laskeuduin maahan neljännestä vajaa yhdeksän aamulla
keskelle liejuista riisipeltoa.
Mutta savi oli niin pehmeää ja sitkeää, että alusteline vajosi
siihen ja pyörät tarttuivat kiinni, ja voimakkaalla syöksyllä koneeni meni
nokalleen. Vähältä piti, ettei mennyt aivan ympäri.
Potkuri lensi säpäleiksi, mutta minun jäseneni olivat, Jumalan
kiitos, törmäyksestä huolimatta ehyet.
Rauha, joka nyt vallitsi ympärilläni, teki minuun omituisen
vaikutuksen. Monien viikkojen jälkeen nyt viimeinkin aivan ilman tykkien
jyskettä ilman räjähtelevien granatien räiskettä, ilman särkyvien shrapnelien
vinkuvaa ulvontaa.
Pyrstö ylhäällä ilmassa ja nokka syvällä liejussa Kyyhkyseni
loikoi kaikessa rauhassa auringonpaisteessa.
Loitompana näin laumoittain kiinalaisia, miehiä ja naisia ja
paljon, paljon lapsia, ilmeisesti kovin ihmeissään ja peloissaan.
Nämä enemmän kuin muutkaan kiinalaiset, joitten maan yli
olin lentänyt, tuskin voivat käsittää tätä ihmettä, sillä olinhan minä
täällä ensimäinen lentäjä, ja kaikki luulivat, että nyt oli itse paholainen
omassa personassaan tullut tuottamaan heille onnettomuutta.
Kavuttuani nyt ulos koneestani ja koetettuani viitata
muutamia heistä tulemaan luokseni, he menettivät kokonaan mielensä.
Kirkuen ja ulvoen kaikki pakenivat, miehet ensimäisinä. Lapset kaatuivat ja
jäivät maahan makaamaan, ja vanhemmat uskoivat varmaan jättäneensä
heidät perästään uhriksi paholaiselle. Esiintymiseni ei olisi pimeimmässä
Afrikassa voinut aiheuttaa suurempaa kauhistusta.
Tehden äkkiä päätökseni juoksin pakenevien jälkeen, tartuin
kolmea, neljää kiinalaista palmikoista ja laahasin heidät ulvomisestaan
huolimatta koneeni luo näyttääkseni heille, että ei se iso lintu heille
mitään pahaa tehnyt.
Hetken perästä he hiukan malttoivat mieltään, ja kun vielä
annoin heille pari kultakolikkoa, he luulivat kai, että poikkeuksen vuoksi
joku hyvä henki oli lentänyt ilman halki heidän luokseen, ja auttoivat minua
nöyrästi kohottamaan konetta jälleen vaakasuoraan asentoon. Tämän
huomattuaan, toisetkin heti tulivat paikalle niin suurin laumoin, että
ihmettelin, kun eivät pusertaneet konetta aivan mäsäksi.
Kuinka nuo kiinalaiset olivat ihmeissään! Kuinka ne kopeloivat
ja kourivat konetta! Kuinka ne juttelivat ja nauroivat!
Vain se, joka tuntee kiinalaiset ja tietää, kuinka lapsellisia he
voivat olla, saattaa kuvitella mielessään, kuinka hullunkurisessa
asemassa minä olin.
Ympärilläni parvi luonnonlapsia istuin iloisena ja
tyytyväisenä ohjauspaikallani. Läkkilaatikko salaisine asiakirjoineen oli
allani, vieressäni mauser-pistoolini, istuin odottamassa, mitä piti
tuleman.
Kaikki yritykseni saada kiinalaiset ymmärtämään itseäni
menivät hukkaan. He vain hymyilivät sangen iloisina taikka suorastaan
nauroivat minulle päin silmiä.
Tästä hauskasta tilanteesta vapautti minut äkkiä
voimakkaasti lausuttu »Good morning, sir!» (Hyvää huomenta, herra) ja
vieressäni seisoi herrasmies, joka esitti olevansa tohtori Morgan
amerikalaiselta lähetysasemalta. Sydämellisen tervehdyksen ja kädenpuristuksen
jälkeen selitin kaikessa kiireessä tohtori Morganille asemani ja
pyysin hänen apuaan, varsinkin kun hän puhui sujuvasti kiinankieltä.
Huomasin pian, että olin hyvässä ja varmassa turvassa.
Jättiläiskokoinen kiinalainen passini, jonka olin saanut mukaani
Tsingtausta, lähetettiin heti mandarinille. Tunnin perästä tuli
neljäkymmentä sotamiestä käsittävä joukko kymmenen minutin matkan
päässä sijaitsevasta kasarmista ja asettui vartioimaan lentokonettani.
Nyt hyväksyin ilomielin tohtorin kutsun aamiaiselle, ja
otettuani mukaan kaikki esineet, jotka eivät olleet' aivan koneessa
kiinni, lähdin hänen kanssaan lähetysasemalle.
Siellä minut otettiin vastaan mitä herttaisimmin ja tutustuin
rouva Morganiin, rouva Riceen, amerikalaisen lähetyssaarnaajan vairnoon,
ja erääseen herra G:hen, jotka kaikki mitä ystävällisimmin kilpailivat minun
palvelemisekseni.
Juuri istuessani aamiaisella ilinotettiin kiinalainen upseeri, joka
sanoi minulle, että talon ulkopuolelle oli asetettu komppanian suuruinen
kunniavahti ja että hän mandariniltaan oli saanut määräyksen tiedustaa,
mitä minä haluaisin ja minkälainen oli vointini, sekä vihdoin, että
mandarini omassa personassaan tulisi tervehtämään minua puolen tunnin
kuluttua.
Kaikki tämä huomaavaisuus teki minut hyvin iloiseksi.
Jo kymmenen minutin perästä sain taas vieraita, tällä kertaa
Hai-Dshun kaupungin hallitusmiehiä, jotka tahtoivat tervehtää minua.
Tilanne oli omituinen. Istuin kaikkien näitten vanhojen
kunnianarvoisien kiinalaisten keskellä, sitten kun ensin oli vaihdettu
molemmin puolin lukemattoman monet syvät kumarrukset. Keskustelu
kävi pian hyvin vilkkaaksi. Tulkkina siinä toimi tohtori Morgan.
Ja nytkös alkoi sadella kysymyksiä: mistä tulin, minkälaista
Tsingtaussa oli, oliko tosiaan totta, että olin tullut ilman kautta, kuinka
pitkän ajan olin tarvinnut ja mikä noituus sen vaikutti, että voin lentää.
Kaikkiin heidän moniin kysymyksiinsä voin tuskin vastata, ja vaikka tulkki
koki tehdä parastaan, Auringon valtakunnan pojat eivät liene sittenkään
paljoa käsittäneet.
Meidän vielä istuessamme juttelemassa saapui talon rouvalle
vieraita, ja ohitsemme mennä sipsutteli kymmenkunta hurmaavaa pientä
kiinalaisnaista mitä hienoimmissa pikku housuissa ja nutuissa, jotka olivat
tehdyt värillisestä silkistä. Pari kolme näistä pikku olennoista pysähtyi
uteliaisuudesta ja säikähdyksestä siihen huoneeseen vievälle avoimelle
ovelle, missä me istuimme, ja katselivat minua suu ja suuret
ihmettelevät silmät selällään. Rouva Morgan huusi heitä, ja he juoksivat
säikähtyneinä tiehensä. Tämän omituisen käyttäytymisen syyt sain tietää
myöhemmin. Ylhäisen kiinattaren katsotaan tekeytyneen vikapääksi virheeseen
hyviä tapoja hän uteltaisuudellaan tai käyttäytymisellä vaivaa miespuolista vierasta!
Nuo kolme rikollista saikin koiran läksytyksen. Minun on sanottava,
että tämä tapa ei minua miellyttänyt, sillä olisin kernaasti halunnut kurkistaa hiukan
lähemmin näitä pieniä sievästi puettuja naisia.
Emäntäni kertoikin rninulle, kuinka kiinattaret olivat ahdistaneet häntä
kysymyksillään. Ennen kaikkea tahtoivat he tietää, mikä paha henki se oli ollut, 'oka
tänä aamuna kirkuen ja möristen oli uhannut heidän kaupunkiaan. Kun heille
vastattiin, että siinä oli vain istunut mies, joka tuli Tsingtausta, niin he vain nauroivat:
ei, vaikka he olivatkin tyhmiä ja vaikka viisaat heitä aina narrasivatkin, niin he eivät
kuitenkaan olleet niin tyhmiä, että uskoisivat semmoisia hullutuksia.
Joka tapauksessa - niin rouva Morgan vakuutti minulle - taikauskoiset
kiinalaiset lukisivat kahden ensi vuoden aikana kaikki keskoset, huonot sadot ja
pettyneet toiveet minun lentokoneeni ilmestvmisen viaksi, ja varsinkin kaikki
poppamiehet käyttäisivät tätä tapausta hyväkseen.
Yhdentoista ajoissa aamupäivällä kovan nimmutuksen ja
torventoitotuksen kanssa saapui herra mandarini omassa korkeassa personassaan.
Tavattoman hyvinvoivana, pää moitteettomasti ajeltuna ja puettuna knmeaan
silkkipukuun hän astui hyvin arvokkaasti minin luokseni.
Tervehdys oli ylen juhlallinen. Syvistä, melkein maahan ulottuvista
kumarruksista ei tahtonut tulla loppua.
Kyseltyään vointiani ja toivomuksiani, mandarini vakuutti minulle itä
ystävällisimmällä tavallaan kaikkea apua, mitä voisi antaa, ja otti sitten jäähyväiset.
Niin palasi kotiinsa yhtä juhlallisin menoin. Heti kun olin käynyt vasta-vierailulla ja
mandarin kutsunut minut illalliselle, ryhdyin purkamaan lentokonettani
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun itselläni oli
mukanani vain yksi ruuviavain, rupesin etsimään työkaluja. Ah, olinhan
Kiinassa, semmoisessa seudussa, missä kaikki oli samanlaista kuin tuhat vuotta
takaperin ja missä ruuviavaimetkin olivat aivan tuntemattomia suuruuksia.
Viimein tapasin amerikalaisen lähetystalon luota kirveen ja
pienen sahan tapaisen esineen.
Näitten avulla ryhdyin toimeen, ja tahtoen pelastaa
hävitykseltä ainakin hyvän, sadan hevosen voimaisen Mercedes-motorini,
hakkasin ja sahasin sen irti lentokoneen rungosta. Nyt näkyi, kuinka hyvää
saksalainen työ oikeastaan on. Kokonaista neljä tuntia sain taistella,
ennenkuin motori oli irrallaan, niin kestävästi oli kaikki tehty.
Noudattaakseni puolueettomuuden lakeja, jätin motorin
mandarinin huostaan.
Sitten tuli surullisin puoli asiasta.
Kun lentokonetta ei voinut viedä kaupunkiin edes
sittenkään, vaikka kannatustasot oli otettu pois, täytyi minun uhrata se
liekeille. Valelin sen bentsinillä, sytytin, ja silmänräpäyksessä oli kaikki
kirkkaassa liekissä ja paloi perustuksiaan myöten paljaaksi.
Katsellessani uskollisen Kyyhkyseni palavan, minusta tuntui, kuin
olisin menettänyt hyvän ja uskollisen toverin.

Mr Mc Garvinin kalamyrkytys.

Illalla menin mandarinille.
Astuessani ulos ovestani koko piha oli tulisoihduilla ja suurilla maljatiililla
valaistu. Vahti oli kulkenut kivääri olalla ja teki nyt kunniaa, rummut
pärisivät, ja soittokunta esitti säveleitä, jotka kiinalaisille korville
lienevät kuuluneet ihanilta. Olipa mandarini lähettänyt minulle oman
kantotuolinsakin.
En koskaan ole unohtava tätä iltaa.
Istuin akuttimilla koristellussa ja sinisellä silkillä vuoratussa
kantotuolissa, jota kahdeksan komeata nuorta miestä kuletti. Edessä,
kummallakin sivulla ja kantotuolin takana kulki sotamiehiä pistimet
kiväärien päässä ja tusinan verran palvelijoita oli kantamacsa
Iättiläiskokoisia tulisoihtuja. Kantotuoli kiikahteli hiljaa ylös ja alas
kantajien voimakkaasta astunnasta. Joka kymmenes minuti etummainen
heistä antoi merkin, kovasti iskemällä sauvansa maahan, joukko pysähtyi,
kantajat siirsivät kantokorennon toiselle olkapäälle, ja sitten mentiin taas
eteenpäin rivakkaa vauhtia. Neljänkymmenen minutin kuluttua
saavuimme mandarinin palatsille. Hälinä - korvia vihlova soitanto.
komentohuudot ja kirkas soihtujen valo olivat täälläkin tervehtimässä
minua. Jättiläiskokoisten ovien keskimmäiset osat avattiin edessäni, ja
viimeisellä ovella mandarini omassa personassaan tuli ottamaan minua
vastaan.
Siellä oli jo useita korkeita virkamiehiä ja muutamaa kenraaleja, ja
tervehdysmenoista suoriuduttua tarjottiin tavallista, ohutta, vihreätä
tervetuliaisteetä, jolloin minä puolestani kiitollisuuteni osotteena mandarinia
kohtaan ojensin hänelle lahjaksi mauser-pistolini a_mpumatarpeineen.
Mies tuli ilmeisesti kovin iloiseksi, ja mitä parhaan mielialan
vallitessa käytiin pöytään. Se oli tavattoman iso, pyöreä pöytä, peitetty
yli viidelläkymmenellä maljalla, joissa uiskenteli suurimpia kiinalaisia
herkkuja. Minun kunnioittamisekseni vieraana annettiin minulle veitsi ja
haarukka, ja sitten iskimme kiinni ruokalajeihin. Laskin siinä olevan
vain kuusineljättä lajia. Ja mitä kaikkea siinä tarjottiinkaan!
Herkullisimmista pääsk5 senpesistä hienoimpiin haikalan eviin, sokeriruovon
latvoista tehdystä salatista mitä makeimpaan kanamuhennokseen -
ei mitään ollut unohdettu. Kaikkea minun oli maistettava. Ja mandarin oli
väsymätön lappamaan eteeni. Välistä, kun oli sattunut saamaan oikein
hyvän palasen omalle lautaselleen, hän sormiensa välissä siirsikin sen
minun eteeni. Juotavaksi tarjottiin pullo-olutta, joka tosiaan oli löytänyt
tiensä jo tännekin, sekä riisipaloviinaa.
Vaikein tehtävä oli jälleen herra Morganilla, jonka piti tulkita
vilkas, usein leikillisesti väritetty keskustelu.
Eniten kiinalaiset olivat huvitetut taisteluista Tsingtaun
ympärillä, japanilaisten ja englantilaisten tappioista sekä lennosta. Heidän
kyselemisestään ei tullut loppua.
Otin erinomaisen svdämelliset jäähyväiset mandariniltani, ja
seuraavana päivänä minun piti ottaa hyvästit rakastettavalta
isäntäväeltänikin.
Laskeutuessani maahan lentokoneessa, minulla oli vain
hammasharja, palanen saippuaa ja lentopukuni, johon kuului univoimunuttu
vöineen sekä damaskit. Sivili-urheilupuku oli lentokoneessa mukanani. Nyt
pukeuduin siihen. Lähetyssaarnaajan viisi-vuotias tytär lahjoitti minulle siihen
lisäksi vanhan, kuluneen huopahattunsa oman urheilulakkini sijaan, jonka eräs
kiinalainen oli varastanut lentokonetta purkaessani, ja illan tullen minut taas
suurin juhlallisuuksin saatettiin siihen pieneen dshunkiin, jonka mandarini oli
antanut käytettäväkseni.
Seurueeseeni ja samalla kunniavahtiini tulevalla matkalla
kuuluivat kiinalainen kenraali Liu, joka jo oli hankkinut itselleen nimen
taisteluista merirosvoja vastaan, sekä kaksi upseeria ja viisiviidettä miestä,
lukuunottamatta laivamiehistöä. Perin väsyneenä kaikesta, niitä olin saanut
kokea, menin pieneen puiseen hyttiini, missä ilokseni tapasin makuupenkin
asemesta ihanan makuusäkin peitteineen ja patjoineen, jotka huolellinen
lähetyssaarnaajan vaimo oli lähettänyt minulle laivaan. Ilman näitä tavaroita
minun kyllä olisikin ollut huono olla ohuessa urheilupuvussani. Oli purevan
kylmä, tuuli vinkui suurista raoista ja reijistä, ja katosta näki tähtitaivaan.
Ajatusteni viipyessä kaukana pohjoisessa urhoollisten toverieni
luona Tsingtaussa ja askarrellessa heidän ja Tsingtaun kohtalossa ja
mietiskellessäni sitä ja kiitellessäni armeliasta sallimusta siitä, että minun
oli suotu vahingoittumattomana läpäistä kaikki taistelut ja vaarat ja täyttää
tehtäväni aina viimeiseen päivään saakka, uni viimein saapui ja sulki minut
turvalliseen syleilyynsä. Matka edistyi sangen hitaasti. Dshunkeja veti kaksi
kulia köydestä, joka oli kiinnitetty maston huippuun, pitkin rantaa
vastavirtaan. Ensimäinen välimatka Bampuun, jonka minä olin lentokoneellani
ajanut vajaassa kahdessakymmenessä minutissa, vei meiltä nyt puolitoista
vuorokautta. Sitten kävi kulku paremmin, varsinkin kun tuuli kävi suotuisaksi
ja saatoimme purjehtia. Kokonaista viisi päivää tämä matka kesti Hai-Dshusta
Nankingiin.
Matka oli minulle erittäin mielenkiintoinen. Se kulki tuhka
tiheässä olevien jokien kautta vanhaan kuuluisaan keisarikanavaan, ja tämän
kautta Jang-TseKiangiin ja sitten Nankingiin. Me kuljimme semmoisen
seudun läpi, joka oli kuuluisa merirosvoistaan, ja semmoisten kaupunkien kautta,
joihin yksikään europalainen ei koskaan ole jalallaan astunut. Päivällä, kun
dshunkia piti vetää köysillä, kuljin kenraalini kera rantaa myöten, puolet
vahdista mukana ympärillämme, ja katselin hyvin tarkoin näitä ylen
mielenkiintoisia kaupunkeja ja niiden kiinalaista kansanvilinää, johon
europalainen sivistys ei ollut koskettanutkaan. Kiinalaiset miehet, naiset ja
lapset tulivat suurin laumoin ulos taloistaan ja katselivat mitä suurimmalla
ihmetyksellä minua, joka enimmäkseen kävelin ilman hattua, vieläpä
muutamat koskettivat minua sormellaankin tullakseen täysin vakuutetuksi,
että olin todellakin ihminen.
Vaalea tukkani ja siniset silmäni tuntuivat heille olevan
maailman suurin arvoitus.
Kävelyretkeni ja oleskeluni dshunkissa tapahtuivat enimmäkseen
äänettömyyden merkeissä. Ystävällisellä kenraalillani oli tosin sangen hyvät
europalaiset vaatteet, mutta housujen ympäri nilkkoihin hän kuitenkin
oli sitonut välttämättömät kiinalaiset nauhat, ja hänen niskastaan riippui
pitkä, komea palmikko, joka kiemailevasti oli pistetty nutun vyön alle. Tämä
mies hyvä ei ymmärtänyt yhtään sanaa mitään muita kieliä kuin kiinaa, enkä
minä taas osannut tätä kieltä. Aterioillamme, jotka olivat sangen komeat,
vaikka ruoat olivat kauheasti höystetyt valkosipulilla, istuimme vastapäätä
toisiamme pikku kajutassa, hymyilimme ystävällisesti tuon tuostakin
toisillemme, ja se oli koko meidän keskustelumme.
Himoiten vihdoinkin joitakin tietoja Tsingtaun kohtalosta, silmäsin
»Shanghai Times'in» palstoja. Tuossa, toisella sivulla, oli Tsingtaun nimi!
Mutta ei, eihän toki sentään ollut mahdollista, että mitään semmoista voi
löytyä maailmassa. Kas tässä, mitä sain lukea tuosta englantilaisesta
sanomalehdestä:
»Tsingtaun raukkamainen antautuminen.
Linnoitus valloitettu miekan lyönnillä.
Koko linnaväki juovuksissa ja ryöstämässä.»
Ja sitten seurasi niin paljon saastaa ja valetta, että täynnä
halveksumista viskasin lehden menemään.
Nyt olin kuitenkin saanut vannuuden Tsingtaun kohtalosta, joka
tosin olikin välttämätön. En ollut lähtenyt linnoituksesta
silmänräpäystäkään liian varhain, sillä heti sen jälkeen sen oli täytynyt
antautua ylivoimalle.
Iltapäivällä marraskuun 1 päivänä 1914 saavuimme onnellisesti Nankingiin.
Asemalla minut otti sydämellisesti vastaan kapteeniluutnantti
Brunner, torpedolaivan S 90 päällikkö, ja hänen upseerinsa.
Vaunuilla ajoimme siihen rakennukseen, jossa mainitun
torpedolaivan upseerit ja miehistö pitivät asuntoa ja missä suurimmaksi
hämmästyksekseni oli makuupaikka jo valmistettu minullekin.
Hämmästyneeseen kysymykseeni sain tovereiltani silloin tietää, että minut
majotettaisiin sinne samalla tavalla kuin heidätkin ja että kaikki jo olivat
iloinneet siitä, kun saivat minusta neljännen miehen korttipeliinsä. Ensiksikin
minä en pelaa korttia, minkä heti ilmotin heille, ja toiseksi minulla oli
majotuksesta aivan toiset ajatukset kuin heillä, mutta ne pidin omana
salaisuutenani.
Niin lähdin sitten kenraali Liun kera Nankingin kuvernöörin
palatsiin. Ikävä kyllä, taikka oikeastaan onneksi, herra kuvernööri ei ottanut
vastaan. Muuan vanha kiinalainen lääkäri tervehti minua hyvin ystävällisesti
ja toivoi minun viihtyvän hyvin Nankingissa.
Kiitin häntä ystävällisyydestään, mutta viihtymisestä minulla oli
oma mielipiteeni!
Nyt erosin kenraali Liusta, joka ilmeisesti oli iloinen siitä, että oli
saanut tehtävänsä suoritetuksi.
Noustessani sitten vaunuuni, istui viereeni kiinalainen sotamies
täysissä tamineissa.
Hämmästyneeseen kysymykseeni, mitä tämän piti merkitä, hän
vastasi jonkun verran käsitettävällä saksankielellä, että hän oli minun
»kunniavahtini», joka oli annettu minun suojeluksekseni, ja että hän tästä
lähtein seuraisi minua kaikkialle, minne meni sinkin.
Tämä oli sentään toki liikaa
Tämä oli vastoin sopimusta.
Hai-Dshoussahan oli nimenomaan vakuutettu minulle, että
matka Nankingiin oli vain muoto-asia ja että minä olin täysin vapaa.
Täällä tahdottiin siis pidättää minut?
Silloin täytyi minun toimia nopeasti, ennenkuin kukaan
kiinalainen kerkiäisi puhua minulle pidätyksestäni ja riistää vapauttani.
Ikävintä oli tämä »kunniavahti», mutta sillekin piti joku keino keksiä.
Saman päivän iltana meidät upseerit oli kaikki kutsuttu
erään sikäläisen saksalaisen tuttavan luo. Nyt minulla oli suunnitelmani
tehtynä. Muutamien iloisten tuntien jälkeen, joitten kuluessa minun yhä
uudestaan piti kertoa Tsingtaun viimeisistä päivistä, upseerit kymmenen
ajoissa illalla lähtivät pois - lukuunottamatta minun vähäpätöistä
personaani - ja menivät kotiinsa, uskollisten vartijainsa saattamina. Puolen
tunnin perästä oli minullakin kiire hävitä, jos vielä tahdoin päästä
karkuun.
Isäntäni astuessa ulos eteisen ovesta, kuka seisoikaan häntä
vastassa? - Minun keltainen »kunniavahtini»!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita! Mutta tehden äkkiä päätökseni
lähetin tarjoilijamme kysymään kiinalaiselta vahdilta, mitä hän oikeastaan
tahtoi, kun herrat olivat jo aikoja sitten menneet, niin että hänen olisi syytä
kiiruhtaa, jos tahtoi tavottaa heidät, muuten hänelle ehkä voisi käydä
huonosti laiminlyöntinsä takia.
Ja mies paran juostessa läähättäen toisten perästä, umpinainen
vaunu ajoi oven eteen, johon minä nousin istumaan ja ajoin täyttä laukkaa
asemalle, missä uudestaan kulkuun otettu pikajuna seisoi odottamassa. Onnistuin
juuri saamaan viimeisen vapaan makuupaikan: Osastoni oli jo suljettu,
ja kiivaasta koputuksestani avasi oven pitkä englantilainen, joka näytti
kovin raivostuneelta siitä, että häntä oli häiritty. Kohtelin häntä tietysti kuin
ilmaa, ja tuossa tuokiossa olin kiivennyt ylemmälle makuupaikalle, sammutin
valon ja olin suutuvinani. Itse asiassa konttasin syvälle piiloon huopieni ja
tyynyjeni väliin, lujasti päättäen olla heräämättä, jos joku kysyisi minulta
jotakin. En silmänräpäystäkään nukkunut koko kahdeksan tuntia
kestäneellä matkalla.
Niin usein kuin juna pysähtyi, kylmät väreet kävivät pitkin
selkääni, ja ininä ajattelin: aha, nyt he tulevat ottamaan minua! Ja kun
kuulin ulkoa useitten ihmisten äänekästä puhetta, olin aivan varma,
että nyt olin viimeisellä pikajunamatkallani tämän sodan aikana.
Ei tapahtunut mitään. Kiinalaiset eivät näyttäneet Jumalan
kiitos tuntevan sähkölennättimen käyttämistä pidättääkseen
karkulaisia, ja niin vyöryi juna aikataulun mukaan kello seitsemän
aamulla Shanghaihin. Nyt oli jälellä asemalaiturin portin vaarallinen
läpäiseminen. Mutta sekin onnistui.
Sitten tuli kiire matka rikkaan kiinalaisen kaupunginosan
läpi, missä kiinalaisilla viranomaisilla vielä oli valta minun ylitseni, ja
vihdoin vaununi kieppui europalaisessa kaupunginosassa.
Hurraa, olin vapaa!
Nyt ei enää kukaan voinut tehdä mitään vaatimuksia
minuun.
Hyvin iloisena menin erään saksalaisen tuttavan luo, joka otti
minut mitä sydämellisimmin vastaan.
Kolme kokonaista viikkoa viivyin tässä kaupungissa, ennenkuin
minun kovien ponnistusten jälkeen onnistui jatkaa matkaani.
Kolme kokonaista viikkoa, joitten aikana sain kokea paljon,
usein ollen vaarassa tulla vangituksi ja usein pakoitettu piilottelemaan
itseäni.
Mikä oli luonnollisempaa, että eräs meriväenluutnantti P. ei
ollut tunnettu ja että myöskin eräs herra Meyer, joka oli asunut siellä
muutamia päiviä, oli matkustanut?
Että eräs mr Scott oli muutamia päiviä vierailulla tuttaviensa
luona, ei kai liikuttanut ketään. Mutta nyt minun piti olla varuillani,
varsinkin kun minulla oli paljon tuttuja Shanghaissa, osittain
englantilaisiakin, jotka vähän ennen sodan syttymistä olivat olleet kanssani
Tsingtaussa.
Käytin vuorotellen neljää, viittä eri nimeä ja asuin milloin
minkin tuttavani luona.
Voisivathan kiinalaiset etsiä!
Vaikeinta oli, kuinka pääsisin Amerikaan. Olin yrittänyt
kaikkea, mutta mikään ei ollut onnistunut. Kerran olin jo ollut vähällä
päästä matkaan englantilaisessa höyrylaivassa. Se oli lystillinen sattuma.
Muuan ystäväni tunsi laivan varustajan, erään englantilaisen juutalaisen,
Mr Pennyn. Ystäväni kera menin eräänä päivänä herra Pennin luo
koettamaan onneani. Olin pukeutunut yksinkertaisiin vaatteisiin, olin
jokseenkin rappiolle joutuneen näköinen ja tein sangen huolestuneen,
hädänalaisen vaikutuksen. Ystäväni pyysi saada puhutella juutalaista, ja
hetken kuluttua meidät saatettiin herra Pennin ankaroitten kasvojen
eteen, jotka muistuttivat paksua, lihavaa sammakkoa. Herrat tuntuivat
olevan hyviä tuttavia, ja tervehdys oli sen mukainen.
Minä jäin hyvin kainosti seisomaan ovelle, katselin häpeissäni
repaleisia kenkiäni, kääntelin hattuani kädessäni enkä tietysti ymmärtänyt
sanaakaan englanninkielisestä keskustelusta.
Ystäväni alotti.
»Herra Penni tulen esittämään teille suuren pyynnön. Minulla on
tässä mukanani muuan hulttio, jonka isän minä tunnen hyvin, hän onkin hyviä
liiketuttaviani. Tämä veitikka, joka ei ole vielä vanhempi kuin seitsemäntoistavuotias,
karkasi isänsä luota erään tyttöjutun takia ja on siitä pitäen harhaillut
ympäri maailmaa laivapoikana, kunnes nyt aivan keppikerjäläisenä ja
katuvana syntisenä on joutunut tänne minun luokseni. Minä tahtoisin nyt
lähettää pojan takaisin Europaan - hän on muuten sveitsiläinen ja ymmärtää
tuskin sanaakaan englantia - ja minä päätin kysyä teiltä, eikö teillä olisi jossakin
laivassanne joutilasta paikkaa kyökkipojalle. Jotta kaikki hulluttelut lähtisivät
hänestä kerta kaikkiaan, ei olisi haitaksi, jos hän saisi ankaran kapteenin ja yhtä
ankarasti työtä.»
Herra Penni suvaitsi tuskin koko aikana vilkaistakaan minua,
vain silloin tällöin hän katsahti sinnepäin, missä minä seisoin, ja minä näytin
ilmeisesti kokonaan häviävän hänen silmistään.
»Niin», hän tuumi, »minulla on tosiaan jotakin, joka sopisi juuri
tuommoiselle. Tänään iltapäivällä lähtee höyrylaiva »Goliath» täältä
suoraan San Franciskoon (nyt höristin korviani!), hän saa lähteä siinä.
Selkäsaunan hän kyllä saa silloin tällöin, mutta siitä ei ole hänelle
vahinkoa. Myöhemmin päivällä ilmotan puhelimessa, milloinka laiva
lähtee. Kuusi viikkoa perunain kuorimista tekee pojalle hyvää».
Sanoimme hyvästi.
Mennessämme ulos, nipistin ystävääni käsivarresta niin, että
hän kirkasi kivusta, mutta päästyämme vihdoin kadulle, en voinut
kauemmin hillitä itseäni. Purskahdin nauramaan niin iloisesti ja
vilpittömästi, että ihmiset, jotka tulivat vastaan, yhtyivät samaan nauruun.
Oli ihme, että olin jaksanut pysyä tyynenä äsken esitetyn
näytelmän aikana. Iltapäivällä sain ikävä kyllä kuulla, että höyrylaiva oli
nousuveden takia lähtenyt kaksi tuntia aikaisemmin.
Niin ei siitä tullut mitään, ja minun piti alkaa taas alusta.
Laivojahan kyllä lähti paljon, mutta tyhmintä oli, että ne menivät kaikki
Japanin kautta ja viipyivät siellä useita päiviä.
Siihen vaaraan voin antautua vain äärimmäisessä hätätilassa.
Mutta hyvä onneni ei jättänyt minua pulaan. Eräänä päivänä
tapasin sattumalta ystävän, jonka kanssa useita vuosia sitten olin viettänyt
monta hauskaa hetkeä kaukaisessa idässä. Hän suostui heti auttamaan. Ja jo
muutaman päivän perästä hän oli hankkinut minulle tarpeelliset paperit ja
antanut minulle tarkkoja menettelyohjeita. Mr Scott, Meyer, eli Brown oli
yhtäkkiä muuttunut upporikkaaksi, ylhäiseksi englantilaiseksi, jolla oli
tuo kaunis nimi Mc Garvin. Tämä herra oli Singerin ompelukoneiden
edustaja ja matkusti Shanghaista tehtailleen Kaliforniaan.
Mikä oli luonnollisempaa, kuin että mr Garvin käytti ensimäistä
suurta amerikalaista postihöyrylaivaa?
Tässä laivassa oli vain kaksi hienoa loistohyttiä. Toisessa asui
eräs amerikalainen miljardimies, toisessa meriväenluutnantti Pliischov -
ottiatuota, anteeksi, mitä sanonkaan, tarkoitan tietysti ompelukonetehtailija
Mc Garvinia. Yksi vaikeus oli vielä voitettavana: kuinka pääsisin kenenkään
huomaamatta ulos Shanghaista?
Mutta siinäkin suhteessa ystäväni auttoivat minua. Kolme
päivää ennen laivan lähtöä otin joka paikassa virallisesti jäähyväiset ja
sanoin, että en enää tuntenut olevani turvassa Shanghaissa ja matkustin sen
vuoksi Pekingiin palvelemaan sikäläisessä Saksan lähetystössä. Kello yksitoista
illalla todella meninkin vaunussani asemalle. Että ajuri ennen asemalle tuloa
poikkesi syrjään eräille kaduille ja kovaa ravia ajoi eteläänpäin kaupungista,
sitähän minä en voinut tietää.
Kuinkapa minä voin tuntea Shanghaita?
Noin parin tunnin kuluttua, jonka ajan olimme ajaneet pitkin
Wusung-jokea, me pysähdyimme. Vaunujen luo astui kaksi revolverilla
asestettua miestä, lyhyt tunnussana, kädenpuristus, ja sitten suutelin kunnioituksella
ja kiitollisuudella kahta siroa naiskättä, jotka vaunusta oj ennettiin
minulle, ja vaunut ajoivat matkoihinsa. Molemmat ystäväni ottivat minut
väliinsä ja sanaakaan virkkamatta me astuimme odottamassa olevaan
dshunkiin.
Yö oli pikimusta, tuuli ulvoi, ja ilkeästi pulpahteli likainen,
synkkä vesi, joka pakoveden ajamana liukui ohitsemme.
Kaikki voimansa jännittäen neljä tummaa kiinalaista olentoa
kiskoi airoissa, ja noin tunnin kuluttua olimme päässeet useita kilometrejä
virtaa alas ja tulleet määräpaikkaamme vastakkaiselle rannalle.
Ääntä päästämättä laskimme maihin, ääneti katosi dshunk ja
yhtä ääneti me nousimme pimeään rakennukseen, joka oli pienessä
puutarhassa jättiläis-kokoisten tehdasrakennusten lähellä.
Kirkas sähkölamppujen valo, joka loisti meitä vastaan, sitten
kun ovet oli tarkoin suljettu, häikäisi silmiäni.
Mutta pian näin olevani mukavasti sisustetussa poikamiehen
asunnossa. Pöytä oli katettu, ja hyvällä ruokahalulla kävimme käsiksi
herkullisiin ruokiin. Nyt neuvottelimme sotasuunnitelmastamme.
Tässä asuivat ne nuoret miehet, jotka päivällä työskentelivät
tehtaassa. Palvelijat olivat tietysti kiinalaisia, ja se oli hyvä.
Oloni tässä talossa täytyi joka tapauksessa pitää salassa,
varsinkin kun siellä asui myöskin eräs epämiellyttävä mies, joka oli
ympärysvaltain ystävä.
Aijoimme käyttää hyväksemme kiinalaisten kauhua pahojen
henkien ja varsinkin hedän taikauskoista pelkoaan mielipuolisten
suhteen. Minun tehtäväni oli hyvin yksinkertaisesti kokonaista kolmen
päivän aikana näytellä m_ielisairasta.
Sain pienen huoneen, johon minut suljettiin lukkojen taakse.
Tarjoilija sai tarkat ohjeet herraltaan, joka säikytteli hänet kyllin
pelkuriksi, ja niin sain olla varma siitä, että mitään ei tulisi tiedoksi.
En olisi koskaan uskonut. että on niin vaikeata matkia
mielipuolta. Kolme päivää olin salvattuna tuohon huoneeseen,
enimmäkseen raivosin, ja vain silloin tällöin rauhotuin ja istuin tylsänä
tuolissani.
Heti kun oven edessä vahtia pitävä tarjoilija huomasi minun
olevan levollisen, hän varovasti avasi oven ja vielä varovammin työnsi
sisään tarjottimen, jolla ruoka oli, ja pisti sen oven vieressä olevalle
pöydälle. Salaman nopeudella hän veti käsivartensa takaisin, ja minä
saatoin aivan tuntea, millä helpotuksella hän ulkopuolelta väänsi oven
lukkoon. Kun minä sitten välistä purskahdin täyteen nauruun,
yksinkertaisesti siitä syystä, että koko ilveily suuresti huvitti minua,
niin kelpo kiinalaisparka varmaan luuli minun taas saaneen uuden
kohtauksen.
Kolmannen päivän iltana vapautuksen hetki viimeinkin koitti.
Yhtä hiljaa ja varovasti kuin olimme tulleet, me poistuimmekin
talosta.
Laiturissa oli suuri höyrypursi. Sanoimme toisillemme lyhyet,
mutta sydiinlelliset jäähyväiset, ja sitten lähdettiin alaspäin jokea Wusungin
redille, missä jättiläishöyrylaiva »Mongolia» oli odottamassa.
Oli huono ilma, kävi kova aallokko, eikä edes laskuportaita ollut
laskettu alas. Huudettuani ja hoilattuani kelpo kauan ja kovasti, vihdoin joku
suvaitsi laskea köysitikkaat, joita myöten sitten ainoa matkalaukku
kädessäni mr Me Garvin nousi laivaan.
Ei yksikään ihininen välittänyt minusta. Kansi oli vain heikosti
valaistu ja viimein alenin muutamilta päillystöön kuuluvilta miehiltä
kysymään, niissä hyttini oli. Ensin en saanut muuta vastausta kuin
tyytymätöntä nurinaa, joka merkitsi samaa kuin: emmekö saa olla rauhassa?
Mutta vietyäni pilettini noitten herrojen nenän eteen, tilanne muuttui kuin
taikasau-valla. Syvät kumarrukset ja anteeksipyynnöt. Vihellys pilliin, ja
esille tuli kiiruusti useita stevardeja ja niitten etummaisena valkeisiin puettu
ylistevardi. kansilamput leimahtivat tuleen. Stevardit tappelivat
matkalaukuistani, ja täynnäänsä palvelusintoa ylistevardi ohjasi minut
loistohyttiini. Hän ei tiennyt, kuinka olisi voinut olla minulle kyllin
kohtelias.
»Oh, mr Mc Garvin, kuinka tähden jo tänään tulitte kuvaan
eihän laiva lähde ennenkuin ylihuomenna varhain aamulla; siitä on
ilmoitettu kaikkialla Shanghaissa tänään päivällä.»
Minä näytin raivostuneelta ja olin olevinani hyvin suuttunut
siitä, että minulle, loistohytin vuokraajalle, ei oltu siitä ilmoitettu.
Sitten tuli lihava kiinalainen hytti-stevardi. Hän oli levollisuus ja
ylevyys omassa personassaan. Hän oli vähällä saada minut pulaan. Hän
käski erään alaisensa tarjoilijan tuoda matkalaukkuni ja kysyi epäluuloisella
äänellä, oliko siinä kaikki matkatavarani.
»On», vastasin.
»Oh», hän tuumi, »silloin kai muut tavarat jo ovat
matkatavara-huoneessa?»
»Niin, tietysti, isot matka-arkkuni lähetin laivaan eilen ja toivon
tosiaan, että ne on pakattu hyvin».
Ali, jospa tuo kiinalainen olisi aavistanut, kuinka ylpeä olin
siitä, että omistin vain tämän yhden ainoan matkalaukun, niin arveluttavan
kevyt kuin se olikin.
Vihdoinkin, illalla joulukuun 5 päivänä 1914 höyrylaiva
»Mongolia» alkoi liikehtiä.
Kauniista ilmasta ja hyvästä ruoasta huolimatta mr Mc Garvin
seuraavana päivänä äkkiä sairastui. Mikä häntä vaivasi, hän ei voinut
itsekään oikein tarkoin sanoa, mutta arveli syyksi vaikeaa kalamyrkytystä,
ja laivan lääkäri tuotiin kiiruusti tarkastamaan häntä. Se oli kelpo
mies, urheilija kiireestä kantapäähän, ja heti taipuisa pilantekoon. Hänen
alussa huolestunut katseensa muuttui äkkiä ihmetteleväksi, kun minä
luulotellun kuolevan potilaan sijasta katsoinkin häneen reippain, auringon
paahtarnin kasvoin.
Minä tunsin häneen luottamusta, ja niin lyhyesti kuin mahdollista
kuvasin hänelle asemani. Harvoin olen nähnyt niin iloisina loistavia silmiä kuin
tällä lääkärillä, kun olin tehnyt hänelle synnintunnustukseni. Kirkas nauru ja
voimakas kädenpuristus ilmaisivat minulle, että olin tavannut oikean henkilön.
Stevardi koputti ovelle.
Lääkäri otti huolestuneen virallisen ilmeen, potilas voihki.
Varovasti stevardi hiipi sisään, ja puoli-ääneen, tehostavalla äänellä
lääkäri sanoi hänelle:
»Kuulehan, Boy, tämä master on hyvin sairas, häntä ei saa
lainkaan häiritä, ei voi nousta vuoteesta kymmeneen päivään. Paras ruoka,
jonka kokki valikoi, on sinun aina kannettava suoraan sänkyyn. Jos masterilla on
joitakin toivomuksia, on sinun heti tultava noutamaan minua».
Tämän puheen aikana olin pistänyt lakanan nurkan suuhuni, ja jos
sitä olisi kestänyt kauan, olisin kyllä niellyt koko lakanan.
Kolmen päivän matka merellä, ja sitten tuli ensimäinen pelätty
japanilainen satama. Rauhallisesti laiva laski Nagasakin satamaan, ja heti
syöksähti laivaan kokonainen hyökyaalto tullivirkamiehiä, poliiseja ja etsiviä.
Kello soi kautta laivan ja huudettiin: kaikki matkustajat ja kaikki miehet
tarkastukseen! Ja nyt alkoi tarkastus ja kysely. Matkustajat olivat kokoontuneet
salonkiin. Jokaista huudettiin nimeltään, olipa hän sitten mies tai
nainen tai lapsi, poliisikomisarioiden ja etsivien muodostama toimikunta
kuulusteli kutakin, paperit tarkastettiin huolellisesti, ja sitten japanilainen
lääkäri tutki jokaisen tarkastaakseen, oliko jossakussa ehkä tarttuvaa tautia.
Varsinkin tarkkoja tietoja he tahtoivat siitä herrasta, joka tuli Tsingtausta!
Kolmaskymmenesviides nimi, joka huudettiin, oli Mc Garvin. Kaikki katselivat
ympärilleen, sillä kukaan ei tietysti ollut nähnyt häntä. Silloin lääkäri astui
esiin, otti kasvoilleen hyvin vakavan ilmeen ja kuiskasi japanilaiselle
virkaveljelleen jonkun selittävän jutun, olkapäitään valittavasti kohauttaen.
Neljännestuntia myöhemmin kuulin hyttini ulkopuolelta
useita ääniä, ovi avattiin hyvin varovasti, ja sisään astui amerikalainen lääkäri.
Kaksi japanilaista poliisivirkamiestä ja japanilainen lääkäri seurasivat hänen
kintereillään. Kokoon kyyristyneenä ja hiljaa voihkien kalamyrkytyksestä
sairastunut pohatta parka makasi vuoteessaan, niin että vain hiukan päälakea
vilkutti.
Amerikalainen astui vuoteen luo ja kosketti varovasti olkapäätäni,
mikä ilmeisesti tuotti minulle kovia tuskia. Lääkäri heti kohteliaasti perääntyi ja
sanoi puoli-ääneen: »Oh, very ill, very». Japanilaiset, jotka arkoina olivat
vilkuneet ympärilleen loistavasti sisustetussa hytissä, näyttivät olevan iloiset,
kun pääsivät ulos niin pian kuin mahdollista tästä heille oudosta
ympäristöstä. Useita syviä kumarruksia, suhahtava ääni hampaiden välistä,
minkä piti merkitä heidän erinomaista kunnioitustaan, puoli-ääneen
murahdettu
»Oh, I beg your Pardon!» (Oo, pyydän anteeksi), ja sillä minä
pääsin koko keltaisesta vaarasta.
Luulen koko tämän kohtauksen aikana ja varsinkin ennen sitä
tunteneeni horkan puistatuksia, jotka kuitenkin pian hävisivät.
Näky, joka esiintyi minulle, ajoi minut äkkiä takaisin
vuoteeseeni. Satamassa oli suunnaton joukko runsaasti liputettuja
höyrylaivoja ankkurissa. Laivoissa vallitsi tavattoman vilkas elämä,
kaikkialla kuletettiin maihin sotaväkeä, hevosia ja tykistöä, kaikki sotamiehet
olivat juhlapuvuissa, kaupungin talot melkein peittyivät
kukkaiskiehkuroihin ja lippuihin, silmänkantamaton, iloisen liikutuksen
vallassa oleva ihmisjoukko aaltoili kaduilla kentälle, missä sotajoukot pitivät
paradia. Nyt sen tiesin. Nehän olivat Tsingtaun vallottajia! Koko Japani
juhli tänä päivänä koko Saksan valtakunnan murskaamista ja
kukistamista. Englanninkielellä ilmestyvistä Japanin lehdistä sain samana
iltana lukea muun ohessa, että englantilaisten, ranskalaisten ja venäläisten ei
ollut onnistunut voittaa Saksaa, mutta he, japanilaiset, he sen olivat tehneet ja
olivat nyt sen vuoksi epäilemättä maailman paras ja voimakkain
sotilasvalta.
Mutta jo riittää näistä hassutuksista! Arnerikalaiset ja
englantilaiset ovat esittäneet aivan samanlaisia juttuja.
Vielä kaksi kertaa laiva poikkesi japanilaisiin satamaan. Sekä
Kobessa että Yokohamassa näyteltiin minun hytissäni sama kohtaus kuin
Nagasakissa. Mr Mc Garvin oli yhä sairaana ja - sai olla rauhassa. Olimme
kaiken kaikkiaan viisi päivää Japanissa. Mutta vihdoin, vietettyäni kahdeksan
päivää sängyssä, ilman että minulta puuttui mitään muuta kuin juuri
sairautta, pääsimme pois näiltä vaarallisilta vesiltä, ja kun Japanin ranta häipyi
näkyvistä, kuuluu laivassa olleen mnnan . nuori mies, joka melkein
mielipuolena ilosta juoksi ympäri ja Japania kohti heilutteli pientä hattuaan,
jonka ennen muinoin oli omistanut eräs viisivuotiastyttönen kaukana sisä-
Kiinassa, ja naureskellen huuteli: »Good bye, japs, good bye, japs!»
Kaikenmoisissa semmoisissa huvituksissa, joita on tapana
toimeenpanna suurissa laivoissa, kului päivä toisensa jälkeen. Laivassa oli
myöskin useita saksalaisia herroja, jotka sota oli karkottanut niistä
seuduista, missä olivat olleet asumassa, edelleen eräs minun tovereistani,
joka ennen oli ollut Shanghaissa, ja muuan tuttava Tsingtausta,
amerikalainen sotakirjeenvaihtdja mr Brace, ainoa ulkomaalainen, joka oli
mukana koko Tsingtaun piirityksen ajan.
Neptun piti huolta vaihtelusta. Juuri ennen tuloamme
Honoluluun, jouduimme ankaran taifunin kynsiin, jota kesti kaksi päivää
ja jonka käsissä laiva oli vakavassa vaarassa.
Saapuessamme Honoluluun loistavassa auringonpaisteessa
tuskin uskoin silmiäni. Tuollahan liehui Saksan sotalippu! Siitä ei ollut
epäilystäkään.
Ja laskettuamme laituriin, oli vieressämme, pienenä kuin
pähkinänkuori, risteilijä »Geier», joka, kuten sittemmin saimme tietää, oli
monta kuukautta Etelämerellä pur]ehdittuaan murtautunut tänne ja tullut
täällä pidätetyksi. Mikä omituinen kohtaaminen! Rakkaita tovereita, joista
pitkiin aikoihin en ollut kuullut mitään, tapasin täällä keskellä sotaa, loitolla
kotiseuduilta ja vaihtelevien kokemusten jälkeen. Siinä oli kysymistä ja
kertomista, niin että ei tahtonut loppua tulla.
»Geier» oli sodan syttyessä ollut etäällä Etelämerellä sikäläisten
monien korallisaarten keskellä. Olivat sinne kuulleet mobilisoimisesta
Venäjää vastaan, sitten heidän langaton sihkölennättimensä oli mennyt rikki,
ja he kuljeksivat ympäri Tyyntä valtamerta saamattaa mitään tietoja
tapahtumain kehityksestä. Vasta kahden viikon perästä »Geier» sai tiedon
Englannin kanssa puhjenneesta sodasta ja vielä myöhemmin Japanin
yhtymisestä siihen. Silloin sieti olla varuillaan. Kintereillään kokonainen
lauma vihollisia, pikkuristeilijän onnistui, joko purjehtien taikka jonkun
höyrylaivan hinaamana, monen viikon päästä viimein päästä tuhansien
meripeninkulmain päässä olevaan Honoluluun. Ja kun se suuri japanilainen
risteilijä, joka vartioi Honolulun väylän suuta, eräänä aamuna hieroi unta
silmistään, niin pikku pähkinänkuori jo oli onnellisesti satamassa, sen lippu
liehui ylpeänä mastossa, ja keltainen vaanija sai häntä koipien välissä
lähteä kotiinsa.
Honolulusta lähdettyä minun piti käydä vakavasti käsiksi
sotakirjeenvaihtajaani. Tämä näytti minulle näet »Honolulu Times'in»
numeron, jonka ensimäisellä sivulla oli suurilla kirjaimilla luettavana minun
nimeni ja kansallisuuteni ja sen alla palstan mittainen kirjoitus, jossa
lueteltiin kaikki hävyttömyydet, mitä olin tehnyt Tsingtaun piirityksessä ja
sen jälkeen.
Siis aito amerikalaista. Ja sen mukaanhan mies tuomitaan,
mitä hänestä sanomalehdet kertovat.
Minulle asia oli erittäin ikävä, sillä minulla oli täysi syy pelätä,
että amerikalaiset viranomaiset tämän kirjoituksen jälkeen vangitseisivat
minut San Franciskossa. Mutta kaikki laivassa olevat amerikalaiset
rauhottivat minua siinä suhteessa ja arvelivat, että voisin Amerikassa
liikkua täysin vapaasti, sillä se, mitä olin tehnyt, oli »oivaa urheilua»,
jommoisesta amerikalaiset pitävät. Päinvastoin kuin mitä luulin, amerikalaisilla
olisi siitä suurta huvia, ja jos olin järkevä ja heitin hiiteen tyhmät
saksalaiset upseerimielipiteeni, voisin ansaita paljon rahaa Amerikassa.
Kääntyisin vain oikean lehden puoleen, joka reklaamillaan panisi kaikki
kuntoon ja sitten voisin minä ehkäpä soittokunnan kera kulkea
kaupungista kaupunkiin pitämässä esitelmiä ja kerätä tukuttain
dollareita. Niin, he olivat tunneihmisiä, nuo herrat amerikalaiset. Eräs
heistä, hyvin hauska mies, jolla oli hurmaava tytär mukana laivassa, tuli
eräänä päivänä luokseni, veti minut syrjään ja sanoi täydellä todella:
»Sanon teille erään asian, mr. Mc. Garvin. Pidän teistä, te
kiinnitätte mieltäni. Mitä aijotte nyt tehdä? Rahoja teillä nähtävästi ei ole,
Amerikassa ei ole ketään, joka tuntee teidät ja hyvän työpaikan saaminen on
sangen vaikeata.»
»Aijon mennä Saksaan taistelemaan isänmaani puolesta. Olenhan
upseeri!»
Hän hymyili säälien.
»Amerikasta pääseminen», hän sanoi, »on mahdotonta. Annan
täyden tunnustukseni uskollenne ja innollenne, mutta uskokaa minua, minulla
on hyviä suhteita: muutamissa kuukausissa Saksa on murskattu, eikä teillä ole
siellä sitten enää mitään tekemistä. Englanti ei salli ainoankaan saksalaisen
upseerin jäädä sodan jälkeen Saksaan. Ne viedään kaikki pöis maasta, Saksan
valtakunta jaetaan ja keisarin syöksee valtaistuimelta hänen oma kansansa.
Olkaa sen vuoksi järkevä. Koettakaa jo nyt hankkia itsellenne uusi koti ja
jääkää Amerikkaan, minä mielelläni autan teitä.»
Tämä oli minuta jo liikaa, ja minä annoin hyväntahtoiselle
amerikkalaiselle semmoisen luennon siitä, mitä saksalainen upseeri oikeastaan
on ja minkälaista Saksassa todellisuudessa on, että mies hyvä melkein itsekin
oli hurmaantua Saksasta hänkin. Siitä pitäen hän oli minulle vielä
ystävällisempi ja sangen usein olen käynyt hänen vieraanaan sittemmin San
Franciskossa ja New-Yorkissa.
Joulukuun 30 päivänä saavuimme San Franciskoon.
Muotokuntaiset amerikkalaiset olot.
Tusinoittain sanomalehtien kirjeenvaihtajia ja valokuvaajia
juoksenteli kannella, tuli salonkeihin, eivätkä jättäneet ihmisiä rauhaan edes
hyteissään. Minusta nämä herrat jo olivat saaneet vihiä. Joka suunnalta he
syöksyivät esiin, joka nurkassa hietä kohtai, niin että oli oikein paha olla.
Viimein minun täytyi käyttää sitä ainoata keinoa, joka auttaa. Muutuin
epäkohteliaaksi ja kiljaisin: »Minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa, ja jos nyt
en saa olla rauhassa, niin lähetän noutamaan poliisia!» Sotakirjeenvaihtajani
Tsingtausta oli aikaisemmin neuvonut minua sillä tavoin menettelemään
hänen virkatovereittensa suhteen.
Vain muuan vinosilmäinen japanilainen vaaniskeli minua kuin kissa, teki syviä
kumarruksia, sähisi hampaittensa välistä ja sanoi valheellisella hymyllä
tulevansa Japanin konsulivirastosta (vai niin, sekin vielä!) ja tahtovansa
tervehtää minua ja onnitella minua siitä, että olin niin onnellisesti päässyt
Tsingtausta. Muuten minulla ei ollut mitään pelättävää, olinhan Amerikan
mantereella, mutta hän tahtoisi niin hirveän mielellään lähettää muutamia
rivejä lehdelleen Japaniin, se kun niin ilahduttaisi hänen japanilaisia
veljiään.
Annoin kiinalaisen stewardini ajaa keltaisen japanilaisen tiehensä.

Minut vangitaan!

San Francisko!
Tämä jättiläiskokoinen, hurmaavaa kaunis kaupunki!
Parasta oli se, että minua ei vangittu. Ei yksikään
virallinen henkilö välittänyt minusta ja minä viivyin muutamia päiviä
siitä säikähdyksestä huolimatta, joka oli vallannut Saksan
konsuliviraston, niissä oltiin aivan varmoja siitä, että minut
vangittaisiin. Olen harvoin eläniässäni kokenut mitään niin
hassunkurista ja vallatonta, kuin uudenvuoden yö oli San
Franciskossa.
Mitä siitä ennen olin kuullut kerrottavan, ei merkinnyt
mitään todellisuuden rinnalla. Koko kaupunki tuntui muuttuneen
hullujen huoneeksi. Näissä ihmisissä eli vilkas ja voimakos rotu, miehet
olivat kauniita ja voimakkaita, vaaleat naiset hurmaavia. Ystäväni oli
kutsunut minut erääseen suurimmista ja kauneimmista
huvittelupaikoista. Suunnattomat pääsymaksut ja kaikkein hienoin
yleisö. Tänä yönä kaikki tuntui olevan sallittua.
Ja soitanto ja tanssi sitten niin hurmaavan kaunista ja
hurjaa! Se yö vie voiton kaikista muista öistä San Franciskossa.
Tammikuun 2 päivänä 1915 minun jälleen täytyi sanoa
jäähyväiset ja sattumalta tapasin samassa rautatievannussa toverini ja
useita saksalaisia, jotka olivat olleet seuranani laivassa.
Siitä tuli hauska matka, vallankin kun sanomalehdissä oli
hyviä tietoja Saksasta. Muutamat vanhemmat herrat ja naiset
matkustivat suoraan kotiin ja me molemmat upseerit uskoimme
varmasti, että emme mekään olleet kaukana päämäärästämme.
Grand Canonin luona Arizonassa siirryimme toiseen junaan.
Tämä valtava luonnonihme esiintyi meille suurenmoisessa
ihanuudessaan. Sitten jatkettiin edelleen. Päiviin toisensa jälkeen juna kiiti
yli ruohoaavikoiden. Poikavuosien muistot Nahkasukasta ja
Mohikaaneista palasivat mieleen. Sitten erosimme Chikagossa ja minä
matkustin Virginiaan tapaamaan hyviä ystäviä ja miettimään, kuinka
voisin jatkaa
matkaa Europaan.
Parin, kolmen päivän perästä ajoin edelleen NewYorkiin
koettamaan onneani siellä.
New-Yorkissa piti minun viipyä kokonaista kolme viikkoa ja
sinä aikana opin sangen hyvin tuntemaan tämän kaupungin ja sen
ihmiset ja elämän, jota siellä
vietettiin.
Kolme kokonaista viikkoa, joitten aikana usein en tiennyt niitä
tekisin, kun olin niin raivoissani. Se meni yli kaiken sen, mitä siihen asti
olin kokenut. Tuskin yhtään ainoata kuvaa, tuskin yhtään sanomalehteä,
tuskin yhtään reklaamia, joka ei olisi knhoittanut Saksaa vastaan, joka ei
olisi tahrinut lokaan urhoollisia saksalaisia sotureita! Tipperary-laulu
tuntui kohonneen kansallis-laulun arvoon New-Yorkissakin.
Eikö siis ollut ketään, joka olisi avannut näiden ihmisten silmät?
Eivätkö he tahtoneet kuulla ja nähdä totuutta?
Useimmathan eivät edes tunteneet Saksaa, tiesivät tuskin, niissä
Saksa oli, ja kuitenkin he tuomitsivat sitä tällä tavalla! Siellä saattoi
käsittää, niikii valta englantilaisella sanomalehdistöllä oli ja kuinka
harkitsemattoman arvostelukyvyttöni=isti ja. tyhmästi anterikalaiset
antoivat narrata itseään.
Koetin tehdä, niitä minun voiniissani oli.
Puhuin ja kerroin ja koetin vakuuttaa ihmisiä, mutta kaikkialla
sain saman vastauksen: »Niin, että te personallisesti ette tekisi semmoisia
julmuuksia, sen kylki uskomme, mutta toiset saksalaiset, nämä hunnit ja
barbarit, he tekevät niitä. Onhan tässä »Times», jossa on mustaa valkoisella!
Täytyyhän sen olla totta, sillä onhan mahdotonta ajatella, että niin suuri
sanomalehti valehtelisi.»
Suurena lohdutuksena minulle oli se liikuttava ystävällisyys,
jolla tuttavani ja heidän tuttavansa minua kohtelivat, ja olen heille siitä
vilpittömästi kiitollinen.
Eräänä iltana aivan erityisesti raivostuin. Olin ollut
Metropolitan Operassa, missä esitettiin m. m. yksi näytös »Hänsel und
Gretelistä». Saksalaista musikia, saksalaiset sanat, saksalaista laulua!
Sydämeni tuli liikutetuksi ja minut valtasi mitähartain ikävä
rakkaaseen kotimaahani. Sieluni joi täysin siemauksin saksalaista laulua.
Hurmaantuneena kuin juopuneena, astuin kadulle, missä minut törkeällä
tavalla palautettiin todellisuuteen.
Suurella avoimella paikalla teatterin edessä oli nyt niinkuin
aina iltaisin suuri väkijoukko. Etempänä erään talon seinässä loistivat nyt
kuten joka ilta suurilla kirjaimilla uusimmat sotatiedot, jotka kinematografikoneella
heitettiin seinään.
Tietysti! Venäjä oli taas saanut suuren voiton, englantilaiset
olivat kokonaan tuhonneet kruununprinssin armeijan!
Väkijoukko ulvoi ilosta.
Sitten seurasi muutamia sotakuvia. Ensin muutamia
englantilaisia ja ranskalaisia sotalaivoja, sitten äkkiä saksalainen risteilijä
»Goeben».
Väkijoukko raivostui, vihelsi ja ulvoi, niin ettei tahtonut loppua
tulla.
Nämä olivat nyt puolueettomia, ihmisoikeuksista ja oikeudesta
niin tarkkoja amerikalaisia!
Turhaan olin tähän saakka yrittänyt päästä Europaan. Olin
toki luullut asian yksinkertaisemmaksi.
Vähältä oli pitänyt, etten kerran onnistunut.
Olin saanut paikan norjalaisessa purjelaivassa ja aijoin heti
ryhtyä toimeeni matruusina. Mutta kun minua innokkaasti kiellettiin
lähtemästä tällä laivalla, koska siinä oli paljon englantilaisia merimiehiä,
päästin täman tilaisuuden käsistäni ja jatkoin etsiskelyjäni.
Viimeinkin löysin, mitä halusin.
Sattumalta tutustuin mieheen, jolla oli monivaiheinen elämä
takanaan. Hän oli monet vuodet harhaillut ympäri maailmaa ja oli nyt sangen
kauan asunut NewYorkissa. Mikä oikeastaan oli hänen toimenaan, en ole
koskaan oikein saanut selville. Mutta yhdessä asiassa hän oli mestari, ja se
oli vanhojen passienverestäminen. Sovimme heti kaupoista. Muutaman
tunnin kuluttua minä sain matkapassini, johon valokuvani oli siististi ja
sääntöjen mukaisesti liistaroitu, kaikki asetusten mukaiset ilmotukset
saapumisesta ja lähdöstä tarkalleen merkityt.
Siispä nousin tammikuun 30 päivänä 1915 sveitsiläisenä
sepänsällinä, nimeltä Ernst Suse, puolueettomaan italialaiseen höyrylaivaan
»Duca degli A bruzzi» ja hävisin välikannelle.
Kaksi tuntia myöhemmin kuljimme ohi vapaudenpatsaan. Viiden
meripeninkulman päässä New-Yorkista oli kaksi englantilaista risteilijää
vartioimassa sataman suuta. Loistava esimerkki merien vapaudesta!
Laivamatka oli hirmuinen.
Vaikka meriupseerina ja vanhana torpedolaivan kulkijana olin
tottunut paljoon, en kuitenkaan koskaan ollut voinut ajatella mitään
tämmöistä.
Lasti oli huonosti sullottu, ja laiva keikkui ja tärskyi niin
mielettömästi, että minä ammattimiehenä olin vakuutettu sen kaatuvan, jos
tulisi kovempi aallokko. Ja lutikat! Mutta ne muodostavat oman lukunsa.
Kolmantena päivänä matkallamme seisoin aamupäivällä kannella
ja katselin ikävöiden ensimäiseen luokkaan päin, mistä kahdet hyvin suloiset
kasvot katselivat laidan yli. Nyt muuan herra astui heidän luokseen, ja minä
olin vähällä huutaa hänen nimensä.
Hänet tunsin, hänhän oli -
Niin, siitä ei epäilystäkään. Se oli toverini T., joka oli kulkenut
mukanani Shanghaista. Nyt hänkin huomasi minut, mutta ei tuntenut
minua, ennenkuin oli naistensa kanssa vaihtanut muutamia varsin äänekkäitä
huomautuksia tuosta alhaalla näkyvästä likaisesta miehestä. Se olin
minä. Äkkiä hän vaikeni, hänen silmänsä suurenivat, sitten levisi
ymmärtämyksen hymy hänen kasvoilleen, hän kääntyi kantapäillään
ympäri ja katosi.
Illalla, kun oli aivan pimeä, sain tilaisuuden puhutella häntä.
Hän matkusti ylhäisenä hollantilaisena (luonnollisesti hän ei osannut
puhua sanaakaan hollannin kieltä) ja aikoi niinkuin minäkin Neapeliin ja
sieltä kotiin.
Mutta parasta oli kuitenkin tämä: olimme joka päivä olleet
yksissä New-Yorkissa, kumpikin tiesimme, että koetimme tehdä
kaikkemme päästäksemme kotiin, mutta kuten nyt havaittiin, oli meidän
kummankin pitänyt luvata avustajillemme, että emme virka sanaakaan
kellekään, ja nämä lupauksemme olimme kumpikin pitäneet näin hyvästi.
Mutta nyt tuli sentään pää-paras: olimme molemmat saaneet passimme
samalta mieheltä!
Muutamia päiviä New-Yorkista lähdettyämme minä äkkiä
sairastuin, sain kovan kuumeen ja olin pakoitettu makaamaan vuoteessani.
Mitä se oli, en tiennyt itsekään, nähtävästi malaria-kohtaus, ja sitä
italialainen lääkärikin näytti arvelevan, minkä vuoksi hän antoi minulle
kamalan annoksen kininiä. Tulosta ei tarvinnut kauan odottaa: tulin
entistä kipeämmäksi ja makasin monta päivää lähes neljänkymmenen asteen
kuumeessa. Näitä päiviä on mahdoton sanoin kuvata. Meidän hytti
pahasessamme asui neljä miestä yhdessä. Minun yläpuolellani makasi eräs
ranskalainen, joka rupatteli ja söi alituiseen, milloii. ei ollut rerikipeä.
Vieressäni makasi kalpeana ja levollisena muuan sveitsiläinen (se oli jo
epäilyttävää). Tämä oli niin merikipeä, että minä pelkäsin, tokko hän pääsisi
hengissä Europaan. Mutta yläpuolellani vasemmalla makasi piintynyt
englantilainen, joka ei koskaan päästänyt piippu nysäänsä sammumaan,
vaikka hytin akkunat pidettiin kiinni sekä yöllä että päivällä, ja joka sitä paitsi
melkein aina oli humalassa eikä hetkeksikään lakannut kiroilemasta Saksaa.
Voi ajatella, minkä verran ininä sain olla rauhassa. Sitä paitsi oli minun
vuoteeni aivan peräsinkoneiston vieressä, ja siihen tuli lisäksi pahin: lutikat!
En ollut koskaan uskonut semmoisen olevan mahdollistakaan!
Nämä hirmuiset kiusanhenget eivät tule yksitellen vaan
tusinoittain!
Oi, mitä olikaan kaikki lörpötys, hapan piipunkatki ja merikipeät
miehet tähän tuskaan verrattuina Niin heikko kuin olinkin, koetin tappaa ja
karkottaa noita vastenmielisä sänkytovereita. Mutta huomasin vain aivan liian
pian, että olin voimaton niitä vastaan
Ja sitten en välittänyt enää mistään mitään. Eihä matka voinut
enää kestää muuta kuin joitakuita pä viä, sitten olisimme ihanassa Italiassa,
siellä virkistelis itseäni muutamia päiviä ja sitten menisin kotiin rae kaaseen
isänmaahani. Kaikin voimin taistelin tautia, vastaan, ja Saksan ajatteleminen
virkisti minua niin että helmikuun 8 päivänä, kun laiva saapui Gibraltariii
saatoin taas nousta pystyyn.
Gibraltar!
Kuinka usein ennen olinkaan ajanut tämän kallion ohitse, kuinka
olinkaan iloisin liikkein vilkuttanut harmaalle kalliolle, kun ulkomailta
palatessani ajoin salmesta matkalla kotiin!
Mitä oli minulla tällä kertaa odotettavana?
Vaikka poikkeamista Gibraltariin ei ollut mainittu aikataulussa,
laiva kuitenkin ilman minkäänlaista kehotusta ajoi satamaan tarkastettavaksi
ja laski ankkuriin. Siihen määrin italialaiset jo siis silloin olivat englantilaisten
kahleissa!
Heti kun laiva oli pysähtynyt, kaksi sotalaivapurtta laski sen
kupeelle ja niistä nousi lainaamme englantilainen meriupseeri, muutamia
poliisivirkamiehiä ja useita hampaisiin saakka asestettuja englantilaisia mat
ruuseja.
Soitettiin kelloa ja kautta koko laivan annettiin tämmöinen
määräys: »Kaikkien ulkomaalaisten matkustajien, jotka eivät ole italialaisia
eivätkä englantilaisia, on tultava komentosillalle» Stewardit juoksivat ympäri
etsimässä joka nurkan ja sopen ja kuin lammaslauma meidät ajettiin,
englantilaisten matruusien ja italialaisten stewardien ympäröiminä,
kannelle.
Minä en tuntenut suinkaan olevani mitenkään hyvällä
tuulella.
Mutta jonkunlainen luottamus minulla kuitenkin oli, koskapa
minä, kuten pian huomattiin, olin ainoa, jolla oli oikea passi
valokuvineen. Suureksi harrnikseni huomasin, että meitä oli kaikkiaan
viisi sveitsiläistä, joista kolme minusta jo oli tuntunut epäilyttäviltä
arkailevan ja äänettömän esiintymisensä takia. Vain yhtä sveitläisistä en
vielä ollut nähnyt, mutta hän näytti niin likaiselta ja saastaiselta, että
varovaisuuden vuoksi astuin hiukan syrjään, kun hän asettui viereeni.
Noin tunnin kuluttua ja ensimäisen luokan matkusjien
läpikäytyä varsin pintapuolisen ja hyvin kohliaan tarkastuksen, tuli
meidän vuoromme.
Seisoimme siinä kuin kuusi vaivaista svntistä. Ensimmäinen
oli italialais-sveitsiläinen työmies, joka oli menettänyt oikean kätensä;
hänen vaimonsa, muotokuntainen italialainen, heittäytyi ulvoen
englantilaisten jalkoihin. Hän oli ottanut mukaansa ystävänsä ja tuttavansa
välikannelta. Kaikki itkivät ja parkuivat, ja englantilaiset katsoivat
halveksien noita ihmisiä; lyhyen kuulustelun jälkeen mies sai mennä ja
oli vapaa.
Nyt tuli meidän vuoromme.
Suurin meistä sveitsiläisistä seisoi oikealla siivellä.
Englantilainen upseeri meni hänen eteensä ja sanoi hänelle:
»Te olette saksalainen upseeri!»
Mies tietysti teki suuttuneita ja äänekkäitä vastalauseita.
Englantilaiset eivät kiinnittäneet siihen lainkaan huomiota, ja mies
raukan piti astua syrjään. Me neljä muuta näytimme hänen silmissään
enemmän oikeilta sveitsiläisiltä.
Vetosimme passeihimme, ja kukin meistä syötti englantilaisille
pöyristyttävän tarinan. Hetken perästä englantilainen upseeri virkkoi:
»Hyvä, nämä neljä saavat mennä, mutta tuon otan mukaani!»
Sydämeni sykki ilosta, niin että tuntui kurkussa asti. Silloin
ilmestyi kavaltaja.
Pieni kierä herrasmies moitteettomissa sivilivaatteissa astui
upseerin luo ja lausui tälle harmistuneella äänellä:
»Sehän on mahdotonta, että nämä neljä saisivat mennä ilman
muuta. Olen vakuutettu, että he kaikki neljä ovat saksalaisia. Tietysti on
heidän kaikki tavaransa ensin tarkastettava.»
Me kyllä panimme äänekkäästi vastaan, mutta se ei auttanut.
Vaikka vastahakoisesti ja täynnänsä inhoa tuota roistoa kohtaan,
englantilainen upseeri kuitenkin totteli, ja sen vuoksi alkoi nyt tarkastus
hytissä. Kaikki nuuskittiin. Se konna kaivoi ja etsi joka paikan, mutta ei hän
voinut löytää mitään, mikä olisi ollut epäilyttävää. Ei merkkiäkään, ei
mitään. Äkkiä mies kääntyi ympäri, repäsi auki minun takkini, käänsi
nurin rintataskuni ja sanoi sitten riemuitsevalla äänellä upseerille, joka seisoi
hänen vieressään: »Katsokaas, ei täälläkään ole merkkiä eikä nimeä. Se on
todistus siitä, että hän on saksalainen, sillä hän on etukäteen repinyt pois
kaikki monogrammit».
Voi, jos olisin saanut lyödä sitä roistoa kalloon!
Kuten pian saimme tietää, tämä herra oli toiminimen Th. Cook &
Brothersin edustaja Gibraltarissa ja palveli höyrylaivoilla tulkkina ja urkkijana.
Hän puhui niin sujuvaa saksaa että hän epäilemättä oli monet vuodet nauttinut
vieraanvaraisuutta Saksassa. Kuinka monta onnetonta tämä käärme olikaan
vienyt turmioon!
Meidät viisi vietiin jälleen kuin karjalauma yhteen komentosillalle.
Silloin lähestyi toinenkin Judas Iskariot, jonka Cookin edustaja oli sinne
tuottanut. Tämä toinen oli eräs sveitsiläinen ensimäisen luokan matkustaja ja
roiston kehotuksesta hänen nyt piti koetella, osasimmeko sveitsiläistä saksaa.
Kaikkien meidän viiden tiedot siinä havaittiin puutteellisiksi.
Mitkään vastaväitteet eivät auttaneet. Ei auttanut, että syötin
mitä hulluimpia juttuja, kuten että en osannut saksaa lainkaan; että jo
kolmen vuoden vanhana lapsena olin vanhempaini kera muuttanut Sveitsistä
Italiaan, mistä sitten olin siirtynyt Amerikaan.
Italian kieltä ja amerikalaista murretta puhuin henkeni edestä.
Olin vähällä päästä vapaaksi, mutta silloin käärme jälleen sähähti, ja - sitten
oli kaikki toivo lopussa!
Englantilainen upseeri ei ryhtynyt väittelemään siitä, mitä
sanoin, huomautti vain, että Gibraltarin läpi oli jo matkustanut niin monta
sveitsiläistä, että niin paljoa niitä ei ollut koko maailmassakaan.
Masennetussa raivossa, joka oli saada minut järjiltäni, minut vietiin
pois.
Äkkiä keräsin kokoon kapistukseni, sain myös tilaisuuden
huomaamatta antaa eräälle saksalaislle naiselle erään paperilapun, jonka hän
aivan oikein onkin lähettänyt sukulaisilleni, ja sitten kapusin laskuportaita
veneeseen, jossa toiset neljä onnettomuustoveriani jo istuivat aivan
masentuneina. Sitten tuli englantilainen upseeri roistomaisen apurinsa kera, ja
niin lähdettiin matkaan.
Laivan reunalla seisoi sveitsiläinen kavaltaja ja katseli meitä sangen
vahingoniloisena. Silloin en enää voinut hillitä itseäni, vaan hyppäsin pystyyn,
puin nyrkkiä hänelle, ja nakkasin hänelle jonkun haukkumasanan.
Hysterinen kavaltajan-nauru tuli vastaukseksi.
Ja kaukaa kokan puolesta, oikealta laidalta, murheellinen
saksalainen silmäpari lähetti minulle äänettömän tervehdyksen.
Niin, hyvästi, sinä onnellinen toveri, vie terveisiä kotimaahan, jonka saat
nähdä muutaman päivän perästä!

Muurien ja piikkilankojen takana.

Englantilainen upseeri rauhotti minua:
»Vakuutan teille», hän sanoi, »että vielä tänä päivänä Gibraltarissa saatte
puhua konsulinne kanssa. Jos hän toteaa passinne olevan oikean, niin
pääsette heti vapaaksi».
Kuinka sen asian laita oli, sain kyllä liiankin pian tietää.
Höyrypursi ajoi maata kohti ja laski pian sotasataman sisempään osaan.
Kymmenen sotilasta pistimet kiväärien päässä seisoi odottamassa
laiturilla. Muutamia lyhyitä käskyjä, ne vähät tavarat, mitä meillä oli,
otimme itse selkäämme, sitten meidän piti asettua kahteen riviin, nuo
kymmenen sotamiestä ympäröi meidät, ja komennettua »Quick march!»
synkkä kulkue lähti liikkeelle.
Minusta tuntui kaikki ympärilläni tapahtuvan kuin unessa. Minä
en ylipäänsä kyennyt ajattelemaan yhtään ainoata ajatusta, niin mennyttä
miestä minä olin.
Vankina!
Oliko se tosiaankin totta? Oliko mitään semmoista tapahtunut?
Se oli kauheaa, käsittämätöntä! Kuin pahantekijää vietiin täällä miestä läpi
kaupungin, ja pahantekijöinä kaduilla seisoskelevat ihmiset meitä pitivätkin.
Sotamiehet hätyyttivät meitä, jotta kävelisimme nopeammin. Minä olin niin
väsyksissä, että olin kaatua, sillä en ollut vielä kunnolla parantunut
kuumeestani, ja kolmeen päivään en ollut saanut vatsaani yhtään mitään
muuta kuin kininiä. Aurinko paistoi kuumana kallioseiniä vasten, ja siihen
lisäksi se sieluntila, toivottomuus!
Se oli lohdutonta!
Yhä korkeammalle nousimme kapeita, tulikuumia katuja,
pian talot jäivät taaksemme, ja molemmin puolin oli vain jyrkkiä
alastomia kallioita. Tunnin vaelluksen jälkeen olimme tulleet Gibraltarin
kallion korkeimmalle huipulle. Komennushuudot kajahtivat, piikkilanka-
aidat ja rautaportit avattiin, synkästi ne sitten kumahtivat
jälleen kiinni, vitjat ja reikelit kalisivat.
Vankina!
Nyt meidät vietiin ensin poliisivartioon
kuulusteltammviksi. Minä panin kovasti vastaan ja pyysin päästä heti
konsulini luokse, niinkuin englantilainen upseeri oli nimenomaan
minulle vakuuttanut. Valittava nauru oli vastauksena. Oi, emmehän me
olleet ensimäiset, jotka oli tuotu tänne ylös ja olivat esittäneet saman
pyynnön. Täällä oli kyllä ollut äärettömän monta, jotka olivat saaneet
lopullisesti luopua kaikista toiveistaan.
Nyt alkoi ruumiintarkastus.
»Onko jollakin vangeista rahoja mukanaan?»
Kukaan ei tietysti vastannut. Meidän täytyi riisuutua, ja
jokainen vaatekappale tutkittiin tarkasti. Etsittiin rahaa,
kaksoiskiikareita, valokuvauskoneita, ja vallankin kaikkea kirjoitettua
tai painettua. Minä olin kolmas järjestyksessä. Paidan sain pitää
päälläni.
»Onko teillä rahaa?»
»Ei!»
Vääpeli koetteli ruumistani, äkkiä rapisi jotakin paitani
vasemmassa rintataskussa.
»Mitä se on?»
»En tiedä!»
Nyt hän pisti kätensä taskuun, ja mitä hän sai ylös? Hyvin kauniin
kahdenkymmenen dollarin kolikon parasta amerikalaista kultaa ja
pienen helmiäisnapin, joka kilahtelemalla kultakolikkoa vasten ilmianto
minut tarkastuksessa. Sen siitä saa, sen sanon, kun on tarkka! Jos
olisin viskannut sen pois enkä tallettanut sitä niin tarkoin, ei tätä olisi
tapahtunut.
Englantilainen sotilas tuli iloiseksi, moinen leikinteko ei tuntunut
olevan harvinaista. Mutta nyt hän tutki tarkemmin. Ja suureksi surukseni
hän veti kelpo kultakolikon toisestakin paidantaskusta ja samoin
kummastakin housuntaskustakin, sekä sitä paitsi ikävä kyllä myöskin
pienen browning-pistoolini. jota nyt olin kaikki nämä kuukaudet niin
uskollisesti kantanut mukanani.
Kun minut oli loppuun ryöstetty, sain jälleen panna vaatteet
päälleni ja mennä onnettomuustoverieni luo vankilan pihalle.
Sitten lähdettiin tulevaan asuntoonune. Viitisenkymmentä
saksalaista vankia vastaanotti meidät äänekkäällä huudolla. He olivat
istuneet täällä sodan alusta alkaen ja ilmeisesti saaneet täydelleen
takaisin iloisen luontonsa. Uudet toverimme tarjosivat meille heti ruokaa,
ja kuin villit me svöksimme vankien itsensä valmistaman leipäputingin
kimppuun.
Sitten piti käydä käsiksi työhön.
Ensin meidän oli kannettava vettä ja hiiliä. Meidät jaettiin
melkein suuruuden mukaan, ja sattuma laittoi niin, että jouduin yhteen
sen likaisen sveitsiläisen kanssa, joka jo laivassa oli inhottanut minua.
Kävi selmmville, että hänkin oli seppä, siis saman ammatin harjottaja,
minkä minäkin olin valinnut.
Nyt oli kuitenkin toimenamme kantaa hiiliä. Mutta että
selkävasujamme ei otettu aivan täyteen, siitä kyllä pidimme huolen.
Olimmehan me niin heikkoja!
Kannettuamme kylliksi hiiliä ja vettä, saimme kolnummosaiset
sotilaspatjamme, jotka olivat kovat kuin kivi, sekä sitäpaitsi kaksi
villahuopaa. Sitten p:iäsinune rauhaan siksi iltaa. Ensimäinen tehtävä oli nyt
peseytvä. Voin palauttaa tämän näen silmiini milloin
vain tahdon.
Likainen ammattitoverini asetti pesuvatinsa minun vatini
viereen ja veti kaikessa rauhassa paidan päältään. Tuhat tulimmaista, enpä
olisi luullut hänen olevan niin puhdastapaisen, ja tarkastelin häntä sen
vuoksi sangen pitkään. Moitteettomasti kehittynyt ruumis ja lisäksi puhdas,
aivan puhdas! Mutta pää kaula ja kädet - prr!
Mutta pesemiseni keskeytyi äkkiä. Naamani venyi yhä
pitemmäksi, hämmästvkseni oli suuri. Toverini pesuvesi oli mustaa kuin
terva, mutta hän itse? Nythän seisoi edessäni vallan toinen mies. Ennen
mustasta ja likaisesta tukasta loisti nyt mitä kaunein vaalea väri, kasvot
olivat terveet ja vaaleat, hienopiirteiset, ja kädet sirot ja kauniit. Ja,
oliko se mahdollista: Poikki kasvojen ja ohimojen kulkivat arvet, oikeat
aito saksalaiset ylioppilas-arvet!
Nytkös alkoi kvseleminen ja kertoileminen! Toverini oli ollut
oikea saksalainen ylioppilas; oli Amerikassa perustanut auto-tehtaan ja
jättänyt sinne kaikki tyynni reserviupseerina rientääkseen isänmaansa
avuksi. Pian me liityimme yhteen ja pysyimme uskollisina, eroamattomin
ystävinä vankeutemme viikot, kunnes kohtalo ikävä kyllä erotti meidät
toisistamme.
Kymmenen aikaan illalla puhallettiin iltasoitto, jolloin valot
kaikissa huoneissa oli sammutettava.
Minä olin laittanut vuoteen semmoisen akkunan kohdalle,
joka ulottui aivan lattiaan saakka. Maassa maaten saatoin mukavasti
katsoa ulos akkunasta.
Päivän mittaan oli tapahtunut niin paljon uutta, että vasta nyt
pääsin oikein rauhassa kaikkea tuumismmkelemaan,
Kasarmi, johon meidät oli sijotettu, oli Gibraltarin korkeimmalla
huipulla, mistä kalliot putoavat jyrkkinä etelän puolella mereen.
Akkunasta näin nyt syvällä allani Gibraltarin salmen ihanan
sinisen veden.
Vastapäätä, hyvin kaukana taivaanrannalla näkyi hienona ja
kirkkaana Afrikan rannikko.
Tuolla alhaalla oli vapaus, laivoja kulki edes-takaisin, ja niissä eli
ihmisiä. vapaita. kahleettomia ihmisiä, jotka saivat mennä, niihin tahtoivat,
jotka eivät tienneet, kuinka ihana ja kallisarvoinen vapaus on!
Tämmöiset ajatukset olivat tehdä ihmisen hulluksi!'
Ajatukset risteilivät toisiaan, päivän tapahtumat toistuivat
sieluni silmien edessä. ja ajatellessani, että minäkin nyt voisin olla tuolla
alhaalla jossakin laivassa kulkemassa, teki mieleni kiljua raivosta.
Niin tosiaan, tänäänhän oli helmikuun 8 päivä,
syntymäpäiväni. Olinpa tosiaan kuvitellut tämän päivän toisenlaiseksi!
Kuin mielipuoli kiemurtelin vuoteellani, ja ajatellessani
kuinka nyt kaikki olisi voinut olla, mitä kaikkea olin tältä päivältä
toivonut, ja minkälaiseksi olin kuvitellut tulevaisuuteni, silloin hurja
epätoivo valtasi minut, ja voimattoman raivon kyyneleet juoksivat
silmistäni, voimatta estää niitä.
Ikävä, ei, sinä kauhea ikävä!
Tänä yönä en minä ollut ainoa, jonka olo oli tämmöistä.
Neljältä muulta vuoteelta näkyivät kalpeat kasvot, ammottavat
silmät tuijottivat lakeen, ja monta tukahdettua huokausta painui peitteisiin.
Kello neljä seuraavana aamuna meidät yht’äkkiä kaikki herätettiin.
Englantilaiset aliupseerit kulkivat huoneissa mörähtelemässä käskyjä, että
kaikkien saksalaisten vankien oli heti valmistauduttava kahdenkymmenen
minutin kuluessa marssimaan pois ja lähtemään jo odottamassa olevalla
höyrylaivalla Englantiin.
Englantiin! Sehän ei toki ollut mahdollista, olimmehan
sveitsiläisiä, meidänhän piti päästä konsulimme puheille.
Kaikki yrityksemme kilpistyivät englantilaisten stoalaiseen,
horjumattomaan levollisuuteen. Ei muuta kuin nopeasti kaikki kokoon, ja
täsmälleen puoli tuntia myöhemmin marssimme me kuusikuudetta
siviilivankia, sadan täysissä aseissa olevan englantilaisen sotamiehen
ympäröiminä, aamu-auringon valossa alas Gibraltarin kallioita.
Mutta että mielemme ei ollut lannistunut, sen teki tahdoimme
näyttää englantilaisille. Raikkaasti ja iloisesti, meissä kiehuvan raivon
karkaisemina, me kajautimme taivasti kohti »Die Wacht am Rhein» ja »O,
Deutschland hoch in Ehren».
Alhaalla oli sunnaton kuljetuslaiva, ääriään myöten täynnä
englantilaista sotaväkeä. Jäähyväisiä jättävän väkijoukon läpi raivattiin
meille kaitainen väylä, jonka läpi saimme käydä kujanjuoksumme. Mutta
se on sanottava, että kukaan ei selvannut meitä, ei ainoakaan virkkanut
meille mitään. Ääneti tekivät meille tilaa, ääneti sallivat meidän kulkea,
sattuipa sieltä täältä surkuttelun ja säälin katse tähän surulliseen
kulkueeseen.
Laivaan oli kokkapuolelle välikannelle laitettu eräänlainen
huone, jossa oli penkkejä ja pöytiä ja riippumattoja, aivan kuin sotaväen
kuljetuslaivassa konsanaan.
Huoneessa oli kaksi vahtisotilasta pistimet kiväärien päässä,
ylhäällä luukulla seisoi samoin kaksi vartijaa, luukku pantiin ulkoapäin
kiinni ja lukittiin, ja me saimme olla sisällä salpojen takana. Huoneemme
häränsilmät oli suljettu rautaisella suojuksella, jotta kukaan meistä ei vain
voisi nähdä ulos eikä avonaisesta häränsilmästä antaa ehkä valosignaleja.
Vähän ajan perästä laivassa tuntui hiljainen vavistus, koneet rupesivat
käymään, ja sitten uiva vankilamme alkoi hiljaa nousta ja laskeutua.
Olimme tulleet avoimelle merelle.
Matkaa kesti monta päivää. Meitä vartioitiin tarmokasti, vaikka
olimme karsinaamme suljettuina. Kerta päivässä meidät päästettiin ylös
hengittämään raitista ilmaa. Etukannelle oli parista laudasta lyöty kokoon
sangen alkeellinen mukavuuslaitos; kuka sitä tahtoi käyttää, hänen oli
ilmottauduttava vahtisotilaalle. Kaksi sotamiestä, pistimet kiväärien
päissä, saattoi hänet sitten laitokselle ja pitivät häntä koko ajan silmmmällä.
Kannelle ei sitä paitsi saanut nousta muuta kuin yksi kerrallaan. Ruoka
oli hyvää, oikeata laivaruokaa, erikoisen hyvää oli leipä, voi ja kaikkea
riittävästi. Aikaamme kulutimme niin hyvin kuin taisimme lukemisella ja
kertomisella, ja erityisen vilkkaasti pohdittiin varsinkin kysymystä
tulevaisuudestamme sekä siitä, mikä meitä Englannissa odottaisi.
Molemmat vahtisotilaat, jotka aina olivat meidän luonamme ruumassa,
heittäytyivät pian ystäviksemme, ja kuvauksillamme Ranskan rintaman
taisteluista me pian saimme nämä Tommi-parat 1) kovasti. pelkäämään.
Biskaian lahdessa ilma tuli kovin huonoksi.
Sekös oli elämää! Kuusikuudetta meitä oli sullottuna yhteen,
pieneen ruumaan, ilman valoa ja ilmaa, ja päälle päätteeksi useimmat
merikipeitä! Mutta kaikkein eniten merikipeitä olivat englantilaiset
vahtisotilaamme ja ne sotamiehet, jotka toivat meille ruokaa. Ne olivat
surkean näköiset.
Tullessamme Englannin kanavan lähettyville, englantilainen
laivamiehistö joutui yleisen hermostuksen ja levottomuuden valtaan. Joka
päivä tarkastettiin pelastusvyöt. Meidän virkistyskäyntimme kannella
lopetettiin, eivätkä englantilaiset sotamiehet enää lainkaan lakanneet
huolestuneina kyselemästä meidän u-laimmvoistamme. Kylläpä me panimme
niitten housut tutisemaan!
Vihdoin kymmenen päivän kuluttua laiva laski Plymouthiin. Kun
ankkuriköysi kolisi ja olimme päässeet suojattuun satamaan turvaan uveneiltä,
näimme väliovesta, kuinka englantilaiset sotamiehet laskeutuivat
polvilleen, ja kuulimme heidän laulavan jumalisia kiitos- ja ylistyslauluja siitä
ilosta, että olivat pelustuneet saksalaisten ummlaivojen vaarasta.
Heti saavuttuamme, laski laivalnme kupeelle hinaajapursi, johon
meidän vankien oli laskeuduttava, luonnollisesti kaksinkertaisen
vartiomiehistön seuraamana, ja sillä meidät vietiin maihin.
Niin paljon ei vankeja näytty odotettavan. Englantilaiset olivat
aivan kerrassaan päästä pyörällä. Ei kukaan tiennyt, mitä meille olisi pitänyt
tehdä; ei kukaan, joka olisi voinut toistaan neuvoa.
Viimein meidät lastattiin junaan. Minä jouduin yksinäni erityiseen
osastoon, oikealla ja vasemmalla puolellani sekä vastapäätäni aliupseeri,
1) Tommi on englantilaisen sotamiehen kansanomainen nimitys
Suom. muist.
pistin kiväärin päässä, ja oli heille annettu mitä ankarin määräys
vartioida minua hyvin tarkasti. Syy tähän erikoisen kunnianosotukseen
oli seuraava:
Huomattuani, että ei ollut ajattelemistakaan, että minua enää
koskaan laskettaisiin vapaaksi taikka että minua tunnustettaisiin
sveitsilalseksi, olin jo laivassa toisten vangittujen kera ilmaissut itseni
johtavalle upseerille ja vaatinut arvioni mukaista kohtelua.
Englantilainen upseeri lupasi heti korottaa minut ensimäiseen luokkaan,
jos antaisin kunniasanani, että en koskaan yrittäisi karata enkä enää
taistella tässä sodassa. Kun minä tämmöisen esityksen tietysti jyrkästi
hylkäsin, lähetettiin minut takaisin lastiruumaan. Ainoana seurauksena
oli ankarampi vartioiminen.
Illalla hämärissä tultiin Portsmouthiin. Ei asemalla eikä
muuallakaan kukaan tiennyt, mitä meille piti tehtämän. Täälläkin kaikki
näyttivät menettäneen järkensä vankien suunnattoman suuresta
lukumäärästä.
Meitä oli kaiken kaikkiaan kuusikuudetta miestä!
Viimein meidät vietiin arestitaloon. (Hieman paremman
laatuinen vankila). Sielläkin syntyi suuri hämmästys ja ällistys.
Arestihuone on olemassa sitä varten, että siihen korjataan juopuneita
sotamiehiä ja matruuseja, jotka yöllä tavataan kaduilta taikka yleisistä
huoneistoista; siellä he saavat nukkua humalassa, minkä jälkeen heille
aamulla annetaan kepeillä asianomainen selkäsauna ja saatetaan sitten
osastoihinsa. Arestiuoneessa oli vanha, inhottava vanginvartija ja kaksi
samoin vanhaa, mutta hauskaa ja kelpo sotamiestä. Meidät jaettiin
kolmeen huoneeseen. Ne olivat aivan tyhjät ja valaistut ainoastaan
kurjilla kaasuliekeillä. Akkunat olivat suureksi osaksi säretyt, huoneissa
oli tavattoman kylmä, eikä kamineissa Iuonnollisesti ollut tulta. Koko
päivänä emme olleet saaneet mitään syodäksemme, ja nälkäisinä kuin
sudet olimme iloisina odotelleet illallista.
Illallista? Ei siitäkään mitään tietoa!
Silloin kävimme puhuttelemaan mainittuja vanhoja
sotamiehiä, joitten kanssa pääsimme lyhyessä ajassa ystävällisiin väleihin.
Pieni juomaraha vaikutti ihmeitä. Vanhat saiturit olisivat melkein vaikka
juosseet jalkansa verille meidän puolestamme. Annoimme heille rahaa, ja
jo puolen tunnin kuluttua he läähättäen toivat meille leipää, voita ja
leikkauksia. Kaksi suunnattoman suurta astiaa teetä, maito ja sokeri
valmiiksi sekotettuna asetettiin eteemme, puuhiiliä saimme itse hakea, ja
pian paloi kaikissa kolmessa kaminassa iloinen roihu. Ruokatarpeet
olivat aivan erinomaisia ja niitä oli niin runsaasti, että meiltä nälästämme
huolimatta jäi vielä tähteeksikin.
Mielialamme kohosi korkeimmilleen, kun sotamiehet pistivät
meille muutamia englantilaisia sanomalehtiä. Olihan henkinen nälkä
paljon suurempi kuin ruumiillinen, kun moneen viikkoon emme olleet
kuulleet mitään siitä, mitä maailmassa tapahtui. Vaikka lehdissä tietysti
kerrottiinkin ainoastaan englantilaisten, ranskalaisten ja venäläisten
voitoista, niin tiesimmehän ainakin, niissä mitäkin tapahtui.
Myöskin alkoholi oli meiltä ankarasti kielletty. Mutta
Englannissakin näytti kielto olevan olemassa vain sitä varten, että sitä
rikottaisiin. Toinen vartijoistamme oli näet jäsenenä Englannissa ja
Amerikassa laajalle levinneessä vapaamuurariloosissa, jossa toverini
»seppä» sattui olemaan mestarina. Kun sotamies huomasi ystäväni
napinreijässä vapaamuurarimerkin, silloin ystävyys oli valmis. Vankilamme
kivijalassa oli pieni kapakka, ja kelpo vapaamuurari vei meistä yhden
toisensa jälkeen tähän ravintolaan, missä saimme vahvistaa itseämme ja
tuoda taskuissamme olutpulloja vankilaammekin.
Parasta oli, että vartijamme, jotka pitivät vahtia oviemme
edessä, pistimet kiväärin päässä, antoivat kaikessa rauhassa meidän
poistua, vieläpä pyysivät meitä tuomaan heillekin muutamia pulloja
olutta. Yhdeksän aikaan illalla vartijamme olivat jo niin pitkällä, että me
harjottelimme heidän kanssaan kivääritemppuja; yhdentoista aikaan illalla
toinen vahtisotilas jo pudotti kiväärinsä ja kaatui lattialle koko
hiililaatikon kera, jonka laidalla oli istunut
Jos jo silloin olisin tiennyt sen, mitä sain kokea
viisikuukautisen vankeuteni aikana, olisin jo silloin livistänyt tieheni.
Sekä tässä vankilassa että kaikissa muissakin leireissä, joissa
jouduimme englantilaisten Tommien kanssa tekemisiin, näitten ensimäinen
pyyntö oli, heti kun olimme hieman tutustuneet, että antaisimme heille
paperilapun ja siinä oman osotteemme ja mikäli mahdollista tuttaviemme
osotteita Saksassa sekä todistuksen siitä, että asianomainen
englantilainen sotilas oli kohdellut meitä niin ja niin hyvästi. Näitä
lappuja he säilyttivät kuin pyhiä kalleuksia voidakseen näyttää ne, kun
tulisivat rintamalle ja siellä joutuisivat saksalaisten vangiksi.
Maataksemme saimme turhanpäiväisen pienet telttaolkisäkit,
jotka olivat niin lyhyet, että jalat jäivät nilkoista asti paljaalle lattialle, ja
niin kaitaiset, että vain hyvin taitava sirkustaiteilija saattoi pysyä siinä
selällään. Siihen tuli lisäksi kaksi villapeitettä. Aamulla makasimmekin joka
mies patjojemme vieressä lattialla.
Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, eräs ylhäinen
armeijaupseeri tuli meitä tarkastamaan. Hän tiedusti toivomuksiamme.
Minä vetosin vielä kerran siihen, että olin upseeri ja semmoisena oikeutettu
vaatimaan, että minua kohdellaan kuin ainakin sotavangiksi joutunutta
upseeria. Mies oli sangen ystävällinen, lupasi minulle kaikki, kunhan ensin
seuraavana päivänä tulisimme määräpaikkaamme, mutta - ei pitänyt yhtään
lupaustaan.
Vihdoin maanantaina meidät vapautettiin vankilastamme. Kuten
aina, vietiin meidät vartiomiehistön tarkoin saartamina satamaan, sijotettiin
pieneen höyrypurteen ja saatettiin sillä redille.
Tunnin kestäneen matkan jälkeen laskimme suunnattoman
suuren höyrylaivan kupeelle, joka oli vankileirinä. Pitkien neuvottelujen
jälkeen meidän täytyi lähteä pois, kun höyrylaivan komentaja selitti, että hän ei
tiedä mistään mitään eikä hänellä sitä paitsi ole yhtään paikkoja. Seuraavan
laivan luona, se oli Cunard-linjan »Andania», toistui sama näytelmä.
Osasiko meitä saattava englantilainen upseeri, arvoltaan englantilainen
majuri, haukkua paremmin kuin leiripäällikkö, vai mistä lienee
johtunut, joka tapauksessa me puolen tunnin perästä nousimme laivaan.
Meidät otti vastaan paksu, pöhöttynyt englantilainen
armeijaluutnantti, joka toimi tässä laivassa leiripäällikkönä ja samalla
kertaa tulkkina.
Kun tuli minun vuoroni astua tarkastukseen, esitin
kohteliaalla äänellä pyyntöni ja vaadin pontevasti, että minut
säännösten mukaisesti vietäisiin upseerileiriin. Tämän herrasmiehen
vastaus oli ennenkuulumaton ja paljasti erinomaisen selvästi hänen
alhaisen luonteensa.
»Teitä ininä olen kohteleva erikoisen huonosti. Olen jo kuullut
teistä, olette pujahtanut Tsingtausta karkuun ja jo monta kertaa rikkonut
kunniasananne; jos virkatte täällä vielä sanankaan, suljen teidät koppiin
ja annan teidän kärsiä nälkää, siksi kun ette enää kykene yleensä ääntä
päästämään. Englantilaisia upseereja kohdellaan Saksassa niin huonosti,
sen saatte nyt te maksaa.»
Olipa siinä minulle kauniita lupauksia. Mutta niitä voin minä
tehdä?
Laivassa oli toista tuhatta vankia. Majotus oli
häpeämättömintä, niitä koskaan olen nähnyt. Ilman valoa ja ilmaa miehet
istuivat laivan alemmissa ruumissa yhteen sullottuina, ja ainoana
ruumiinliikuntona oli juokseminen kapealta etukannelta takakannelle ja
päinvastoin. Kun meidät vietiin meille määrättyyn ruurnaan, valtasi minut
todellinen kauhistus. Uskon, että olisin tullut hulluksi, jos minun olisi pitänyt
viipyä siellä kauemmin. Meidän englantilainen aliupseerimme näytti
olevan järkevä mies. Hänen kauttaan minun onnistui yhdessä seppä-toverini
kera saada kokkapuolella pieni hytti, jossa oli häränsilmäkin.
Elämä laivassa oli mitä yksitoikkoisinta. Aamulla herätettiin
kello kuusi ja illalla kello kymmenen oli valot sammutettava. Aamu- ja
iltapäivällä meidän piti seisoskella kaksi tuntia yläkannella ja
puolenpäivän aikaan oli joka päivä nimenhuuto. Ateriat syötiin laivan
suunnattoman suurissa ruokasaleissa. Meitä istui kaksitoista miestä
kunkin pöydän ääressä, ja minä sain tehdä palvelusvuorot aivan samalla
tavalla kuin kaikki muutkin, noutaa ruoat keittiöstä koko pöytäkunnalle ja
pestä kaikki ruoka-astiat.
Komendanttimme nimi oli muuten Maxstedt; hän oli siviliammatiltaan
whiskytehtaan kauppamatkustaja ja oli kai siinä toimessaan
saanut ansaituksi niin paljon rahaa, että oli jaksanut ostaa itselleen
upseerinarvon. Eräs asia häntä oli kovasti suututtanut. Heti
saavuttuamme meiltä kysyttiin, kuka meistä tahtoisi maksaa kaksi ja
puoli markkaa päivässä. Siitä hyvästä asianomainen saisi erikoisen huoneen
asuttavakseen ja jonkun verran parempaa ruokaa eikä tarvitseisi itsensä
pestä astioitaan. Komendantti suuttui kovin, kun kukaan meistä ei suostunut
tähän keinotteluun.
Toisena päivänä minä sain valmiiksi esitykseni Englannin
hallitukselle ja astuin esittämään sen herra Maxstedtille. Hän puolestaan
virnisteli ivallisesti.
»Tiedättehän, että anomuksenne toimitan tietysti edelleen. Mutta
voitte kai arvata myöskin, niitä minä siihen omasta puolestani kirjoitan.
Saksassa pitää englantilaisten kenraalien vetää auraa kuin hevosten, ja sen te
saatte nyt täällä maksaa.»
Oli turhaa koettaa vakuuttaa häntä hänen väitteittensä
hulluudesta. Joka ilta käydessään tarkastusmatkalla levolle-menon jälkeen
hän teki ylimääräisen vierailun minun koppiini, sytytti valkean ja tiuskasi:
»still here?»
Kakaramaista!
Eräänä päivänä herra Maxstedt komensi viisikymmentä
sivilivankia pesemään ensimäisen luokan kantta ja puhdistamaan sikäläiset
häränsilmät. Tietysti me kieltäydyimme. Kun pysyimme lakossamme,
rangaistiin meitä sillä, että kahtena päivänä jätettiin ilman päivällistä ja
iltaisin ajettiin yhdeksän aikaan vuoteeseen. Tällöin Maxstedt oli niin
arka, että ei uskaltanut tarkastuksessa kulkea meidän rivimme ohitse eikä
itse ilmottaa meille rangaistustamme. Päinvastoin hän jäi kunnioitusta
herättävän matkan päähän ja lähetti vain aliupseerinsa
sanansaattajakseen.
Maxstedtia hävetti.
»Tietysti», hän virkkoi, »tuo lentäjä on taas tähänkin syypää. Se
yllyttää vielä koko miehistön kapinaan, mutta kylläpä minä hänelle vielä
näytän, kunhan saatan hänet sotaoikeuden eteen.»
Asia tuntui minusta sentään kovin käsittämättömältä, sillä
olinhan aivan viaton. Kirjoitin Maxstedtille sen vuoksi sangen pontevan
kirjeen, jossa painostin m. m. että toivoin hänen olevan ainoastaan
»väliaikaisen luutnantin» eikä myöskin »väliaikaisen gentlemanin». Se
auttoi!
Maxstedt selitti, että ei tahtonut olla enää missään
tekenmisissä lentäjän kanssa, ja jo seuraavana päivänä oli laivan kupeella
höyrypursi, joka vei minut ynnä muutamia onnettomuustovereitani
»Andaniasta» ja sen konnamaisen vanginvartijan vallanalaisuudesta.
Kuinka olinkaan mielissäni! Rautatietä kuljettiin taas
tuntikausia länteen päin. Minä olin tietysti taas vaunuosastossa yksinäni,
tällä kertaa vartijoinani ei ainoastaan kaksi aliupseeria, vaan vielä upseerikin.
Illalla saavuttiin Dorchesteriin.
Täällä oli toinen ääni kellossa, sen huomasi heti.
Englantilainen kapteeni, nimeltään Mitchell, vankileiristä tuli heti
vastaanottamaan minua kysyen kohteliaasti, olinko upseeri.
»Olen!»
»Mutta siinä tapauksessa minua kovin ihmetyttää, että teidät on
lähetetty miehistön leiriin. Suokaa anteeksi, että en voi antaa teille saattajaksi
upseeria, mutta annan teille vanhimman vääpelini. Olkaa sitten hyvä ja
kulkekaa toisten vankien perässä.»
Minä menin sanattomaksi.
Marssiessamme hurmaavaa, siistin pikku kaupungin läpi hajahti
äkkiä takanamme reippaasti ja iloisesti ja repäsevällä innostuksella »Die
Wacht an Rhein», sitten kauneimpia sotilaslaulujamme ja »O, Deutschland,
hoch in Ehren». Luulimme kulkevamme unissamme, ja kun
hämmästyneinä katsoimme taaksemme, näimme perästämme marssimassa
noin viisikymmenmiehisen joukon pönäköitä saksalaisia sotilaita, jotka
oli leiristä komennettu asemalle noutamaan meidän matkatavaroitamme.
Kuinka sydän täyttyikään riemusta! Keskellä vihollismaata
haavoista ja vankeudesta huolimatta tämä iloinen innostus, tämä reipas
laulu!
Se tunnustus minun on englantilaisille annettava, että he
olivat erinomaisen suvaitsevaisia, ja väestö käyttäytyi aina
mallikelpoisesti. Mykkänä se seisoi pusertuneena kadun kummallekin
puolelle, kaikista akkunoista kurkistelivat vaaleatukkaiset päät, ei missään
halveksivia liikkeitä, ei yhtään häväistyksen sanaa. Näyttipä siltä,
kuin jotkut olisivat ihaillen kuunnelleet vanhoja saksalaisia säveleitä.
Leirissä meille sivilivangeille annettiin pieni puinen parakki
jokaista kolmeakymmentä miestä kohti, ollen se makuu- asuin- ja
ruokailuhuoneenamme yhtä aikaa. Pikkuinen telttaolkisäkki, joka oli
suoraan paljaalla lattialla, ja kaksi villapeitettä, muodostivat makuuvaatteemme.
Kapteenini pyysi minun tyytymään siihen, mitä oli tarjolla,
kun hänellä tilan puutteessa ikävä kyllä ei ollut yhtään ylimääräistä
huonetta vapaana.
Dorchesterin leirissä oli noin kaksi tai kolme tuhatta vankia ja oli
se muodostettu vanhoista hevostalleista ja lautavajoista. Samoissa
talleissa olivat saksalaiset husarit jo sata vuotta sitten majailleet vieraina
sotamarskin Vorwärtsin käydessä Englannissa.
Vangit voivat täällä sangen hyvin, ruoka oli hyvää ja oli sitä
runsaasti, kohtelu moitteetonta, ja urheilun harjottamisesta oli pidetty
hyvä huoli.
Vallankin kapteeni Mitchell ja majuri Owen ansaitsevat kiitokset
miestemme viihtymisestä. Molemmat olivat vanhoja kelpo sotureita ja kunnon
miehiä, olivat olleet useissa sodissa ja taisteluissa ja osasivat oikein
kohdella sotamiestä. He kumpikin sekä englantilainen lääkäri lahjottivat
miehillemlne soitikot, voimistelukapineet ja urheilutarpeet, ja tekivät
miehille hyvää siinä, missä voivat.
Aivan erikoiset ansiot oli vanhimmalla saksalaisella vangilla,
vääpeliluutnantti 1) X:llä Miinchenistä. Hän oli siviliammatiltaan kauppias ja
puhui sujuvasti englantia. Hänkös oli vasta mainio mies! Oikeastaan hän
oli kaiken sieluna, leirin oikea äiti. Leirissä ei tehtykään mitään, mitä hän
ei ollut ensin määrännyt. Hän oli englantilaisen leirikomendantin oikea käsi,
ja ilman häntä, luulen minä, englantilaiset olisivatkin joutuneet kokonaan
päästään pyörälle, heillä kun ei ollut merkkiäkään järjestelykyvystä. Oli
kerrassaan ihmeellistä, kuinka tämä vääpeliluutnantti osasi pitää huolta
miestemme hyvinvoinnista ja välittää meikäläisten ja englantilaisten välillä.
Mutta kyllä englantilaiset upseerit sangen hyvin käsittivätkin, mikä tuki hän
oli heille.
Vielä samana päivänä kun saavuin Dorchesteriin, jätin uuden
anomuksen tulla siirretyksi upseerileiriin, sillä, kuten olin arvannut, herra
Maxstedt ei ollut lähettänyt aikaisempaa anomustani perille. Kahden viikon
kuluttua anomukseni palasi sotaministeriöstä takaisin varustettuna
kysymyksellä, voisinko mainita Englannissa ketään, joka minut tuntisi. Nyt
päätin ryhtyä siihen raskaaseen tehtävään, että kirjoitin englantilaisille
tuttavilleni, ja jo kolmen päivän perästä eräältä heistä tuli tieto, että hän
tuntee minut ja on valmis kernaasti toteamaan samaisuuteni. Nyt
asiakirjat lähetettiin vielä takaisin »sotavirastoon», ja minä jäin kärsivällisesti
odottamaan siirtoa.
Jos vanha saksalainen sananlasku »kärsivällisyydellä ja maltilla
saadaan kärpänen» olisi pitänyt täällä paikkansa,
1) Virkaeron saanut aliupseeri, joka ansioittensa takia on ylennetty sodan
aikana palvelemaan luutnanttina.
Suom. muist.
niin olisin kerinnyt saada varmaan miljardeja noita lentäjä-tovereitani.
Toistaiseksi jäin edelleen Dorchesteriin, ja kun kahden viikon perästä
tulostamme lukien muut sivilivangit vietiin taas toiseen paikkaan, silloin
sain minä myönnytyksen jäädä edelleen Dorchesterin sotilasleiriin.
Mutta parakistani minä muutin pois ja siirryin tallitupaan,
missä vääpeli N. otti minut hyvin ystävällisesti vastaan
Elämä tuvassa oli verraton, ja siinä vallitsi mitä parhain
toveruus. Paitsi vääpeliä oli tuvassa tovereinani eräs jättimäinen
baierilainen jalkaväensotilas kaartinrykmentistä, joka samalla oli kokkinamme;
reipas ja vikkelä husaari-vapaaehtoinen, syntyisin lotringilainen,
sivili-ammatiltaan poliisikonstaapeli; ja vihdoin kaksi kelpo
kaartintarkkampujaa, varreltaan jättiläisiä ja muuten aito vaaleita
friisiläisiä. Kahdeksan päivän kuluttua tuli vielä seitsemäs vieras, meriväen
vänrikki H., jonka englantilaiset olivat onkineet Pohjanmerestä, jossa hän
lentokoneen tähystäjänä toverinsa kuljettajan kanssa oli lentokoneensa
hylyllä ajelehtinut yli neljäkymmentä tuntia.
Elämä tuvassa oli suorastaan ihanteellista. Miehet olivat kaikki
joutuneet vangeiksi Marnen taistelun jälkeen tapahtuneella suurella
perääntymisretkellä, mutta pahoin haavotettuina, niinkuin näin kelpo miehille
ei muu olisi ollut mahdollistakaan. Näillä miehillä oli ylevä mieli, innostus
ja hehkuva isänmaanrakkaus, niin että sydämeni paisui aivan ylpeydestä.
Varsinkin illat olivat hupaisat. Olisi vain pitänyt nähdä, minkälaisella
innostuksella ja lapsellisella ilolla me iltaisin tuntikausia pelasimme shakkia
itse laittamallamme laudalla ja nappuloilla.
Ja entäs kun sitten kertominen alkoi!
Minullehan oli kaikki uutta, ja tunsin itseni onnelliseksi viimeinkin
parhaista lähteistä kuullessani jotakin ihanista taisteluistamme ja voitoistamme.
Joka iltapäivä vietiin kolme, neljä sataa vankia kävelemään,
luonnollisesti englantilaisten sotamiesten tarkoin piirittäminä. Hyvin usein
menin ininä mukaan. Kulettiin keskeltä tuon hurmaavan sievän kaupungin
läpi, sitten suuressa kaaressa kauniissa ympäristössä. Koko aika laulettiin
sotilaslauluja, kaupungin läpi kulettaessa erikoisella voimalla ja innostuksella
»Die Wacht ani Rhein» ja »O, Deutschland, hoch in Ehren».
Kuvitelkoon vain kukin mielessään: kolme, neljä sataa
parhaita miehiämme, kenraali Kluckin johtamia voittajiamme!
Englantilainen väestö käyttäytyi täälläkin aina nuhteettomasti. Taajoissa
riveissä sitä seisoi katujen varsilla, mutta ei mistään kuulunut solvausta
eikä uhkausta.
Vääpeli kertoi minulle sangen hauskan tapauksen. Kun majuri
Owen ja kapteeni Mitchell vasta olivat komennetut leiriin, niin heidän
vaimonsa pyysivät mitä hartaimmin, että he eivät menisi saksalaisten
barbarien keskuuteen ilman vartijoita ja ilman täydellisintä aseistusta.
Nämä vanhat soturit eivät kuitenkaan menettäneet malttiaan, tulivat
aseettomina - eikä heitä syötykään elävältä. Jonkun ajan kuluttua he
sanoivat vaimoilleen, että nämäkin tulisivat toki kerran leiriin omin
silmin näkemään, että saksalaiset sotamiehet eivät olleet semmoisia miksi
Englannin sanomalehdet heitä maalasivat, vaan tosiaankin aivan
tavallisia ihmisiä.
Naiset tietysti ensin pyörtyivät. Mutta monien suostuttelujen
jälkeen ja kun heille oli vakuutettu, että heille annettaisiin suojaksi luja
vartiosto, he viimein uskalsivat astua miestensä virkahuoneeseen ja katsella
akkunasta saksalaisten sotamiesten elämää. Heidän vierailunsa oli tullut
tiedoksi, ja meidän mieskuoromme oli erään nuoren lahjakkaan musikon
johdolla hiipinyt akkunan alle, missä se rupesi laulamaan kauneimpia laulujaan.
Naiset eivät kuulu liikutukselta saaneen sanaa suustaan he astuivat akkunan
ääreen ja rupesivat katkerasti itkemään mitä vilpittömimmästä surusta. Siitä
pitäen he tulivat yhä useammin ja heidän välityksellään saatiin meidän
miehillemme paljon hyvää aikaan.
Muuan toinenkin juttu on hyvin kuvaava. Leiriin tuli uusi
översti. Ensimäisellä tarkastuksellaan hän oli hampaita myöten aseistettu,
edessään ja takanaan sotamies paljastettu pistin kiväärin päässä.
Huomattuaan majurin ja kapteenin aivan aseettomiksi ja ilman saattajia, hän
kovasti moitti heitä heidän varomattomuudestaan.
Mutta pian hän paransi tapansa.
Eräänä päivänä tämä uusi komendantti kutsutti luokseen
molemmat mainitut herrat ja sanoi heille kauhistuneena: »Ajatelkaas, eilen
tuli tänne muutamia uusia vankeja, ja minulle on ilmotettu, että heissä on
täitä! Niin hirmuista siivottomuutta voi tavata ainoastaan saksalaisissa».
Tämän kuultuaan kapteeni kääntyi aivan levollisesti vieressään
seisovaan majuriin ja sanoi tälle: »Vieläkö te, Owen, muistatte, kun meissä
viime sotaretkellämme kuhisi täitä niin paksulta, että emme päässeet
liikkumaan?»
Översti meni sanattomaksi. Minun on kuitenkin lisättävä, että
översti tosin oli översti, mutta että hänellä ei koskaan elämässään ollut ollut
mitään tekemistä sotilasasioissa. Semmoista voi sattua ainoastaan
Englannissa!
Maaliskuun loppupuolella sain vihdoinkin käsiini ensimäisen
tiedon kotimaasta. Heinäkuussa 1914 vähän ennen sodan syttymistä olin
saanut omaisiltani viime uutiset, jotka olivat kesäkuulta. Nyt viimeinkin,
melkein yhdeksän kuukauden kuluttua, tulivat seuraavat rivit.
On helppo käsittää, miltä minusta tuntui, pidellessäni kädessäni
ensimäistä kirjettä, jota alussa en hennonut edes avata. Kaikki veljeni ja
omaiseni olivat upseereja, he olivat kaikki sodan alusta lähtien olleet sodassa;
mitä tietoa nämä rivit nyt toisivat minulle?
Ensimäinen arkki toi sen ilosanoman, että veljeni olivat
taisteluista ja vaaroista huolimatta elossa. Mutta sen toi samalla sen
surusanoman, joka koski minuun kovasti, että rakas, hellä sisar-kultani, joka
oli kallis ystäväni ja toverini, oli sodan vaikutuksesta kuollut. Sodan
kohtaloita!
Maaliskuun viimeisinä päivinä tuli vihdoin käsky, että minut oli
tunnustettava upseeriksi ja vietävä upseerileiriin. Nyyttini ja hockey-keppini
olivat pian pakatut, ja sydämellisten jäähyväisten jälkeen kelpo tovereistani
marssin parhaissa tamineissani yhdessä majuri Owenin kanssa portista ulos
ja kuljimme asemalle.
Vanhan sotapukarin hieno kohteliaisuus tuntui minusta erityisen
hyvältä. Moni-tuntisen matkan jälkeen saavuimme vihdoin Lontoon lähellä
olevaan Maidenheadiin, missä toinen englantilainen upseeri otti minut
vastaan. Ja täällä, oi ihme, tapasin jälleen vanhoja rakkaita tuttavia. Viisi
kirkasta pyöreätä amerikalaista kultakolikkoa, jotka aikoinaan oli otettu
sepänsälliltä Ernst Suselta takavarikkoon, annettiin uudelle seuralaiselleni,
joka taas nyt, kun jälleen olin upseeri, sai ilman muuta luovuttaa ne minulle.
Jälleennäkemisen ilo!
Nyt ajettiin autolla Holyportin upseerileiriin. Vahtisotilaat
tekivät kunniaa, piikkilanka-aita avattiin, ja nyt olin taas keskellä iloista
toverijoukkoa.
Niin, kukapa sitä olisi ajatellut.
Täällä tapasin jälleen toverit, jotka viimeksi olin nähnyt
Tsingtaussa lähes kolme neljännes-vuotta sitten, Coronelin voittajat, harvat
eloonjääneet Falkland-saarten urhoollisista sankareista. Meidän iloamme voi
tuskin kuvitella. Siinäkös oli kyselemistä ja kertoilemista! Ei siitä tahtonut
loppua tulla. Ja sitten minulle tapahtui ihme. Minut vietiin huoneeseeni, ja
siinä oli toden totta kuusi tai kahdeksan vuodetta, oikeata kaunista vuodetta,
valkeina ja siististi peitettyinä. Melkein kahdeksan viikkoa olin ollut vankina,
ja nyt sain nähdä ensimäisen vuoteen. Voiko kukaan käsittää, niillä
arkuudella ja hartaudella minä tänä iltana menin levolle?
Ensimäiset ajat minusta tuntui olo kuin paratiisissa
Varsinkin kun minua täällä jälleen kohdeltiin ihmisellä.
Olin taas toverien joukossa, tapasin rakkaita ystäviä ja sain paljon
henkistä viihdytystä. Kohtelu leirissä oli hyvä. Englantilainen komendantti
oli järkevä mies ja koki helpottaa meidän elämäämme.
Rakennus itse oli vanha kadettikoulu, kaikkiaan oli leirissä sata
upseerisotavankia, ja meidät oli jaettu niin, että kahdeksan tai kymmenen
upseeria tuli joka huonetta kohti.
Nämä huoneet olivat samalla kertaa makuu- ja
oleskeluhuoneinamme. Sitä paitsi oli suuri joukko seurustelu-, luku- ja
ruokailuhuoneita, joissa me enimmäkseen oleskelimme, milloin emme olleet
raittiissa ilmassa. Ruoka oli aito englantilaista, siis useimmille saksalaisille
vähän mieluista, mutta hyvää ja runsaasti. Se tuli pikemmin parannetuksi sen
kautta, että meillä ensin oli oma ruokataloutemme, jonka englantilainen
»sotavirasto» myöhemmin lakkautti.
Koko päivän saimme olla jokseenkin rauhassa. Saimme liikkua
vapaasti rakennuksessa ja sitä ympäröivässä kohtalaisen isossa puutarhassa;
aamulla kello kymmenen tarkastus ja illalla kello kymmenen valo
sammuksiin ja kiertovahti.
Piikkilanka-aitausta, joka oli leirin ympärillä ja jota vartioitiin ja
valaistiin ankarasti yötä ja päivää, me, tietysti emme saaneet lähestyä,
puhumattakaan menemisestä sen ulkopuolelle. Vain aamu- ja iltapäivällä
aitaus avattiin, ja englantilaisten sotamiesten muodostamaa kujannetta
myöten saimme mennä parin sadan metrin päässä olevalle urheilukentälle.
Urheilustamme oli pidetty mallikelpoista huolta. Yksinomaan meidän
käytettävinämme oli kaksi komeaa jalkapalloja ennen kaikkea hockeykenttää,
ja siellä me pelasimme, niin että yksinpä englantilaistenkin silmät
menivät selälleen. Tarvitsee tuskin mainitakaan, että tämäkin paikka oli
piikkilanka-aidalla ympäröity:
Sangen hauskaa oli, että kahdesti viikossa tuli leiriin sangen hyvä
räätäli ja alusvaatteiden valmistaja, jolla oli mainioita alusvaatteita, niin että
meidän oli mahdollista saada taas kunnolliset vaatteet päällemme.
Käyttövaroja saimme 120 markkaa kuukaudessa, josta kuitenkin
60 markkaa kuukaudessa heti pidätettiin täysihoidosta. Jälellä olevat 60
markkaa saimme käyttää oman mielemme mukaan, jota paitsi sai tilata rahaa
kotoa. Posti työskenteli moitteettomasti. Kirjeet Saksasta tulivat yleensä
säännöllisesti ja viipyivät matkalla kaikkiaan 6-8 päivää. Paketit kestivät yhtä
kauan.
Meidän kirjoittelemisemme oli kuitenkin sangen niukkaa.
Saimme kirjoittaa viikossa vain kaksi pientä määrättyä lippua, vaikka mieli
olisi tehnyt tuntikausia kirjoitella kertomuksia kotona oleville rakkaille
sukulaisille. Kirjeposti olikin meidän koko olemisemme. Kirjeitten jaon
mukaan me laskimme päivän menon, kirjeitten mukaan muodostui koko
sieluntilamme, ylipäänsä koko mieliala leirissä riippui postista.
Joka aamu uusiintui sama näytelmä. Kun tulkkiupseeri tuli
tuomaan kirjeitä, kaikki toiminta pysähtyi aivan paikalla, kaikki muu oli
unohdettu. Englantilaisen upseerin ympärillä oli äänetön joukko hartaita
odottajia. Jokaisella oli sydämessään mitä tulisin toivo, että tämä päivä toisi
hänelle tervehdyksen kotimaasta, jonkunkaan rivin rakkaasta kädestä. Ja voi
sitä iloa, kun semmoinen tervehdys todella tuli, ja sitä surua ja alakuloisuutta,
kun piti poistua tyhjin käsin. Viimemainitussa tapauksessa me aina
sanoimme: »Taas yksi päivä hukkaan kulunut!»
Kun minulta noin kaksi kuukautta unyöhemunin Saksaan
tultuani joka puolelta kyseltiin, kuinka vOiSi sotavangeille tuottaa suurinta
iloa, niin vastasin aina vain: »Kirjoittakaa kirjoittakaa, niin pajon kuin voitte;
kirjeitä sotavangit eniten ikävöivät».
Meidän elämämme oli olosuhteiden mukaisesti hyvin toverillista.
Erittäin hauskoja olivat illat, jolloin istuimme ryhmissä kauniitten suurten
kaminien ympärillä. Suurten puumöhkälöiden palaessa kerrottnn taisteluista
ja voitoista, hädästä ja kuolemasta ja hurjista seikkailuista ja kokemuksista.
Monet hyvät kirjat, jouhikvartetti ja laulukuoro olivat omansa tekemään
elämämme huomattavasti hauskemmaksi.
Paljon pilaakin tehtiin, ja kun sitten oli oikein sydämestään
saanut nauraa, silloin hengitti taas helpommin ja hetkeksi väistyi kauhea
ajatus vankeuden painostuksesta.
Toverillinen yhdessäolomme tuli huhtikuun lopussa äkkiä
pahasti häirityksi.
Eräänä iltana tuli käsky, että viisikymmentä meistä sadasta
upseerista piti seuraavana aamuna vietämän Donington Hallin upseerileiriin.
Kiihtymyksemme oli suuri, sillä kukaan ei tahtonut lähteä. Mutta mikään
pyytäminen ja vastaanpaneminen ei auttanut, oli vain pakattava arkkunsa ja
lähdettävä matkaan. Ainoa meriupseeri, joka joutui lähtemään, olin ininä, ja
tapahtui lähtöni englantilaisen leirikomendantin käskystä, hänestä kun
minun oloni Lontoon läheisyydessä tuntui vaaralliselta.
Minun lähtiessäni toinenkin armeijalentäjä, uskollinen ystäväni
Siebel, liittyi joukkoon. Siten ainakin me molemmat lentäjät pysyimme
yhdessä.
Toukokuun ensimäisenä päivänä sitten tapahtui lähtömme.
Autoilla, joissa kussakin oli viisi miestä, ajoimme Maidenheadin asemalle,
missä kaksi ylimääräistä vaunua oli meitä odottamassa. Osastoihin meidät
jätettiin ilman vartijoita, mutta itse vaunuilla oli ankara sotilasvartio.
Tuntikausia ajoimme nyt pohjoista kohti. Väkijoukot asemilla
kurkistelivat kyllä uteliaina meidän vaununakkunoistamme, mutta pysyivät
muuten aivan rauhallisina. Vain silloin tällöin joku vanha akka, nähtävästi
suffragetti ammatiltaan, näytti meille vähemmin kaunista kieltään.
Iltapäivällä saavuimme viimein Derbyn lähellä olevan Donington Castlen
asemalle, astuimme ulos vaunuista ja saimme asemalla muodostaa
säännöllisen osastomme, joka noin 50-60 sotamiehen saartamana lähti
marssimaan määräpaikkaan.
Aseman edustalla oli meitä vastassa meluava väkijoukko, johon
kuului enimmäkseen naisia ja keskenkasvuisia poikia ja lapsia, jota vastoin
miehiä oli vähän. Useimmille meistä tämä väestön arvoton käytös oli hyvin
tuttua Ranskasta, mutta Englannissa se oli uutta. Rahvaan naiset ja nuoret
tytöt käyttäytyivät kuin mielipuolet. Ulvoen ja viheltäen he juoksivat meidän
perästämme, siellä täällä sinkosi kivi tai katulokaa riveihimme. Mutta
ylipäänsä mielenosottajat nauroivat puolikuoliaaksi omalle touhulleen ja
näyttivät olevan metelöimisestään erinomaisen huvitettuja.
Ensimäisessä kadunkulmassa tuli takaamme auto.
Ohjaustangossa istui englantilainen tulkki-upseerimme, mr Meyer, jonka
myöhemmin kyllä saimme oppia tuntemaan vallan tarpeeksi. Herra Meyerin
piti näyttää meille oikein mahtiaan ja eikä aikaakaan - kun hän jo ajoikin
nurin yhden meitä saattavista omista miehistään. Syntyi yleinen huuto ja
haukkuminen, mutta yksikään ihminen ei ryhtynyt mihinkään
toimenpiteisiin. Viimein kaksi meistä »barbaareista» juoksi esiin ja veti
onnettoman Tommi raukan pois auton alta.
Nyt naisten koko raivo kääntyi herra Meyeriin, ja jos tämä ei olisi
ajanut tiehensä hyvin äkkiä, niin kuka ties olisivat vielä pieksäneet hänet.
Vahinko, että eivät sitä tehneet.
Kohtaus oli pian unohdettu, ja väkijoukko melusi yhä edelleen.
Se kävi yhä röykeämmäksi, meidän päällemme heiteltiin yhä enemmän likaa,
kunnes yht'äkkiä meitä vastaan tuli levollisesti ja mukavasti kaikessa
rauhassa, päät painuksissa mietteissään märehtien neljä, viisi lehmää, jotka
pyrkivät ohitse meidän kummaltakin puoleltamme. Mitä nyt seurasi, oli niin
koomillista, että me kaikki samoinkuin englantilaiset Tommitkin
pysähdyimme seisomaan ja vääntelimme naurusta. Tuskin olivat äsken niin
rohkeat naiset nähneet lehmät kun rupesivat kamalasti kirkuwnaan,
kääntyivät ympäri ja juoksivat hurjinta vauhtia pakoon. Armottomasti
vahvemmat tyrkkäsivät heikommat tieltään, ja pian pelosta kirkuvat naiset
makasivat hurjasti potkia sätkättäen ojissa kummallakin puolen katua.
Siitä lähtien saimme olla rauhassa, ja häiritsemättä jatkoimme
matkaamme jotakuinkin vilkkaassa tahdissa.
Koko matkan pidin minä tarkasti silmällä tietä ja panin
erikoisesti muistiin huomattavia paikkoja. Eihän voinut koskaan tietää, mitä
hyötyä siitä voisi ehkä olla!
Aurinko paistoi polttavasti taivaalta ja hiessä kylpien nie
saavuimme puolentoista tunnin kuluttua uuteen kotiimme Donington
Halliin.
Siellä oli vallalla kuri.
Portit ja piikkilankaesteet aukenivat, koko vahti seisoi asennossa
tehden kivääreillä kunniaa, vahtipäällikkö ja kaksi luutnanttia oikealla sivulla
käsi lakin reunassa.
Sittenkun englantilainen leirikomendantti oli ottanut meidät
vastaan, sijotettiin meidät huoneisiimme, ja minun onnistui tällöin neljän
muun toverin kanssa, heidän joukossaan tietysti ystäväni Siebel, vallata
sangen sievä pikku huone.
Täälläkin tapasin suuren joukon vanhoja tuttavia. Täällä olivat
»Blücheristä», torpedolaivoista ja pienistä risteilijöistä pelastuneet sekä useita
armeija- ja laivastolentäjiä.
Donington Hall oli Englannin malli-vankileiri. Sen mukaan, niitä
jo viikkokaudet olimme siitä lukeneet Englannin sanomalehdistä, sen piti olla
oikea paratiisi. Joka päivä oli lehdissä palstamäärin kirjoituksia, joissa
hallitusta soiniattiin siitä, että se oli ylläpitänyt saksalaisia vangittuja liian
loistavasti. Niinkuin aina, naiset pitivät suurinta ääntä ja olivat saaneet
kokonaisen englantilaisen naiskysymyksen aikaan hallituksen pakottamisesta
tyhjentämään Donington Hallin! Parlamentinkin piti käsitellä tätä asiaa yhä
uudestaan. Sielläsanottiin olevan pelisaleja ja useita biljardeja, rakennuksen
piti olla sisustettu kuin ruhtinaallinen linna, upseereille oli muka aidattu
erityinen metsästyspuisto ja saksalaisille vangeille toimeenpantiin muka
erityisiä ketunmetsästyksiäkin.
Tästä kaikesta ei mikään ollut totta. Kyllähän Donington Hall oli
vanha linna, rakennettu seitsemännellätoista vuosisadalla, sen ympärillä oli
mahtava vanha puisto, mutta huoneet olivat aivan paljaat ja sisustus niin
alkeellinen ja viheliäinen, kuin suinkin voi ajatella. Pelisaleista ja biljardeista
ja ketunpyynneistä ei merkkiäkään. Muta moitteettoman siistiä oli kaikki ja
siitä englantilainen komendantti piti mallikelpoista huolta. Meidän
saavuttuamme meitä oli kaikkiaan 120 upseeria ja asuimme ahtaassa kuin
sillit tynnyrissä. Mutta leiriin oli laskettu sopivan neljä, viisi sataa upseeria. Se
olisi ollut siivoa, kun nytkään ei enää riittänyt eri ruokailuhuonetta ja
keittiötä, kylpyhuonetta ja muita semmoisia laitoksia.
Meistä oli kaunis puisto erittäin hauska.
Koko olotilamme oli jaettu kahteen vyöhykkeeseen, joita
kutsuttiin päivä- ja yöpiireiksi. Näitä alueita rajottamassa olivat mahtavat
piikkilankaesteet, jotka olivat osaksi sähkövirralla varustetut, yöllä valaistut
suurilla kaarilampuilla ja päivällä ja yöllä tarkasti vahtisotilailla vartioidut.
Yöpiirin rautalankaeste ympäröi talon ja sen edessä olevan
tennis- ja urheilukentän; päiväpiirin rajan sisäpuolella oli myöskin puisto.
Illalla kuuden aikaan oli suuri tarkastus, ja kun kaikki olivat
saapuvilla, suljettiin päiväraja, joka avattiin jälleen vasta seuraavana aamuna
kahdeksan aikaan. Elämä Donington Hallissa oli melkein samanlaista kuin
Holyportissa, paitsi että meillä täällä puiston turvin oli paljon enemmän
liikuntovapautta, harjotimme melkein vielä enemmän urheilua mikäli se
saattoi olla inahdollista, ja että meillä oli kolme erittäin hyvää tenniskenttää.
Ruoka oli täälläkin aito englantilainen ja monelle siis vastenmielinen, mutta
muuten hyvää ja runsaasti. Englantilainen översti oli hyvin järkeva mies.
Tosin hän usein mutisi ja oli sangen virallinen mutta yleväluontoinen, älykäs
mies, nuhteeton sotilas kiireestä kantapäähän, ja sehän oli pääasia. Hän teki
kaikki voitavansa keventääkseen raskasta taakkaamme, ja piti aivan erikoista
huolta meidän urheiluleikeistämme. Ja se oli hyvä.
Epämiellyttävä tuttavuus oli englantilainen tulkki, luutnantti
Meyer (se koppava autonohjaaja), ystäväni »Andonian» Maxstedtin
vertainen; hänkin oli ei vain »väliaikainen luutnantti», vaan myöskin
»väliaikainen gentlemanni». Hän oli kotoisin Frankfurtista Mainin varrelta,
oli ennen sotaa ollut kuleksivan näyttelijäjoukon johtaja eikä tehnyt yhtään
mitään salatakseen alhaista luonnettaan. Uskon englantilaisen överstin
suorastaan halveksineen häntä; ja englantilaiset kersantit, joitten kanssa
satuimme juttelemaan tarjoiluhuoneessa, sanoivat meille suoraan toivovansa,
että emme uskoisi kaikkien englantilaisten upseerien olevan samanlaisia kuin
tämä mr Meyer.
Eräänä iltana kesäkuun lopulla sattui hauska tapaus. Piikkilankaaitauksen
ulkopuolella oli usein metsäkauriita ja peuroja laumoissa
sadoittain, juoksennellen kesyinä kuin vuohet.
Puheena olevana iltana pikkuinen sievä karitsa, joka oli eksynyt
emästään, juoksi piikkilanka-aidan ohitse, jolloin se meidän
houkutuksistamme ja huudoistamme ryömi taitavasti aitauksen läpi leirin
sisään. Me tulimme siitä tietysti hyvin iloisiksi. Olihan se meille suuri tapaus
ykitoikkoisessa elämässämme. Karitsa piiritettiin, sitä siliteltiin ja hyväiltiin
(metsästäjät murisivat), ja viimein se erään luutnantin olkapäillä kannettiin
väentupaan, missä oli eräs meidän jääkäreistämme, jonka piti kasvattaa se
isoksi. Mistä Meyer oli saanut tästä vihiä, en tiedä, mutta hän kutsutti heti
luokseen saksalaisen leiriadjutantin, ja pelosta värisevällä äänellä kysyi
häneltä:
»Luutnantti S., onko totta, että leirissä on eräs eläin?»
»On, eräs eläin on leirissä.»
»Ja onko se tullut tänne piikkilanka-aitauksen läpi?» »On, se on
hyvin yksinkertaisesti kontannut läpitse.» »Oo, sehän on kauheata!» mr
Meyer arveli, ja tällöin tuntui ääni takertuvan hänellä kurkkuun.
»Minun pitää heti katsoa, missä on reikä, josta tuo suuri eläin on
voinut kontata läpi. Varmaankin saksalaiset upseerit ovat leikanneet
piikkilangat poikki, päästäkseen karkuun. Eläin on myöskin heti toimitettava
pois!»
Ja sitten!
Sitten - ja se on vallan totinen tosi - vihellettiin kokoon vahdista
kaksikymmentä miestä pistimet kivääreissä. He ottivat keskeensä saksalaisen
sotamiehen ynnä viattoman pikku karitsan, ja rientomarssissa meni koko
joukkue aitauksen sisemmälle portille. Sitten tämä avattiin, kaksikymmentä
miestä yhden saksalaisen sotamiehen ja karitsan kanssa astuivat välikköön, n.
s. sulkuun, sisäportti pantiin huolellisesti lukkoon, vasta sitten avattiin
ulommaisempi portti, sotamiehen piti päästää karitsa vapauteen, ja sen
jälkeen koko joukkue palasi takaisin.
Oi, mr Meyer, kuinka häpäisitkään itsesi!
Nyt tutkittiin koko aitaus mitä huolellisimmin, ja vaikka siitä ei
voitu löytää pienintäkään aukkoa, josta ihminen olisi voinut ryömiä läpi, niin
Meyer ei kuitenkaan tahtonut moneen päivään päästä rauhottumaan.
Paitsi postia oli sanomalehtien vastaanottaminen joka päivä
tärkeimpiä tapauksia. Me saimme lukea »Times'iä» ja »Morning Post'ia», ja
vaikka nämä kertoivat ainoastaan ympärysvaltain voitoista, niin opimme me
pian tuntemaan nämä lehdet niin tarkoin, että osasimme lukea rivien välistä
ja sen nojalla muodostaa itsellemme jotakuinkin tarkan kuvan asiain
todellisesta tilasta.
Voi sitä raivoa, joka sanomalehdissä oli »Lusitanian»
uppoamisesta, ja sitä suuttumusta, kun venäläiset, luonnollisesti vain
strategisista syistä, yhä perääntyivät!
Me olimme laittaneet useita jättiläiskokoisia, pienimpiin
yksityiskohtiin ulottuvia karttoja sotanäyttamöistä, ja joka aamu yhdentoista
aikaan »pääesikuntamme» jäsenet kokoontnivat muuttelemaan lippuja
kartoissa. Usein englantilainen överstikin seisoi katsomassa ja pudisteli
epäröiden päätään.

Pako.

Ajan mittaan vankeus kävi sietämättömäksi. Eivät kotoa tulleet
kirjeet, eivät monet rakkaista käsistä minulle saapuneet herttaiset paketit
auttaneet; eivät myöskään uskolliset toverit, ei hockey-peli, johon kuitenkin
antauduin semmoisella innolla, että iltaisin vaivuin vuoteeseeni
puolikuolleena väsymyksestä.
Ei mikään auttanut, kaikki oli turhaa.
Viimein oli minuunkin, niinkuin niin lukemattomiin muihin,
tarttunut vankeuden-tauti.
Kauheimman epätoivon, täydellisimmän toivottomuuden tauti.
Lohdutonta!
Tuntikausia makasin monien muiden tavalla nurmikolla ja
tuijotin silmät auki sinistä taivasta, ja koko sieluni ikävöi ylös valkoisiin
pilviin ja vaelsi niitten kera kaukaiseen, rakkaaseen kotimaahan. Ja kun sitten
englantilainen lentäjä levollisena ja turvallisena lensi ohi sinisellä
taivaanlaella, silloin sydän puristui kokoon, ja hurja epätoivon ikävä puistatti
minua. Tilani kävi yhä synkemmäksi, muutuin ärtyiseksi ja hermostukeksi ja
epäystävälliseksi tovereitani kohtaan ja riuduin sekä sielullisesti että
ruumiillisesti.
Ja kuitenkin piti minun oikeastaan olla tyytyväinen, sillä olinhan
saanut tehdä ainakin jotakin ja kokea paljonkin! Mutta niin monet muut
olivat jo taistojen ensimäisinä päivinä haavottuneina joutuneet vihollisen
käsiin, ja onnettomimmat olivat ne, jotka sodan alussa olivat tulleet
Amerikasta, jättäen sinne koko omaisuutensa, kaikkensa, palvellakseen
isänmaataan, ja sitten englantilaisten petoksen kautta joutuneet vangeiksi,
ennenkuin olivat saaneet edes nähdäkään synnyinmaata.
Meidän mielialaamme vaikutti paljon se seikka, että emme
saaneet Saksasta minkäänlaisia sotatietoja. Ja vaikka emme uskoneetkaan
englantilaisia valheita, niin teki meihin kuitenkin ajan mittaan valtavan
vaikutuksen, kun emme viikko- j a kuukausiin saaneet lukea Saksasta muuta
kuin halpamaisuuksia, ainoastaan sen tappioista, vallankurnouksista ja
nälänhädästä. Epävarmuus oli tässäkin suhteessa kauheinta, ja aivan
erityisesti meihin koski tieto Italian alhaisesta kavalluksesta.
Sitä riemua, minkä se nosti enlantilaisissa lehdissä!
Viimein en enää jaksanut. Jotakin täytyi tapahtua, jotta en olisi
aivan nääntynyt epätoivoon.
Yötä päivää olin suunnitellut, kuinka voisin päästä karkuun tästä
kurjasta vankeudesta. Suunnitelman toisensa jälkeen olin tehnyt ja jälleen
huomannut välttämättömäksi hylätä. Tässä täytyi ryhtyä toimeen mitä
suurimmalla maltilla ja harkinnalla, jos mieli jotakin onnistua.
Tuntikausia kuljeskelin nyt edes-takaisin joka puolella
piikkilanka-aitausta, huomiota herättämättä tarkaten jokaista lankaa ja
jokaista paalua. Tuntikausia makasin nurmikolla erityisten paikkojen
läheisyydessä, ollen nukkuvinani, mutta pitäen tarkoin silmällä Jokaista
yksityistä esinettä ja teitä ja jokaisen yksityisen vahtisotilaan tapoja.
Paikka, josta menisin piikkilanka-aitauksen yli, oli minulle nyt
selvillä. Nyt oli kysymys enää siitä., kuinka pääsisi etemmäksi, kunhan ensin
olisi tullut aitauksen toiselle puolelle. Meillä ei ollut Englannin karttaa, ei
kompassia eikä aikataulua eikä yhtään mitään apukeinoa. Meille oli aivan
tuntematonta sekin, missä paikassa Donington Hall oikeastaan oli. Tien
Donington Castleen minä tunsin, senhän olin tänne tultaessa painanut
tarkoin muistiini. Eräältä upseerilta, joka sattuman kautta oli tullut autolla
Derbystä eikä Donington Castlesta, sain tietää, että hänen arvionsa mukaan
Derby oli noin viisikolmatta kilometriä pohjoiseen Donington Hallista ja että
hän, ennen kuin auto oli kääntynyt kylään, oli ajanut suuren sillan yli.
Nyt heittäydyin ystäväksi erään vanhan rehellisen englantilaisen
sotamiehen kanssa, lahjoitin hänelle joskus muutamia sikarejakin ja kutsuin
hänet välistä tarjoiluhuoneeseen ottamaan lasin olutta. Tavattuamme jo useita
kertoja, sanoin hänelle, että mahtoi sentään tuntua ikävältä istua lakkaamatta
Doningtonissa, ja kysyin, eikö hänellä ollut mitään vaihtelua. On kyllä, hän
tuumi ja sanoi silloin tällöin ajavansa pyörällä ja menenvänsä monesti sillä
aina Derbyyn asti.
»Mitä, Derbyyn?» minä kysyin. »Sehän on sentään liian pitkä
matka teille, tehän olette siihen liian vanha!»
»Minäkö liian vanha? Ei, sir! Silloin tunnette huonosti
englantilaisen Tommin. Istuessani polkupyöräni selässä, kykenen
kilpailemaan nuorukaistenkin kanssa, ja kolmessa tai neljässä tunnissa minä
ajan täältä Derbyyn».
Tämän päivän osalle olin jo saant tietää tarpeeksi. Seuraavalla
viikolla tapasin jälleen vanhan ystävän. Tervehdimme toisiamme ja minä
pistin hänen käteensä pari sikaria, joita pidin aina taskussani, vaikka en
olekaan tupakkamies.
»Hoi, kuulkaas, Tommi», minä alotin yht’äkkiä. »Eilen löin vetoa
erään toverini kanssa. Minä väitin, että Derby on täältä pohjoiseen, toverini
väittää sen olevan etelässä. Jos minä voitan, saatte kelpo tuopin olutta»
Ystäväni viinasilmä loisti ilosta, ja hän vakuutti pyhimmällä
valoilla, että minä olin oikeassa ja että Derby aivan varmaan on Donington
Hallista pohjoiseen.
Nyt olin selvillä
Ja erään laivastotoverini, meriväenluutnantti Trefftzin kanssa,
joka puhui mainiosti englantia ja tunsi tarkasti Englannin, päätin ruveta
yhteen juoneen.
Pakomme oli määrätty tapahtuvaksi heinäkuun 4 päivänä 1915,
kaikki oli valmiiksi harjotettu ja järjestetty, kaikki valmistukset oli suoritettu.
Heinäkuun 4 päivänä Trefftz ja minä ilmotimme olevamme
sairaita.
Aamutarkastuksessa kymmenen aikaan meidän nimiämme
huudettaessa vastattiin »sairasa, ja tarkastuksen päätyttyä vahdissa oleva
kersantti tuli meidän huoneeseemme, missä tapasi meidät sairaina
vuoteissamme.
Kaikki oli niitä parhaassa järjestyksessä.
Iltapäivä ja ratkaisu lähestyivät.
Neljättä käydessä puin vaatteet ylleni, otin mukaani kaikki, mitä
olin harkinnut tarpeelliseksi ottaa pakoa varten, söin vielä muutamia paksuja
voileipiä ja otin sitten jäähyväiset huonetovereiltani ja eritoten uskolliselta
ystävältäni Siebeliltä, jota ikävä kyllä en voinut ottaa mukaani, kun hän ei
ollut merimies eikä osannut lainkaan englanninkieltä.
Ulkona oli ankara rajuilma, ja satoi kuin saavista kaataen.
Vahtisotilaat seisoivat märkinä ja viluisina vahtikojuissaan, ja sen vuoksi ei
herättänytkään kenenkään huomiota, että kahta upseeria vielä huvitti kävellä
puistossa. Siellä oli pensasten ympäröimä luola, johon näki koko puiston ja
piikkilanka-aitauksen, mutta josta itse ei näkynyt.
Siihen Trefftz ja minä ryömimme piiloon.
Vielä lyhyet jäähyväiset Siebelistä, joka peitti meidät
puutarhatuoleilla, ja me olimme yksin.
Nyt meitä voi enää auttaa ainoastaan sallimus ja hyvä onnemme.
Odotimme henkeämme pidätellen jännityksestä. Minutit
tuntuivat ijäisyydeltä, mutta verkalleen ja varmasti tunti kului toisensa
jälkeen. Tornikellon 1yödessä äänekkäästi ja selvästi kuutta, meidän
sydämemme jyskyttivät kovasti. Kuulimme soitettavan tarkastukseen,
komennettavan »asentoon!», ja sitten sulettiin päiväpiirin piikkilanka-aita
kovalla jyskeellä. Elimme tuskallisia hetkiä. Uskalsimme tuskin hengittää.
Odotimme joka silmänräpävs kuulevamme niiruämme huudettavan. Kello
tuli puoli seitsemän, mutta mitään ei tapahtunut. Alpin painoinen taakka
putosi sydämeltämme. Jumalan kiitos, ensimäinen näytös oli onnistunut. Sillä
sen jälkeen kun tarkastuksessa meidän nimiämme huudettaessa jälleen oli
vastattu »sairas» ja upseerit saivat poistua, kaksi toveria juoksi rakennuksen
ympäri sisään, ja toinen asettui minun ja toinen Trefftzin vuoteeseen. Ja
tultuaan vääpeli saattoi tyytyväisenä todeta, että molemmat sairaat olivat
saapuvilla.
Kun kaikki siis oli järjestyksessä, sulettiin illalla yöpiirin raja-aita
niinkuin muinakin iltoina, vieläpä poistettiin vartijat päiväpiirin rajalta. ja
siten olimme me jääneet oman onnemme nojaan. Tavattoman kova sade sopi
mainiosti meidän tarkotuksiimme, sillä muuten oli englantilaisilla
sotamiehillä tapana iltaisin kävellä meidän puistossamme, niin että he olisivat
voineet helposti huomata meidät.
Tunti toisensa jälkeen kului. Ääneti makasimme piilossamme,
vain silloin tällöin nykäisten toistamme ja nvökäten ilosta, että tähän asti
kaikki oli onnistunut niin oivallisesti.
Puoli yhdentoista aikana illalla kiihtymvksemme kohosi
äärimmilleen. Piti kestää toinen koetus. Selvästi kuulimme signaalin, joka
määräsi menemään makuulle, ja entisen huoneeni avoimesta akkunasta
kaikui selvästi »Die Wacht am Rhein». Se oli meille merkkinä siitä, että kaikki
olivat varuillaan.
Vahtivuorolla oleva upseeri kulki kersantin kanssa kaikki
huoneet ja tarkasti, että ketään ei ollut poissa. Viikkokausia kestäneiden
havaintojen kautta olin todennut, että vahtiupseerit kulkivat aina samaa tietä
päästäkseen kiertotarkastuksensa jälkeen lyhintä tietä omiin huoneisiinsa.
Niin tapahtui tänäänkin. Tarkastus alkoi siitä huoneesta, josta Trefftz oli
poissa. Oli itsestään selvää, että hänen vuoteessaan oli jo toinen.
»All present.?»
»Yes, sir!»
»All right, good night, gentlemen!»
Ja niin jatkui tarkastus edelleen. Tuskin oli vahti kääntynyt
nurkan ympäri, kun kaksi tovereista juoksi päinvastaiseen suuntaan minun
huoneeseen, ja siten oli selvää, että täälläkin kaikki oli »present» vahdin
saapuessa.
Sitä mielenliikutusta ja jännittynyttä odotusta, jossa olimme
tämän ajan, voi tuskin kuvitella mielessään. Hengessähän me elimme kaikki
tarkastuksen yksityiskohdat, ja kun äänettömyyttä kesti merkillisen kauan,
pelkäsimme jo kaiken olevan hukassa. Jääkylmin käsin, tuskin henkeä saaden
kulkemaan, kuulo äärimmilleen jännitettynä, makasimme paikoillamme.
Vihdoin yhdentoista aikaan illalla kajahti kova riemuhuuto. Se
oli sovittu merkki siitä, että kaikki oli onnistunut.

Synkkiä öitä Themsen rannoilla.

Nyt oli kaikki ympärillämme hiljaista. Sadekin, Jumalan kiitos,
taukosi. Puisto lepäsi täydelliseen pimeyteen vaipuneena, ja suunnattomat
kaarilamput, joilla yöpiirin raja-aitaa valaistiin, loivat meihin himmeää valoa.
Kolkosti kajahtelivat vahtituvissaan edestakaisin astuskelevain
vartiosotilasten askeleet, ja kamalalta kaikuivat heidän huutonsa, joilla he
joka neljännestunti tervehtivät toisiaan. Kello kaksitoista yöllä oli
vahdinmuutto, jota minä seurasin mitä valppaimmalla tarkkaavaisuudella.
Sitten tuli vahtivuorolla oleva upseeri ja valaisi lampullaan päiväpiirin - siis
meidän - raja-aitaa, ja puoli yksi oli jälleen syvin hiljaisuus.
Nyt oli tullut toiminnan hetki.
Hiljaa konttasin piilostani kuin kissa, hiivin puiston läpi
piikkilanka-aidan luokse ottamaan selvää, että mitään vahtisotilasta ei
tosiaankaan enää ollut siellä. Kun kaikki oli järjestyksessä ja minä olin
löytänyt paikan, josta meidän oli määrä mennä ylitse, hiivin takaisin
noutamaan Trefftziä. Nyt kuljimme uudestaan saman matkan yhdessä.
Aitaukselle saavuttuamme, annoin vielä kerran hiljaa viimeiset
menettelyohjeet ja jätin Trefftzille nyyttini. Ensimäisenä rupesin minä
kiipeämään ylitse. Aita oli noin kolme metriä korkea ja joka
kahdenkymmenen sentimetrin päässä oli langassa suunnattoman pitkät
piikit.
Noin seitsemänkymmenen viiden sentimetrin korkeudelle
maasta oli laitettu sähköllä ladatut langat, joitten koskettaminenkin riitti
antamaan sähköiskun ja panemaan soittokoneiston kilisemään, minkä kautta
tietysti koko leiri olisi tullut hälytetyksi. Suojaksi piikkejä vastaan olimme
sitoneet nahkasäärykset ja polviin paksut paperisuojukset, jota paitsi meillä
oli käsissä nahkahansikkaat. Mutta piikit olivat kovin pitkät ja ne repivät
aivan hirveästi. Siitä oli kuitenkin se etu, että emme nyt enää voineet luisua
alaspäin ja siten joutua koskettamaan sähköisiä lankoja.
Ensimäisen aidan yli pääsin helposti. Sitten Trefftz antoi minulle
meidän kummankin nyyttimme ja yhtä nopeasti, kuin minä, hänkin kiipesi
ensimäisen aidan yli. Nyt seurasi noin kymmenen metrin levyinen ja metrin
korkuinen uusimpien juonien mukaan rakennettu rautalankaeste. Sen yli me
kumpikin juoksimme kuin kissat. Siten seurasi taas korkea aitaus, aivan
samanlainen kuin ensimäinenkin ja samoin sähköisillä langoilla varustettu.
Senkin yli pääsimme kumpikin helposti, paitsi että minä yhdessä kirotussa
piikissä repäsin osan housunlahkeestani, joka minun ensin oli noudettava
alhaalta käsiini, voidakseni sen myöhemmin ommella paikoilleen. Jumalan
kiitos, piikkilankaesteistä oli päästy eroon!
Ääneti Trefftz ja minä puristimme voimakkaasti toistemme kättä
ja ääneti katsoimme ympärillemme. Molemmat tiesimme, mistä vaarasta
olimme päässeet vapaiksi.
Nyt alkoi vasta päävaikeus.
Varovasti hiivimme pimeässä eteenpäin, kuljimme puron poikki,
kiipesimme muurin yli, putosimme syvään ojaan ja olimme sitten pakoitetut
hiipirr_ään leirin portilla olevan vahtituvan ohitse. Sitten viimeinkin olimme
vapaudessa!
Juoksimme sitten pysähtymättä Donington Castleen vievää
suurta maantietä pitkin. Puolen tunnin perästä pysähdyimme ja riisuimme
pois repeytyneet säärykset ja hansikkaat. No, käsien sisäpinnat olivat kauniin
näköiset, puhumattakaan jalkapahjista ja istumalihoista. Vielä viikkojen
perästä englantilaisten piikkilankojen muistot syhyttivät ihoa.
Nyt avasirnme nyyttimme, vedimme yllemme harmaat
sivilisadetakkimme, sovittelimme paikoilleen muut pikku tavaramme, ja
kuljimme iloisina tietä eteenpäin, aivankuin olisimme tulossa jostakin
myöhäisistä yöllisistä pidoista. Kun Donington Castle tulisi näkyviin, piti olla
varuillaan. Ja kaikki, mitä tekisimme, jos joku tulisi vastaamme, olimme
sopineet edeltäpäin.
Aikoessamme juuri kääntyä kylätielle, tuli vastaamme
englantilainen sotamies. Kuin komennuksesta vedin minä Trefftziä
lähemmäksi itseäni, ja sopimuksen mukaan kuljimme niinkuin rakastavainen
pari. Himoiten englantilainen sotamies katseli meitä kieltään maiskutellen ja
meni ohitsemme. Hänen päästyään ohitse, minä yht'äkkiä tunsin hänet.
Hänen hihastaan näkyi hämärästi kolme vääpelin kulmiota, ja tuo paksu,
pöhöttynyt, huomiota herättävä vartalo saattoi olla vain meidän
englantilaisen leirivääpelimme.
Nyt astuimme edelleen. Ja päästyämme kylän ohitse, löysimme
onnellisesti puheena olleen sillan. Mutta siinä kävi asema arveluttavaksi. Siitä
vei kolme suurta viertotietä, ja meidän oli mahdotonta mennä eteenpäin, kun
emme tunteneet teitä. Viimein huomasimme pimeässä tienviitan, mikä
muuten on sangen harvinaista Englannissa. Onneksi se oli rautainen. Ja
kiivettyään sitä tarkastamaan, Trefftz saattoi tunnustelemalla korkeita
kirjaimia lukea sanan »Derby».
Sitä kohti lähdimme sitten painelemaan mitä kiivaimmassa
rientomarssissa, pitäen Pohjantähteä oppaanamme. Heti kun vastaamme tuli
ihmisiä taikka autoja, ja vallankin kun viimemainittuja tuli takaamme päin,
piilouduimme tien vieressä oleviin ojiin odottamaan, kunnes vaara oli ohitse.
Olihan aivan luonnollista, että me jokaisesta autosta luulimme, että se oli
matkalla meidän tähtemme ja lähetetty meitä kiinniottamaan. Tuntiessamme
nälkää, haukkasimme hiukan mukaanottamaamme kinkkua ja suklaatia.
Mutta ikävä kyllä oli toinen niistä liian suolaista ja toinen niin makeaa, että
meitä vaivasi kauhea jano. Tämä kävi pian niin sietämättömäksi, että tuskin
enää jaksoimme kävellä. Siihen tuli lisäksi, että me kestämämme jännityksen
ja suorittamamme rasittavan marssin kautta olimme tavattoman kovasti
hionneet. Hädissämme asetuimme sitten ojan reunalle ja nuoleskelimme
vuohten tapaan suuria sadepisaroita pensaitten lehdiltä, kunnes viimein
eräästä paikasta löysimme likaisen vesilätäkön, josta heittäydyimme ahnaasti
juomaan. Oi, kun se oli hyvää.
Verkalleen päivä valkeni. Ja neljättä käydessä aamulla,
saapuessamme ensimmäisille puutarhojen ympäröimille Derbyn taloille,
suunattoman suuri aurinkokiekko nousi veripunaisena mitä ihanimpana
taivaanrannelle. Me pysähdyimme kuin lumottuina tämän ihanan näyn
hurmaamina, ja sitten puristimme toistemme kättä ja viittasimme iloisina
aurinkoon.
Oi aurinko, sehän tuli suoraan Saksasta, suoraan synnyinmaasta,
oli värjäytynyt punaiseksi kulkiessaan yli veristen taistelukenttien ja toi nyt
meille kotona olevien rakkaintemme uskolliset tervehdykset. Hyvä enne!
Nyt hiivimme pienoiseen puutarhaan, missä teimme
suursiivouksen. Mukaan ottamamme vaateharja sai ihmeitä aikaan.
Saapasharjalla oli kova työ ja housunlahkeeni oli ommeltava kokoon.
Partasaippuan puutteessa käytimme sylkeämme, ja sen avulla poskemme
puhdistettiin gillette-koneilla. Lopuksi sidoimme kaulaamme ainoat
kauluksemme ja kravaattimme sekä jätimme vaate- ja saapasharjamme
puutarhan omistajan saaliiksi. Ja hienoina kuin keikarit me astuimme
Derbyyn hatut ylpeästi kalleellaan.
Onneksemme löysimme pian rautatieaseman, erkanimme
toisistamme mitään huomiota herättämättä ja onnistuimme niin mainiosti,
että juna lähti jo neljännestunnin kuluttua Lontooseen. Ostin kolmannen
luokan edes-takaisin piletin Leicesteriin ja aseistettuna paksulla
sanomalehdellä nousin junaan. Leicesterissä astuin junasta, ostin piletin
Lontooseen, ja noustessani vaunuun sattui minua vastapäätä istumaan
muuan herra, joka hänkin oli harmaassa sadetakissa ja
jonka olin jossakin joskus nähnyt, mutta jota tietysti en ollut
tuntevinanikaan. Luulen, että hänen nimensä ennen aikaan alkoi Tkirjaimella.
Puolenpäivän tienoissa juna viimein saapui Lontooseen.
Poistuessani asemalta ja antaessani pilettiäni, oloni ei sentään
tuntunut aivan moitteettomalta, ja varmaan käteni hiukan vapisi. Mutta
tarkastajan ankara katsehan ei merkinnyt vielä mitään, ja muutaman minutin
perästä olin hävinnyt suurkaupungin hälinään.
Kuinka hyvä nyt olikaan, että kaksi vuotta sitten olin ollut
Lontoossa ja tutustunut siihen niin tarkoin! Ensi töikseni kävin neljässä eri
aamiaisravintolassa, joissa jokaisessa söin ja join niin runsaasti, että en
herättänyt mitään huomiota. Sitten kävelin Themseä alaspäin, palautin
muistiini mieskohtaisella näkemisellä kaikki kadut ja sillat ja laivalaiturit ja
katsoin erikoisen tarkasti, missä puolueettomat laivat sijaitsivat.
Olin minä sentään kuvitellut asian yksinkertaisemmaksi. Olin
toivonut heti tapaavani sopivan höyrylaivan, mutta nyt huomasin surukseni,
että kaikkia telakoita ja lastauspaikkoja ja samoin useimpia puolueettornia
laivoja, jotka olivat keskellä jokea, vartioitiin ankarasti.
Outo ympäristö, epävarmuus, jossa ensimäisinä aikoina elin, ja
ennen kaikkea ensimäisten päivien surullinen tunne, että aina uskoin jokaisen
ihmisen varmasti tietävän, kuka olin, jokaisen voivan lukea silmistäni, että
olin Donington Hallista karannut, eivät tietysti voineet olla tekemättä
vaikutustaan minuun. Siihen tuli lisäksi kestetty sielunjännitys ja viime von
liikarasitus ja lohduton yksinäisyys suunnattomassa vihollismaan
pääkaupungissa. Turhaan olin myöskin koettanut saada käsiini jotakin
sanomalehteä, josta olisi näkynyt höyrylaivojen lähtöajat; se oli minulle
erittäin kova pettymys.
Oliko sitten ihme, että aivan masentunein mielin ja niin
väsyneenä, että vaivoin pystyssä pysyin, illalla seitsemän aikaan sopimuksen
mukaan seisoin P. Paavalin
tuomiokirkon edessä odottamassa Trefftziä? Odotin
yhdeksään saakka, mutta Trefftziä ei kuulunut ei näkynyt.
Lujasti vakuutettuna, että Trefftzin oli jo onnistunut saada
käsiinsä suotuisa laiva ja että hän jo luultavasti oli päässyt lähtemään
Lontoosta, laahustin aivan masentuncena Hydeparkiin. Ikäväkseni tämä oli
vastoin entisiä tapoja sulettu. Mitä minun nyt piti tehdä, missä saisin nukkua
yötä? Kadulle en voinut jäädä, jotta en herättäisi huomiota. Yörnajaan menoa
ei käynyt ajattelcminenkaan, kun minulla ei ollut passia, joka nyt piti olla
jokaisella englantilaisellakin, ja jota ilman kukaan yömajan pitäjä suuren
rangaistuksen uhalla ei saanut ottaa ketään vastaan.
Eräässä vaivaisessa bar-ravintolassa, jossa tahdoin hiukan
vahvistaa itseäni, sain vain lasin lämmintä stoutolutta 1) ja käärön keksiä.
Kaikki muut tavarat olivat loppuneet. Ja kun barissakin oli vapaa-ilta, olin
pian taas kadulla. Käännyin eräälle hienoimmista kaduilta, jolla on kauniisti
hoidettujen puutarhojen ympäröimiä komeita palatseja. Tuskin voin enää
pysyä pystyssä ja kun näkösällä ei ollut ketään, tein rohkean päätöksen ja
hyppäsin erään puutarhan aidan yli ja muutaman minutin perästä olin
kätkeytynyt sakeaan puksipuuaitaukseen vain jonkun askeleen päähän
jalkakäytävästa. On mahdotonta kuvailla, minkälaisessa mielentilassa olin.
Valtimoni jyskyttivät raivoisasti, ja hurjina ajelehtivat ajatukset aivoissani.
Makasin piilossani ktnnikappaani kääriytyneenä, kyyristyneenä kuin varas.
1) Vahvaa, tummaa englantilaista olutta, jota useimmiten juodaan
sekotettuna.
Suom. muist.
Jos minut nyt löydettäisiin täältä, tässä asemassa, minut,
saksalainen upseeri? Minusta tuntui, kuin olisin pahantekijä. Ja sydämessäni
olin lujasti päättänyt, että en koskaan kellekään kertoisi kuinka arvottomassa
asemassa olin.
Oi, olisinpa sinä iltana tiennyt, missä kahden päivän perästä
harhailisin yön mittaan, ja että sitä pitäisin silloin vallan luonnollisenakin,
niin olisin ollut toivehikkaampi.
Maattuani noin tunnin verran piilossani, avattiin talossa kauniin
verannan suuri sivuovi, ja useita naisia ja herroja hienoissa iltapuvuissa astui
ulos nauttimaan suloista ilta-ilmaa. Piilopaikastani saatoin nähdä kaikki ja
kuulla joka sanan. Jonkun ajan kuluttua sisällä ruvettiin soittamaan pianoa ja
pian kajahti komea soprano, ja suloiset, intohimoiset Schubertin laulut
tulvivat sieluuni.
Viimein valtasi minut täydellinen herpaannus ja vaivoin uneen
kuin kuollut, uneksin mitä ihanimmista tulevaisuudenkuvista.
Seuraavana aamuna heräsin vain muutaman askeleen päässä
minusta kadulla edes-takaisin kävelevän poliisikonstaapelin säännöllisistä
askeleista ja kirkkaana valaisevasta auringonpaisteesta. Olin siis kuitenkin
nukkunut suotuisan ajan yli; nyt piti olla varuillaan! Tvls;inä poliisi asteli
edes-takaisin, tahtomatta siirtyä paikaltaan. Viimein onni potkaisi. Sievä
kainarineito avasi ovet ja heti oli poliisi hänen luonaan kuhertamassa
hempukan kanssa.
Yhdellä loikkauksella hyppäsin kadulle, kummankaan
huomaamatta. Kello oli jo kuusi aamulla ja Hydepark oli juuri avattu. Kun
niaanalaiset rautatiet eivät vielä olleet kulussa, menin puistoon ja heittäydyin
penkille pitkäkseni useitten muitten kulkureitten joukkoon, joita siellä jo oli
loikoileanassa. Sitten vedin lakin silrnilleni ja nukuin sikeästi aina kello
yhdeksään saakka.
Virkistyneenä ja mieli jälleen rohkaistuneena astuin
maanalaiselle rautatielle ja ajoin satamaseudulle. »Strandin» luona
suunnattoman suuret julistukset herättivät huomiotani.
Kuka kasvaisikaan hämmästykseni, kun luin siitä suurilla ja
lihavilla kirjaimilla painettuna, I) että mr Trefftz oli jo edellisenä iltana
vangittu ja 2) että mr Plüschov on vielä »still at large», mutta 3) että hänenkin
jäljillään jo ollaan.
Ensimäinen ja kolmas kohta olivat minulle uutta, kun taas toisen
kohdan tiesin ennestään.
Ostin kiiruusti »Daily Mail’in» ja luin siitä yksinkertaisessa
aamiaisravintolassa suurella mielenkiinnolla itseäni koskevan
peräänkuulutuksen
Siis Trefftz parka, nyt olivat siis hänet siepanneet. Päätökseni oli
selvä, mitä minun nyt piti tedä, ja peräänkuulutus, jossa oli tarkasti kuvattu
ulkoasunikin, antoi minulle siinä suhteessa oivallista apua. Kaikkein ensiksi
minun piti päästä eroon harmaasta kumikapastani. Menin sen vuoksi
»Blackfriars Station» -asemalle ja annoin kappani matkatavarain
säilytyshuoneeseen. Ojentaessani harmaata kappaani virkamiehelle, tämä
kysyi äkkiä: »What’s your name, sir?» (Mikä on nimenne, herra?)
Tämä kysymys sai minut vapisemaan kautta ruumiini,
semmoista kysymystä en ollut odottanut. Polvet horjuen vastasin
ajatuksissani »Meinen?» (Minunko?), sydämmessäni tietysti ajatellen, että
mies kyllä tietää, kuka olen, ja säikähdyksissäni vastaten vielä saksaksi.
»Oh, I see, mr Mine, M. I. N. E.», ja näin sanoen hän antoi minulle
kuitin, johon oli kirjoitettu nimi: mr Mine.
Oli ihme, että virkamies ei huomannut säikähdystäni, ja
mielessäni tuntuin varsin ilkeältä astuessani ulos asemalta ovella seisovien
poliisikonstaapelien ohitse, jotka tuijottivat minuun hyvin tuimasti.
Karatessani olin ottanut ylleni sinisen siviilipuvun, jonka
aikoinaan olin teettänyt Shanghaissa ja jota siellä jo olivat käyttäneet herrat
Brown ja Scott sekä myöhemmin miljonamies mr Mc Garvin, joka sen sitten
oli testamentannut eräälle sveitsiläiselle sepälle Ernst Suselle, minkä jälkeen
se taas oli nähnyt parempia päiviä ollessaan erään saksalaisen meriupseerin
vaatetuksena, kunnes nyt päätti päivänsä englantilaisen telakkatyömiehen
George Minen pukuna. Takin alla minulla oli sininen merimiesvillapaita,
jonka muuan vankina ollut upseeripalvelijamme oli Donington Hallissa
minulle lahjottanut. Taskussani oli vanha repaleinen urheilulakki,
linkkuveitsi, taskupeili, parranajokone, palanen käärelankaa ja kaksi
kangaspalasta, joitten oli määrä toimittaa nenäliinan virkaa. Lisäksi oli
minulla kokonaista 120 shillingin suuruinen omaisuus, jonka olin osaksi
säästänyt ja osaksi lainannut. Passeja ja papereita, jotka nyt täytyy
Englannissa olla yksinpä jokaisella englantilaisellakin, ei minulla koskaan
ollut.
Nyt kävelin Themsen rantaa etäiselle paikalle. Kaunis pehmeä
hattuni lensi »vahingossa» London-Bridgeltä veteen, kaulus ja kravatti
seurasivat eräässä toisessa paikassa perästä. Sitten tehtiin tukka mustaksi ja
takkuiseksi vaselinista, kengänvoiteesta ja hiilenpölystä laitetulla
sekotuksella. Kädetkin olivat pian sen näköiset, kuin eivät koskaan olisi
koskettaneet vettä, ja loppujen lopuksi kierittelin itseäni kelpo lailla
hiililäjässä, ja silloinpa lakossa oleva telakkatyömies G. Mine olikin valmis.
Semmoisena minua ei tosiaankaan voinut luulla miksikään
upseeriksi, kaikkein vähimmin sovittaa minuun peräänkuulutuksen
määritelmiä »smart» ja »dapper». Uskon näytelleeni osani hyvästi, ja kunhan
ensin olin saanut voitetuksi sisäisen inhoni ympäristöäni ja niin paljoa
saastan kohtaan ja tunsin itseni siinä suhteessa varmaksi, saatoin tosiaan
ruveta olemaan vain se, joksi itseni ilmotin: laiska, likainen telakkatyömies,
taikka purjelaivan matruusi.
Lakki röyhkeästi niskassa, liasta jähmettyneenä, nuttu auki
sinistä merimiespaitaani näytellen ja siinä
ainoana koristuksena kauluksennappi, kädet housun
taskuissa, vihellellen ja syleksien ja vetelehtien kaikkialla,
niinkuin olin nähnyt tuhannet kerrat matruusien tekevän maailman kaikissa
satamakaupungeissa, semmoisena kuleksin päivät pääksytysten Lontoossa,
milloinkaan herättämättä kenessäkään ihmisessä pienintäkään epäilystä siitä,
että olisin jotakin muuta, kuin mikä ilmaisin olevani.
Siihen perustuikin ylipäänsä koko suunnitelrnani.
Ainoa mahdollisuus pysyä tuntemattomana oli se, että
käyttäydyin niin ja olin sen näköinen, että koskaan en herättäisi pienintäkään
epäilystä. Asia ei saanut ylipäänsä koskaan joutua niin pitkälle, että kukaan
olisi kiinnittänyt minuun huomiotaan, ja jos poliisi olisi kysynyt, kuka olin,
olisin voinut ilmoittaa ainoastaan oikean nimeni. Sen vuoksi olikin vallan
tarpeetonta, että peräänkuulutuksissa alituiseen mainittiin käsivarressani
oleva tatuoitu merkki siksi tunnukseksi, jolla minut saataisiin paljastetuksi.
Jos kerran niin pitkälle jouduttaisiin, niin silloin olisi asiani ollut hukassa jo
paljon ennen käsivarren tarkastusta.
Toisena päivänä aanrupäiivällä minulla oli tavaton onni.
Istuin sähköraitiovaunun katolla, takanani kaksi kauppiasta
vilkkaassa keskustelussa. Äkkiä kuulin sanat: »Tilbury, hollantilainen laiva
lähtee»; ja nyt kuuntelin korvat hörössä.
Teki mieli puristaa sydäntäni, että se ei olisi riemusta halennut.
Nuo kaksi varomatonta herrasmiestä eivät kertoneet sen vähempää, kuin että
joka aamu seitsemän aikaan lähtee hollantilainen nopeakulkuinen höyrylaiva
Vlissingeniin ja joka iltapäivä saapuu höyrylaiva Tilburyn tokan luo
ankkuriin.
Kelpo loikkauksella hyppäsin maahan raitiovaunusta.
Kiiruusti »Blackfriars Station» -asemalle, ostin piletin ja runsaan
tunnin kuluttua astuin jo Tilburyssä pois junasta. Oli päivällisaika, työmiehet
tulvivat ruokapaikkoihinsa. Menin ensin Themselle ja tähystclin toimintaaluettani,
saaden selville, että odottamani laiva ei ollut vielä saapunut.
Koska minulla oli aikaa j a kova nälkä, palasin takaisin Tilburyyn
ja astuin erääseen monista sikäläisistä ravintoloista, jossa olin nähnyt
erikoisen paljon telakkatyömiehiä. Suuressa salissa istui pitkien pöytien
ääressä satakunta työmiestä tyhjentelernässä valtavia ruokakuppeja. Sen
mukaan mitä näin toisten tekevän, menin minäkin luukulle, pistin kahdeksan
pennyä pöytään ja sain suuren lautasellisen kukkuroillaan perunoita,
kasviksia ja joukossa aikamoinen kimpale lihaa. Sitten menin bariin, ostin
ison lasin stout-olutta, ja istuin kaikessa rauhassa toisten työmiesten pöytään,
tarkoin jäljitellen heidän tapaansa ja käytöstään syömisessään, jolloin minulle
tuotti erikoista vaikeutta herneitten syöminen veitsellä.
Kesken herkuttelun lyötiin minua äkkiä takaapäin olkapäälle.
Kylmä väristys kävi läpi ruumiini. Kääntyessäni ympäri, ravintolan omistaja
seisoi edessäni ja kysyi papereitani. Luulin tietysti hänen tarkottavan
todistuksiani ja uskoin jo olevani hukassa. Kun minulla luonnollisesti ei ollut
mitään näytettävänä, piti minun lähteä isännän mukaan, ja kauhistuksekseni
huomasin hänen menevän puhelimeen, ikäänkuin soittaakseen jonnekin.
Vilkasin jo ovelle ja aijoin lähteä juuri pakoon, kun isäntä, joka piti minua
silmällä akkunasta, palasi takaisin luokseni ja virkkoi: »Niin, kun olette
unohtanut paperinne, en minä voi auttaa teitä. Mikä teidän nimenne muuten
on ja mistä tulette?»
»Olen George Mine ja amerikalainen puoli-matruusi
nelimastoiselta parkilta »Ohio», joka makaa virrassa. Tulin tänne juuri äsken
ja olen maksanut sekä ruokani että olueni. Paperini tietysti eivät ole
mukanani!»
Sitten isäntä: »Tämä on suljettu sosialidemokratinen yhdistys,
täällä saavat syödä ainoastaan jäsenet, se teidän toki pitäisi tietää. Mutta jos
tahdotte ruveta jäseneksi, niin huoneisto on teille aina avoinna.»
Tietysti minä suostuin. Maksoin kolme shillinkiä
sisäänkirjoitusmaksuna, sain tulipunaisen silkkinauhan pätkän napinreikääni
ja jäsenkortin, ja siten oli minusta tullut Tilburyn telakkatyömiesten
sosialidemokratisen yhdistyksen nuorin jäsen!
Aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, palasin takaisin pöytääni,
join olutlasin yhdellä siemauksella virkistyäkseni säikähdyksestäni, mutta
läksin pian pois huoneesta, kun ruokahalu suoraan sanoen oli kadonnut eikä
syöminen tahtonut enää oikein täällä maittaa.
Nyt menin joen rannalle, heittäydyin pitkäkseni nurmikolle, olin
nukkuvinani, mutta olin valpas kuin kettu.
Höyrylaiva toisensa jälkeen kulki ohitseni. Jännitykseni kasvoi
tavattomasti. Neljän aikaan tuli ylpeänä ja majesteetillisena hollantilainen
matkustajahöyrylaiva ja pysähtyi aivan nenäni edessä olevaan poijuun.
Kuvaamaton onni ja ilo valtasi mieleni, kun sen keulasta luin valkeilla,
loistavilla kirjaimilla maalatun nimen: »Mecklenburg». Minulle
Mecklenburgin ja Schwerinin kansalaisena se oli mitä parhain enne.
Nyt menin lautalla Gravesendin puolelle, mistä vähemmän
huomattavasti saatoin pitää höyrylaivaa silmällä, ja toljailin, kädet taskuissa,
huolettomasti vihellellen, mahdollisimman laiskasti ja vetelästi
merimiesaskelin pitkin rantaa, mutta todellisuudessa pidin kaikkea tarkasti
silmällä.
Suunnitelmani oli seuraava:
Yöllä uimalla siihen poijuun, johon laiva on kiinnitetty, sitten
kiipeän teräsköyttä myöten kannelle, kätkeydyn piiloon ja menen salaisena
matkustajana Hollantiin.
Lähtökohdan löysin helposti.
Otettuani selvän siitä, että kukaan ei minua huomannut, kapusin
lauta- ja romuvajaan, joka ulottui Themsen vesirajaan saakka. Muutamien
lautojen alla oli useita heinäpaaluja, ja niitten sisään minä ryömin odottamaan
yötä.
Samat heinäpaalut olivat sitten kaikkina muinakin öinä
makuusijani.
Kahdentoista aikaan yöllä nousin esiin lymypaikastani. Päivällä
olin painanut tarkoin mieleeni kaikki lähistöllä olevat esineet, jotka minun oli
välttämättä kierettävä. Varovasti hiivin vanhojen lankkukasojen ylitse; sade
rapisi, mutta pikimustassa yössä en voinut löytää niitä kahta ruuhta, jotka
päivällä olin nähnyt halkovajan vieressä.
Konttaamalla, yhä lakkaamatta jännitettynä kuunnellen,
silmilläni koettaen läpäistä pimeyttä, lähestyin päämäärääni.
Kauhukseni huomasin, että molemmat ruuhet, jotka vielä
iltapäivällä olivat olleet vedessä, olivat nyt melkein kuivalla maalla. Mutta
laivan perän takana oli, Jumalan kiitos, pieni jolla vielä vedessä.
Aijoin juosta oikopäätä tähän pikku veneeseen, mutta ennenkuin
kerkisin käsittää, mitä tapahtui, maa vaipui jalkojeni alla ja minä upposin
salamannopeudella vyötäisiä myöten sitkeään, likaiseen, pahalta haisevaan
rantaliejuun. Käsivarsin huidoin ympärilleni ja kerkisin juuri töin tuskin
vasemmalla kädelläni tarttua lankkuun, joka vei maalta purjelaivaan.
Aärimmäisin voimainponnistuksin irtauduin nyt inhottavasta
liejusta, josta vähällä oli tulla kamala hautani, ja aivan näännyksissä
laahauduin takaisin heinäpaaluilleni.
Auringon noustessa pakoretkeni kolmantena aamuna loikoilin jo
penkillä Gravesendin puistossa. Täsmälleen kello seitsemän »Mecklenburg»
irrotti köytensä ja lähti solumaan virtaa alaspäin aavalle merelle.
Koko tämän päivän; niinkuin myöhemminkin, harhailin ympäri
Lontoota. Tuntikausia seisoskelin laitureilla niinkuin niin monet muut
tyhjäntoimittajat ja panin tarkoin merkille puolueettomien laivojen asemat ja
ennen kaikkea, millä asteella niitten lastaustyöt olivat, voidakseni mihin
aikaan tahansa suotuisan hetken sattuessa huomaamatta hiipiä laivaan.
Syömässä kävin näinä kaikkina päivinä Itä-Lontoon
tavallisimmissa työväen ruokaloissa. Olin niin rappeutuneen näköinen ja
likainen, katselin niin arastellen ja tuijottaen ja kävelin niin kumarassa ja
veltosti, että kukaan ihminen ei ollut minua huomaavinaankaan. Vältin
puhumista ja opin pian, millä tavalla työmiehet tilasivat ruokansa. Pian olin
niin varma ja perehtynyt ja muuttunut niin röyhkeäksi, että ei enää pistänyt
päähänikään, että minua voitaisiin saada ilmi.
Illaksi menin taas Gravesendiin.
Siellä oli tosiaan taaskin höyrylaiva, tällä kertaa nimeltään
»Prinzess Juliana».
Nyt pidin paremmin varani ja tutkin kaikki niin perinpohjin ja
tarkoin, varsinkin rannan maanlaadun, että olin varma asiastani.
Yöllä kahdentoista aikaan olin valitsemassani paikassa. Ranta oli
kivistä, ja pakovesi oli juuri alkamassa. Hiljaa vedin saappaat ja sukat
jalastani, riisuin takin yltäni, pakkasin sukkani, kelloni, parranajokoneeni y.
m. lakkiini, jonka sidoin sisältöineen pääni päälle.
Sitten piilotin takkini ja saappaani kiven alle, kiristin
nahkavyötäni, ja semmoisessa vaatetuksessa kuin olin, astuin hiljaa veteen ja
lähdin uimaan höyrylaivaa kohti.
Yö oli sateinen ja pimeä. Pian en enää voinut nähdä rantaa, josta
olin lähtenyt. Hämärästi voin juuri nähdä soutuveneen ääriviivat, joka oli
ankkurissa edessäni. Tavotin sitä kohti, mutta mitä ankarimmista
ponnistuksista huolimatta en päässyt yhtään lähemmäksi. Vettyneet vaatteeni
kävivät yhä raskaammiksi ja uhkasivat painaa minut veden alle; voimat
alkoivat väsyä, kuin varjot suhahti muutamia soutuveneitä ohitseni, mutta
todellisuudessa ne olivatkin ankkurissa ja vuolas virta päinvastoin vei minua
mukanaan. Ponnistaen kaiken tarmoni, uin yhä edelleen koettaen pidellä
päätäni veden pinnan yläpuolella.
Mutta pian menetin tajuni, ja kun jälleen tulin tuntoihini,
makasin ylhäällä kuivien tasaisten merilevän peittämien kivien päällä.
Suopea sallimus oli ajanut minut rannan kiviselle kohdalle,
jommoisia oli harvassa, paikkaan jossa virta tekee jyrkän polven; ja
pakoveden aiheuttaman veden nopean laskeutumisen kautta olin joutunut
kuiville.
Vavisten ja väristen vilusta ja liikarasituksesta kapusin pystyyn ja
hoippuroin rantaa pitkin, kunnes tunnin kuluttua jälleen löysin takkini ja
saappaani. Sitten kiipesin lautavajaani ja makasin vilusta väristen heinissäm,
niin että hampaat kalisivat.
Yhä satoi vettä, ja jääkylmä viima puhalteli jäseniini. Ainoana
peitteenäni oli kostea takkini ja molemmat käteni, joita levitettyinä ja
suojelevasti pitelin vatsani päällä, pitääkseni edes sen kunnossa ja siten
säilyttääkseni voimia seuraaviksi päiviksi. Kahden tunnin kuluttua, silmää
ummistamattakaan, en enää kestänyt viluani, vaan lähdin lymypaikastani
juoksentelemaan, saadakseni edes hiukan lämmintä.
Märät vaatteeni kuivuivat vasta sitten, kun ne useita päiviä sen
jälkeen saivat Saksassa riippua uunin päällä!
Koko päivän vetelehdin taas pitkin Lontoota. Kävin useissa
kirkoissakin, joissa minua varmaan luultiin hurskaaksi kerjäläiseksi, mutta
joissa minä tosiasiallisesti kävin hetkisen nukahtamassa.
Näinä päivinä olin vähällä joutua englantilaiseksi sotamieheksi.
Niinkuin joka päivä, niin nytkin eräälle torille laitetulla puhujalavalla seisoi
mies puhumassa kansalle. Tietysti sotamiesten värvääjä!
Mitä hehkuvimmin värein, mitä suurimmalla innostuksella hän
kuvaili kuuntelevalle väkijoukolle, miltä näyttäisi, kunhan saksalaiset
sotamiehet tulisivat voittokulussa Lontooseen. »Lontoon kadut», hän lausui,
»kajahtelevat barbarien askeleista. Saksalaiset sotamiehet raiskaavat
vaimonne ja polkevat heitä likaisilla saappaiilaan. Tahdotteko sitä, te vapaat
brittiläiset?»
Voimakas »emme» oli vastaus.
»No hyvä, silloin tulkaa ja - join the army now!» Odotin yleistä
yhtymistä yleisön puolelta. Mies oli puhunut tosiaan liikuttavasti.
Kukaan ei liikahtanutkaan. Ei ainoakaan ilmottautunut uskoen,
että Kitchener olisi juuri hänet tahtonut saada armeijaansa. Puhuja alkoi
uudestaan, mutta hänen hehkuvat sanansa kaikuivat kuuroille korville.
Väliajoilla englantilaiset värvääjä-aliupseerit kulkivat
väkijoukosa. Kaikkialla he kohtasivat pään pudistusta, ei ainoakaan Albionin
kunnon pojista tahtonut tarttua kiinni. Yht’äkkiä tuli minun vuoroni.
Huiman pitkä kersantti seisoi edessäni ja koetteli tunnustellen
käsivarttani. Hän tuntui olevan tarkastukseensa sangen tyytyväinen, sillä nyt
hän ryhtyi kaikin keinoin vakuuttamaan minulle, että sotamies varsinkin
Kitchnerin armeijassa on ihaninta, mitä maa päällään kantaa. Minä
kieltäydyin.
»Ei», vastasin, »ei käy laatuun, olen vasta seitsemäntoista vanha.»
»Oo, se ei mitään tee, muutamme sen vain kahdeksaksitoista, ja
kaikki on all right.»
»Ei, se ei tosiaankaan käy, olen sitä paitsi amerikkalainen eikä
minulla ole lupaakaan laivani kapteenilta.»
Nyt tuo tunkeilija toi paperilehden, jossa englantilaiset uniformut
olivat kuvattuina mitä loistavimmin värein. Mies ei yksinkertaisesti päästänyt
eroon. Päästäkseni hänestä vihdoinkin irti, sanoin hänelle, että jättäisi minulle
yhden noista vihkoista, niin illalla juttelisin perämieheni kanssa ja seuraavana
päivänä tulisin hänelle ilmottamaan, mikä univormu minua eniten miellyttää.
Oli itsestään selvä, että minä siitä lähtien suuressa kaaressa
kiersin tämän paikan.
Mutta nyt olin vähitellen saavuttanut semmoisen varmuuden,
että likaisesta ulkoasustani huolimatta menin British Museumiin, katselin
muutamia suurimmista taulugallerioista, ilman että minulta koskaan
kysyttiin mistä olin tai mihin aijoin. Varieteissä usein sievät puvustoneitoset
olivat minulle erikoisen ystävälliset ja näyttivätpä säälivänkin »sailor»
raukkaa, joka varmaan oli eksynyt tänne hienoon varieteehen.
Hassuinta oli, kun istuin sähköraitiovaunun katolle ja naiset
vetäytyivät syrjään nenäänsä nyrpistäen ja kauhistuneina, usein luoden vielä
halveksivia katseita minuun. Jospa olisivat tienneet, kuka heidän vieressään
istui! Että minä en tuoksunut juuri hajuvedelle, ei ollut mikään ihme yötyöni
ja liejuisten märkien vaatteitten takia.
Illalla olin jälleen Gravesendissä. Pienessä puistossa, joka ulottui
Themsen rantaan saakka, soitti sotilassoittokunta. Monta tuntia istuin
rauhassa penkillä aivan rannassa, kuunnellen soiton säveleitä ja tehden
havaintoja kuin kettu.
Suunnitelmastani uida höyrylaivaan, olin lopullisesti luopunut,
kun huomasin matkan olevan liian pitkän ja virran liian voimakkaan.
Nyt päätin saada jostakin hankituksi soutuveneen ja päästä sen
avulla laivaan.
Juuri edessäni oli soutuvene, mutta se oli kiinnitetty laituriin, ja
vartija oli yötä päivää sitä suojelemassa. Mutta uskaltaa täytyi!
Kahdentoista aikaan yöllä, joka taaskin oli pilkkosen pimeä,
hiivin puiston läpi ja konttasin noin kahden metrin korkuista rantamuuria
pitkin. Hyppäys puutarhamuurin yli, ja silloin olin hiljaa kellahtelevan
veneen kohdalla, jota illalla olin tarkastellut. Vartija oli vain
kymmenen askeleen päässä, mutta hoippuroi täydessä humalassa sinne ja
tänne. Kengät olin riisunut jalastani ja sitonut ne nauhoista niskaani, avattu
veitsi oli hampaitteni välissä. Hiljaa kuin intiaani hiivin muuria alas.
Varpaillani voin jo koskettaa veneen tuhtoa, ääneti käteni hipuivat kovaa
granitia myöten, ja sekuntia myöhemmin istuin kyyristyneenä veneessä.
Seurasi jännitys, joka oli pidättää hengityksenkin. Vartija kuljeksi
kirkkaitten kaarilamppujen alla kaikessa rauhassa. Vene oli Jumalan kiitos
varjossa. Oisillä torpedolaivamatkoilla harjaantuneet silmäni näkivät nyt,
vaikka oli pikimusta yö, yhtä hyvin kuin päivälläkin. Varovasti rupesin
irrottamaan airoja. Kirottua, ne olivatkin kettingillä sidotut. Onneksi se ei
kuitenkaan ollut tiukkaan sidottu, ja hiljaa vedin ensin puoshaan, sitten airon
toisensa jälkeen irti kettinkisolmustaan. Veitselläni katkaisin nyt molemmat
köydet, joilla vene oli sidottu muuriin, ja kuulumattomasti painuivat aironi
veteen ja veivät veneen loitommaksi.
Noustessani veneeseen, oli siinä jo sangen paljon vettä. Nyt
huomasin kauhistuksekseni, että vesi veneessä kohosi kovasti. Se huuhteli jo
tuhtolautaa, jolla istuin. Iso vene tuli yhä raskaammaksi ja vaikeammaksi
liikutella ja minä kiskoin airoista epätoivon voimalla.
Yhtäkkiä karahti köli, ja tarttui kiinni kuin naulattu. Ei
heiluttaminen eikä tyrkkiminen airoilla ja puoshaalla auttanut, vene pysyi
hievahtamatta, ja huimaavalla vauhdilla vesi veneen kupeilla painui
alemmaksi. Muutaman minutin perästä olin kiinni kuivalla mutapohjalla,
mutta siitä huolimatta oli veneen sisässä vettä reunoja myöten.
En koskaan ennen elämässäni ole kokenut niin nopeata veden
korkeuden muuttumista luoteen ja vuoksen vaikutuksesta. Vaikka Themse
tässä suhteessa olikin kuuluisa, niin en toki tämmöistä ollut pitänyt
mahdollisena.
Olin varmaan koko pakoretkeni kaikkein arveluttavimmassa
tilanteessa. Ympärilläni oli pehmyt, haiseva lieju, johon tutustuminen kaksi
päivää aikaisemmin oli melkein maksanut henkeni. Sen paljas
ajatteleminenkin värisvtti ruumistani. Vain kahden sadan metrin päässä oli
veneen vartija, ja itse olin veneineni noin viiden metrin päässä kahden metrin
korkuisesta graniti-rantamuurista.
Kylmästi asiaa harkiten istuin tuhdollani. Yksi oli varmaa:
englantilaiset eivät saa tavata minua tästä, sillä he olisivat lyöneet minut
kuoliaaksi kuin hullun koiran.
Mutta vesi ei noussut ennenkuin huomenna aamupäivällä. Jälellä
oli siis vain: koko tarmo oli pantava liikkeelle, hammasta purren oli
koetettava päästä voitolle liejusta. Vedin vielä sukat jalastani, käärin
housunlahkeeni niin korkealle kuin suinkin mahdollista, panin sitten veneen
pohjalaudat ja airot vierekkäin hyllyvälle ja purkahtelevalle pohjaliejulle,
sitten käytin puoshakaa hvppvtankona, asetin sen kärjen laudalle, nousin itse
veneen laidalle, sitten keräsin kaikki voimani, kovalla ponnahduksella
loikkasin seiväshypylla puoshakani avulla` ja kovalla läiskähdyksellä putosin
vain metrin päähän muurista ja upposin paljon yläpuolelle polvien sitkeään
liejuun. jonka alla sitten tunsin kuitenkin kovan pohjan. Nyt laahustin
muurin kupeelle, panin puoshakani kiipeämistangoksi ja taman sekunnin
kuluttua olin muurin päällä ja istuin pian pikku puiston nurmikolla, missä
muutamia tunteja aikaisemmin olin kuunnellut soittoa. Ympärilläni oli
äänetön hiljaisuus. Kuin vuori putosi sydämeltäni. Ei kukaan, ei edes veneen
vartija, ollut huomannut mitään.
Sangen tyytymättömänä katselin koipiani. Polvien yläpuolelle
saakka ulottui paksu, haiseva, harmaa nnita. Lähellä ei ollut vettä, jolla olisi
voinut pestä ne. Mutta senunoisiin koipiin oli mahdoton vetää sukkia ja
kenkiä. Sen vuoksi pyyhkielin vaivalloisesti sormillani liejua pois sääristäni
niin hyvin kuin taisin, ja kun ihoon takertunut kuori oli jotakuinkin kuivunut,
onnistui minun vetää sukat ja kengät jalkaani ja pudottaa kääritvt
housunlahkeeni suoriksi.
Ensimäinen yritys oli epäonnistunut, mutta olihan minulla ollut
siinä sen verran onnea, että rohkein mielin saatoin vrittää uudestaan.
Kädet taskuissa, matkien juopunutta matruusia, hoipertelin sille
pienelle laiturille, jota vartija oli kaitsemassa. Humalapäissäni nykäsin hiukan
vartijaa, joka tuntui olevan tottunut näkemään tämmöisiä hoipertelijoita ja
iloisesti huudahtaen: »Halloh! Old Jack, one visky too much», taputti minua
olkapäälle ja antoi minun mennä eteenpäin.
Muutaman sadan askeleen päässä palasin jälleen entiseen
olemukseeni. Lyhyen etsiskelyn jälkeen löysin jälleen sen kivisen paikan,
josta edellisenä iltana olin lähtenyt epäonnistuneelle uintivritvkselleni.
Kello oli noin kaksi yöllä. Tuossa tuokiossa riisuuduin ja
hyppäsin heti veteen, tällä kertaa aivan alastomana semmoisena kuin jumala
oli minut luonut, kevyenä ja vaatteitten estelemättä. Taivas oli ensimäistä
kertaa pilvetön, ja heikosti näki ivät noin parin sadan metrin päässä rannasta
ankkurissa olevien soutuveneitten ääriviivat.
Ensin kävi kaikki toivomuksen mukaisesti. lautta päästyäni
vasemmalta puolelta suojelleen rannan nurkkauksen ohitse, virta kävi
minuun kiinni, ja taas alkoi kamppailu alkuaineen kanssa elämästä ja
kuolemasta.
Voimieni ollessa juuri loppumaisillaan, saavutin ensimäisen
veneen. Ponnistaen viimeiset voimani ja repäsevällä tempauksella kiipesin
veneeseen. Kirottua! Vene oli tyhjä. Ei airoja, ei puoshakaa, joilla olisin voinut
päästä eteenpäin.
Lyhyen levähdyksen jälkeen laskeuduin jälleen veteen ja
jättäydyin nyt virran vietäväksi lähimmälle veneelle. Tämäkin - tyhjä. Samoin
kävi kahdessa seuraavassakin veneessä. Hengähdettyäni viimeisessä tyhjässä
veneessä, laskeuduin taas kin altelevaan, mutta nyt tavattoman kylmään
veteen. Ja kahden tunnin kuluttua siitä, kun olin lähtenyt uimaan, palasin
takaisin vaatteitteni luo.
Kun värisin vilusta kuin haavan lehti, oli minulla kova työ,
märkä kun olin, päästä märkiin ja tahmaisiin vaatteisiini.
Puolen tunnin perästä makasin heinissäni, epäillen onneni
tähden suopeutta.
Oliko ihme, että olin alakuloinen? Ja ennen kaikkea
välinpitämätön? Olin vaipunut niin veltoksi, että seuraavana aamuna en ollut
kyllin tarmokas ajoissa lähtemään lymypaikastani, vaan poistuin lautavajasta
vasta sitten, kun lautavaraston omistaja jo monta kertaa oli kulkenut aivan
ohitseni. Nyt seuranneena päivänä menin jalkaisin Gravesendistä Lontooseen
ja Lontoosta samoin jalkaisin Thentsen toiselle rannalle Tilburyyn. Kaikki
tämä vain siinä tarkotuksessa, että löytäisin veneen, jota voisin huomaamatta
lainata. Tuntuu aivan uskomattomalta: veneitä oli paljon, mutta omistajansa
pitivät niitä tarkasti vartioitaina. Masentuneisin mielin herkesin
juoksentelemasta.
Illalla menin varieteehen siinä vakaassa aikomuksena, että pidän
lystiä niillä kahdellakymmenellä shillingillä, jotka minulla vielä oli jäljellä,
sitten yöllä panen kaikki yhdelle kortille, koettaen päästä tokkaan ja
kätkeytyä siellä johonkin puolueettomaan laivaan. Jos se epäonnistuisi niin
kuin Trefftzille, ilmottautuisin poliisille.
Olin Lontoon suurimman varieteen ylimmässä kerroksessa
seuraten näytäntöä. Sisäinen ääni kuiskutti minulle: »sinun on mentävä
Gravesendiin työhön, se on velvollisuutesi; olet velvollinen voittamaan
mielenmasennuksen, muuten et ole enää saksalainen merimies»
Kun esitettiin eläviä kuvia, kohtauksia juoksuhaudoista ja
tulevan voiton ja rauhan ihannoimista, jolloin saksalaiset kuvattiin tietysti
vain pakenevina ja voitettuina, kun pääkuvassa Britannia esitettiin loistavassa
auringonpaisteessa, voitonpalmu kädessä, oikealla jalallaan polkien maassa
kahlehdittuna makaavaa kenttäharmaata saksalaista soturia, silloin minut
valtasi pyhä viha, ja aivan kuin pakoon juosten minä naapurini vastaväitteistä
huolimatta poistuin teatterista ja pääsin vielä juuri viimeiseen Tilburyyn
lähtevään junaan.
Nyt olin taas rohkealla mielellä. Ja sydämmessäni olin niin
vakuutettu, että yritykseni onnistuisi tänä yönä, että muuten ei voisi
mitenkään olla.
Kulkiessani ensimäisten Gravesendin kalastajamajojen ohi, löysin
pienen köydenpätkän. Varmuuden vuoksi korjasin sen huostaani. Keskellä
merikatua, missä kalastaja-alukset laskevat suoraan laitureihin, keikkui pieni
laivavene. Vain kahdenkymmenen metrin päässä siitä istuivat penkillä
kalastajakutterin ja siihen kuuluvan laivaveneen omistajat. Kun kunnon
merimiehet hellästi hyväilivät lemmittyjään, ei minun läsnäoloani huomattu.
Uhkarohkeata se oli, mutta: vain »rohkea rokan syö»,
tuumiskelin mielessäni. Tottunut kun olin, hiivin risahdustakaan päästämättä
veneeseen, leikkasin sitä pitelevän köyden poikki ja hiljaa liukui
pähkinänkuoren kokoinen veneeni kalastajalaivan kuvetta pitkin, jonka
peräkannella vaimo tuuditti lastaan nukkumaan.
Kun veneessä ei ollut tuhtoja, istuin perään ja ehätin kaiken
voimin pois rannalta. Mutta tuskin olin päässyt kolmatta osaa matkasta, kun
pakovesi tarttui kiinni vastustamattomalla voimalla, väänteli venettäni kuin
kiekkoa ja teki tyhjiksi kaikki yritykseni pysyä suunnalla. Nyt oli näytettävä
merimiehen taituruutta. Rautakourin otin veneen valtoihini, ja tarkalleen
virran mukana kulkien ohjasin jokea alaspäin.
Nyt tuli vaarallinen hetki. Tielleni tuli mahtava poikki joen
ulottuva ja sotilasten ankarasti vartioima ponttoosilta. Silmänräpäys kylmää
levollisuutta, mitä tarkinta huomaavaisuutta, vahtisotilaan avunhuuto, ja
järkähtämättä, vieläpä seisoallani ja pitäen huolta ainoastaan airostani, laskin
kahden ponttoon välisen kuilun läpitse. Muutama sekunti senjälkeen vene sai
kovan töytäyksen, kun törmäsin mahtavan hiilenkuletuslaivan
ankkurikettinkiin. Salamannopeudella kietasin köydenpätkäni ankkuriketjun
ympäri, joka toimitus ei kestänyt kuin sekunnin murto-osan, mutta jolloin
veneeni kuitenkin oli vähällä kaatua. Nyt olin turvassa. Kuin raivoten syöksyi
vesi veneeni laitojen yli, pakovesi, yhdessä joenputouksen kanssa, oli päässyt
täyteen valtaan.
Minulla ei nyt ollut muuta tehtävänä kuin kärsivällisesti odottaa.
Oikealla puolellani oli höyrylaiva. Tahdoin odottaa, kunnes taas
tulisi nousuvesi, ja meloa sitten yli joen. Sydämestäni iloitsin jo paljaasta
ylpeydestä, kunnes pian tuli tarpeellinen taltuttaja. Aamu alkoi nousta, yhä
selvempinä esiintyivät ankkurissa olevien laivojen piirteet, viimein aurinko
nousi, ja yhä vain kohisi vesi niin voimakkaana ohitseni, että pääsemiseni
pois ei ollut ajateltavissakaan. Pako oli tänä yönä aivan mahdoton.
Mutta onnellisena siitä, että minulla nyt oli ainakin kauan
etsimäni vene, lähdin solumaan viimeisen heikon pakoveden mukana virtaa
alaspäin, ja noin tunnin
kuluttua laskin veneeni Themsen oikealla rannalla. vanhaan
rappeutuneeseen laituriin. Veneeni piilotin laiturin alle, molemmat airot otin
varovaisuuden vuoksi mukaani maihin ja kätkin ne korkeaan ruohikkoon.
Sitten heittäydvin itse lähistölle loikomaan ja seuraamaan tapausten menoa.
Kahdeksan aikaan aamulla tavottelemani höyrylaiva kulki
ylpeänä ohitseni. Se oli »Mecklenburg». Nyt tuli vielä kova kärsivällisyyden
koetus. Kuusitoista tuntia makasin nurmikolla, kunnes illalla kahdeksan
aikaan löi vapautuksen hetki.
Silloin astuin jälleen veneeseeni. Varovasti annoin juuri alkavan
nousuveden kuljettaa sitä virtaa ylöspäin ja pysähdyin saman hiililaivan luo,
missä olin ollut edellisenäkin yönä. Poikittain minua vasten sivullani oli vain
noin viiden sadan metrin päässä »Prinzess Juliana» poijussaan.
Nyt minulla oli aikaa, heittäydyin pitkäkseni veneeseeni.
Nousuvesi paisui, ja pian olin taas pauhaavan veden keskellä.
Kahdentoista aikaan yöllä tuli ympärilleni hiljaisuus, ja kun vene
yhden aikaan levollisena kiepahteli, irrotin sen hiililaivan ketjusta, asetuin
veneeni perään ja sousin mitä levollisimmin, aivan kuin olisin
sunnuntaihuvittelulla Kielin satamassa, höyrylaivaa kohti.
Huomaamatta pääsin kiinnityspoijun luo.
Talon korkuisena kohosi laivan jyrkkä musta keulan kylki.
Voimakkaalla tempauksella pääsin poijun päälle. Nyt annoin uskolliselle
joutsenelleni voimakkaan potkun ja nopeasti se juoksi juuri taas alkavan
pakoveden mukana virtaa alaspäin. Hiljaa kuin hiiri makasin muutamia
minuteja rautaisen tynnyrin päällä, johon laiva oli kiinnitetty. Sitten
horjumattoman levollisena kiipesin kuin kissa paksua teräsköyttä pitkin
ketjureijälle. Varovasti pistin pääni esiin ja kurkistin.
Ei näkynyt ketään.
Lyhyt ponnahdus ja niin olin laivassa.

Salainen matkustaja.


Nyt konttasin kantta pitkin ankkurivintturin luo ja kätkeydyin
ensin ketjupyörän alle.
Kun kaikki oli ympärilläni hiljaista eikä yhtään ihmistä näkynyt,
kiipesin piilostani esiin, riisuin saappaat jalastani ja pistin ne piiloon.
Sukkasillani lähdin nyt tiedusteluretkelle. Kurkistettuani laidalta
välikannelle, vetäydyin kiiruusti takaisin ja jäin henki kurkussa seisomaan
ilmatorvea vasten silmänripsiäkään liikuttamatta. V älikannella seisoi kaksi
vartijaa, jotka tarkasti katselivat kokkakannelle.
Seisottuani puolittain kyyrysissäni runsaan puoli tuntia ja
polvieni jo pyrkiessä kieltämään palveluksensa, tuli välikannelta kaksi
tarjoilijatarta, jotka ilmeisesti olivat päässeet yöksi vapaiksi. Vahtimiehet
käyttivät heti suotuisaa tilaisuutta hyväkseen, ruveten keskustelemaan
neitosten kanssa, eivätkä enää pitäneet lukua siitä, mitä heidän ympärillään
tapahtui.
Aamu jo alkoi sarastaa, nyt minun piti toimia, jotta ei loppujen
lopuksi kaikki vielä menisi pilalle.
Rakastavaisten parien vastakkaista laitaa myöten laskeuduin siis
välikannelle. Sekuntiakaan vitkastelematta menin hiljaa edelleen, hiivin
huomaamatta molempien vahtien ohitse, pääsin onnellisesti kävelykannelle,
ja sitten kiipesin kansipylvään ulkoreunaa myöten, kunnes tulin
pelastusveneen laidalle.
Pidellen toisella kädelläni lujasti kiinni. koskapa kaksitoista
metriä alapuolellani kohisi Themsen vesi, irrotin toisella kädellä ja
hampaillani veneen päällystän muutamia rihmoja ja viimeisellä
voimainponnistuksella kapusin siten tekemästäni pienestä aukosta veneen
sisälle hyvään suojaan.
Nyt panin sisäpuolelta peitteen jälleen paikoilleen, eikä kukaan
ihminen olisi voinut saada päähänsä, että pelastusveneessä oli salainen
matkustaja.
Mutta nyt olin aivan kokonaan näännyksissä. Suunnattomat
ruumiilliset ponnistukset, sielulliset kiihotukset eikä vähimmin kalvava nälkä
vaikuttivat sen, että heittäydyin pitkäkseni veneen pohjalle ja samassa
hetkessä menetin tietoisuuden siitä, mitä. ympärilläni tapahtui.

Tie vapauteen.


Räikeä sireenin ulvonta herätti minut kuolemansikeästä unesta,
jossa ei ollut ollut sijaa edes unennäöillekään.
Varovasti avasin peitteestä yhden rihman. Mieleni teki kajahuttaa
äänekäs hurraa-huuto, sillä laiva saapui juuri Vlissingenin satamaan. Nyt
minusta oli kaikki yhdentekevää. Avasin veitseni ja leikkasin poikki nyörit,
joilla veneen peite oli kiinnitetty, mutta tällä kertaa siltä sivulta, joka oli
laivan kannen puolella.
Päästäen helpotuksen huokauksen seisoin keskellä laivankantta
ja odotin nyt, millä hetkellä minut vangittaisiin.
Mutta kukaan ihminen ei välittänyt minusta mitään.
Laivamiehistö oli maihin tulon valmistuksen puuhissa ja matkustajat
hääräsivät matkatavaroittensa kanssa.
Nyt astuin kävelykannelle. Muutamat matkustajat katselivat
minua kauhistuneina likaisuuteni ja rikkonaisten sinisten sukkieni takia,
mikä ei suinkaan ollut mieluisaa nähtävää.
Mutta silmistäni loisti varmaan niin suuri onnellisuus, ja
likaisilta, kuopalle painuneilta poskiltani semmoinen iloisuus, että monet
naiset loivat minuun vain hämmästyneitä katseita.
Tässä puvussa en voinut kauemmin juoksennella. Menin kokasta
noutamaan kenkäni (parhaat hockey-kenkäni, englantilaisten lahja) ja vaikka
muuan hollantilainen matruusi röyhkeästi tiuskasi minulle, vedin kaikessa
rauhassa kengät jalkaani ja kävelin laskuportaille.
Laiva oli laskenut suoraan laituriin kiinni.
Matkustajat tekivät lähtöä laivasta, sanoen hyvästit kapteenille ja
laivanupseereille. Ensin aijoin vakavasti ilmaista itseni kapteenille, jotta en
tuottaisi vahinkoa hollantilaiselle hövrylaivayhtiölle. Mutta sitten pääsi
varovaisuus voitolle ja kädet housuntaskussa, esiintyen hyvin typeränä,
astelin merimiehen askelin laskusiltaa alas.
Kukaan ihminen ei ollut minua huomaavinaankaan. Oli aivan
kuin olisin kuulunut laivaväkeen, kun autoin teräsköysien kiinnittämisessä.
Sitten sekaannuin väkijoukkoon ja matkustajien läpikäydessä
ankaran tarkastuksen minä katselin ympärilleni ja huomasin eräässä aidassa
portin, jossa suurilla kirjaimilla sanottiin, että »pääsy kielletty».
Siitä varmaan tie meni vapauteen!
Tuossa tuokiossa olin voittanut tämän lapsellisen esteen ja
seisoin nyt aidan ulkopuolella.
Vapaa!
Minun täytyi koota koko tarmoni, jotta en olisi ruvennut ilosta
hulluna hyppelemään. Kaksi kelpo maamiestä otti minut hoivaansa. Mutta
eivät tahtoneet uskoa, että olin upseeri, vielä vähemmin sitä, että olisin
onnistunut karkaamaan Englannista.
Hyi, minkä näköistä oli pesuveteni!
Sinä iltana söin kolmen edestä.
Ostettuani seuraavana päivänä muutamia pikku tarvekaluja,
nousin työvaatteisiin pukeutuneena Saksaan menevään pikajunaan.
Junan juuri lähtiessä liikkeelle, muuan mies löi minua takaapäin
olalle (Kuinka inhoan semmoista tervehdystapaa!) ja kysyi:
»Missä ovat paperinne?»
»Kuka te ylipäänsä olette?» kysyin häneltä. »Olen salapoliisi.»
»Sen voi sanoa kuka tahansa.»
»Olen kyllä, herra hyvä, tässä on merkkini.»
Nyt minä kuitenkin menin noloksi!
Selitin hänelle hyvin ystävällisesti, että minulla ei ole mitään
papereita, että olen muuten menossa suoraan Saksaan, enkä ole tuottava
Hollannin hallitukselle minkäänlaisia ikävyyksiä.
»Vai niin», hän tuumi. »Englannista tulette eikä teillä ole mitään
papereita, no se mahtoi olla vaikeata?» , »No, jotakuinkin», tokasin vastaan
»No, sitten toivotan teille onnellista matkaa!» Pudistimme
toistemme kättä, ja juna lähti jo liikkeelle.

Takaisin isänmaahan.


En voinut kauan pysyä istumassa. Olin yksinäni ensimäisen
luokan osastossani. Päässäni risteilevien ajatusten ja toivojen valtaamana
juoksentelin osastossani edes-takaisin kuin villi eläin häkissään.
Vihdoinkin, vihdoinkin, sehän tuntui ijäisyydeltä, juna kulki
verkalleen Saksan rajan poikki.
Mustan-valkea rajapaalu tervehti minua toiselta puolelta, ja
työntyen kauas ulos akkunasta huusin riemuiten kaksi kertaa: hurraa!
Kolmas huuto takertui kurkkuuni, sillä kiitollisuuden, ilon ja
onnen valtaamana purskahdin ääneen itkemään enkä voinut estää, että
kyyneleet vuotivat silmistäni.
Juna pysähtyi Gochissa, ensimäiset kenttäharmaat, mitä
elämässäni näin, seisoivat asemalla, ja iloisena hyppäsin junasta.
Tanakalla kädellä tartuttiin takkini kaulukseen, ja mahtava
preussiläinen vanhempi aliupseeri, jonka kirkkaan kypärin alta tuijotti tiukka
katse, piteli minua teräksisessä kourassaan.
»Ahaa, onpa siinä poikanen!»
Mieleni teki heittäytyä tuon kelpo kenttäharmaan kaulaan. En
vielä koskaan elämässäni ole tuntenut itseäni niin turvalliseksi kuin tällä
hetkellä.
Koetin selittää, kuka olen, mutta vastaukseksi sain vain
hymyilyn, joka jollekin toiselle olisi ollut hyvin vähän lohdullista.
Kaksi reilua nostoväen sotilasta saattoi minut seuraavana
aamuna Weseliin.
Virkahuoneessa ei ollut vielä ketään tavattavissa.
Pikku pojat olivat juosseet perässäni ja kivillä viskellen
huudelleet: »Ovat saaneet kiinni vakoojan!» Kunnon valkopäät poikaset!
Minut otti vastaan vahtipalvelija.
»No, istukaahan tänne. Teidän kaltaisillenne miehille on meillä
lyhyet laulut. Kunhan kapteeniluutnantti F. tulee, niin toimitetaan vain lyhyt
kuulustelu ja pian pääsette killumaan!»
Jonkun ajan kuluttua tämä ankara kapteeniluutnantti tuli. Hän
oli luonnollisesti tovereitani. Hämmästys ja ilo, joka nyt valtasi meidät, ei ole
kuvattavissa. Ja entäs rakkaan vahtipalvelijan ällistys! Nyt hänen piti vielä
juosta noutamaan minulle aamiaista.
Erikoista iloa tuotti minulle vielä täällä Weselissä muuan
englantilainen peräänkuulutus, joka oli ollut »Daily Mail'issa» heinäkuun 12
päivänä, siis aikana, jolloin minä jo kauan olin ollut täydessä turvassa. Se
päättyi selitykseen, että minä todennäköisesti koettaisin päästä matruusiksi
johonkin puolueettomaan laivaan, ja että »his recapture should be but a
matter of time!» (hänen kiinnijoutumisensa on vain ajan kysymys!)
Tunnin kuluttua istuin, yhä vain työmiehenvaatteissani, passi
taskussa, Berliniin menevässä pikajunassa ajaen tietysti ensimäisessä
luokassa!
Vihdoinkin olin perillä! Lähes yhdeksän kuukautta. olin
tarvinnut päästäkseni Tsingtausta Saksaan.
Saksa, oi, sinä rakas isänmaani! Nyt olin kotona!
Ihanana paistoi aurinko taivaalta tänä heinäkuun
13 päivänä 1915, ja silmät kyynelissä minä katselin kotiseudun
suloisia näköaloja.
Istuin ensimäisen luokan osastossani yksinäni, ja laittaen itselleni
mukavan asennon kummallekin puolen akkunaa, rupesin lyijykynällä
kirjoittelemaan kertomustani.
Miinsterissä nousi eräs vanha kenraali täydessä univormussa
osastoon. Kohteliaasti nousin seisomaan, tyhjensin toisen akkunapaikan ja
kysyin:
»Saanko kohteliaimmin luovuttaa toisen akkunapaikan teidän
ylhäisyydellenne? »
Hän heitti raivoisan katseen teräksenharmaista silmistään, sitten
tuli hänen kurkustaan halveksiva »prr» ja nopeasti hän löi oven auki ja jätti
minut yksin.
Jos tämä kirjanen sattuisi joutumaan hänen ylhäisyytensä käsiin,
niin pyydän kohteliaimmin suomaan anteeksi, että silloin unohdin,
minkälaisessa puvussa olin!
Illalla seitsemän aikaan juna tuli Zoon asemalle.
Kosteina loisti kaksi suloista sinistä silmätähteä, sain syliini
suunnattoman kimpun mitä ihanimpia punaisia ruusuja, ja onnen ja
jälleennäkemisen ilon valtaamina, niin että emme voineet virkkaa sanaakaan,
lähdimme asemalta.
Seuraavat päivät elin kuin unessa.
Mennessäni amiraliesikuntaan, portinvartija ei tietysti ensin
tahtonut päästää minua sisään. Myöskin suurissa liikkeissä, joista kiireimmän
kaupalla ostelin kaikenlaisia tarpeita, kun koko omaisuudestani ei ollut jälellä
muuta kuin työmiespukuni, joka oli päälläni, ovenvartijat luonnollisesti ensin
tahtoivat viskata minut ulos.
Muutamia päiviä minun oli työskenneltävä valtakunnan
laivastovirastossa, sitten sain keisarini kiitokset.
Ensimäisen luokan rautaristillä koristettuna ajoin ylpeästi
omaisteni luo.
Muutamien viikkojen levon jälkeen tuli sitten parhain palkintoni.
Jouduin jälleen lentäjäksi ja pääsin ottamaan osaa suureen
työhön Saksan saattamiseksi taistelussa voittoon.
Ja kun armollisin keisarini ja herrani, ollessaan tarkastamassa
itäisellä rintamalla minun komennossani toimivaa merilentoasemaa, puristi
kättäni ja lausui minulle mieskohtaisesti keisarillisen tunnustuksensa,
silloin katsoin häntä lujasti silmiin, ja palavana loisti sielussani
vala:
Jumalan avulla keisarin ja valtakunnan Puolesta!

Lisää ilmailukirjallisuutta

Viimeksi muokattu: 2007-07-12 18:26