» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | perjantai, 14.08.2020 
 Artikkelit» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Artikkelit | artikkelit | ilmailukirjallisuutta | bolcke_taisteluraportit.html
Boelcke Lisää ilmailukirjallisuutta

Sotalentäjä Bölcken Taistelu-raportit


Sisällys:
Johdanto 3
1. Sodan syttymisestä ensimmäiseen voittoon 6
2. Taistelulentäjänä 13
3. Lomalla 32
4. Neljänteenkymmennenteen voittoon 45

JOHDANTO

.
Oswald Bölcke syntyi toukokuun 19 päivänä 1891 Giebichensteinissä, Saalen
varrella olevan Hallen esikaupungissa, missä hänen isänsä silloin oli kaupungin
ylemmän realikoulun yliopettajana. Kolme hänen sisaruksistaan, Louise, Wilhelm
ja Heinrich, olivat ennen häntä syntyneet Buenos Airesissa
(Argentinassa). Siellä isä oli ollut kuusi vuotta saksalaisen evankelisen koulun
rehtorina vuoden 1890 loppuun. Oswaldin vanhempain ensiksi Saksassa
syntyneen lapsen jälkeen tulivat maailmaan vielä nuoremmat veljet Martin
(syntynyt Hallessa) ja Max (syntynyt Dessaussa). Heinäkuun 17 päivänä,
vanhempien hääpäivänä, oltaessa käymässä hänen äidinäitinsä luona Freyburgissa
Unstrutin varrella hänet kastoi enonsa, kirkkoherra Edmund Hartung, samassa
kirkossa, jossa hänen äitinsä oli kastettu, päästetty ripille ja saman papin
toimestavihitty. Jo vuoden kuluttua perhe muutti itse Halleen, missä reipas
poika vietti ensimäiset vuotensa temmeltäen vanhempien sisarustensa seurassa
Viktoria-toria ympäröivissä puistikoissa. Puolen viidettä vuoden ikäisenä hän
syksyllä 1895 tuli Dessauhun, missä isänsä oli saanut yliopettajan toimen
opettajatarseminaariin yhdistetyssä herttuallisessa Antoinette-koulussa. Vielä
puolitoista vuotta hän sai jatkaa lapsuudenleikkejään kaupungin
pohjoispuolella olevissa kauniissa, vapaissa ympäristöissä. Sitten hän joutui
kouluun ja sai päästötodistuksen pääsiäiseksi 1911 herttuallisesta Friedrichlukiosta.
Puolen neljättä vuoden vanhana sairastamastaan ankarasta hinkuyskästä
häneen jäi paha taipumus hengenahdistus-kohtauksiin, jotka aiheuttivat
useita keskeytyksiä koulutyössä - vika, joka alituisten vilustumisten ohella kiusasi
häntä elämänsä viimeisiin viikkoihin saakka. Poikavuosista asti hän koetti
voittaa tätä heikkoutta harjoittelemalla pituus-juoksua, niin että hän vuonna 1913
siinä sai toisen palkinnonkin armeijankilpailuissa Frankfurtissa. Muuten hän oli
kauttaaltaan terve luonnoltaan ja koetti aina karaista itseään järjestelmällisillä
ruumiinharjoituksilla. Todistuksena hänen taipumuksistaan urheiluun ja
rohkeasta itseluottamuksestaan on se, kuinka hän pikku poikana maatessaan
vesi-altaassa isänsä käsivarsilla aivan heti käsitti uintiliikkeet ja katsojain
hämmästykseksi sitten ui matkoihinsa vapaana kuin kala. Yhtä nopeasti hän
isänsä opastamana kehkeytyi taitavaksi, pelottomaksi vuorenkiipeejäksi,
saadessaan seitsentoista-vuotiaana ensimäisen kerran olla Alpeilla. Tux-alueella
tehtiin Lanersbachista käsin kauniita huvimatkoja, jotka häntä viehättivät sitä
enemmän, kuta jyrkempiä kallioita oli kiivettävä. Vasta vaaran ollessa tarjolla
hänen nuori mielensä riemastui. Hänen äitinsä ei koskaan unohda, kuinka hän
matalammalta Krier-alpilta katsoi Hinter-Tuxin luona Höllenstein-kukkulalle
nousseen pojan jättiläisaskelin riemuiten syöksyvän jyrkkää, irtonaisella
kivilouhikolla peitettyä rinnettä, nauraen asettuakseen sitten päälaelleen, kun isä ja
veli Martin varovaisen kiipeämisen jälkeen saapuivat ensimäiselle pienelle
niittypalaselle.
Hänen rehtorinsa, professori D. Wichmann, lausuu surupuheessaan, jonka piti kapteeni
Bölckestä:
»Hänen taipumuksensa eivät vetäneet häntä kirjaviisauteen: siihen
taipumukseen hänellä oli aivan liian ilmeinen toiminnanhalu. Hän oli
voimallinen luonne, jonka piti ehdottomasti panna ruumiinvoimatkin
toimintaan. Soudun, uinnin siihen yhdistettyine hyppyineen (joissa hän sai
palkintoja jo kouluaikanaan), kaikenlaiset pallopelit ja erilaisen voimistelun
hän ennen erotutkintoaan kirjoittamassaan elämäkerrassaan merkitsee
rakkaimmiksi toimikseen.» Hän olisi voinut lisätä vielä luistelun ja tanssin,
joissa hän osottautui erittäin taitavaksi. »Hänen lempi-aineensa olivat historia,
matematika ja fysika. Treitschken teokset ja pääesikunnan sotahistorialliset
julkaisut hän mainitsee niiksi kirjoiksi, joita mieluimmin luki. Jo aikaisin häntä
myöskin houkutteli upseerintoimi; jo ennenkuin vanhempi veljensä sitä oli
ajatellut, hän kirjoittaa pyrkineensä upseeriksi. Saadakseen tämän toiveensa
täyttymään, hän vasta-leivottuna lukiolaisena eräänä päivänä istahti
kirjoittamaan hänen majesteetilleen keisarilla mielensä tekevän upseeriksi ja
pyysi päästä johonkin kadettikouluun. Vanhemmat saivat tästä anomuksesta
tiedon vasta sen kautta, että siihen tuli suostumus; he eivät tosin panneet mitään
esteitä itse tarkoitukselle, mutta pitivät kuitenkin parhaana, että häntä ei
vedettäisi pois perheelämästä, ennenkuin olisi suorittanut erotutkintonsa.»
Sittenkun tämä oli suoritettu, vanhemmat sallivat läpikotaisin hyvän
poikansa lähteä kotoa, luottaen hänen luonteenlujuuteensa, ja sotilasuransa hän
alkoi vapaaehtoisena Koblenzin 3:nnessa sähkölennätinpataljoonassa. Hänen
ruumiinharjoitustensa ja innostuksensa vuoksi palvelus oli hänelle huvia; mutta
hän saikin sen suorittaa kauniissa Rheinin- ja Moselin-maassa, missä sitä paitsi
ystävyys ja sydämellinen yhdyselämä perheen kanssa kaunisti hänen
aurinkoisia nuoruusvuosiaan. I,äpikäytyään Metzin sotakoulun, hän kesällä 1912
palasi Koblenziin, missä hänet syksyllä ylennettiin luutnantiksi.
Tämän kesän hän yhdessä Martin-veljen kanssa joutui tuohon laajoissa
piireissä tunnettuun seikkailuun Heiterwandissa Lechtaler-alpeilla, missä veljekset
työläässä huipulle kiipeämisessä kovan myrskyn takia eksyivät ja vasta, 24 tuntia
vietettyään luoksepääsemättörnällä kallioseinällä, pelastuivat Imstistä kotoisin
olevan insinööri Roman Walchin ja muutamien oppaitten uhrautuvan urotyön
kautta. Rakastavainen kiintymys isään, jonka sinä - heinäkuun 26 - päivänä piti
Anhaltin osaston puolesta olla puheenjohtajana Heiterwandiin rakennetun
Anhaltin-majan vihkiäisissä, oli ainoana syynä siihen, että hän koetti
laskeutua vain muutamista harvoista paikoista kulkukelpoista pohjoista seinää,
eikä mennyt mukavaa eteläistä tietä. Sillä viimemainittua myöten hän ei olisi
kerinnyt levottoman isän luo ennen vihkiäisiä. Jos hänen nyt ei onnistuisi säästää
vanhempiaan tältä levottomuudelta, niin hän ja veli tapaisivat heidät kuitenkin
heti juhlallisuuksien jälkeen; molemmat nuorukaiset olivat, nälästä ja vilusta
huolimatta, loistavan iloiset tullessaan repeytyneissä vaatteissaan, juhlavierasten
kokoontuneen joukon tervehtäessä heitä riemuiten ja kaikuvin
tervehdyslaukauksin.
Suurella tyytyväisyydellä hän kirjeissään kertoo palveluksestaan
telefonimiehenä ja myöhemmin kipinämiehenä, varsinkin harjoituksista Taunuksessa
, Odenwaldissa ja Eifelissä ja näiden vaihtelevista maisemakuvista, jotka
ihastuttivat hänen luonnonkauneudelle herkkää sydäntään. Kipinäpalvelus vei
hänet erään Koblenzin pataljoonasta lohkaistun komppanian keralla 1913
Darmstadtiin, niissä hän harjoituskentällä ensimmäisen kerran tuli lähempään
kosketukseen lentäjäjoukkojen kanssa, joilla siellä oli koulu. Vähitellen hänessä
kypsyi suunnitelma itse ruveta lentäjäksi, mutta vasta kesäkuussä 1914 hän
pääsi toiveittensa perille, kun hänet kolnennettiin Halberstadtin lentokouluun.
Noin kuudessa viikossa hän täydellisesti suoritti kurssinsa, läpäisi loppukokeessa
liikekannallepanon edellisenä päivänä, ja elokuun 1 päivänä hän matkalla
määräpaikkaansa Darmtstadtiin lyhyeksi hetkeksi pistäytyi tervehtimään
vanhempiaan Dessaussa. lhmisvilinässä vanhempain kanssa paettuaan rautatiepuistoon
, hän tunnusti mitään aavistamattomille vanhemmilleen, anteeksi
pyytäen, että hän ei Halberstadtissa ollutkaan, kuten lie olivat luulleet,
kipinäpalveluksessa, vaan oppiniassa lentäjä-upseeriksi. Hän ei ollut puhunut
tästä mitään, jotta ei häiritseisi heidän oleskeluaan Hinter-Tuxin kylpylässä ja
siten vähentäisi heidän lepoaikansa hyötyä. Niin rakastavainen huomaavaisuus
annettiin tällä juhlallisella hetkellä kaikesta sydämestä anteeksi, vaikkakin se
vaarallinen toimi, jonka vanhempi veli Wilhelm jo aikaisemmin oli valinnut, sai
vanhemmat vapisemaan. Mutta niitten päivien valtaisten tapausten edessä henkilökohtaiset
huolet väistyivät; niin he päästivät hänet menemään luottamuksessa
jumalaan, jonka käsi hallitsee ilmankin valtakunnassa.
Vielä neljä viikkoa hän, huolimatta palavasta halustaan päästä
rintamalle, sai tyytyä olemaan lentäjäin varaväessä Darmstadtissa ja Trierissä,
kunnes syyskuun 1. päivänä viimeinkin sai Trieristä lentää vihollismaahan.
Hänen määräpaikkansa oli Sedan. Matkalla sinne hän laskeutui maahan
Montmédyssä tavatakseen veljensä Wilhelmin, joka oli sijoitettuna siihen
seutuun tähystäjäksi erääseen lentäjä-osastoon. Hänen vaadittiin jäämään sinne
toistaiseksi, ja kun osaston päällikkö pyysi hänen määräämistään samaan
osastoon, hän sai osakseen sen suuren ilon, että pääsi pitemmäksi aikaa
yhdistymään veljeensä. Siten oli veljeksillä onni useita kuukausia, aina huhtikuuhun
1915, taistella yhdessä Argonneilla ja Champagnessa - jos mahdollista
samassa lentokoneessa, Wilhelm tähystäjänä, Oswald kuljettajana, molemmat
tietoisina siitä, että voivat luottaa toisiinsa kuin itseensä. Siellä heistä tuhansissa
yhteisissä vaaroissa kasvoi yksi sydän ja yksi sielu.

ENSIMMÄINEN OSASTO.
Sodan syttymisestä ensimäiseen voittoon

Halberstadtissa elok. 1 p:nä 1914. Mihin täältä joudun, en voi sanoa
vielä. Vanha sotajalallepano-määräys lähetti minut erään aseman päälliköksi
etumaiselle linjalle erääseen tähystyseskaderiin. Mutta se on kumottu, enkä vielä
tiedä mitään määräpaikastani. Odotan sähköteitse määräyksiä tänään tai
huomenna.
Darmstadtissa elok. 3 p:nä 1914.
Onnellisesti laskenut täällä maihin, tehtyäni pienen kierroksen Kölnin
ympäri. Olen hyvin iloinen, kun saan olla yhdessä B:n ja muiden vanhojen
toverieni kanssa tänään ja huomenna. Sitten he matkustavat; vain minun
rankan pitää jäädä reserviin. Toivon meidän vuoromme tulevan kahden viikon
kuluttua.
Trierissä elok. 29 p:nä 1914.
Saapunut tänne onnellisesti. Matkustin itse 30 hevosvoimaisella
Opelilla Koblenzin kautta. Ihana automatka! - Darmstadtissa suoritin kolmannen
tutkintoni.
F:ssä syysk. 3 p:nä 1914.
Kohosin eilen illalla lentoon erään aliupseerin kanssa ja
laskeuduin vasta täällä kello seitsemän. Se oli hyvin hauska lento.
Ch:ssa syysk. 4 p:nä 1914.
Olen nyt täkäläisessä osastossa toista päivää. Kun minulla ei ollut mukanani
tähystäjää, niin Wilhelm otti minut toverikseen. Wilhelmin kera lennän tietysti
mieluimmin, kun hänellä on enemmän käsitystä ja käytännöllistä kokemusta.
Hän kun jo tuntee ympäröivän seudun, ei hän tarvitse karttaa suuntien
löytämiseen. Vihollisen asemien yläpuolella risteilimme puolentoista tunnin ajan
kahden tuhannen metrin korkeudessa, kunnes hän oli urkkinut kaikki tyynni
selville. Sitten yhtä oikosta takaisin kotiin. Hän oli keksinyt vihollisen koko
tykistoaseman. Hänen raportinsa nojalla jo ensimmäiset laukaukset sattuivat
paikalle.
Seuraavana iltapäivänä saapuessani lentokentälle, kaksi konetta jo oli
poissa. Minulla oli kirjallinen määräys tehdä siellä ja siellä havaintoja vihollisesta.
Koneeni vieressä seisoi eräs aliupseeri, joka oli tullut mukanani Trieristä, ja lupasi
lähteä kanssani lentämään. Se tuntui minusta tosin omituiselta, kun minun
oikeastaan piti lentää Wilhelmin kanssa. Kohosin joka tapauksessa lentoon
aliupseerini kanssa, kun edelliseltä kerralta jo tunsin seudun. Meillä oli
lennettävänä sangen pitkä matka ja viivyimme sillä puolen kolmatta tuntia.
Lensin määrättyjä teitä pitkin Argonnein metsän läpi ja sen vieritse ja näkemäni
merkitsin punaisella liidulla karttaan. T:n kohdalla puolen kolmatta tuhannen
metrin korkeudessa olimme kovassa granatitulessa. Se tuntui hieman kolkolta.
Oikealla puolella allamme näimme muodostuvan pieniä pilviä, sitten pari sekä
oikealla että vasemmalla. ne olivat tykistöammusten räjähdyspilviä. Nyt minä
nauran niille. Ne eivät nimittäin koskaan satu, jos meidän tavallamme lentää
noin kahden tuhannen viiden sadan metrin korkeudessa. Kello seitsemän
laskeuduin helposti maahan omalle kentällemme.
Ja mikä oli kiitos siitä, että olin puolen kolmatta tuntia ajellut
vihollisen asemien päällä? Haukkumisia sain. En ollut vielä oikein kerinnyt
pysähdyttää motoria, kun Wilhelm tuli kuin tuulispää ja alkoi pommittaa
minua: »Missä olet ollut? Mitä olet tehnyt? Oletkos vallan hullu? Et saa
koskaan lähteä lentoon ilman minun lupaani! Et koskaan, jos en minä ole
mukana!» ja niin edespäin ja niin edespäin. Vasta kun ääneen ja pyhästi
olin antanut hänelle lupaukseni hän rauhoittui.
Keskiviikko-iltana sattui oikein hauska tapaus: kaksi kaipaamaamme
toveria saapui takaisin. Heidän oli ollut pakko laskeutua vihollisen alueelle, kun
heidän motorinsa oli pysähtynyt. Tuskin olivat päässeet maahan, kun
»pisangit»*) juoksivat heidän luokseen joka taholta.
*) Pisang: saksalaisten sotamiesten wäännös ranskalaisesta sanasta paysan, joka
merkitsee talonpoika; saksalaiset käyttävät sitä nimityksenä Ranskan
siviliwäelle. Suom. muista.
Vain kiirutisti pakenemalla heidän onnistui selviytyä läheiseen
metsään, kuullen takanaan miesten mörinän ja naisten ulvonnan. Pienessä
puistikossa, jonka ranskalaiset piirittivät, he sitten istuivat piilossa yöhön
asti, ja pimeän turvin, vaikka heidän peräänsä ammuttiinkin, he pääsivät
pujahtamaan Argonnein metsään, missä harhailivat edestakaisin ranskalaisten
joukkojen keskellä viisi vuorokautta. Kun heillä ei ollut ruoaksi muuta kuin
vattuja ja juuria ja kun uskalsivat liikkua vain öisin, he jo aikoivat antautua
vangeiksi. Silloin seitsemännen päivän aamuna he kuulivat lausuttavan
»suloisia» sanoja: »Tulepas esiin, senkin kyttyräselkä haaska!» Sen sanoi
saksalainen rakuunapatrulli, joka sitten saattoi heidät kotiin.
M:ssä syysk. 10. p:nä 1914.
Eilen menin tykistöasemalta katselemaan taistelukenttää.
Oikeastaan sieltä näki hyvin vähän, taikka oikeammin: ei mitään. Sotaväkeä
ei näkynyt, vain yksi ratsumies ja yksinäisiä sotamiehiä tiellä täällä. Ainoa
mitä näki, oli tykinammuksien räjähdyspilvet ja palavat kylät joka puolella;
Mutta sitä enemmän oli kuultavaa: asematykistön jylhä mylvintä,
kenttätykistön kimakammat pamahdukset ja kiväärien rätinä. Matkalla esikuntaan
kuljimme varaväen ohitse. Se oli täydellinen manöverikuva. Toiset
keittivät, toiset kävelivät ympäri, useimmat makasivat mahallaan ja kuorsasivat
kaikessa rauhassa taistelusta huolimatta. Kello puoli kuusi illalla olimme
ilmassa. Juuri äsken alhaalla näkemääni katselin nyt ylhäältä ilmasta. Taistelu
jatkui yhä hyvin kiivaana. Kylät paloivat niin pitkälle, kuin silmä kantoi. Noin
puoli kahdeksan olimme jälleen maassa.
B:ssä syysk. 16 p:nä 1914.
Eilen kolme meikäläistä yritti toimittaa tähystystä, mutta kaikki
kääntyivät takaisin, kun pilvien takia eivät voineet nähdä mitään. Tänä
aamuna oli minun vuoroni, mutta nyt taas sataa. Istumme jo lämmitetyssä
huoneessamme. Vieressäni räiskää kaminassa iloinen valkea. Selkäni on kohta
ruskea. Tuon tuostakin pitää tehdä rintamakäännös saadakseen toisen
puolensa paistetuksi. Pian kipinät tulevat tänne pelaajaan korttia.
C'est la guerre. (Semmoista on sota.)
B:ssä lokak. 12 p:nä 1914.
Tänä iltana sain rautaristin.
B:ssa lokak. 25 p:nä 1914.
Viikkokausia ilma on ollut niin sumuista, että luulimme jo vallan
joutuneemme eläkkeelle. Vasta kolme päivää sitten saatiin jotakuinkin laatuunkäyvä
sää. Sitä olemme käyttäneet ahkerasti. Kello yhdeksän aamulla kapusimme
koneisiimme ja »työskentelimme» sitten puoli kuuteen illalla. Sinä päivänä minä
kohosin lentoon viisi kertaa. Ensin Wilhelm tähysti ja iltapäivällä hän sitten
auttoi tykistöämme pommituksessa. Olimme sopineet niin, että lentäisimme
vihollisen yläpuolelle, jolloin meikäläiset ampuisivat. Wilhelm tähystäjään katsoo
nyt, sattuvatko ammukset oikein, ja antaa sitten eri värisilla valopommeilla
sopimuksen mukaan tykkimiehille merkin, ovatko tähdänneet liian lyhyelle vai
liian pitkälle matkalle, liian paljon oikeaan tai vasempaan. Sitä hän jatkaa siksi,
kunnes tykkimme osaavat oikeaan.
22 päivänä ammuttiin eräs vihollisen patteri säpäleiksi. Seuraavana päivänä
ohjasimme tykistömme kolmen vihollisen patterin kimppuun puolessa neljättä
tunnissa. Tämän laatuinen lento on hyvin rasittavaa sekä tähystäjälle että
kuljettajalle, kun täytyy koko ajan olla hyvin varuillaan.
Eilen illalla Wilhelm oli kenraalin puheilla ja toi tullessaan I luokan
rautaristin. Hän on lentänyt kuusituhatta viisi sataa kilometriä vihollisen
yläpuolella, minä kolme tuhatta neljä sataa.
Lokak. 27 p:nä 1914.
Wilhelm on nyt ottanut selville yhdeksän vihollisen patteria M:n
etelä- ja Reimsin kaakkoispuolella, niistä yksi raskaan tykistön patteri aivan
tuomiokirkon vieressä ! ! !
Marrask. 5 p:nä 1914.
Kun ilma nyt ylipäänsä käy huonoksi aamupäivän kuluessa, niin
lennämme enimmäkseen heti auringon noustua, noin kello puoli kahdeksasta.
Tänään oli taas liikettä parissa paikassa. Tarvitsisivat varmaan taaskin
selkäsaunan. Kohta jälkeen puoli kahdeksan olimme lennossa. Koko juttu kävi
kuin rasvattu, niin että olimme tunnissa tehneet tehtävämme. Sitten
kävimme taas tervehtämässä tykistöämme. Lennämme nimittäin neljän
patterin asioilla. Ne vain ampuvat sen mukaan, kuin me ammutamme. Siten
saimme tänään tehdä kaksi lentoa ja teimme neljä vihollisen patteria
vahingottomiksi. Nykyisin hoitelemme asiaa jo suuremmoisesti.
Marrask. 10 p:nä 1914.
Wilhelmillä on nyt lennettynä yhdeksän tuhatta neljä sataa
kuusituhatta kolme kilometriä vihollisen yläpuolella, minulla kuusi tuhatta
kolme sataa.
Kirje marrask. 15 p:ltä 1914.
... äidin ei tarvitse pelätä, että paljo lentäminen kävisi meidän
hermoillemme. Pikemmin päinvastoin. Kun sattuu, että sateen tai muun
semmoisen syyn takia emme voi lentää pariin päivään, niin saamme aivan
omantunnontuskia. Seisomme silloin akkunassa ja katselemme, eikö pian ilma
parane. Hermojen puolesta voi sietää mitä tahansa.
B:ssä marrask. 30 p:nä 1914.
Ikävä kyllä en saanut Fokker-konetta, joka minun piti torstaina noutaa R:sta.
Tykistöammuntaan, jota nyt enimmäkseen harjoitamme, Fokker on nopeutensa,
nousukykynsä ja helpon ohjauksensa takia hyvin sopiva. Tehtaasta on minua
varten tilattu uusi kone, mutta saanko sen ja milloin, sitä ei voi tietää.
P:ssä jouluk. 9 p:nä 1914.
Huono ilma, ei mitään isompia tehtäviä. Nyt meidän pitäisi olla
itäisellä rintamalla, missä tapahtuu jotakin.
Eilen olin R:stä hakemassa Fokkerini, joka viimeinkin oli
saapunut: pieni yksitaso, jossa pyörivä moottori on etupuolella, melkein puoleksi
niin suuri kuin »Kyyhkynen». Se on viimeisin uudenaikainen kone, jota en tähän
asti ole osannut lentää; nyt lennän kaikkia malleja, joita Saksassa on. Fokker oli
suuri joululahjani.
Nyt minulla on kaksi konetta: iso kaksitaso pitemmille lennoille
ja Fokker tykistölentoon. Se ui ilmassa suuremmoisesti ja on hyvin helppo ohjata.
Nyt ovat molemmat lapseni kaikessa rauhassa teltassa, pienempi vähän
kuopalla ja pyrstö isomman siipien alla.
P:ssä tammik. 21 p:nä 1915.
Sitten joulun olemme olleet vihollisen yläpuolella: joulukuun 24 p:nä
puolitoista tuntia, jouluk. 24 p:nä tunnin, jouluk. 30 p:nä tunnin, tammik. 6 p:nä
tunnin, tammik. 12 p:nä neljä tuntia ja tammik. 15 p:nä kaksi tuntia.
Yhtämittaisten sateitten ja myrskyjen tähden ei ole ollut mahdollista lentää
enemmän. Lentämisestä ei nykyisin ole paljon hyötyäkään siihen asti, kun
emme aijo ruveta käymään eteenpäin. Olemme maanneet täällä vastakkain
useita kuukausia ja kumpikin puoli tuntee aivan tarkalleen vihollisensa
asemat. Nyt ei ole tilaisuus tehdä havaintoja mistään siirroista sivustoille,
hyökkäyksistä sivulta päin, suurempien reservien tuomisesta j. n. e., niinkuin
liikkuvansa sodassa. Tykistölennossahan olisi vähän järkeä, mutta kun
toistaiseksi emme aijo hyökätä, niin tykistömme ei ammu paljon. Tänä
taisteluaikana riittää, kun silloin tällöin katsoo rintaman takapuolelle, että kaikki
on tavanmukaisessa kunnossa.
P:ssä tammik. 27 p:nä 1915.
Tänä aamuna kapteenimme K. jätti minulle 1 luokan rautaristin.
P:ssä huhtik. 25 p:nä 1915.
Huomenna lähden lopullisesti tästä paikasta. olen siirretty lentoosastoon
…, joka juuri on muodostettu. Huomenna lähden Berliinin
ilmoittautumaan lentosotavoimien päähallintoon.
P:ssä toukok. 16 p:nä 1915.
Vihdoinkin jälleen vanhassa P:ssä. Matkamme kävi suhteellisen
sukkelaan.
P:ssä toukok. 17 p:nä 1915.
Vasta tänne päästyämme, meidän täytyy tänään iltapäivällä jälleen
lähteä. Uusi ympäristö, ja siellä tapahtuu jotakin.
D:ssä toukok. 22 p:nä 1915.
Toivoin täällä saavamme oikein paljon tekemistä, mutta ilma on taas vienyt
nurin laskelmamme. Meillä on ollut hyvä aika kaikessa rauhassa järjestää
asuntomme, laittaa kuntoon koneemme, lennossa koetella ne j. n. e.
Kaupunki on aivan vahingoittumaton ja suurin osa asukkaista vielä
paikoillaan. Tämä pieni kaupunki muistuttaa melkein Zerbetiä. Uudenaikainen
kaupunginosa huviloineen, j. n. e., vanhanaikuinen ylimys-taloineen,
muurinraunioineen, vanhoille raatihuoneineen ja muille semmoisine laitoksineen.
Asukkaitten on oikein hyvä olla. Kaikki puodit ovat auki, samoin ravintolat ja
kahvilat. Minä istun joka päivä kahden toverin (vänrikki Immelmannin ja
luutnantti P:n) kanssa eräässä kahvilassa.
D:ssä toukok. 25 p:nä 1915.
Sattumalta olen saanut nähdä suurenmoisen sotilaallisen
näytelmän. Kun minulla iltapäivällä ei ollut lentoa, menin kapteenimme kanssa
käymään tykistön havaintoasemalla. Vajaa kello 4 olimme V:ssä, mistä meidän
oli kuljettava vielä jalan puolisen tuntia. Kaukana näimme, että ammunta oli
kiihkeä. Rykmentin suojushuoneessa oleva majuri sanoi, että tykistö nyt tuskin
saisi aikaa lentäjä-ammuntaan, kun ranskalaiset parhaillaan koettavat kostaa
meidän eilistä hyökkäystämme, ja tykistöllä on sen vuoksi täysi työ.
Menimme sieltä havaintoasemalle ja satuimme juuri oikeaan aikaan.
Patterinpäällikkö ammutti juuri sitä vihollisen patteria, johon lentäjäimmekin piti
ohjata sen tuli. Äkkiä patterin seisova aliupseeri huusi, että maata myöten oli
tulossa lisävoimia. Tykistöluutnantti juoksi kiiruusti kenttätykistön luo ja näytti
heille etäisen päämaalin. Kohta sen jälkeen putosi lisäjoukon keskeen pari
karteshia. Pang! Ja ne olivat tuhotut. Äkkiä näkyi etummaisessa ranskalaisten
haudassa punainen vaalaistuspommi, joka merkitsi, että tuli oli muutettava
kauemmaksi juoksuhautojen etupuolelle. Noin puolentoista kilometrin levyiseltä
rintamalta nousi silloin juoksuhaudoista kokonainen prlkaati,, yht'aikaa koko
rintamalta, toinen toisensa vieressä aivan lähekkäin. Semmoista en olisi
koskaan voinut kuvitella. Ei voinut muuta kuin ihmetellä noitten poikien
rohkeutta. Etumaisina, ehkä neljä viisi askelta edellä toisista, tuli päällystö.
sitten taajassa linjassa miehistö, osaksi musta-ihoisia, jotka tuntee avaroissta
housuistaan. Koko joukko liikkui eteenpäin tavallisessa marssintahdissa. Noin
neljä sataa metriä (seitsemästä sadasta) heidän annettiin tulla eteenpäin
ampumatta mutta sitten tulivat meidän ensimäiset karteshimme. Kun tykistö oli
hyvin ammutettu niin jo ensimmäiset laukaukset sattuivat, heti sen jälkeen
myöskin ensimäiset raskaat granatit. Nyt alkanut tuli oli hirmuinen ajoittain
niin voimakas, että ei kuullut toisensa puhetta kahden askeleen päähän.
Lakkaamatta putoili granateja tiheisiin ranskalaisiin joukkoihin repien aukkoja
heidän riveihinsä, mutta siitä huolimatta hyökkäys tuli eteenpäin loistavasti.
Aukot täytetiin aina heti paikalla.
Nyt meidänkin jalkäväkemme puuttui taisteluun. Osittain vyötäisiä
myöten väkemme nousi haudoista ja ampuivat kuin riivatut. Kolmen ja neljän
minuutin kuluttua hyökkäys jo laimeni muutamin paikoin, s. o. yksityiset
joukko-osastot ja ryhmät tulivat yhä eteenpäin, mutta toiset jäivät jälkeen. Noin
neljännestunnin kuluttua ranskalaiset meidän vasemmalla siivellämme, jonne
minä voin nähdä, tulivat meidän juoksuhaudoillemme, ampuivat ja pistivät
ylhäältä käsin ja hyppäsivät viimein alas hautoihin. Nyt näki käsikähmän aivan
selvästi, sinne tänne heilahtelevia kiväärinperiä (kaikesta päättäen oli
»puiminen» yleistä), välähteleviä pistimiä, yleistä liikettä. Oikealla siivellä
hyökkäys tuntui edistyvän hitaammin. Se tuntui olevan siellä jo melkein
pysäytetty, vain keskustassa nähtiin silloin tällöin eteenpäin syökseviä ryhmiä,
joita tykistö pippuroitsi vahvasti. Siellä näkyi myöskin olentoja, jotka
juoksentelivat ympäri aivan sekaisina, voimatta kuitenkaan pelastautua meidän
tykistömme tulelta. Koko hyökkäys-aluetta peittivät tummat pilkut. Neljännestunnin
kestäneen taistelun jälkeen, ensimäiset ranskalaiset lähtivät
perääntymään. Meikäläisten haudoista kiipesi ensin yksi, sitten kaksi, sitten
useampia, katsoivat hämillään ympäri joka puolelle ja juoksivat sitten
tiehensä takaisin päin. Sillä välin ranskalaisten asemilta vyöryi uusia
aaltoja. Mutta kun muutamat jo olivat alkaneet paeta, kiipesi haudoista
pian kaksikymmentä ja sitten useampia miehiä ja viimein koko joukkokunta,
lähtien perääntymään. Meidänkin väkemme kapusi nyt haudoistaan, voidakseen
ampua kunnolla. Koko ajan ranskalaiset upseerit koettivat viedä
miehiään uudestaan eteenpäin niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista,
ryhtyäkseen uudelleen taisteluun.
Turhaan, sillä yhä useammat pyrkivät etsimään pelastustaan
paosta. Siinä jäi useita maahan makaamaan, luulisin niitä olleen melkein
enemmän kuin hyökätessä kaatuneita.
Keskustassa ranskalaiset olivat päässeet noin viiden kymmenen
metrin päähän, eivätkä hyökänneet enää. Perääntymisen alettua vasemmalla
siivellä, keskustassakin muutamat menettivät rohkeutensa ja juoksivat
takaisin kuin säikähtäneet kanat. He jäivät melkein kaikki kentälle. Näin
kuusi miestä juoksemassa takaisinpäin. Pum! Raskas granati aivan heidän
vieressään. Kaikki on mennyt, savu hajoaa, nyt näkyy vain neljä. Pum!
Seuraava granati ja vain yksi jäi jälelle, ja luultavasti jalkaväki nipisti hänet.
Lopullisen todistuksen siitä, että hyökkäys oli torjuttu, antoi
seuraava seikka: yht'äkkiä kohosi ranskalaisten puolella neljä miestä, heilutti
käsiään ja juoksi meidän hautojamme kohti. Kaksi heistä kantoi pahasti
haavoittunutta. Äkkiä he pudottivat taakkansa ja juoksivat lisätyllä
vauhdilla edelleen. Luultavasti heidän toverinsa olivat ampuneet heitä
takaapäin. Tuskin nämä neljä olivat meidän haudoissamme, kun viisikymmentä
toisia ranskalaisia nousi heiluttamaan lakkejaan ja lähti juoksemaan meidän
puolellemme. Tästä toiset ranskalaiset suuttuivat, ja syytähän heidän oli
pelätäkin, että karkaaminen kävisi yleiseksi. Pum - neljä hyvästi tähdättyä
raskasta granatia putosi karkulaisten keskeen. Perääntyminen tuli nyt
yleiseksi. Puoli seitsemän pääasiallinen taistelu oli tauonnut. Myöhemmin nähtiin
vain yksityisten juoksevan tai konttaavan takaisin. Olin todellakin iloinen, että
sain olla näkemässä tämän kaiken. Ylhäältä käsinhän ei tämmöistä näe
lainkaan.

TOINEN OSASTO.
Taistelu-lentäjänä.

D:ssä kesäk. 24 p:nä 1915.
Eilen iltapäivällä armeijamme päällikkö, Baierin kruununprinssi,
tarkasti meidän lentokenttämme. Täällä on likipitäen kaikkea, mitä
lentokoneteknikamme on tähän asti saanut aikaan; kaksi lentäjä-osastoa ja yksi
taistelu-lentoeskaderi. Molemmat lentäjäosastot ovat tavanmukaiset ja varustetut
tavallisilla kaksitasoilla, meillä on vain yksi uutuus koneissa, kipinäsähkölennätin,
jonka avulla toimitetaan tykistön ammuttaminen. Taistelulentäjäin osasto on tuotu
tänne sen tähden että täällä lännessä on nykyisin eniten tehtävää. Siinä on
mitä ovelimpia laatikoita, esim. muuan suuri taistelukone, jossa on kaksi motoria,
tilaa kolmelle miehelle ja pomminheittokone, suunnaton vene. Sitä paitsi on
täällä toisia taistelukoneita, jotka ovat varustetut kuulairuiskuilla. Ne ovat
hiukan tavallista suurempia. Sitten on pieniä Fokker-yksitasoja, jotka
nekin ovat varustetut kuularuiskuilla, siis kaikkea, mitä voi itselleen toivoa.
Eskaderi on ollut lennossa vain yhden kerran, mutta koska ranskalaiset eivät
sen jälkeen ole tulleet tänne, niin tuntuu se joka tapauksessa synnyttäneen
heissä kauhua.
Kesäk. 30 p:nä.
Sadetta melkein joka päivä 22 päivästä alkaen. Tästä maamyyrän
elämästä alkaa saada jo kylläkseen.
Kesäkuun 14 päivästä lähtein on minullakin ollut taistelukone,
150 hevosvoimaisella motorilla varustettu kaksitaso. Kuljettaja istuu
etupuolella, tähystäjä takana ja hoitaa kuularuiskua, joka voi ampua sivuille
ja taaksepäin. Kun ranskalaiset koettavat taistelukoneilla estää meidän
ilmatähystystämme, niin meidän on nyt suojeltava osastomme tähystäjiä.
Kun toiset tekevät tykistölentoja j. n. e., silloin minäkin nousen ilmaan ja
lentelen ympäri heidän lähettyvillään, autan havaintojen tekemisessä ja suojelen
heitä vihollisen hyökkäyksiltä. Jos ranskalainen sitten pyrkii kurkkimaan heitä,
niin minä olen hänen kimpussaan kuin haukka, toisen meikäläisistä sillä aikaa
kaikessa rauhassa lentäessä edelleen ja hoitaessa tointaan. Sillä välin minä
karkoitan ranskalaisen, lentäen häntä vastaan ja ammuskellen häntä kelpo lailla
kuularuiskullani. Tavallisesti he silloin aina lähtevät tiehensä semmoisella
vauhdilla, että sitä on todellinen ilo katsella. Sillä tavalla olen ajanut
matkoihinsa niitä jo toista tusinaa.
Heinäk. 6 p:nä 1915.
Sunnuntai-aamuna minun onnistui ensimäinen kerta käydä taistelua siihen
asti, että saavutin voiton.
Tehtävänäni oli vihollisen lentokoneilta suojella luutnantti P:tä, jolla
oli tykistölento. Olimme juuri matkalla, kun näimme ranskalaisen yksitason
tulevan meitä vastaan korkeammalla. Kun alempana kulkevalla lentäjällä aina
on vähäisemmät menestymisen-mahdollisuudet, me väistyimme tieltä; hän ei
nähnyt meitä, vaan lensi edelleen meille päin. Olimme siitä hyvin iloiset, sillä
viime aikoina ranskalaiset ovat harvoin ja vastenmielisesti tulleet meidän
rintamamme takapuolelle. Mutta meidän alueellamme vastustaja ei
luikulennolla voi välttää hyökkäystä.
Heti kun hän oli sivuuttanut meidät, lähdimme ajamaan häntä takaa.
Hän lensi kuitenkin hyvin nopeasti, ja meiltä meni noin puoli tuntia hänen
saavuttamiseensa. Näyttää siltä, että hän huomasi meidät vasta jotakuinkin
myöhään. Aivan lähellä V:tä ryhdyimme ahdistamaan häntä, niin että minä koko
ajan koetin katkaista häneltä tietä. Onneksi me olimme sukkelammat kun hän, niin
että hän ei mutkilla eikä käännöksillään päässyt käsistämme. Niin pian kuin
olimme lähellä, tähystäjäni alkoi ampua häntä kuularuiskulla. Hän puolustautui
minkä taisi, mutta me olimme aina hyökkääjinä, hän koko ajan puolustautumassa
, me ylempänä ja nopeammat, hän alempana ja hitaampi, niin että hän
ei mitenkään voinut päästä meistä eroon. Kaikenlaisilla liikehtimisillä hän koetti
päästä meistä loitommalle, mikä kuitenkaan ei onnistunut, minä kun olin
koko ajan hänen niskassaan.
Se oli ihanaa leikkiä. Minä pysyttelin aina lähellä, niin että
tähystäjäni voi tyynesti tähdätä lähimmältä matkalta. Vastustajasta voi
helposti nähdä kaikki tyynni, melkein joka köyden. Keskimääräinen etäisyys
oli noin 100 metriä, mutta välistä pääsin aina 30 ja 40 metrin päähän, sillä
katsoen kummankin, lentokoneen suunnattomaan nopeuteen on tuloksen
toiveita olemassa vain kaikkein lähimmältä välimatkalta.
Koko taistelua kesti 20-25 minutia. Vastustajan jyrkistä
käännöksistä kuularuiskun oikuttelusta taikka uudestaan-lataamisesta syntyi
aina ammunnassa pieniä pausseja, niin että minä pääsin silloin aina
lähemmäksi. Meidän ylivoimaisuutemme osottautui yhä suuremmaksi.
Viimein minusta vastustaja ei tuntunut enää puolustautuvan, vaan melkein
kokonaan luopuneen toivosta päästä pakenemaan. Vähän ennen
syöksymistään vihollisen lentäjä teki kädellään niin kuvaavan liikkeen, kuin
olisi tahtonut sanoa: antakaa meidän olla, mehän olemme hävinneet ja
lähdemme pois. Mutta kukapa voi semmoisessa tapauksessa luottaa
vastustajaan ilmassa! Hän siirtyi sitten luikulentoon ja minä perästä.
Tähystäjäni antoi vielä 30-40 laukausta vastustajalle, jonka kone silloin
yht'äkkiä katosi näkyvistä.
Jotta emme jäisi hänestä eroon, minä laskeuduin jyrkässä
luikulennossa perästä, mutta äkkiä tähystäjäni huusi ääneen: »Hän putoaa, hän
putoaa!» ja löi riemuissaan minua olkapäähän. En ensin oikein uskonut sitä, kun
tuommoisella yksitasolla voi tehdä aivan jyrkkiä luikuja, jotka näyttävät
syöksyltä, ja katsoin sen vuoksi vielä hyvin ihmeissäni ympäri ilmassa, mutta
en voinut enää nähdä mitään.
Menin alas luikulennossa, ja mennessä W. kertoi, että kone äkkiä oli
mennyt nokalleen ja pudonnut pystysuoraan allamme olevaan metsään.
Laskeudumme 100 metriin ja kymmenen minutin ajan etsimme metsästä
pudonnutta konetta, mutta ei mitään näkynyt. Silloin päätimme laskeutua
maahan metsän vieressä olevalle niitylle. Joka puolelta virtasi sotamiehiä ja
siviliväkeä metsään. Sanoivat koneen pudonneen pystysuoraan hyvin korkealta,
menneen nurin kaksi kertaa ja hävinneen metsään. Tämän tiedon, joka tuotti
meille suurta iloa, vahvisti heti muuan polkupyöräilijä, joka jo oli käynyt siinä
paikassa, mihin kone oli pudonnut, ja joka sanoi sen molempien matkustajien
kuolleen. Menimme heti sinne. Matkalla ratsumestari W., joka vei meitä autossaan
paikalle, kertoi koko seudun ottaneen osaa taisteluun, vaikkakin vain maasta
käsin. Kaikki olivat olleet hyvin kovassa jännityksessä, etenkin kun suuren
korkeuden takia kukaan ei voinut sanoa, kumpi oli ranskalainen ja kumpi
saksalainen.
Paikalle, mihin kone oli pudonnut, oli jo kerääntynyt upseereita, lääkäreitä.
sotamiehiä j. n. e. Se oli pudonnut pystysuoraan 1.500 tai 1800 metrin
korkeudesta. Molemmat lentäjät olivat olleet sidotut kiinni, eivätkä sen tähden
olleet pudonneet ulos. Kone oli suurella voimalla syöksynyt puhki puihin ja oli
aivan runneltu, lentäjät tietysti kuolleet. Lääkärit, jotka heti olivat tarkastaneet
heidät, eivät voineet tehdä mitään. Äkillisen syöksymisen selittää kuljettajan
kuolema taikka kuolettava vamma. Kuljettajaan oli sattunut seitsemän
laukausta, tähystäjään kolme. Minä uskon varmasti, että molemmat kuolivat jo
ilmassa ollessaan. Löysimme heidän vaatteistaan hyvin tärkeitä papereita ja
muita tavaroita. Iltapäivällä lensimme tähystäjäni W. ja minä useitten
kunnianosoituslentojen jälkeen kylän ja tapahtumapaikan yli takaisin D:hen.
Seuraavana päivänä nuo kaksi lentäjää haudattiin M:n
kirkkomaahan sotilaallisin kunnianosotuksin. Eilen kävimme heidän
haudallaan. Se on kukilla peitetty, samoin onnettomuuspaikka, missä oli suuri
kukkavihko sinisissä vaikeissa ja punaisissa väreissä. Olin hyvin iloinen,
että W., tähystäjäni, sai rautaristin. Hän taisteli ja ampui erinomaisesti,
kaikkiaan ;80 laukausta, joista 27 oli sattunut vihollisen koneeseen.
Kirje heinäk. 16 p:ltä 1915.
... Isä kysyy, saako julkaista kertomustani sanomalehdissä. Reklaamintekoon
lehdissä en pane suurta arvoa, en myöskään usko, että kertomukseni tyyli ja
laajuus sopivat sanomalehdelle. Ihmisethän tahtovat tämmöisestä kerrottavan
paljon enemmän runollisesti ja kauhua herättävästi, tuskaa vavistuttavalla,
hermoja tärisyttävällä sielunjännityksellä, pilvenkorkuisin, alppien aina
taivaaseen pyrkivin riemuin tai taivaanrannan hattaran-tuoksuisessa sinessä.
Mutta jos niitten julkaiseminen tuottaa teille suurta iloa, niin minä en pane vastaan.
Elokuun 11 p:nä 1915.
Elokuun jo päivänä oli hyvin huono ilma, niin että palvelusvuorossa oleva upseeri
soitti kaupunkiin, että ei maksanut vaivaa lähteä lentokentälle. Minä siis
makasin ja hyvä olikin olla vuoteessani. Äkkiä sotilaspalvelijani herättää minut
sanoen meille tulleen englantilaisen vieraan. Minä ylös sängystä ja suoraan
akkunaan. Mutta englantilainen oli menossa rintamalle, niin että minulla ei ollut
mitään toivoa saavuttaa häntä, minkä vuoksi muutamia rumia sanoja syydettyäni
, kapusin takaisin sänkyyni
Tuskin olin päässyt jälleen makuulle ja kerinnyt vähän lämmitellä,
kun palvelijani tulee uudestaan huutaen: »Nyt englantilainen tuli takaisin.» ---
»No, jos mies on niin röyhkeä niin panenpa joka tapauksessa päälleni.»
Pesemättä kasvojani, yöpaitasillani, ilman damaskeja tuskin
pukeutuneena riennän moottoripyörälläni lentokentälle ja saavun juuri
ajoissa näkemään kuinka ne, (ei vain yksi, vaan neljä) huvittelevat itseään
heittelemällä pommeja meidän päällemme. Minä ylös koneeseeni semmoisena,
kuin olin, ja ajamaan heitä takaa. Mutta kun englantilaiset olivat hyvin
nopeat ja, heti pommit, heitettyään lähtivät lentämään kotiinsa, ei minun
onnistunut päästä ampumamatkan päähän. Hyvin alakuloisena käännyn takaisin
enkä ole uskoa silmiäni, sillä sillä aikaa on meitä käynyt tervehtämässä viisi
muuta lentokonetta.
Siis huolella lähimmän ranskalaisen yksitason kimppuun. Sain
hänestä oikein hyvän otteen, pusersinkin häntä alas aika lailla, mutta kun olin
niin lähellä, että luulisi hänen tekevän kuperkeikan milloin tahansa --kyllä
kiitos! -- kuularuiskuni teki tenän! Voi, kuinka minä raivostuin! Koetin korjata
vian heti ja pitelin raivoissani lukkokoneistoa sillä tavalla, että se patrona,
joka oli jäänyt puserruksiin, meni aivan säpäleiksi. Ei auttanut muu kuin
laskea maahan ja vaihtaa patroneja. Laskeutuessa näin toisen yksitasomme
olevan tulossa, ja iloitsin siitä, että ainakin hän hiukan kynisi englantilaisia. Kun
koneeseeni maassa pantiin uudet patronat, näin, kuinka luutnantti Immelmann
teki hyvin hienon hyökkäyksen eräästä englantilaista vastaan, joka heti lähti
tiehensä. minä nousin heti paikalla ilmaan avustamaan Immelmannia toisia
vastaan. Mutta nämä pakenivat, heti minut nähtyään, ja siinä nyt olin. Sillä välin
Immelmann oli pakoittanut englantilaisensa laskeutumaan maahan. hän oli
ampunut häneltä vasemman kyynärpään puhki.
Immelmannilla on ollut oikein hyvä onni. Kaksi päivää ennen minä
olin koulinnut hänet Fokker-koneeseen, s. o. lensin hänen kanssaan ja annoin
hänenkin ohjata. Edellisenä päivänä hän oli lentänyt yksinään ensimäisen
kerran ja osasi vaivoin laskeutua maahan. Hän ei ollut vielä koskaan lentänyt
vihollista vastaan, eikä ampunut, mutta siitä huolimatta hän hoiti asiansa
hyvin.
Elok. 23 p:nä 1915.
Illalla elokuun 19 päivänä minulla taas oli onni. Lennän enimmäkseen
iltaisin ajaakseni pois ranskalaisia heidän tykistö-lennostaan, ja sinä iltana oli
niitä liikkeellä jokseenkin monta. Ensin sain kynsiini erään englantilaisen Bristolkaksitason
, joka ensin näkyi pitävän minua ranskalaisena, ja aivan viattomasti
tuli minua vastaan, mitä vastustajat yleensä eivät tee. Mutta huomattuaan
minun ampuvan, hän mahdollisimman pian teki täys-käännöksen. Minä lähdin
perästä ja annoin hänelle vielä lisää turkkiin. Tällöin varmaan sattui joko
häneen taikka koneeseensa, sillä äkkiä motori pysähtyi ja hän katosi syvyyteen.
Kun taistelu tapahtui asemien päällä, hänen onnistui ikävä kyllä laskea
maahan kotiinsa. Meikäläisten tykkimiesten lausunnon mukaan hän laskeutui
vihollisen tykistö-asemien edustalle. Hän on toinen, josta varmasti voin sanoa,
että olen häneen osannut ja pakoittanut laskeutumaan. Hän ei laskeutunut
sen tähden, että olisi ollut pelkuri, vaan koska häneen oli sattunut.
Samana iltana ahdistin kahta muuta ja molemmat lähtivät
luikulentoon. En voi kuitenkaan sanoa, olinko todella osannut niihin, kun
taistelut tapahtuivat ranskalaisten linjojen takana.
Elok. 29 p:nä 1915.
Toissa päivänä lensin Fokkerini ... osastoon, missä nyt eräs aliluutnantti
saa lentää sillä. Minä saan uuden, vahvemman koneen, jossa on 160
hevosvoimainen motori. - Eilen sain jälleen tilaisuuden näyttää uimataitoani.
Ravintolamme ohi juoksee kanava, joka on noin 25 metrin levyinen ja puolen
kolmatta syvyinen.
Käy tarina, että siinä pitäisi olla kalojakin, ja sen johdosta luonnollisesti
puolet väestä on siinä ongella. En ole vielä tähän asti nähnyt, että kukaan
olisi saanut mitään. Ravintolamme edessä on matala laituri, mihin veneet
purkavat lastiaan. Eilen päivällisen jälkeen seisoessani T:n kanssa ravintolan ovella
näen noin 15 vuotiaan ranskalaisen pojan kapuavan aitauksen yli ongenvapa kädessä
ja pulskahtavan veteen. Hyppään. sinne katsomaan, niitä hänellä on mielessä, mutta
häntä ei enää näkynyt. Kun en voinut otaksua hänen harjoittelevan sukellustaitoa,
ei ollut paljon aikaa miettimiseen, vaan suin päin veteen. Se tapahtui niin äkkiä,
että T. näki vain toisen koipeni häviävän eikä lainkaan tiennyt, mistä oli kysymys.
Kohosin jälleen pinnalle, mutta yhä yksinäni. Silloin huomasin vähän matkan päässä
ilmarakkuloita ja niitten alla pulikoivan olennon. Uin siis sinne, sukelsin, sain hänet
kiinni ja kohosin jälleen pinnalle.
Sillä välin myöskin T. ja autonkuljettaja olivat tulleet sinne. T. luuli
minunkin olevan hukuttamassa itseäni ja oli jo valmiina hyppäämään perästä.
Viimein T. otti minut ja pojan veneeseen. Tullessamme maihin, pojan äiti juoksi
vastaan ja kiitteli suunnattomalla sanatulvalla. Muukin väestö toimeenpani minulle
suosionosotuksia. Lienen ollut hauskan näköinen, kun olin hypännyt veteen
täydessä univormussa, ja seisoin siinä nyt märkänä kuin uitettu koira.
Syysk. 18 p:nä 1915.
Tänään kävin pojan vanhempien luona, jotka ovat hyvin kiitolliset. Poika oli
saanut pyörtymyskohtauksen jyrkällä laiturilla ja siitä syystä pudonnut
kanavaan. Nuo kelpo ihmiset sanoivat koettavansa hankkia minulle
ranskalaisen kunnialegionan merkin. Olisipa se lystillistä!
Viime aikoina olen aina iltaisin lentänyt rintamalle yhdessä
luutnantti Immelmannin kanssa ajelemaan ranskalaisia. Kun he säännöllisesti
esiintyvät 8-10 koneen joukoissa, on siinä meille molemmille työtä kylliksi.
Lauantaina meidän onnistui pakoittaa suuri ranskalainen taistelukone
väliimme ja ahdistaa sitä niin, että se tuskin enää tiesi, niitä teki. Vain
kiireellä pakenemisella alaspäin se pääsi meidän kynsistämme.
Tämän pienen välikohtauksen ranskalaiset kuitenkin olivat
panneet hyvin pahakseen. Seuraavana iltana jälleen kaikessa rauhassa
yhdyttyämme lähteäksemme ajojahdillemme. hämmästykseksemme
huomasimme vihollisen olevan liikkeellä tavattoman lukuisana. Yht'äkkiä
heidät valtaa suuruudenhulluus ja hyökkäävät minua vastaan eräällä uusimallisella
kaksitasolla, joka liikehtii tavattoman nopeasti. He menivät joka
tapauksessa ilmeisesti hyvin hämilleen, kun me emme ainoastaan antaneet
heidän kaikessa rauhassa hyökätä, vaan päinvastoin iloitsimme siitä, että
vihdoinkin tapasimme jonkun, joka ei heti turvautunut jäniksen konsteihin .
Muutamien hyödyttömien hyökkäysten jälkeen he perääntyivät; me tietysti
perästä, saimme kynsiimme kumpikin yhden ja pakoitimme sen luikulentoon.
Kun jo oli melkoisen myöhäinen, tyydyimme tähän saavutukseen ja
lensimme yhdessä kotiin. Katsoessani taakseni, huomaan kaksi konetta, jotka
risteilevät rintaman takana. Kun ampumahaudoissa olevat miehet nyt saattoivat
luulla meidän pakenevan, annoin merkin Immelmannille, että tekisimme vielä pari
pyörähdystä näyttääksemme, että me emme olleet tulleet lyödyiksi. Mutta
Immelmann käsitti minut väärin ja alkoi ahdistaa toista ranskalaista, joka
kuitenkaan ei antautunut taisteluun, vaan piti parempana paeta.
Sillä aikaa toinen ranskalainen aikoi takaapäin hyökätä Immelmannin
niskaan. Nyt piti minunkin kääntyä takaisin auttamaan Immelmannia, joka ei
voinut nähdä hyökkäävää ranskalaista. Huomattuaan minun tulevan,
ranskalainen kääntyi minua vastaan. Minä pippuroin häntä, kunnes hän alkoi
tuntea olonsa tukalaksi ja teki täyskäännöksen. Se oli hänen suurin virheensä. Sillä
tavalla hän päästi minut niskaansa, mikä minun kannaltani on kaikkein
toivottavinta. Kun nyt kerran olin iskenyt kiinni ja olin jotakuinkin lähellä,
noin 50 metrin päässä. niin ei kestänyt kauan, kun olin saanut häneen
sattumaan. Varmaankin haavoitin häntä kuolettavasti: hän ojensi äkkiä
molemmat kätensä ilmaan, ja kone putosi pystysuoraan alas. Näin hänen
putoavan maahan asti. mennen matkalla ympäri useita kertoja ja pudoten 400
metrin päähän meidän juoksuhautojemme eteen.
Alhaalla kaikki olivat hyvin iloisia taistelusta, ja varmaksi on todettu,
että kone on kokonaan särkynyt ja molemmat matkustajat kuolleet. myöskin
Immelmann näki hänen syöksyvän ja oli hyvin iloinen voitostamme.
M:ssä syysk. 23 p:nä 1915.
Aivan äkkiä sunnuntai-iltana sain sähkösanoman, että minut on siirretty
uuteen paikkaan. Täällä ei ole ainoatakaan konetta minulla, niin että toistaiseksi ei
minulla ole mitään tehtävää.
M:ssä syysk. 27 p:nä 1915.
Sattumalta kävellessäni kadulla ja lukiessani viimeisiä sähkösanomia
huomaan oman nimeni päivän tiedonannossa.
Tämä tapahtui täällä oloni kolmantena päivänä. Kun koneeni eivät
vielä olleet saapuneet, niin kapteeni oli toistaiseksi uskonut minulle Fokkerin,
ja piti minun sinä päivänä kello yhdeksältä olla valmiina lähtemään, kun toiset
lentäjät suojelisivat eräässä läheisessä linnassa aamiaista syövää keisaria
pommihyökkäykseltä.
Kun minun vielä kerran piti koetella konettani, lähdin lentoon jo
neljännestä vajaa yhdeksän. Oltuani ilmassa tuskin kolmea tai neljää minutia,
näen räjähdyspilviä ja kohta sen jälkeen ei yhden vaan kolmen tai neljän
vihollisen koneen suuntaavan kulkunsa M:ää kohti. Kohoan kiiruusti
ylemmäksi, päästäkseni yhtä korkealle kuin vihollisen lentäjät. Ainahan se
tietysti vei jonkun aikaa, ja sillä välin vastustajat olivat päässeet M:n päälle ja
laskivat pommejaan asemalle. Onneksi ne eivät sattuneet mihinkään. Heitettyään
pomminsa, he lensivät (niitä oli sillä välin tullut lisää, niin että laskin niitä
olevan kaikkiaan kymmenen) takaisin kotiin päin.
Nyt tulin vähitellen yhtä korkealle kuin viholliselta olivat ja menin
niitä lähemmäksi. Silloin yksi raskaista kaksitasoista, jotka ilmeisesti vartioivat
toisten turvallisuutta, huomasi minut ja kävi ahdistamaan ylhäältä päin.
Mutta ylöspäin ei voi oikein. taikka, paremmin sanoen, ei ollenkaan ampua.
Vaihdoin vastustajani kanssa pari laukausta ja väistyin sitten syrjään. Siihen
ranskalainen tyytyi ja lensi pois toisten kanssa. Minä käännyin heti ympäri
eskaderin perään ja, kun olin nopeampi, onnistuin pian pääsemään
ampumamatkan päähän syvimmällä olevaan viholliseen. Mutta en ampunut heti,
jotta en olisi ennenaikojaan herättänyt toisten huomiota.
Vasta sadan metrin päässä ollessani rupesin ampumaan. Silloin
toinen heittäytyi hieman herkkämieliseksi ja koetti päästä tiehensä. Mutta minä
riipuin hänen perässään ja laskettelin koko ajan takaapäin hyvin tähdättyjä
laukauksia. Huoleni kohdistui nyt vain siihen, että toiset kuulisivat ampumiseni
ja tulisivat toverinsa avuksi. Minun piti siis olla nopea liikkeissäni. Että minulla
oli menestystä, sen huomasin siitä, että ranskalainen viimein lähti
luikulentoon, päästäkseen sillä tavalla karkuun. Laskeuduimme viimein
kumpikin 2,500:sta 1,200 metriin. Minä ammuskelin häntä koko ajan selkään, niin
hyvin kuin taisin. Sillä välin kaksi hänen tovereistaan oli kuitenkin siksi
ystävällisiä, että lähettivät minulle muutamia tervehdyksiä. Se ei ole mitään
erikoisen hauskaa, ja minun suhteeni tuli lisäksi, että harhailin ilman karttaa
minulle aivan uudessa seudussa enkä enää tiennyt, missä olin. Vastustajani
mennessä yhä alemmaksi ja hänen toveriensakin tullessa lähemmäksi, olin viimein
pakoitettu otaksumaan, että olin vihollisen linjojen sisäpuolella. Keskeytin sen
vuoksi taistelun ja olin suuremman nopeuteni takia pian jälleen yksinäni, ja
ranskalaisetkin jättivät minut kokonaan rauhaan.
Nyt minun piti etsiä tie takaisin. Lensin siis suoraan pohjoista kohti ja
tulin pian M:n seuduille, jonka paikan tunsin sotakoulusta. Tullessani takaisin, tiesin
siis vain sen, minkä olen kertonut. Saatoin ilmoittaa ainoastaan taistelun, en voittoa.
Kartan avulla pääsin selville, että olin ollut P. á M:n luona.
Iltapäivällä tulivat sitten raportit ensimäisiltä linjoilta:
jalkaväkivartijat olivat ... kohdalla nähneet kaksitason »kelluvan» alas. Tykistö
ilmoitti tarkemmin: minun ampumani kaksitaso oli vihollisen piikkilankaaitauksen
takana, kuljettaja oli joko ruumiina taikka pahasti haavoitettuna
laahattu lähimpään juoksuhautaan. Meidän tykistömme oli sitten ampunut
ja tuhonnut koneen.
Otaksun tapauksen olleen tämmöisen: Taistelussa haavoitin
vaarallisesti kuljettajaa, hän koetti sitten luikulcnnolla päästä maahan ja jos
mahdollista omien linjojensa sisäpuolelle. Juuri ennen maahan pääsyään hän
menetti tajunsa taikka kykynsä hoitaa konettaan ja »kellui» sitten alas, s. o.
syöksyi maahan. Se oli neljäs.
Lokak. 17 p:nä 1915.
Ammuin eilen, lokakuun 16 päivänä, maahan ranskalaisen Voisinkaksitason
P:n lähellä.
R:ssä marrask. 12 p. 1915.
Lokakuun 30 päivänä teimme hyökkäyksen T:n luona. Vihollisen ilmatähystys
piti kokonaan estää, mikä tehtävä juuri sinä päivänä oIi hyvin vaikea. Pilvet
1,500 metrin korkealla, muutamin paikoin puhki. Ranskalaiset ajelivat koko ajan
1,400 metrin korkeudessa rintamansa takana. Hyökkäsin pilvien läpi kahta vastaan.
Ensimäinen pääsi karkuun. Toista pääsin huomaamatta sadan metrin päähän.
Mies lähti pakoon, mutta se ei auttanut, olin paljon nopeampi. Lasketin 500
laukausta, ennenkuin hän putosi. Olin hänestä vain kolmen ja viiden metrin
päässä. Hän ei tahtonut pudota. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin olisimme
törmänneet yhteen, riuhtasin koneeni vasemmalle. Vastustaja kaatui oikealle. En
sitten enää nähnyt hänestä mitään. Jouduin itse ikävään kaarrokseen. Kaksi
Farmania ajoi minua takaa, ollessani vain 1000 metrin korkeudessa ja vihollisen
linjan takana. Tykistö ampui, mutta koko ajan liian korkealle. Pääsin kotiin, ilman
että minuun oli sattunut. Vihollisen kone syöksyi maahan omille linjoilleen. Sen
tähteet ovat parin sadan metrin päässä meidän linjoistamme ja näkyvät selvästi,
varsinkin pystyssä oleva siipi. Hyökkäys minun puoleltani oli röyhkeä, mutta tällä
päivällä oli suuri sotilaallinen merkitys: ranskalaiset eivät enää tulleet niin lähelle
rintamaamme.
D:ssä jouluk. 12 p:nä 1915.
Olen nyt palannut vanhaan tunnettuun D:hen. Kaupungissa on kaikki
ennallaan. Kapteeni oli erikoisen iloinen saadessaan eilen jättää minulle
pelastusmitalin ja vastaanottaa minut niin hyvillä enteillä.
D:ssä jouluk. 31 p:nä 1915.
Viettänyt joulun hyvin hauskasti ja iloisesti. Jouluaattona oli ensin
juhla miehistölle joulun varalle koristetussa lentokonesuojuksessa. Miehet saivat
suuren määrän joululahjoja. Lentotaisteluosaston hallitus oli joka miehelle
lähettänyt paketin, jossa oli kaikenmoisia tavaroita. Sitä paitsi oli kaksi Kölnissä
ja Hampurissa lomalla olevaa upseeria pitänyt hyvää huolta. Illalla oli meilläkin
ravintolassa pikku joululahjojen-jako, niissä jaettiin samalla kunniamerkkejä.
Minua varten oli muiden muassa hyvin kaunis hopeapokali. Sen oli minulle
teettänyt armeijan lentolaitoksen päällikkö, ollen se varustettu kirjoituksella:
Ilmataistelujen voittajalle. Immelmann sai samanaisen.
Toissa päivänä olin tekemisissä oikein sitkeän miehen kanssa, joka puolustihe
urhoollisesti. Minä olin kuitenkin ylivoimainen ja pakoitin hänet heti siirtymään
puolustukseen. Silloin hän koetti pelastautua kaarteluilla j. n. e., ja tuon
tuostakin myös pääsemällä kiinni heikkoon puoleeni. Se tosin ei hänelle
onnistunut, mutta toiselta puolen ei minunkaan onnistunut kuolettavasti
haavoittaa kuljettajaa. Vain sen verran voitin, että koko ajan puristin hänen
konettaan alaspäin. Olimme alottaneet 2,600 metrin korkeudessa ja hetken
kuluttua hän oli 1,000 metrin korkeudessa. Me raivosimme koko ajan toistemme
ympärillä. Kun j o sitä ennen olin ammuskellut kahta muuta, ei minulla ollut
paljon patroneja käytettävänä. Se oli toisen pelastus. Viimein hän ei enää
voinut puolustautua, kun sain kuolettavasti haavoitetuksi tähystäjän. Nyt
olisi ollut verraten vaaratonta pudottaa hänet alas, mutta noin 800 metrin
korkeudessa ollessani minulla ei enää ollut jälellä yhtään patronaa.
Silloin viimeinkin toinen Fokker (Immelmann) tuli apuun, ja taistelu alkoi
uudelleen. Meidän onnistuu pusertaa hänet 100 metriin, odotamme hänen jo
laskeutuvan maahan, mutta hän lentää yhä edelleen edes-takaisin kuin
mielipuoli, ja me molemmat perästä. Aijoin estää häntä lentämästä edelleen
koettamalla lentää häntä vastaan, mutta silloin motorini pysähtyi ja minun täytyi
mennä maahan. Kerkiän nähdä vain, kuinka vastustaja häviää lähimpien puiden
taakse, otaksun hänen laskeutuvan sinne, olen iloinen, asestaudun valaistuspistolilla
(muuta minulla ei ollut) ja ratsastan sinne hevosella ottaakseni
miehen vangiksi. Kyllä, kiitoksia! Hän oli lentänyt eteenpäin. Kuulustelin
kaikkialta, telefonoin, mitään lähempiä tietoja ei ollut saatavissa.
Iltasella vihdoin tuli ilmoitus, että englantilainen tosiaan oli lentänyt
kotiinsa sadan metrin korkeudessa yli meidän juoksuhautojemme. Oivallisesti
tehty! Sitä ei tee kuka tahansa. Immelmann ei ollut voinut ampua enää sen
tähden, että hänen latauskoneistonsa oli mennyt epäkuntoon.
Tammik. 8 p:nä 1916.
Aamulla tammikuun 5 päivänä ajoin takaa kahta englantilaista,
saavutin heidät H.-L:n luona ja hyökkäsin lähimpänä olleen kimppuun. Toinen ei
tunnu nähneen minua, joka tapauksessa hän kiiti tiehensä.
Taistelu oli verrattain lyhyt. Minä hyökkäsin, hän puolustautui, minun
laukaukseni sattuivat, hänen eivät. Hän oli taistelun kuluessa laskeutunut
jokseenkin syvälle, alkoi viimein viittoa ja laittautui laskeutumaan maahan. Minä
jäin kuitenkin hänen luokseen, jotta hänen päähänsä ei pistäisi yrittää
»smiitata». Aina H:n lähelle hän laskeutui: kone meni siinä palasiksi. Näin
kuljettajan hyppäävän ulos ja kaatuvan koneen viereen. Kiiruusti laskeuduin
heidän lähelleen ja tapasin koneen jo lähellä olevan kylän asukkaitten
ympäröimänä.
Englantilaiset, joitten kanssa keskustelin, olivat kumpikin
haavoittuneet, tähystäjä vaarallisesti, kuljettaja lievästi. Viimemainittu puhui
saksaa, ja me juttelimme sen aikaa, kun toista vietiin pois. Hän oli hyvin
pahoillaan siitä, että oli mennyt kumoon. Olin ampunut rikki hänen
sivuperäsimensä. Eilen kävin tapaamassa tähystäjää (kuljettaja oli sillä välin
viety vankileiriin) sairaalassa ja annoin hänelle englantilaisia kirjoja ja valokuvia
hänen koneestaan. Hän oli niistä hyvin iloinen. Minut hän tunsi nimeltä.
Tammikuun 5 päivänä lensin päivällä vielä kerran pitkin rintamaa, mutta
kaikki oli rauhallista. Tulin maahan ja menin toisten kanssa kaupunkiin
syömään, kun taivas meni jälleen pilveen. Ajatelkaas, miten huono onnil Olin
juuri kerinnyt päästä kaupunkiin, kun lähestyy vihollisen eskaderi, jossa on
kymmenen konetta. Ajan mitä hurjimmalla vauhdilla takaisin lentokentälle,
missä vihollinen juuri nakkelee pommejaan. Kaikki montörit olivat
turvallisuushuoneissa. Kiljuin, kuin olisi ollut puukko kurkussani, ja viimein
eräs tuli ulos. Minun täytyi ottaa 80 hevosvoimainen kone, kun Immelmann,
joka oli jäänyt lentokentälle, jo oli ottanut minun 160 hevosvoimaiseni.
Mutta 80 hevosvoimaisella minä en enää saavuttanut vihollista. Muuan
viholliskone maleksi hiukan toisten jäljessä. Sitä jo eräs toinen Fokker ahdisti
ja minä kiiruhdin avuksi, kun en kuitenkaan voinut saavuttaa toisiakaan.
Huomatessaan meidän molempien tanssivan ympärillään, englantilainen
luopui leikistä ja laskeutui maahan niin pian kuin kerkisi V:n luona. Me
molemmat heti viereen. Englantilainen oli veneessään yksinään. Hänellä
olivat jäljellä kaikki raskaat pomminsa, ei ollut itse haavoittunut ja oli
laskeutunut vain siitä syystä, että pelkäsi meitä.
Tammik. 15 p:nä 1916.
Tapahtumat ovat nyt seuranneet toisiaan niin rivakasti, että en ole
joutunut kirjoittamaan. Illalla tammikuun 11 päivänä meillä oli pieni juhla, joka
piti minut hereillä tavallista myöhempään. Seuraavana aamuna ei oikein haluttanut
nousta makuulta. Mutta kun ilma oli kaunis, tallustelin lentokentälle, nousin
ilmaan noin kello 9 ja lensin Lilleen väijymään siellä.
Alussa onni ei suosinut minua, vaan lentelin ympäri tunnin ajan,
huomaamatta mitään. Viimein näin räjähdyspilviä Ypernin kohdalla. Lensin
niin pitkälle, että saatoin nähdä meren, mutta ikävä kyllä en enää löytänyt
konetta, jota oli ammuskeltu. Paluumatkalla näin Lillen länsipuolella kahden
englantilaisen tulevan yli linjojen, ja kävin heti ahdistamaan niistä toista.
Siitäpä hän kuitenkaan ei näkynyt huolivan, vaan teki heti täys-käännöksen ja
lensi takaisin. Sain hänet kiinni aivan rintamalla. Siellä tervehdimme toisiamme
molemmin puolin kuularuiskuilla, minkä jälkeen hän katsoi parhaaksi heti
laskeutua.
Päästin hänet menemään, saavuttaakseni, jos mahdollista, hänen
toverinsa ja tehdäkseni hänelle tähystelemisen meidän puolellamme hieman
happameksi. Koneeni nopeuden vuoksi pääsin vähitellen häntä yhä lähemmäksi,
hänen lentäessään itään päin Lillen pohjoispuolella. Ollessani hänestä noin neljän tai
viiden sadan metrin päässä, hän yht'äkkiä tuntui nähneen kyllikseen, sillä hän lensi
(taikka aikoi lentää) takaisin länteen. Silloin sain hänet kiinni. Lensin aivan
levollisesti hänen perästään, kunnes olin kyllin lähellä . Englantilainen näytti
tuntevan leikin, sillä hänkin antoi minun tulla lähemmäksi, ampumatta. Vasta
minun alotettuani, hänkin alkoi. Lensin aivan hänen takanaan ja saatoin tähdätä
hyvin tyynesti ja hyvästi, vallankin kun vastustaja oli aivan suoraan edessäni.
Hän vaihtoi patronavöitään kahdesti. Äkkiä, ei pitkänkään ajan kuluttua,
vihollisen kone laskeutui aivan kuin syöksymällä. Käsitin, että kuljettajaan oli
sattunut. Noin 800 metrin korkeudessa, minun seuratessani perästä, kone
hetkeksi jälleen pääsi asentoon, mutta putosi sitten melkein pystysuoraan. Hän
syöksyi M:n kylän erääseen puutarhaan S:n koillispuolella. Kun maaperä siellä
oli hyvin huono, minä lensin Lilleen lentäjäosastoon. Ilmoitin puhelimessa
kaksintaisteluni ja sain hämmästyksekseni kuulla, että Immelmann juuri samalla
hetkellä oli ampunut maahan erään englantilaisen P:n luona. Minä purskahdin
nauramaan.
Mutta suurin yllätys tuli iltasella. Olimme juuri syömässä, kun minut
kutsuttiin puhelimeen. Langan toisessa päässä seisoi sotalentopäällikön adjutantti
ja onnitteli minua sen johdosta, että olin saanut Pour le Mérite-merkin. Luulin
hänen laskevan leikkiä. Mutta hän ilmoitti minulle, että Hänen Majesteettinsa
sähköteitse oli Immelmannille ja niinulle suonut mainitun kunniamerkin.
Hämmästykseni ja iloni olivat yhtä suuret. Menin sitten sisään, en sanonut
mitään, vaan lähetin kapteeni K:n puhelimeen. Palattuaan hän ilmoitti uutisen
toisille. Ensin yleinen hämmästys, sitten suuri riemu. Vielä samana iltana
saapui useita onnitteluja, ja seuraavana, tammikuun 13, päivänä, en saanut
tehdyksi muuta kuin ottaa vastaan onnitteluja. Kaikki ihmiset olivat aivan
suunniltaan ilosta. Eräs vanha kenraali päästi minut eroon vain sitten, kun
lupasin käydä häntä tapaamassa. Kaikkialta saapui onnitteluja sähköteitse ja
puhelimella. Baierin kuningas, joka sattumalta oli käymässä Baierin
kruununprinssin luona Lillessä, kutsui meidät luokseen päivällisille jo
tammikuun 14 päivänä.
Mutta sitten tuli hienoin asia. Tammikuun 14 päivän aamuna oli
hyvä lento-ilma. Minä siis läksin kello yhdeksän aamulla, kuten tavallista,
katselemaan tuttaviani ranskalaisten puolelta. Kun Lillen luona meni pilveen,
suuntasin ajometsästykseni Arras'in eteläpuolelle. Tuskin olen lentänyt tuntiakaan,
kun näen räjähdyspilviä P:n luona. Lentäessäni sinne, englantilainen näytti äkänneen
minut, sillä hän lensi takaisin. Mutta pian minä hänet saavutin.
Huomattuaan minun käyvän ahdistamaan, hän teki äkillisen
käännöksen minua kohti ja samalla hyökkäsi. Nyt alkoi minun tähän asti vaikein
taisteluni. Englantilainen koetti koko ajan päästä selkään, ja minä päinvastoin.
Tanssimme niin iloisesti toistemme ympärillä. Muistettuani kokemukseni joulukuun
28 päivältä, jolloin olin ampunut loppuun kaikki laukaukseni, ammuin nyt ainoastaan
silloin, kun voin hyvästi tähdätä. Siitä johtui, että lensimme toistemme ympäri
useita minuteja, minun ampumatta lainkaan. Minustahan tämä pyöriminen oli
yhdentekevä, kun olimme oman alueemme kohdalla. Ajattelin: kerranhan hänen
täytyy lähteä suoraa tietä kotiaan kohti. Hän koettikin lennossa huomaamatta
vetäytyä omille linjoilleen, jotka eivät olleet kovin kaukana. Tällöin minun onnistui
kerran saada hänestä hyvä ote ja ampua rikki hänen motorinsa. Sen huomasin
siitä, että hän tämän hyökkäyksen jälkeen pyrki pääsemään englantilaisten
asemille tasaisessa luikulennossa, laahaten perästään kaasuksi muuttuneesta
öljystä muodostunutta paksua häntää. Luikulennossa hän oli päässyt sangen
pitkälle alas. Minun täytyi siis, huolimatta hänen rikkiammutusta
motoristaan, hyökätä vielä kerran häntä vastaan. Ollessamme sadan ja kahden
sadan metrin välillä korkeudessa, aivan lähellä meikäläisten juoksuhautoja niillä
saavutin hänet ja ammuin häntä lyhyeltä matkalta molemmilla kuularuiskuillani
(Minunhan ei enää tarvinnut säästää ampumavaroja.) Siinä
silmänräpäyksessä, kun olin aivan saanut hänet kiinni, olimme suoraan
juoksuhautojemme päällä. Minä käänsin sitten ja lensin takaisin. Mihin toinen
kone oli joutunut, en voinut saada selville, kun itseni piti jouduttautua pois
ampumahautojen tulesta. Lensin takaisin, ja kun minulla ei ollut paljon bentsiniä
jälellä, laskeuduin maahan F:n kylän lähelle.
Siellä divisionan esikunta otti minut hyvin ystävällisesti vastaan,
ja suureksi ilokseni sain kuulla heti, kuinka englantilaisen oli käynyt.
Vihollisen kone oli heti minua poistuttuani laskeutunut englantilaisten asemille.
Juoksuhaudat ovat tällä kohden tuskin sadan metrin päässä toisistaan. Toinen
matkustajista, nähtävästi kuljettaja. oli hypännyt ulos puolittain tuhotusta
koneesta ja juossut englantilaisten juoksuhautaan. Hän tuntuu pelastuneen,
vaikka jalkaväkemme ampui häntä. Vihollisen konetta ammuskeli tykistömme.
Yksi ensimmäisistä laukauksista oli sattunut aivan paikalleen. niin että kone oli
heti syttynyt tuleen. Toinen lentäjistä, luultavasti tähystäjä, joka oli joko
kuollut taikka pahasti haavoittunut, paloi koneessa, josta jäi jäljelle vain paljas
luuranko.
Kun mekanikkoni saapuivat vasta hyvin myöhään, ja minun piti
olla Baierin kuninkaan luona jo puoli kuusi, lähdin divisionan autolla ja sieltä
heti Lilleen. Kuningas ja kruununprinssi keskustelivat kauan kanssani, erittäin
huvitti heitä, että jo olin pudottanut yhden lisää.
Palattuamme jälleen kotiin, mitalin toinen puoli näyttäytyi. Kaikki
onnittelivat, joka paikkaan kutsuttiin käymään ja kaikkialla kyseltiin yhtä ja
samaa. Saan kai pian kantaa selässäni painettua korttia, jossa on
kysymykset vastauksineen. Yhdeksännestä voitostani olen erityisen iloinen, kun se
tuli niin nopeana vastauksena Pour le Mérite-merkkiin.
S:ssä maalisk. 16 p:nä 1916.
Olen ollut täällä S:ssä maaliskuun 11 päivästä lähtien. Kun
rintama Verdunin luona joka paikassa työnnettiin eteenpäin, jäimme me liian
kauas taakse. Ei nähnyt enää vihollisen lentäjiä rintamalla, raportit joutuivat
perille liian myöhään, niin että kukaan ei kerinnyt ajoissa paikoilleen. Sen
vuoksi minä pyysin luvan saada järjestää lento-aseman lähemmäksi rintamaa.
Etsin erinomaisen niityn. Olen aivan itsenäinen, käytettävänäni henkilö- ja
kuorma-auto, aliupseeri ja viisitoista miestä. Olemme niin lähellä rintamaa, että
voimme nähdä jokaisen vihollisen lentäjän, joka tulee sille.
Ensimäisinä päivinä oli paljon kävijöitä. Maaliskuun 12 päivänä oli
hyvä lento-ilma. Silloin oli paljon tehtävää. Nousin lentoon yhdentoista ajoissa
ajamaan pois paria Farman-kaksitasoa, jotka risteilivät Le mort hommen
yläpuolella. Päästyäni paikalle, niitä jo oli neljä. Odotin suotuisaa tilaisuutta,
kunnes kaksi niistä tuli meidän rintamamme päälle, ja hyökkäsin heti
ylempänä olevan kimppuun. Nyt alkoi hauska ammunta. Molemmat
ranskalaiset pysyttelivät yhdessä kuin piki ja terva, mutta minä en päästänyt
sitä, jota kerran oli käynyt ahdistamaan, vaan lensin aina hänen perästään,
kun toinen taas ranskalainen puolestaan koko ajan koetti pysytellä minun
takanani. Se oli aivan kuin kissa ja hiiri olisivat leikitellee keskenään. Se, jota
minä tähtäsin, kiemurteli kuin ankerias päästäkseen karkuun.
Viimein olimme painuneet viiteen sataan metriin. Sain hänestä
hyvän otteen takaapäin. Lensin aivan lähelle, ihmettelin, miksi hän ei enää
tehnyt kaarroksia, ja olin juuri antamaisillani hänenne loppu-iskun, kun
molemmat kuularuiskut tekivät yht’aikaa tenän. Taistleun tuoksinnassa olin
painanut liian kovasti nappia, niin että se oli jäänyt puserruksiin. Kun toinen
ranskalainen nyt rupesi tähtäämään minua, läksin matkoihini, minkä vain
kerkesin. Viimeinen taistelu tapahtui meidän asemiemme yläpuolella. Kuten
raporteista saatoin päättää, toinen ranskalainen oli saanut tarpeekseen. Hän
pääsi luikulennossa nipin napin Maasin toiselle rannalle ja laskeutui maahan
M:n itäpuolella, taikka putosi kuten toiset sanovat. Minä uskon enemmän
edelliseen kertomukseen, mutta luultavasti se ei ollut mikään kunnollinen
laskeutuminen, vaan kone kai teki haaksirikon. Luutnantti R:ltä sain sitten
kuulla, että sekä kone että auto, joka pyrki apuun, oli ammuttu tuleen, ja
luutnantti B:ltä ... jääkärirykmentistä, kuulin lähemmät asianhaarat.
Laskeuduttuaan, toinen lentäjistä juoksi läheiseen kylään, palasi heti takaisin
paarien kanssa ja kantoi pois toverinsa.
Asia tuntuu siis olleen tällä tavalla: Olin haavoittanut kuljettajan
vaarallisesti, tämän onnistui nipin napin päästä kylässä maahan, hänet kannettiin
pois, ja koneen tuhosi tykistömme. Seuraavana, 13, päivänä oli ilmassa taas koko
joukko toimitettavaa. Varhain aamulla tulin huomanneeksi, kuinka Douaumontlinnakkeen
yläpuolella eräs »avion de chasse» ahdisti saksalaista lentokonetta- Minä
otin hoitooni ranskalaisen ja ajoin hänet tiehensä semmoista kyytiä, että oli
oikein hauska nähdä, kuinka hän kiirehti. Kello 1 iltapäivällä näin ranskalaisen
eskaderin lentävän Le mort hommen yli D:tä kohti. Etsin käsiini siitä yhden ja
syöksin hänen kimppuunsa. Se oli eräs Voisin-kaksitaso, joka oli jäänyt oikealle ja
hiukan jälkeen toisista. Ollen häntä paljon korkammalla, pääsin pian hänen
luokseen ja ammuin häntä pontevasti, ennen kuin hän vielä oli oikein saanut
selville asemaansa. Hän teki heti täys-käännöksen, suorituakseen rintamalle.
Ahdistin häntä taaskin lujasti, minkä jälkeen hän kaatui oikealle ja hävisi minun
siipeni alle. Luulin hänen syöksyneen, käänsin sivulle, voidakseni pitää häntä
silmällä, ja näin hämmästykseni hänen kohoavan takaisin asentoon. Vielä kerran
hyökkään häntä vastaan, ja silloin saan nähdä mitä ihmeellisimmän näytelmän.
Tähystäjä on kiivennyt ulos koneesta istumaan vasemmanpuoliselle
kannatustasolle, piteli kiinni lujikkeista ja katsoi minua pelokkaasti ja huitoi
kädellään. Koko näky teki mitä surullisimman vaikutuksen, ja hetkisen epäröin
ampuako hänet. Hähän oli aivan turvaton. Olin ampunut rikki hänen koneensa
ohjauslaitteen, niin että se putosi alas. Saadakseen koneen jälleen tasapainoon,
tähystäjä oli kavunnut istumaan toiselle siivelle. Ammuin vielä muutamia
laukauksia kuljettajaan saadakseni vastutajani varmasti alas. Silloin toinen,
toverinsa avuksi rientävä ranskalainen, tuli häiritsemään minua. Kun minulla oli
jäljellä vain muutamia patrone ja ja olin jo ampumahautojen kohdalla, lensin
nopeasti matkoihini.
Vihollisen kone oli sitten lentänyt vielä palasen luikulennossa, mutta
vihdoin pudonnut varsin matalalta. Se on kenttävartiomme edustalla M:n kylän
itäpuolella. Rintamaltamme näkee sen selvästi.
Nyt olemme tärvelleet ilon ranskalaisiltakin. Maaliskuun 14 päivänä
sain kynsiini erään »avion de chasse'n», jolla oli kova kiire päästä pois minun
lähettyviltäni. Seurasin häntä kappaleen matkaa ja soittelin hänelle
kuularuiskullani. Hän laskeutui M.-linnakkeen taa, niinkuin jääkärimmekin ovat,
ilmoittaneet.
Maalisk. 17 p:nä 1916.
Täksi illaksi olin kutsuttu illallisille kruununprinssin luo. Siellä oli
hyvin iloista ja hauskaa. Kruununprinssi ei pane lainkaan arvoa hovitapoihin ja on
hyvin luonnollinen. Minulta hän »imi» kuten itse sanoi, perinpohjin kaikki tiedot.
Keskustelimme kauan, ja lähtiessäni löimme kättä päälle, että minä pian tekisin
tusinan täyteen.
S:ssä maalisk. 21 p:nä 1916.
Numerot 12 ja 13 tulivat hyvin pian. Nyt kun on ollut joka päivä
lento-ilma, on työtä ollut koko ajan. Maaliskuun 19 päivänä päivällisen
aikoihin lensin D:n seuduilla ja aijoin siellä hyökätä kahta Farmania vastaan,
jotka ajelehtivat ympäri rintamansa takana. Silloin huomasin neljänneksen
yli 12 räjähdyspilviä pohjoisella suunnalla Maasin läntisellä puolella. Saavuin
sinne juuri, kun vihollisen kone meni takaisin linjojensa yli.
Luulin hänen jo päässeen kynsistäni. Silloin huomaan, kuinka hän
äkkiä tekee täys-käännöksen ja lentää erästä saksalaista kaksitasoa vastaan.
Mutta silloin hänen kävi huonosti. Sillä minä sain hänestä kiinni ylhäältä
päin. Heti minut huomattuaan, hän aikoi mennä tiehensä jyrkissä kierteissä
luikumalla, koettaen samalla ammuskella minua. Mutta kun on niin arka ja
sitä paitsi lentää kaarroksissa, ei koskaan saa sattumaan. Minä sitä vastoin aina
odotin sopivaa silmänräpäystä ja laskettelin hyvin tähdättyjä laukauksia.
Tällöin tulin jokseenkin lähelle. Äkkiä näen, kuinka vastustaja menee nurin,
kohta sen jälkeen siipi katkeaa ja koko kone hajoaa alkutekijöihinsä.
Kun tuuli tuli etelästä, olimme taistellessa tulleet niin lähelle
meikäläisten juoksuhautoja, että kone putosi niihin. Lentäjät, upseeri ja aliupseeri
, olivat molemmat kuolleet. Olin osannut kuljettajaan monta kertaa, niin
että kuolema oli seurannut heti. Jalkaväki lähetti minulle kaikenlaisia tavaroita
maahan syösseestä koneesta, ni. m. valokuvauskoneen ja kuularuiskun. Levyt
kehitettiin ja havaittiin niitten kuvaavan meidän tykistöasemiamme.
Tänä aamuna lähdin lentoon kello 9,50, kun ilmanpuolustustykit
ammuskelivat erästä Côte de ... päällä lentelevää Farman-kaksitasoa. Vastustaja
lensi edes-takaisin linjalla Ch:sta Ch:hon. Noin kello 10,10 olin päässyt
vihollisen kaksitasoa korkeammalle, samoin erästä toista Farmania, joka lensi
M:harjun päällä.
Ensimäisen jälleen lähestyessä meidän asemiarnme, minä lensin
häntä vastaan, hyökätäkseni hänen kimppuunsa. Myöskin ilmanpuolustustykit
ampuivat molempia koneita. Minä pidin niitä suuntalaukauksina, kun ne eivät
lainkaan yltäneet ranskalaisiin asti. Sitä silmänräpäystä, jolloin toinen
Farman teki kaarroksen etelään, minä käytin syöstäkseni toisen vähän
syvemmällä olevan kimppuun. Tämä näki minun tulevan ja koetti välttää
hyökkäystä lentämällä jyrkissä kaarroksissa. Kun avustaja oli oikein hyvä lentäjä
, kesti kauan, ennenkuin pääsin ampumaan. Noin viiden tai kuuden sadan
metrin korkeudessa alotin tulen vastustajaa vastaan, joka yhä vain pyrki
pakenemaan omalle alueelleen kierteissä luikumalla. Takaa-ajossa laskeuduttuani
vihdoin kahteen sataan metriin M:stä Ch:hon johtavan maantien varrella,
keskeytin taistelun. Vastustaja löi taas motorin käyntiin, mikä näkyi
öljypilvestä, ja katosi etelään.
Tästä epäonnistumisesta sain hyvityksen kaksi tuntia myöhemmin.
Noin kello 11 näin O:n länsipuolella erään saksalaisen kaksitason taistelussa
Farman-kaksitason kanssa. Syöksin vihollista vastaan, josta sain kiinni takaapäin,
kun taas muuan toinen Fokker suuntasi sitä vastaan vinosti ylhäältä päin ja
käänsi sitten sivuttain. Sillä välin olin päässyt vihollista, joka ei tuntunut
huomaavan minua, vähemmän kuin 80 metrin päähän ja alotin nyt tulen. Kun
tulin vinosti ylhäältä päin ja painuin kiivaasti alas, kerkisin vihollisen kimppuun
muutamassa sekunnissa. Siinä silmänräpäyksessä, kun minun piti nyhtäistä
kuularuiskuni vastustajaa päin, näin tämän räjähtävän. Sain koko mustan
savupilven kasvoilleni. Se ei ollut mikään taistelu, vaan ampuminen
mahdollisimman lyhyessä ajassa. Kun vihollisen kone aivan minun edessäni
särkyi palasiksi, leimahti liekkeihin ja putosi alas kuin suuri tulisoihtu, oli se
hyvin kaunista nähtävää.
Huhut siitä, että minua olisi ammuttu päähän, kaulaan,
käsivarsiin, vatsaan, koipiin j. n. e., alkanevat nyt vaimentua. Ihmiset nyt
ehkä uskovat, että ininä voin mainiosti, eivätkä enää »huolestuneina» kysele
minun vointiani.
Huhtik. 20 p:nä 1916.
Torstaina kello 9 aamulla palattuani S:ään lyhyeltä käynniltäni
Saksassa, kaksi ranskalaista heti ilmestyi näyttämölle, ensimäiset neljään
viikkoon! Menin heti lentokentälle ja lähdin heidän perästään, mutta tulin
liian myöhään. Jouduin näkemään, kuinka muuan saksalainen ampui alas
toisen, kun taas toinen pääsi pakoon.
Lensin sitten Verdunin itäiselle rintamalle ja tulin juuri parhaiksi
toiseen näytelmään. Siellä oli kolme ranskalaista tullut yli rintaman, ja
heidän kimppuunsa oli heti hyökännyt eräs Fokker, joka kuitenkin joutui
semmoiseen pulaan, että oli pakoitettu perääntymään. Minä pääsin hänen
avukseen, valitsin yhden vastustajakseni ja antauduin hänen kanssaan
taisteluun. Sen jälkeen koko seurue taas lensi takaisin. Mutta minä en päästänyt
omaa miestäni, vaan pysyttelin koko ajan hänen kintereillään. Hän kiemurteli
kuin ankerias ja lensi hyvin taitavasti. Pääsin kolme kertaa takaapäin hänen
suhteensa hyvälle ampumamatkalle ja kerran vinosti edestäpäin, niin että kone
viimein teki jyrkän kaarroksen ja meni sitten ympäri, niin että se hetkisen
lensi pyörät ylhäällä päin. Sitten se kaatui siivilleen. Reservidivisionan ...
raportin mukaan kone syöksyi, tehtyään vielä kaksi mukkausta, pystysuoraan
metsään V:n lounaispuolelle. Se oli minun neljästoista koneeni.
S:ssä toukok. 9 p:nä 1916.
Toukokuun 1 päivänä näin iltapäivällä lentokentälle vihollisen
kaksitason Pippurikukkulan yläpuolella. Lähdin heti lentoon ja tapasin hänet jo
melkein tuhannen viiden sadan metrin korkeudessa. Näytti siltä, kun hän ei
olisi huomannut minua. Ahdistin häntä ensin takaapäin ja tervehdin häntä heti
meikäläisten käyttämällä kuularuiskutulella. Hän tekee silloin kaarroksen ja -
ajatelkaas sitä röyhkeyttä! - ampuu vastaan. Mutta sitä hän ei jaksanut kauan
tehdä. Minä sain hänet oikein hyvin hyppysiini. Toimitus oli lyhyt ja voimakas.
Hän puikahteli ja luikahteli vielä pari kertaa, oli sitten valmis ja kellahti
kumoon, minkä jälkeen ininä lensin kotiin. Koko juttu kesti korkeintaan kaksi
minutia.
Kesäk. 2 p:nä 1916.
Toukokuun 17 päivänä minulla oli kohtalainen päivä. Erään
tykistö-lentokoneemme piti ottaa valokuvia Verdunin luota ja minua pyydettiin
sitä suojelemaan. Côte de ... yläpuolella tapasin hänet ja seurasin häntä hyvin
korkealla. Hän sai työskennellä aivan täydessä rauhassa ja palasi pian
vahingoittumattomana takaisin.
Paitsi minua oli siellä viisi saksalaista kaksitasoa, mutta sitä paitsi
huomasin muutamia ranskalaisia ajokoneita toisella puolella. Pysyttelin hiukan
taustalla ja pidin silmällä vastustajia. Silloin huomaan, kuinka eräs Nieuport käy
röyhkeäksi ja hyökkää erästä meidän konettamme vastaan. Minä kiiruhdan
sinne, pääsen lähelle ja uskon jo olevani varma menestyksestä. Hän lähti heti
tiehensä, minä perästä. Useita kertoja pääsin hyvälle ampumahollille, mutta
minulla oli edessäni kunnon vastustaja, joka lensi loistavasti (pelko häntä kai
myöskin auttoi). Seurasin häntä vielä kappaleen matkaa, mitä hän ei tuntunut
osaavan pitää oikein arvossa. Mutta kun hänen toverinsa tulivat hänelle avuksi
ja koettivat ampua turkkini seulaksi, peräännyin rintamamme taakse ja odotin
siellä vastustajia. Eräs, joka lensi paljon minua korkeammalla, tulikin
hyökkäämään. Me pyörimme muutamia kertoja toistemme ympäri, minkä
jälkeen hän taas porhalsi tiehensä. Kun vastustaja oli paljon korkeammalla, en
minä voinut ampua hyvästi, mutta en tahtonut jättää lentämättä vähän
matkaa hänen perässään. Tämän pikku pilan aikana olin laskeutunut neljän
tuhannen metrin alkuperäisestä korkeudestani aivan puoliväliin, ja samalla
tavalla oli käynyt kaksitasojemmekin.
Mutta kas tuolla - tuskin uskon silmiäni - tuolla tulee neljän tuhannen
metrin korkeudessa, suorassa rivissä kuin nyöriin punottuina, kahdeksan kaksoismotorilla
varustettua Caudronia. Ne lensivät Maasin - Douaumont'in rintamalla,
kaksittain yhdessä. Semmoista halpamaisuutta! Minun piti kuitenkin ensin itseni
kohota samaan korkeuteen, minkä vuoksi pysyttelen yhden parin alla ja koetan
päästä heidän luokseen. Mutta ne lensivät niin siivottoman korkealla, ja jos
eivät tahtoisi vaivautua myöskään laskeutumaan, niin minä en milloinkaan
saavuttaisi niitä, varsinkaan kun ne kääntyivät pois meidän kiintonaisten
ilmapallojemme tieltä.
Niin kului noin parikymmentä minutia. Vastustajain viimein ollessa
rintamalla, minä olin melkein yhtä korkealla kuin hekin ja koetin nyt antaa
niille hiukan alhaalta käsin. Mutta ne rankaisivat minua halveksumisellaan
ja lensivät kotiinsa, välittämättä minusta mitään.
Silloin huomasin Côte de ... päällä vielä kaksi Caudronia, jotka ilokseni
olivat minua alempana. Lensin sinne, mutta sillä välin ne olivat kerinneet Maasin
toiselle puolelle. Toista niistä minä joka tapauksessa halusin puhutella, kun viime
hetkessä näin erään Nieuportin ja toisen Caudronin syöksevän kimppuuni. Käyn
ensin käsiksi vaarallisempaan vastustajaan ja lennän suoraan Nieuportia
vastaan. Me ammuskelimme toisiamme, ajellen toistemme ympäri, mutta
kumpikaan ei saanut sattumaan. Minun tarkoituksenihan olikin vain
puolustautua. Lennettäessä vastakkain vauhdit kaksinkertaistuvat, niin ettei
koskaan saa sattumaan. Mutta kun minä olin alempana, en voinut tehdä mitään, jos
en tahtonut menettää korkeudestani. Käännyin heti ja annoin toiselle
muutamia laukauksia. Silloin Caudron-kone jo oli läsnä ja teki minulle saman
tempun, mutta huonommin kuin Nieuport-kone. Minä laittauduin heti hänen
taakeen ja aijoin auttaa hänet alaspäin, mutta muuan toinen Fokker kerkisi
ennen minua.
Nyt oli syntynyt seuraava hauska asema: alimpana pakeneva
Caudron, sen perästä Fokker, takana Niuport ja viimeisenä minä. Se oli aika
tulista pauketta. Viimein Fokker päästi Caudroninsa ja samoin Nieuport
hellitti oman Fokkerinsa, kun koko lysti rupesi hänestä tuntumaan liian
pitkäveteiseltä. Minä ammoin viimeiset patronani ja lensin sitten minäkin
kotiin. Koko ilveily oli kestänyt tunnin. Kyllä olin tehnyt työtä, mutta ilman
näkyvää tulosta. Mutta toinen Fokker (joka sittemmin osottautui olevan
Althaus) ja minä pidimme sentään puolemme.
Toukokuun 18 päivänä tuli numero 16. Lähdin lentoon iltapäivällä
ja tapasin koko Verdunin seudun meikäläisten kaksitasojen vallassa. Niin ollen
pidin itseäni siellä aivan tarpeettomana ja lähdin sen vuoksi toisille laitumille.
Minua halutti jälleen pistäytyä vähän katsomaan Champagnea ja lensin A:han ja
takaisin. Koko seudulla oli niitä täydellisin rauha, sekä maassa että ilmassa.
Vain yhden ainoan koneen näin etäällä A:sta. Silloin sattuu semmoinen onni,
että paluumatkalla havaitsen aivan lähelläni kaksi räjähdyspilveä ja heti sen
jälkeen kaksoismotorilla varustetun Caudronin. Ranskalainen ei ollut lainkaan
älynnyt minua. Hän oli kotimatkalla eikä aavistanut mitään pahaa. Kun hän
ei näyttänyt mitään pakenemisen eikä hyökkäämisen merkkiä, minä lensin yhä
lähemmäksi ampumatta. Ollessani viidenkymmenen metrin päässä ja selvästi
nähdessäni molemmat miehet veneessään, alotin heitä vastaan levollisen ja
hyvin tähdätyn tulen. Heti sen kuultuaan vastustaja rupesi mutkittelemaan ja
koetti päästä pakoon alaspäin, mutta nyt se oli myöhäistä. Olin liian lähellä ja
saatoin ampua heitä aivan levollisesti. Noin sadanviidenkymmenen laukauksen
jälkeen näin vasemmanpuolisen motorin kovasti savuavan ja heti sen jälkeen
räjähtävän kirkkaasti valaisevaan liekkiin. Kone meni nurin ja syttyi tuleen.
Kuin kivimöhkäle se putosi ranskalaisten asemille ja paloi yhä liekkien
vallassa.
Toukokuun 20 päivänä lähdin taas ajojahtiin Chainpagneen ja keksin
erään Farmanin V:n pohjoispuolella. Hyökkäsin hänen kimppuunsa heikäläisten
linjojen takana, mutta hän laskeutui heti. Kuitenkin yritin päästä hänen kanssaan
ratkaisuun, kun toisiakaan ei näkynyt lähettyvillä. Riipuin hänen hännässään ja
ammuskelin häntä, mutta hän ei suostunut putoamaan. Farmanilmailijat ovat
hyvässä suojassa takanaan olevan motorin turvissa. Heiltä voi ampua kuoliaaksi
tähystäjän, ampua rikki säiliöt, motorin ja kaikki, mutta jos ovat kunnolla omalla
puolellaan, pääsevät sittenkin luikumalla alas. Tällä kertaa luulen kuitenkin
haavoittaneeni kuljettajaakin, sillä kone teki muotokuntaiset ohjaksettomat liikkeet
pituuden-suuntaan. Kun taistelu viimien oli vienyt minua liian kauas rintaman
taa, hellitin otteeni ja ajoin kotiin.
Seuraavana päivänä minä taas kerrankin sain tuntuvia tuloksia.
Puolen päivän aikoihin lensin mollemin puolin Maasin-sulkua. Toisella puolen
lensi hyvin korkealla kaksi ranskalaista ajokonetta, joitten luo minä en päässyt.
Aijoin jo kääntyä ympäri ja laskeuduin luikulennossa Le mort hommen yli, kun
näin kaksi Caudronia lentävän allani. Kävin niitä vastaan, mutta ne lähtivät
pakoon. Toista pääsin lähestymään noin kahden sadan metrin päähän ja aloin
juuri ampua, kun huomasin erään Nieuportin ajavan alas minun päälleni. Sille
minun halutti antaa hiukan muistinluuta. Päästin toiset menemään ja lensin
pohjoiseen päin. Nieuport-kone tuli perästäni siinä luulossa, että en ollut häntä
huomannut. Pidin häntä koko ajan silmällä, kunnes hän oli tullut kahden
sadan metrin päähän, jolloin äkkiä nakkasin koneeni ympäri ja lensin hänen
kimppuunsa. Hän säikähti kovasti, pyörähti ympäri ja pistihe etelään.
Hyökkäykselläni olin kuitenkin voittanut noin sata metriä, niin että saatoin
ampua hänen runkonsa täyteen sadanviidenkymmenen metrin päästä. Hän ei
tehnyt mitään vaikeuksia, vaan lensi suoraan eteenpäin. Sitä paitsi oli minulla
semmoiset ampumavarat, että luoti jätti näkyvän reitin. Vastustaja alkoi pian
hoiperrella, mutta minä en voinut seurata häntä siksi, kunnes hän syöksyi
maahan. Vasta illalla sain kuulla, että Le mort hommessa oleva jalkaväki jo
päivällä oli ilmoittanut koneen pudonneen ammuttuna maahan.
Illalla nousin jälleen ajelemaan ilman mitään määrättyä matkanpäätä ja
saavutin useitten turhien yritysten jälkeen tuloksen parissa tunnissa. Lensin Bois
de . . . pohjoispuolella ja huomasin ranskalaisen, joka lensi saman metsän yli. Olin
lentävinäni poispäin, ranskalainen meni ja tuli perästä aina meidän linjamme
toiselle puolelle. Nyt syöksyin valtaisella vauhdilla (olin paljon korkeammalla)
hänen päällensä. Hän käänsi ympäri ja koetti pelastautua, mutta turhaan. Aivan
heidän linjojensa takana sain hänet kiinni. Hän oli nyt kyllin typerä lentääkseen
suoraan. Minä olin aivan hänen perässään ja aloin vasaroida hyvin tähdätyllä,
keskeytymättömällä tulella. Paukuttelin siihen asti, kunnes kone syttyi tuleen.
Keskellä ampumisen näen vastustajan koneen räjähtävän, menevän läjäksi ja
syöksyvän alas. Mennessään hän jo heti pudotti yhden siipensä.
Siten olin yhtenä päivänä saanut numerot 17 ja 18.

KOLMAS OSASTO.
Lomalla.

Olin juuri S:ssä järjestämässä osastoni asioita kuntoon. Kaikkien
viranomaisten nopeasti ja auliisti auttaessa minua, kaikki oli pian järjestyksessä,
niin että nyt kesäkuun 30 päivänä kaikki saattoivat muuttaa. Kuviteltakoon
nyt, minkälainen huono onni minulle sattui; juuri sinä päivänä minun täytyi
hävitä näyttämöltä. Juttu oli seuraava:
Verdunin edustalla ei lento-toimessa ollut erikoisen paljon tekemistä,
naapurit olivat siksi paljon peloissaan. Sinä ainoana päivänä, jona oli vähän
cnemmän liikettä, minä jo olin ollut lennossa kaksi kertaa aamupäivän
kuluessa ja istuin nyt kovin väsyneenä lentokentällä. Silloin kuulin äkkiä ilmasta
kuularuiskun rätinän ja näin, kuinka Nieuport-kone ahdisti erästä saksalaista
kaksitasoa. Saksalainen laskeutui pian luokseni kentälle ja kertoi vielä aivan
hengästyneenä:
»Piru on irti rintamalla. Ilmassa on kuusi amerikalaista. Näin rungossa
aivan selvästi Amerikan lipun. Ne olivat sangen ryöhkeitä ja tulivat tänne
rintamalle saakka.»
No, minä nyt en ajatellut asiaa aivan niin vaaralliseksi, ja lähdin
lentoon tervehtämään minäkin puolestani noita kuutta amerikalaista. Sitä he
saattoivat odottaa, sitä vaati kohteliaisuus. Tosiaan tapaankin poikaset Maasin
mutkassa. He lensivät edes-takaisin siellä suljetussa ketjussa, tosiaan sangen
ryöhkeästi. Menin heidän luokseen ja tervehdin ensimäistä kuularuiskullani. Juuri
hän tuntui kuitenkin olevan vasta-alkaja, ainakin aivan helposti pääsin
hyvälle ampumamatkalle häneen, takaapäin noin sadan metrin päähän, ja voin
ruveta häntä hoitelemaan. Kun hänellä oli hyvin paljon pilviä ympärillään ja lensi
suoraan eteenpäin, oli minulla syytä toivoa voivani pian kyniä hänet, mutta onni
ei ollut minulle suopea. Minulla oli uusi, vasta tehtaasta tuotu kone, ja
ammuttuani viisikymmentä laukausta oikealle ja kaksikymmentä vasemmalle puolelle,
lataakoneisto seisattui. enkä minä saanut miten kään sitä käymään. Minun vielä
rähjätessäni kuularuiskujen kanssa, nuo toiset »viisi amerikalaista» tulivat näkyviin.
Kun en voinut ampua. pidin parempana lähteä tieheni ja, kun koko lauma lähti
perästäni (enhän voinut enää puolustautua), hieman kiiruhtaa pakoani, antamalla
koneeni kerran vierähtää alas vasemman siipensä ympäri. Pari sataa metriä
alempana laitoin sen jälleen säännölliseen asentoon, mutta kun ylhäällä oleva
lauma yhä uhkasi tulla perästä, uudistin tempun vielä, kerran. Kahdeksan sadan
metrin korkeudessa asetin koneen jälleen vaakasuoraan ja lensin kotiin, tosin en
tyytyväisenä. mutta kuitenkin vahingoittumattomana. Näin vain, että
amerikalaiset lentelivät edes-takaisin rintamalla *). Se suututti minua ja minä nousin
heti uudestaan lentoon toisella koneellani ja ajoin ulapalle. Mutta sinä päivänä
mikään ei minulle luonnistanut. Tuskin olin päässyt tuhantee
*) Tuloksenä oli. että englantilainen langaton sähkölennätin seuraavana päivänä
väitti: „Eilen adjutantti Ribiere ampui maahan mainehikkaan kapteeni Bölcken
ilmataistelussa Verdunin luona”. Olen sittemmin vapauttanut heidät tästä harhaluulosta.
viiteen sataan metriin -- krash! -- motorini meni rikki kovalla jyskeellä, ja minun
piti tehdä hätälasku eräälle C:n luona olevalle niitvlle.
Sinä päivänä tapahtui vielä muuan kaunis lento. Erään tykistölento-
osaston piti valokuvata koko ranskalainen tykistö-asema B:n luoma ja
Verdunin länsipuolella. Siinä tarkoituksessa kapteeni B. aikoi ajaa sinne
eskaderilla ja pyysi minua kahden muun Fokker-koneen kanssa lentämään
suojelijoina. Minä lähdin eskaderin kera ja, pysytellen likimpänä sitä, olin
heti saapuvilla, kun kaksi ranskalaista ajo-konetta teki hyökkäyksen.
Ensimäinen ei tullut oikein kohdalle, toinen syöksi sitä kaksitasoa vastaan,
jossa kapteeni B. istui. Juuri tähystäessään kiikarilla maahan, tämä ei
huomannut lainkaan ranskalaista. Kuljettajakin näki vastustajan vasta
viimeisessä silmänräpäyksessä ja teki niin jyrkän kaarroksen, että B. melkein
vierähti alas. Minä tulin kaksitason avuksi ja otin hoitooni ranskalaisen,
joka nyt sai lähteä tiehensä hyvin äkkiä. Sain tuskin tähdätyksi häneen kun
hän vierähti ympäri ja millä perästä. Kahdeksantoista sadan metrin korkeudessa
annoin hänelle vielä kelpo yhteislaukauksen ja jätin hänet sitten oman
onnensa nojaan. Eskaderilleni hän ei enää tehnyt mitään vahinkoa. Kun minulta
sytytyslanka oli katkennut eikä motori enää oikein käynyt, lensin sen jälkeen
kotiin. Eskaderi sai ottaa valokuvansa kaikessa rauhassa ja oli hyvin
tyytyväinen tuloksiinsa. Minun ahdistamani koneen ilmoitettiin ensiksi
syösseen maahan, mutta sitten sanottiin, että se äkkiä oli jälleen päässyt
pystyyn ja lentänyt edelleen.
Sitten tuli Immelmannin ylen surullinen putoaminen. Eräänä iltana
sanottiin yhtäkkiä, että hän oli syössyt maahan.. Minä pidin sitä ensin
tavallisena huhuna, mutta ikävä kyllä esikuntaupseeri illalla vahvisti
raportin. Sanottiin, että Inlmelmann viedään Dresdeniin. Mimi pyysin saada
lentää D:hen, kun häntä lähdetään viemään.
Hänen lähtönsä oli hyvin juhlallinen. Immelmann lepäsi komealla
kuolinvuoteella erään sairaalan pihalla.
Immelmann menetti henkensä aivan mielettomässä tapaturmassa. Kaikki, teitä
sanomalehdet kirjoittavat ilmataisteluista, on paljasta pötyä. Osa hänen
potkureistaan putosi pois, tärähdyksestä lentokoneen rungon lujikkeet menivät
poikki ja sillä tavalla kone katkesi. Kokonaan katsomatta mies kohtaiseen
tappioon, ei, minun mielestäni, vastusta jan siveellistä voittoa saa pitää liian
vähäisenä. --
D:ssä jälleen käytin perinpohjin tilaisuutta lentämiseen
englantilaisia vastaan. Olin siihen niin mieltynyt, että sen tähden lykkäsin
lähtöän S:ään yhä pitemmälle ja pitemmälle.
Eräänä iltana lensin Halberstadt-kaksitasoa, se oli ensimäinen kerta,
kun tämä kone esiintyi rintamalla. Kun se on hiukan englantilaisen
B. E:n näköinen, onnistui minun täydellisesti yllättää eräs englantilainen. Pääsin
huomaamatta viidenkymmenen metrin päähän ja ammuin häntä voimallisesti.
Mutta kun tulin liian äkkiä enkä vielä ollut koneesta niin perillä kuin Fokkerissa,
englantilainen ei heti pudonnut. Minä menin hänen alleen, mutta hän kääntyi heti
ja laskeutui alas. Syöksin perästä, mutta kuri latauskoneisto teki tenän, piti minun
tehdä kierros, ja päästyäni perille viasta, vastustaja jo oli poissa.
Seuraavana päivänä iskin kaksi kertaa yhteen englantilaisten kanssa.
Ensimäisen kerran kuusi Vikeriä käsittävän eskaderin kanssa. Lähdin liikkeelle
seurueen ollessa L:ssä, ja mukanani olivat toiset D:ssä majailevat Fokkerit. Kun
minulla oli nopein kone, kerkisin ensimäisenä vastustajan kimppuun. Kävin
kamppaukseen erään kanssa ja kynin häntä kelpo lailla. Varmaan osasinkin
häneen hyvin, sillä kerran hänen motoristaan ryöpsähti iso keltainen savupilvi.
Luulin joka silmänräpäys hänen syttyvän palamaan, mutta hän pääsi
luikulennolla käsistäni rintaman yli ja laskeutui jalkaväen raportin mukaan
kahden kilometrin päähän heikäläisten rintaman taakse. En voinut tehdä hänestä
kokonaan loppua, kun olin kuluttanut loppuun ampumavarani oikealla
puolella ja vasemmanpuolisessa kuularuiskussa latauslaite meni epäkuntoon. Sillä
välin toisetkin Fokker-koneet olivat päässeet eskaderin luo. Näin erään 160
hevosvoimaisen koneen (Mulzer'in) oikein hyvin ahdistavan erästä
englantilaista, ja tämän saatua apua, minä avustin Mulzeria sikäli, että menin
englantilaista vastaan ja sain hänet heittämään Mulzerin. Että minä en
kyennyt ampumaan, sitähän vihollinen ei tiennyt. Mulzer näki ja tunsi minut
ja teki vielä kerran röyhkeän hyökkäyksen. Ikävä kyllä ei hänellä ollut
parempaa menestystä kuin minullakaan äsken, ja kun Mulzer kääntyi pois, tein
minäkin täys-käännöksen ja ajoin kotiin.
Päivällisen aikaan törmäsin vielä yhteen erään englantilaisen kanssa,
mutta hän pääsi pakoon heti häviämällä pilviin.
Sillä välin kruununprinssi ja esikuntaupseeri olivat monta kertaa telefonoineet,
että minun piti tulla takaisin. Olin ensin vastannut, että minun piti odottaa
parempaa ilmaa, mihin lopulta vastattiin, että matkustaisin junalla, jos ilma on
huono. No, silloin ei auttanut, ja seuraavana aamuna lensin takaisin S:ään. Siellä
tapasin sähkösanoman:
»Kapteeni Bölcke ilmoittautuu heti sotalentolaitoksen päällikölle. Hän
on armeijan korkeimman johdon käytettävänä.»
Iloni oli suuri, sillä luulin pääseväni toiseen armeijaan, niissä
englanilaisten hyökkäys juuri alkoi. Iltapäivällä ilmoitin lähdöstäni kruununprinssille
, mutta rupesin epäröimään, kun hän jätti minut täydelliseen
epävarmuuteen tulevasta tehtävästäni. Seuraavana päivänä ilmoittauduin
sotalentolaitoksen päällikölle C:ssä ja - kas niin - kaikki meni yli aivan kaikkien
aavistusteli: Toistaiseksi ei minun pitäisi lentää lainkaan, vaan jäädä rauhaan
C:hen säästääkseni »hermojani».
Voi kuvitella raivostukseni. Huomattuani, että asialle ei mahtaisi
mitään, tuumin mieluummin pyytää lomaa, kuin jäädä C:hen, jos se olisi
mahdollista, käyttää tilaisuutta katsellakseni hiukan elämää toisilla
rintamilla. Se myönnettiin, puhuteltuani Wilhelmiä (hänkin oli iloinen, siihen
sijaan että olisi valittanut kohtaloani) seuraavassa niuodossa. »Kapteeni B
öleke lähtee ... käskystä virkamatkalle Turkkiin j. n. e.»
Jos tämä ei ollutkaan mikään korvaus työstäni, niin olipahan
jotakin laastaria haavaan.
Lähdin sitten heti S:ään pakkaamaan tavaroitani ja oikein
kunnollisesti käyttämään ne kaksi päivää, jotka vielä olin vapaa lentämään.
Illalla lensin kaksi kertaa, sillä aika piti käyttää tarkoin hyväksi. Vaikka
ilma oli hyvin huono, oli minulla viimeiselläkin kerralla onni tavata viisi
ranskalaista rintamalla. Yksi niistä rohkeni tulla niin lähelle, että pystyin
hyökkäämään. Hän oli jotakuinkin syvällä ja heikäläisten juoksuhautojen
päällä, mutta minä olin silloin semmoisessa mielentilassa, että kaikki oli
minusta aivan yhdentekevää. Menin häntä kohti ja paukutin häntä
kuularuiskullani, kunnes olin aivan lähellä, vedin sitten koneen pois hänen
päältään, tein kaarroksen, aijoin juuri uudestaan hyökätä hänen kimppuunsa,
mutta en tavannutkaan häntä enää (oli jo sangen pimeä). Kotiin tultuani
kuulustelin, oliko poikanen ehkä syössyt maahan, mutta kukaan ei tiennyt
siitä mitään.
Seuraavana päivänä oli huono ilma, ja minä lensin sen vuoksi
Wilhelmin luokse juttelemaan eräistä asioista ja sanomaan hänelle jäähyväisiä.
Voitte kuvitella hämmästykseni, kun iltapäivällä saan lukea
langattomasta raportista: »Eilen illalla ammuttiin Douaumontin luona
ranskalainen lentokone maahan.» Se voi olla ainoastaan minun ampumani,
kun minä huonon ilman takia olin ainoa saksalainen, joka rintaman tällä osalla
oli lennossa. Soitin heti esikuntaupseerille ja tiedustelin asiaa: niin, eräs Fokker
sen teki eilen illalla, mutta ei tiedetä, kuka. Ilmoitin hänelle
sen vuoksi ajan, paikan ja lähemmät yksityisseikat taistelustani, minkä jälkeen
hän hyvin ihmetellen heti kielsi minun enää lainkaan lentämästä.
Hän hankkisi lähempiä tietoja. Seuraavana aamuna tulivat seuraavat
hämmästyttävät tiedot: »Wihollisen lentokone, jota ahdistettiin meidän
etummaisilla linjoillamme, putosi, kun kävi kova lounais-tuuli, meidän
linjoillemme.» Se oli minusta hyvin hauskaa. Nyt kun kapteeniksi
nimitykseni jälkeen olin pudottanut vielä yhden ja siten kumonnut kaikki
vihollisen valheelliset tiedot minusta, oli minusta vain puoleksi niin vaikea erota
rintamalta, kuin muuten olisi ollut. Toisetkin, miehistöni, mekanikkoni, ystäväni
j. n.e. olivat siitä hyvin iloiset. Mutta jotta moisten harha-askelten
uusiutuminen kävisi kokonaan mahdottomaksi, täytyi minun vielä samana päivänä
matkustaa Ch:hon. Minulle oli suuri ilo ennen lähtöäni tehdä kaikista
neljästä mekanikostani korpraalit ja antaa kolmelle heistä rautaristit. Ch:ssa
suoritin kiiruusti valmisteluni, passin y. m. matkaa varten ja olen nyt matkalla
Dessau-Berliniin. Lähtöpäivänäni olin kutsuttu aamiaiselle Hänen
Majesteettinsa luokse, joka minua tervehtäessään lausui: »Kas, nyt olemme
perältäkin saaneet teidät aisoihin.,..
Koomillista on nähdä kaikkien iloitsevan siitä, että toistaiseksi saan
istua nurkassa. Pahinta koko jutussa on joutua pakolliseen toimettomuuteen
juuri nyt, kun englantilaisten hyökkäys alkaa ja käynnissä on tähän saakka
ennen kuulumattoman vilkas lentäjäintoiminta ja kun minunkin kokemustani
voitaisiin käyttää hyödyksi.
Wienissä heinäk. 8 p:nä 1916.
Lähtööni Berlinistä liittyi muutamia välikohtauksia. Junani lähti kello
8,6 Zoosta. Puolta tuntia ennen lähtöäni huomasin, että minulla ei ollut Pour le
Mérite-merkkiäni. Ilman sitä cn voinut lähteä matkalle. Menin siis kiiruusti
noutamaan sitä, mutta se oli jäänyt sivilivaatteihini, ja ne oli sotilaspalvelijani jo
vienyt mennessään. Autoa tietysti ei ollut saatavissa. Lähdin siis matkalle
raitiovaunulla. Palvelijani oli juuri pakkaamassa sillä aikaa tavaroitani. Tulos:
palasin asemalle juuri parhaiki nähdäkseni junani lähtivän, kun taas palvelijani
sillä aikaa juoksenli Friedrichstrassen asemalla minua etsimässä. Erinäisten
harhailujen jälkeen tapasimme toisemme taas pensionatissa. Palvelijani Fischer
vapisi kuin haavanlehti, kun luuli kaiken olevan yksinään hänen vikansa. Muutin
nyt heti matkasuunnitelmani, kun päivät seuraavan Balkanjunan lähtöön piti
käyttää Wienissä ja Budapeestissä. Lento-osaston hallinnon annoin ilmoittaa
tulostani Wieniin ja illalla lähdin matkalle Anhaltin asemalta. Makuutoverikseni
olin saanut erään bömiläisen hiilikuninkaan, joka ei ollut sotalainaa merkinnyt
muuta kuin 30,000,000 ja oli muuten sangen siivo mies. Matka meni rauhallisesti,
lukuunottamatta muutamia käsialan kerääjiä, jotka vaativat niinikirjoitukseni.
Tetschenissä rajalla muuan itävaltalainen upseeri ystävällisesti vapautti minut.
rajatarkastuksesta, ja osastotoverini suurin harmi oli, että hänen, kaikista
suosituskirjeistään huolimatta, sittenkin täytyi mennä tarkastettavaksi, kun minä
siihen sijaan sain ilman muuta kömpiä vuoteeseen.
Wienissä eräs itävaltalainen lentäjätoveri oli nunna vastassa asemalla,
mistä menin suoraan lentojoukkojen päällikön luo, joka vastaanotti minut hyvin
ystävällisesti ja antoi minulle toverin oppaaksi sekä auton käytettäväksi. Samana
aamuna menin Fiscehamendiin. Kun oli sunnuntai, en iltapäivällä voinut tehdä
enää mitään sotilaallisessa suhteessa huvittavaa, minkä vuoksi oppaani kanssa
iltasella tein partioretken kautta Wienin, katsellen siitä kaiken tärkeimmän.
Heinäk. 10 p:nä 1916.
Aamulla meninme Aspernin lentokentälle, joka osapuilleen vastaa
meidän Adlershof'iamme. Siellä näin paljon mielenkiintoisia koneita: ensimmäisen
kerran suuren italialaisen Capromin ja erään ranskalaisen koneen, jolla joku hullu
ranskalainen oli yrittänyt lentää Nancystä Berlinin yli Venäjälle. Hän oli ollut
vähällä onnistua. Kuuluu päässeen itäiselle rintamalle ja tulleen siellä
ammutuksi maahan enemmän kuin kymmenen tuntia kestäneen lennon
jälkeen. Berlinin yläpuolella hän väittää olleensa kello puoli yksi yöllä. - Sitten
siellä oli myös itävaltalaisia, jokseenkin kummallisen näköisiä koneita.
Iltapäivällä kävin jäähyväistervehdyksellä everstin luona, joka neuvoi
minua paluumatkalla Balkanilta joka tapauksessa katsomaan vuoristolentoa
Trientin luona. Voinko sitä tehdä, en vielä tiedä, se kun riippuu ajasta ja
muista oloa teista.
Iltapäivällä ajoin erään avioparin kanssa, johon tutustuin junassa ja
tapasin sen sitten sattumalta hotellissa, Kahlenbergiin katsomaan Wieniä
ylhäältä käsin. Herrasväki tuntui olevan hyvin mielissään eikä jättänyt
ainoatakaan tilaisuutta käyttämättä vakuuttaakseen sitä minulle. Mies paha oli
sattumalta kuullut minun olevan Wienissä ja oli kaksi päivää ajanut minua takaa,
kunnes tapasi täällä ylhäällä. Hän istui minua vastapäätä vuoristojunassa ja
minua huvitti kovin nähdä hänen pyristelyään. Kun mikään ei auttanut, hän oli
jo joutua epätoivoon. Viimein hän joka tapauksessa oli tyytyväinen, kun sittenkin
oli saanut puhutella minua. Illalla katselin taas hiukan kaupunkia. Se tekee paljon
levollisemman vaikutuksen kuin Berlin. Wienissä tuntuu enemmän olevansa
hauskassa hallituskaupungissa kuin uudenaikaisessa pääkaupungissa.
Heinäk. 11 p:nä 1916.
Säästyäkseni pitkäveteiseltä rautatiematkalta Budapestiin, niissä
torstai-iltana aijon nousta itämaiseen junaan, lähden tänään postilaivalla Wienistä
Budapestiin. Sillä tavalla opin paremmin tuntemaan maata ja saan enemmän huvia.
Vaikka matkaa ei voi verratakaan kulkuun Rheinillä, niin on se kuitenkin
erinomaisen kaunis. Pressburgiin mennään vuorisen maan halki, sitten tasankoja
pitkin, joilla molemmin puolin rantoja kasvaa puita, osaksi metsääkin.
Matkalla minut pian tunsi eräs kaksitoistavuotias poika, joka ei sitten
enää päästänyt minua. Se oli hauska nuorukainen. Hän tunsi yksinpä
päivämäärätkin, jolloin olin pudottanut vihollisen koneita. Pahinta, mitä hän
saattoi kertoa minulle, oli se, että hänellä on täti, joka ei ollut edes tiennyt, kuka
Immelmann oli.
Komornista Tonava kokonaan muuttaa luonnettaan. Oikealta ja
vasemmalta puolelta niityt kokonaan loppuvat, vasemmalla on vielä tasankoa,
oikealla kukkulat jo alkavat. Maisemat Granista, missä valokuvasin ihanan P.
Johanneksen kirkon, Waitzeniin saakka melkein täydelleen muistuttavat
Rheininmaita. Waitzcnista Budapestiin rannat käyvät matalammiksi, kuitenkin
ovat metsäiset vuoret varsin lähellä ja etempänä Budapest, joka juuri kuvastui
auringon laskussa. Kauneinta oli Budapest itse. Se tekee valtavan vaikutuksen
-- oikealla kuninkaallinen linna ja linnoitus, vasemmalla suuret hotellit jamuut
rakennukset, ennen kaikkea parlamentti.
Heinäk. 12 p:nä 1916.
Nukuin pitkään. Sitten saapastelin linnoitukseen ja nautin Budapestin
kokonais-kuvasta.
Iltapäivällä menin luutnantti F:n kanssa vaunuilla Ofenin kautta
Margarten-saarelle, ohi parlamentin ja kaupunginpuiston, missä söimme runsaasti
sokerileivoksia Kuglerilla. laiturilla. Illalla olin saksalaisten herrojen seurassa.
Budapest vaikuttaa hyvin nykyaikaiselta, naiset osittain ylen nykyaikaisilta.
Heinäk. 13 p:nä 1916.
Nukuin Belgradin ohi mentäessä. Heräsin keskellä Serbiaa asemalta
kuuluneesta soitosta. Matka pitkin Moravaa: leveän laakson molemmin puolin
vuoret ja laaksossa paljon maissipeltoja ja niittyjä, joilla on lehmiä laitumella.
Nischistä (kaupunki, jonka talot ovat matalia) matka ahdasta laaksoa
myöten, jota reunustavat jo osaksi korkeat kalliot, pitkin Bulgarian Moravaa
Pirot'ista (Bulgariaa) alkaen seutu alkaa tuntua enemmän ylätasangolta, jossa on
vuorenkukkuloita, taustassa siellä täällä korkeampia vuoria. Kuta lähemmäksi
tullaan Sofiaa, sitä leveämmäksi käy viljelty alue, muuttuen viimein kokonaan
tasangoksi, jonka taustassa on Balkan. Sofia: Pikku asema, mataloita taloja.
Sofiasta lähdettyä tulee pimeä.
Heinäk. 14 p:nä 1916.
Matkalla läpi Turkin. Adrianopolin ohi kuljettaessa nukuin.
Tullitarkastus. Maisema: ylänk6ä, vähän viljeltyä, puita ei lainkaan, mutta siellä
täällä kyliä, kuitenkin harvassa ja pieniä. Enimmäkseen olkikattoisia, yksinään
olevia taloja. Osaksi pensaikkoa kasvavia alueita. Suurin osa maata
viljelemätöntä, siellä täällä välistä joku maissi- tai ruispelto.
Rata yksiraiteinen, vähän sivuutusraiteita. Liikenne sodan aikana
ylen vaikea. Asemilla pitkät pysähdykset.
Väestö köyhissä pukimissa, kirjavissa vatsavöissä ja haaveellisissa
päähineissä. Sattuu juuri olemaan paasto. Sillä kuuluu olevan huono vaikutus
kansaan.
Naiset ottavat osaa töihin, mutta on heillä silloin aina
jonkinlainen riepu päässä. Kohtasimme matkalla olevan sotaväenosaston,
ruskeita auringonpolttamia miehiä, voimakkaita vartaloita; heidän koko
varuksensa tuntuvat olevan saksalaista alkuperää.
Meren lähellä kerrankin maanviljelystä isoinmassa mitassa.
Merenpoukamassa Kutshukissa ensimäinen kerta laitumella oleva
kamelikaravani.
Sitten itse meri, ruskea, vihertävä, violetti loistava kaikin värein,
rannalla leikkiviä uijia ja kaksi ilmansuojelustykkiä. San Stefano, itämainen
kaupunki hyvässä merkityksessä, rannalla hauskoja pieniä europalaisia taloja.
Täällä on Turkin Johannisthal, kipinä asema j. n. e.
Sitten tulee Konstantinopeli. Rautatietä tultaessa ei näe paljon, ja
se, minkä näkee, ei ole kaunista: vanhoja likaisia taloja, jotka voisi
puhaltaa nurin.
Asemalta oli useita saksalaisia lentäjiä minua noutamassa, vieden
minut hotelliin.
Illalla olin muutamien upseerien ja eräitten Saksan sotaministeriön
herrojen seurassa.
Heinäk. 15 p:nä 1916.
Aamulla matka suureen päämajaan. Käynti Enver Pashan luona,
joka omassa personassaan antoi minulle rautaisen puolikuun. Enver vielä
verrattain nuori, tekee hyvin miellyttävän tarmokkaan miehen vaikutuksen. Sieltä
tulkin kera basariin, joka on pienten katujen, kujien ja käytävien sekamelska, niissä
kaikissa tarjolla kaupaksi kaikenlaisia ajateltavissa olevia tavaroita. Sitten Agia
Sofiaan, suurimpaan moskeaan ja Sultan Ahmediin, joka. on muutettu kasarmiksi.
Iltapäivällä menimme »Kenraaliin» (Saksalaisten meriupseerien
asuinlaiva). Illalla olimme Petit Champs'issa, pienessä puistoravintolassa, jossa soittaa
saksalainen meriväen-soitto
kunta.
Sotilaspalvelijastani on paljon lystiä, hän kun on aivan onneton siitä,
että ei osaa mukautua oloihin ja saa ihmisiltä aina haukkumisia. Hän oli kuvitellut
Turkin vallan toisenlaiseksi. Aivan kauhuissaan hän on siitä, että kauppiaat jo kello
kolme aamulla alkoivat rymytä kaduilla ja tarjoilla tavaroitaan.
Heinäk. 16 p:nä 1916.
Aamupäivällä menin luutnantti H:n kanssa »Kenraaliin» katsomaan
erästä u-venettä.
Päivällä eräs kreikkalainen ruurnissaattue kulki ohi hotellin. Arkun
kantta kannettiin edeltä päin, ja ruumis tuli perästä peittämättömänä.
Iltapäivällä saapastelin hiukan ympäri Galatassa ja näin silloin sultanin
joka juuri tuli eräästä moskeasta. Ensin tuli ratsastavaa santarmistoa, sitten
ratsastava henkikaarti, sitten adjutantit, sitten tuli sultani nelivaljakon vetämissä
vaunuissa, ja lopuksi sama seurue päinvastaisessa järjestyksessä.
Heinäk. 17 p:nä 1916.
Aamupäivällä vihdoinkin sain vähän nähdä lentoa. Menimme autolla
Stambulin läpi, vanhan bysantilaisen kaupunginmuurin kautta ohi muutamien
vanhojen hautausmaiden ja muutamien ksarmien, aution maiseman kautta San
Stefanoon katsomaan sikäläistä lentoasemaa. Sinne majuri S. on luonu varsin hauskan
valtakunnan tyhjästä, sillä kaikenlainen hankinta kohtaa tietysti nykyisissä
olosuhteissa suuri vaikeuksia.
Päivällisille olin kutsuttu meriväen luo »Kenraaliin».
Iltapäivällä menin kapteeni D:n ja muitten herrojen kera Bosporin
kautta Therapiaan lähetystön puutarhaan, missä saksalaisen kunniakirkkotarha on
erinomaisen ihanalla paikalla. Sitten katselimme Beikos’issa kenkätehdasta, minkä
jälkeen menimme »Goeben’ille» ja »Breslaulle», missä minulle oli valmistettu
hurmaava vastaanotto. Hieman katseltuani molempia laivoja ja aterioituani, olin
sitten laivassa mitä ihanimmassa iltakonsertissa. Lähtiessämme kapteeni A.,
»Goebe’in» päällikkö, kohotti minulle eläköön-huudon. Mitä kaikkea ne
järjestävätkin! Kuka olisi muinoin osannut semmoista ajatella!
Heinäk. 18 p:nä 1916.
Tänään olen ollut S:n adjutantin, erään turkkilaisen kanssa
motoriveneellä ajelemassa Marmaramerellä, kulkien sultanin linnan ohi
Skutariin, misä käväsin maissa, sitten pitkin rannikkoa Ylistys-saarelle, missä
nousimme maihin Prinkepussa. Se on konstantinopelilaisille sama kuin Berlinin
Grunevald eli Wansee, ihmeen ihana, keskellä merta sijaitseva, kallioinen,
havumetsän peittämä saari, jossa monilla rikkailla on kesähuvilansa. Sinne
useimmat konstantinopelilaiset rientävät lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Kasinon
puutarhassa, josta näkee yli meren ja läheisten saarten, joimme kahvia. Vasta
illalla ajelimme toisten saarten ympäri (yhdellä niistä asuu Kut-el-Amaran
vangittu puolustaja hyvin kauniissa huvilassa) ja sitten kotiin.
Heinäk. 19 p:nä 1916.
Kello yhdeksän lähtö Pandermaan. Marmara-meri jokseenkin tyyni,
aluksi hiukan aaltoileva valko-päitä laineita, lopulta vähemmän. Laiva täynnä
paitsi upseereita myöskin maalaisia, joukossa naisiakin. Pandermassa,
satamakaupunki (paljon pieniä purjealuksia), sijaitseva vuorenrinteellä, on
enimmäkseen puutaloja. Siellä meidät vastaanotti hallituksen höyrylaiva, kun
taas muut vietiin maihin »hamaleilla». Lyhyen pysähdyksen jälkeen
salonkivaunuihin (ylimääräinen juna meitä varten) ja matkalle Manias Göriin, joka
on jotakuinkin autio, järvellä muutamia kalastajaveneitä, tiellä paljon
haikaroita. Seutu muuttuu Sussulusu-laaksossa: kyliä tiheämmin, hyvin rakennettuja
, radan vieressä hyvä maantie, suuria härkä- ja lammaskarjoja, rinteillä
hieman metsän tapaista. Sitten tuli pimeä. Iloisen illallisen jälkeen nukuin huvin.
Heinäk. 20 p:nä 1916.
Heräsin Akbissalin eteläpuolella. Seutu hyvin kaunis, hedelmällinen ja
viljelty, myöskin paljon Kaajaluoma, kamelikaravaneja, johtavana eläimenä
enimmäkseen aasi.
Tasanko käy vähitellen rikkaammaksi. Smyrna on ihanalla
vuorenrinteellä. Asemalla Buddecke muutamien toisten herrojen kanssa vastaanottamassa.
Vietiin asumaan Krämerin hotelliin, aivan meren rannalla,
parvekkeeltani näen koko Smyrnan lahden.
Iltapäivällä, ilmoittauduttuani kenraali Liman Sandersille, käynti basarin läpi,
joka ei ole yhtä suuri kuin Stambulissa.
Heinäk. 21 p:nä 1916.
Kello kymmenen matka Smyrnan eteläpuolella olevalle Sedvi Köin
lentopaikalle. Lentäjät pitävät koulua. Aivan lentokentän vieressä divisiona
telttaleirissä. Turkkilaiset sotamiehet tekivät hyvän vaikutuksen.
Heinäk. 22 p:nä 1916.
Aamupäivällä menin muutamien herrojen ja naisten kanssa
kylpemään Cordeliossa, niistä Buddecke nouti meidät purjelaivalla. Se oli
oikein kaunis matka. Näköala lahden yli vuorille ja Smyrnaan oli ihana.
Heinäk. 23 p:nä 1916.
Aamupäivällä jälleen Cordeliossa, missä otimme hauskoja kuvia.
Heinäk. 24 p:nä 1916.
Nukuin pitkään. Iltapäivällä purjehdusretki muutamien herrojen
kanssa tulevalle vesilentokentälle.
Heinäk. 25 p:nä 1916.
Aamupäivälla harhailin yksinäni Smyrnan laitintntaisissa
kaupunginosissa. Siellä on näky paljon »itämaalaisempi». Nyt minun täytyy joka
tapauksessa tehdä tuo pitkä matka Ilon Panderman - Konstantinopelin kautta
Dardanelleille. Menetän sillä tavalla kahdeksan päivää, mikä on valitettava synti.
Lentokoneessa olisin siellä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta Buddeeke ei
millään ehdolla suostu antamaan minulle konetta. Hän esittää tuhansia syitä,
mutta minä luulen, että häntä on kielletty antamasta.
Heinäk. 29 p:nä 1916.
Heinäkuun 28 päivänä kello 10 a.-p. lähdin pienellä tykkiveneellä
Dardanellien varrella olevaan Tshanakiin. Gallipoli on pieni maaseutukaupunki,
jossa on osittain hiukan sen ulkopuolella olevat isot kasarmit. Muutamat talot
olivat rannalla ammutut rikki. Tshanakissa olimme puolipäivän aikaan ja
menimme ilmoittautumaan Merten Pashalle. Iltapäivällä olin lentokentällä Ja
lensin Troian-Kumkalessi-Sedil-Balirin yli vanhalle englantilaisten asemalle. Lento
oli hyvin hauska, ihanina kohosivat merestä Imbroksen, Tenodoksen ja ennen
kaikkia Samothraken saaret. Kophalo-lahdessa Imbroksella näimme selvästi
englantilaiset laivat. Paitsi juoksuhautojen tavallista sekamelskaa Sedil-Bahrissa
selvästi näkyivät englantilaisten leirit. Aivan Thalakan luona oli upotettu
turkkilainen risteilijä ja englantilainen u-vene vierekkäin, osittain veden pinnan
yläpuolella. Sedil-Bahrissa näkyi useita höyrylaivoja ja eräs vanha ranskalainen
linjalaiva ajautuneina rannikolle. Autiota, mäkistä niemimaata oli helppo
tarkastella. Kilid-Bahrissa oli isompia turkkilaisia leirejä.
Heinäk. 30 p:nä 1916.
Kulkenut pienellä höyrylaivalla Sedil-Bahriin. Nousimme maihin
hiukkaista ennen, ratsastaaksemme erään odottamassa olleen meriupseerin
kanssa koko niemimaan poikki järjestettyjen asemien yli. Turkkilaisilla ja
englantilaisilla asemat olivat huomattavasti erilaiset. Englantilaiset olivat tietysti
voineet työskennellä paljon enemmilla ja paremmilla keinoilla. Nyt on kuitenkin
vallalla täydellinen sekamelska. Sitten tarkastin englantilaisten
maihinnousupaikat, missä englantilaiset suojakseen olivat hyvin yksinkertaisesti
ajaneet rannalle pari höyrylaivaa. Lyhyen aamiaisen jälkeen lensin M:nkera D:hen
ja sieltä iltapäivällä Marmara-meren pohjoista rantaa San Stefanoon.
Heinäk. 31 p:nä 1916.
Tänään on Beiram-juhla: lippuja kaikkialla, sunnuntai-pukuisia
ihmisiä, soittoa, rumpuja, tungosta kaduilla, puolikuun kukkien myyntiä, juhlakulkueita
lippuineen ja lauluineen.
Elok. 1 p:nä 1916.
Käväistyäni sotaministeriössä ja vasarissa lähtö Konstantinopelista.
Enver pasha matkustaa samassa junassa. Enver lähetti palvelijansa hakemaan
minut teepöytäänsä salonkivaunuun. Hän oli hyvin puhelias ja vilkas
keskustelussaan, joka tapahtui melkein Yksinomaan saksaksi.
Elok. 2 p:nä 1916.
Lähes kello 11 saavuin ihanan matkan jälkeen Rumelian hyvästi
viljellyille seuduille ja, sivuutettuannne turkkilaisen sotilasjunan, Sofiaan, niissä
saksalainen lento-osasto oli minua vastaanottamassa. Iltapäivällä ajelu vaunussa
kautta Sofian, joka tekee saman vaikutuksen kuin keskikokoinen saksalainen
hallituskaupunki. Lyhyt vierailu kipinäkoulussa, sitten käynti suuressa
tuomiokirkossa.
Elok. 3 p:nä 1916.
Sotilaallinen käytös kipinäkoulussa teki erittäin hyvän
vaikutuksen. Olin siellä aamupäivällä, sitten H. ja minä menimme Sofian
lähellä olevalle lentokentälle, missä Otto-koneet tuntuivat olevan
pääasiallisesti edustettuina.
Iltapäivällä menin St:n kanssa lentokouluun. Johtaja kapteeni B.
näytteli erikoisuutena Blériot'aan. Koulu on vielä alkuasteellaan. Sieltä
menimme Banjen kylpypaikkaan, joka sijaitsee hyvin kauniilla paikalla.
Illallisella olin sotilasasiamiehen luona, missä oli myöskin prinssi Kyril. Hän
kyseli innostuneena ja asiantuntemuksella minulta kaikenmoista.
Elok. 4 p:nä 1916.
Aamulla ilmoittauduin Bulgarian sotaministerille, joka kauan
keskusteli kanssani. Hän oli pieni-kokoinen ja puhuu hyvästi saksaa. Sitten
kävin ratsuväen kasarmilla, missä näin myöskin uudet kuularuisku-osastot.
Illalla kävelin Borispuutarhassa ja katselin Sofian kaunottaria.
Elok. 5 p:nä 1916.
Käytyäni vastaanotolla Bulgarian ylipäällikön luona, lähdin
autolla Kystendilin kautta Yskybiin. Fischerin, palvelijani, joka myöskin oli
matkassa, piti harmikseen astua kesken matkan vaunusta järjestämään asiat
kuntoon Balkaninjunan lähdöksi.
Kystedilissä pysähdyin ja kävin sotilasravintolassa bulgarialaisen
esikuntapäällikön kanssa. Sitten hupaisa matka Yskybiin, minne saavuin kello 9
illalla.
Elok. 6 p:nä 1916.
Päivällä ilmoittauduin kenraali Mackensenille, jonka vieressä
sitten istuin ateriallakin. Mackensen, ulkomuodoltaan jyrkkäpiirteinen, mutta
ei lainkaan niin ankaran näköinen kuin kuvissa, keskusteli paljon minun
kanssani.
Iltapäivällä menin junalla Hudovaan, missä illalla saavuin lentoosastoon
ja sain juhlallisen vastaanoton parakkiravintolassa. Lentäjät asuvat siellä
kaikki puuvajoissa, autiossa ympäristössä. Ajan pitkään ei suinkaan kadehdittava
asema, vallankin kun heillä moniin kuukausiin on ollut hyvin vähän tekemistä.
Elok. 7 p:nä 1916.
Aamupäivällä kävin vielä eräässä lento-osastossa ja lensin
iltapäivällä kapteeni T. E:n kanssa pitkin Kreikan vastaista päärintamaa ja
sitten takaisin Yskybiin, missä vietin illan lentäjien vieraana.
Elok. 8 p:nä 1916.
Autossa takaisin Sofiaan. Tällöin kohtasi meitä monta vahinkoa, jotka
olivat sangen hauskoja, millä kun en voinut bulgarialaista ohjaajaani saada
ymmärtämään muuta kuin merkkikielellä. Tiellä, kohta Kumanovasta lähdettyä,
oli makedonilaiset markkinat, jotka olivat sangen hauskat. Talonpojat tanssivat
vaikeissa puvuissaan säkkipillin ja muitten soitikkojen mukaan omituista, mutta
kaunista tanssia.
Elok. 9 p:nä 1916.
Tänä aamuna vähän ennen lähtöäni sotaministerin adjutantti ojensi
minulle bulgarialaisen urhoollisuusmitalin ynnä ministerin valokuvan. Menen
nyt Itävallan päämajaan ja aijon päästä sieltä käväisemään itäiselle rintamalle -
millä tavalla, en vielä tiedä.
Elok. 10 p:nä 1916.
Iltapäivällä pieni autoretki, illalla esittäytymässä hänen
ylhäisyydelleen Conradille.
Elok. 11 p:nä 1916.
Ilmoittautunut arkkiherttua Friedrichin ja kenraali Cranionin luona.
Kello 11 edelleen Kovelia kohti.
Elok. 12 p:nä 1916.
Lähes kello 8 saavuin Koveliin, ilmoittauduin hänen ylhäisyydelleen
Linsingenille.
Elok. 15 p:nä 1916.
Matka Brestiin, joka on aivan poroksi palanut.
Elok. 16 p:nä 1916.
Ilmoittauduin hänen ylhäisyydelleen Ludendorffille. Ennen ateriaa
esiteltiin sotamarski Hindenburgille. Pöydässä Hindenburgin ja Ludendorffin
välissä.
Elok. 17 p:nä 1916.
Matka Wilnaan.
Elok. 18 p:nä 1916.
Matka Kovnoon, sieltä Berliniin.

NELJÄS OSASTO.
Neljänteenkymmenenteen voittoon.

Eskaderi-taisteluita.
Kirje syysk. 4 p:ltä 1916.
Rakkaat vanhemmat!
Hämmästykseksenne olette kai jo lukenut kahdennestakymmenennestäni, kun
luulitte kai minun olevan laittamassa kuntoon osastoani, eikä suinkaan
ilmassa.
Muutamia päiviä sitten saapui tänne minua varten kaksi konetta
Fokkerilta, ja toissa päivänä tein ensimäisen lentoni. Rintamalla oli sangen
vilkasta lentäjäin toimintaa. Poikaset olivat käyneet hyvin röyhkeiksi.
Lentäessäni aivan rauhallisesti rintamamme takana, eräs alkoi tulla tekemiään
minulle pahojaan! Mutta minä en lainkaan välittänyt hänestä (hän oli korkeammalla).
Vähän myöhemmin näin motorinsavua P:n länsipuolelta. Siellä huomasin
B. E.-kaksitason ja sen takana kolme yhden-istuttavaa Vickeriä: tykistökone
suojelijoineen. Kävin ahdistamaan B. E.-konetta. Mutta nuo kolme muuta konetta
häiritsivät työtäni, minkä vuoksi mitä pikimmin lähdin paluumatkalle. Yksi
noista poikasista luuli voivansa kuitenkin nipistää minut ja lähti perästä.
Hiukan syrjässä toisista minä ryhdyin taisteluun hänen kanssaan ja pian hän
oli kiinni. En päästänyt häntä irti, hän ei saanut kertaakaan ampua
laukaustakaan. Laskeutuessaan hän teki ankaroita kiepahduksia, kuitenkin, kuten
sittemmin sanoi minulle, vasten tahtoaan, koska hänen korkeusperäsimensä oli
ammuttu rikki. Hän tuli maahan Th:n itäpuolella. Lentäjä hyppäsi pois
palavasta koneesta ja käsillään ja jaloillaan huhtoi ympäriinsä, sillä hän oli
tulessa.
Lensin kotiin, lähteäkseni lentoon heti kun olin saanut uusia
patroneja. Näkyvissä oli nimittäin uusia englantilaisia. Mutta minulla ei ollut
menestystä. Englantilaisen, kapteeni V:n, hain eilen vankien keräyspaikastamme,
kutsuin hänet kahville ravintolaan, näytin hänelle meidän lentokonettamme ja
sain tällöin tietää joukon huvittavia asioita. Lentopaikkani tulee vähitellen
valmiiksi ja minulla on työtä täysin määrin.
Syysk. 17 p:nä 1916.
Nyt olen saavuttanut ensimäisen neljänneksen sadasta.
Numeron 21 tapasin yksinään. Taistelu tämän Vicker-kaksitason
kanssa ei kestänyt lainkaan kauan. Pääsin vastustajaani käsiksi vinosti takaapäin
(kaikkein edullisin suunta; suoraan takaapäin ampuessa paksu motori
vaikuttaa kuin panssari). Turhaan hän koetti päästä hänelle epäedullisesta
asemasta, sillä minä en antanut hänelle siihen tilaisuutta. Pääsin
hyökkäämään niin läheltä, että kohta seuranneessa räjähdyksessä valuvaa
öljyä roiskahti minunkin koneeni päälle. Vastustaja syöksyi kieppuen kuin
väkkärä. Tähystäjä putosi matkalla.
Numero 22 oli jokseenkin ryöhkeä, risteili tovereineen meidän
rintamamme päällä ja ahdisteli saksalaisia lentokoneita. Siinä hänen kävi huonosti,
samoin eräälle hänen seuralaiselleen.
Jonka kaksi Rumpler-konetta ampui alas. Numero 22 paloi samoin
kun edellisenä päivänä numero oli tehnyt samalla paikalla, vaikka hänen onnistui
päästä omille linjoilleen.
Numero 23 oli itsepintainen vastustaja. Olin katkaissut tien eskaderilta
ja kävin ahdistamaan toista. Ensimäinen lähti matkoihinsa. Kolmannen kimppuun
kävi luutnantti R., sen. saarsivat pian luutnantti B, ja luutnantti R., mutta siitä
huolimatta pääsi ikävä kyllä rintaman yli. Minun vastustajani mukkasi heti
ensimäisellä hyökkäyksellä alaspäin sata metriä, mutta kohottautui jälleen
pystyyn. Kun tunnen tuon tempun, menin heti perästä, ja tosiaankin vastustaja
aikoi pujahtaa rintaman yli. Se ei onnistunut, vaan hän syöksyi M:n luona.
Matkalla häneltä putosi kannatustaso ja kone hajosi alkutekijöihnsä. Kun hän on
niin kaukana meidän rintamamme takana, en ikävä kyllä ole voinut mennä sinne.
Van kerran olen hyvin matalalta lentänyt paikan yli.
Lyhyen ajan kuluttua näin muutamia englantilaisia kiertelevän P:n
pohjoispuolella. Tultuani lähelle, he hyökkäsivät minua vastaan. Mutta kun minä
olin vain kävelyllä (olin nimittäin alempana enkä voinut mitään tehdä), menin
pois tieltä. Kun eivät päässeet minun kanssani mihinkään tulokseen, yksi
vastustajista hyökkäsi erään toisen saksalaisen kimppuun. Mutta sitä minä en
voinut suvaita. Sen vuoksi iskin kiinni tähän erilliseen koneeseen ja annoin sille
palkan aikeistaan. Taistelussa ammuin rikki hänen sekä öljy- että
bentsinisäiliönsä, vieläpä hänen reitensäkin. Hän laskeutui maahan ja otettiin
vangiksi. Se oli numero 24.
Numero 25 tuli seuraavana päivänä. Meidän lentokenttämme päälle
tuli eskaderi, johon kuului seitsemän englantilaista. Minä nousin ilmaan sen
takana, katkaisin paluutien heiltä ja pääsin P:n itäpuolella heidän lähelleen. Ikävä
kyllä olin alempana ja sen vuoksi turvaton. Tätä vastustajat käyttivät hyväkseen,
hyökätäkseen minun kimppuuni. Hävytöntä! Mutta minä käänsin pian lehteä ja
tähtäsin erästä heistä. Sain erinomaisen asennon ja annoin hänelle lähimmältä
matkalta (kahdesta - neljäänkymmeneen metriin) noin viisisataa laukausta.
Silloin hän oli saanut tarpeekseen. Luutnantti R. paukutti häntä vielä, mutta
juttu oli jo selvä. Vastustaja syöksyi H:n luona metsään ja meni aivan mäsäksi.
Täällä lennetään paljon, englantilaiset esiintyvät aina suurin
joukoin. Ikävä kyllä ei ole ollut koneita minun herroilleni.
Vasta eilen tuli ensimäinen puolet tilauksesta, toista odotetaan
lähimmässä tulevaisuudessa. Osastoni pudotti jo eilen kaksi. Jos tällä tavalla
jatkuu, niin kohta ei ole yhtään englantilaista jäljellä.
Eilen saapui myöskin minulle erityisiin tehtäviin komennettu
upseerini, joka säästää minulta paljon työtä. Kuitenkin on aikani, vaikka en
lennäkään, kovin käytetty. Paljon on tehtävää, kun pitää niin sanoakseni
tyhjästä panna pystyyn uusi osasto. Mutta hauska on myöskin nähdä,
kuinka vähitellen saa asian käymään.
Jälkikirjoitus.
Nyt on asiaintila kuitenkin hiukan muuttunut. Tänä aamuna,
syyskuun 17 päivänä, menin osastoni kahden herran kera vihollisen eskaderin
sekaan; teimme puhdasta jälkeä. Ammuimme alas jok'ainoan. Osasto paranee.
Eilis-illasta lähtien: viisi englantilaista konetta. Minä otin osalleni johtajakoneen
, jonka tunsin kannatustasossa olevista pienistä lipuista. Kuljettaja
laskeutui maahan K:n luona. Toinen lentäjistä oli haavoittunut. Tullessani
autolla koneen luo, molemmat jo oli viety pois. Vastustaja oli laskeutunut siitä
syystä, että olin ampunut hänen motorinsa aivan rikki.
Kirjeestä lokak. 8 p:ltä 1916.
… eilen saitte lukea armeijanraportista numero 30:sta, mutta se oli
jo vanhaa. Numero 31 on seurannut edeltäjäänsä.
Syyskuun 17 päivänä tuli numero 27. Muutamien herrojen kanssa
hyökkäsin vihollisen eskaderia vastaan, johon kuului kotimatkalla C:stä olevia
F. E. –kaksitasoja. Tästä kahdeksan eskaderista ammuttiin kuusi maahan.
Minä otin osalleni johtaja-koneen ja ammuin rikki sen motorin, niin että hänen
täytyi laskeutua maahan. Lentäjä oli lievästi haavoittunut. Kone laskeutui
hienosti kiintoinaisen ilmapallon lähelle, lentäjät istuivat vielä sisällä kun jo
paloi ilmi liekissä. Heillä näytti olleen jokin vehje, jolla saivat koneensa
tuhotuksi.
Syyskuun 19 päivänä meitä lensi kuuden miehen joukko englantilaista
eskaderia vastaan. Alinna paksuja »häkki-häntiä», ylinnä muutamia Moraneja
peitteenä. Minä otin osalleni yhden viimemainituista, vierittelin sen kanssa
ilmassa, hetkeksi hän. pääsi minulta karkuun, mutta R:n länsipuolella sain
hänestä uudelleen hyvän. otteen. Toisessa kuularuiskussani oli latauskoneisto
epäkunnossa, mutta toinen ampui sitä paremmin. Lyhimmältä matkalta
ammuin yksitasoa niin kauan, että se meni tulestani palasiksi ja putosi
maahan erillisinä riekaleina. Viimeisessä hyökkäyksessä se oli
käyttäytynytkin hyvin kömpelösti. Se oli numero 28.
Syyskuun 20 päivänä jouduin taas B:n seuduilla otteluun kuuden
englantilaisen kanssa. Olin lähtenyt neljän herrani kanssa patrullilennolle. B:n
luona tulimme meikäläisten rintamalle ja huomasimme eskaderin, jonka minä
ensin luulin saksalaiseksi. Kohdatessamme toisemme B:n lounaispuolella näin
sen olevankin vihollisen koneita. Me olimme matalemmalla ja väistimme pohjoiseen.
Englantilaiset rnenivät, silloin ohitsemme ja lensivät meidän puolellemme,
risteilivät. meidän kiintonaisten ilmapallojemme takana ja aikoivat sitten
palata rintamalle. Sillä välin me olimme päässeet, heidän korkeuteensa ja
katkaisseet heiltä tien. Annoin merkin hyökkäykseen ja vilkas taistelu
syntyi. Minä sain kiinni yhdestä, ammuin häntä kovasti, tulin liian lähelle, oli
pakko kontata hänen alleen, tein kaarroksen ja näin kohta sen
jälkeen englantilaisen tiputtelevan koneosiaan ja putoavan maahan kuin säkki.
Kun heitä oli vielä tarpeeksi, otin heti toisen. Hän yritti paeta,
mutta mikään ei auttanut. Pysyttelin hänen takanaan koko ajan. Vastustajan
sitkeys minua kuitenkin ihmetytti, minun olisi oikeastaan jo kauan sitten
pitänyt olla hänestä selvän, mutta hän lenteli koko ajan ympyrässä samalla
tavalla. Viimein se minusta kävi liian konstikkaaksi. Ajattelin, että miehen pitäisi
jo kauan sitten olla hengettömänä ja kone vain ohjauslaitteen kuminauhojen
avulla pysytteli oikeassaasennossa. Lensin siis aivan lähelle ja näin lentäjän
kumartuneena oikealla puolelle laidan yli kuolleena korissa. Saadakseni
myöhemmin tietää, kuinka tämän ampumani koneen laita oikeastaan oli
(luonnollistahan oli, että se putoaisi), panin merkille sen numeron: 7,495,
jätin hänet rauhaan ja kävin lähimmän miehen kimppuun. Hän tosin
ilmataistelussa pääsi karkuun rintamalle, mutta kun minun kerran piti ajaa
aivan hänen allaan, huomasin luotieni repineen auki koneen rungon. Hän on
kyllä muistava sen päivän. Mutta minä sainkin sitten tehdä työtä kuin neekeri.
Numero 30 oli paljon yksinkertaisempi. Yllätin rintamalla erään
tykistölentäjän (kutsumme heitä pikku-jänöiksi), ammuin häntä, hän kaatui ja
hävisi.
Numero 31:n syöksy oli kauhea, mutta suurenmoinen. Me, viisi
herraa ja minä, huvittelimme rintamalla hyökkäilemällä ja pusertamalla kaikkia
ranskalaisia ja englantilaisia koetellaksemme, olivatko kuularuiskumme
kunnossa ja kävivätkö ne säännöllisesti. Vastapuoli ei siitä pitänyt, he eivät
voineet toimittaa mitään. Silloin huomasin yht'äkkiä syvällä allani vielä
yhden haparoivaa ympäri. Minä alas hänen niskaansa, sijoitun aivan hänen
taakseen, ajan lähelle jatähtään hyvästi jalevollisesti. Vastustaja ei tuottanut
minulle mitään vaikeuksia, lensi kauniisti ja tyynesti suoraan eteenpäin. Minä
pysyin koko ajan 20-30 metrin päässä takana ja paukuttelin, kunnes hän räjähti
aivan edessäni räikeään keltaiseen valoon ja syöksyi alas, alkutekijöihinsä
hajaantuneena. Koska olin yllättänyt vastustajani, ei voi puhua taistelusta.
Voin erinomaisesti: terve, hyvä ruoka, hyvä asunto, hyvät
toverit ja työtä kädet täynnä.
Lokak. 19 p:nä 1916.
Lentoni ovat olleet sangen hyötyisät viime päivinä.
Lokakuun 13 päivänä jouduin muutamien herrojen kanssa B:n
länsipuolella tasaväkiseen eskaderiin, johon kuului yhden-istuttavia Vickerejä.
Näillä ei kuitenkaan ollut paljon iloa taistelusta, vaan koettivat selviytyä siitä niin
pian kuin mahdollista. Me ajoimme hiedän päällensä. Minä kävin yhden
kimppuun, mutta huomasin silloin, että luutnantti K. jo syöksi häntä vastaan. Etsin
itselleni siis toisen, jonka tapasin P:n yläpuolella, ammuin häntä kahteen löysään,
laskeuduin tällöin neljään sataan metriin ja täytyi päästää hänet, kun kaksi muuta
kummitusta tahtoi iskeä niskaani, josta tempusta minä en juuri oikein välitä. Se,
jota olin ahdistanut, pääsi vielä omille linjoilleen ja laskeutui maahan
tykistöasemilleen P:n luona.
Lokakuun 15 päivänä oli tosiaan oikea lentäjäin-päivä. Kun
englantilaisten on viime aikoina ollut tapana pöyhkeillä heti aterian jälkeen, kun
luulevat meidän olevan unisia, menin juuri siihen aikaan rintamalle. T:n ja S:n
välillä panimme toimeen metelin, s. o. jokainen englantilainen, olipa ylhäällä tai
alhaalla, sai osansa ja joutui puserruksiin. Ikävä kyllä ei siinä metelissä mukannut
nurin muuta kuin yksi (aliluutnantti M. ampui neljännen koneensa
maahan). Toiset pääsivät pakosalle. Kohta sen jälkeen minä näin vähän
loitompana pohjoisessa erään »tykistöjäniksen» pitävän lystiään rintaman
päällä. Kävin sen kimppuun ja vapautin hänet itsestäni heti ensimäisellä
hyökkäyksellä. Kuljettaja ilmeisesti kuoli heti. Kone meni nurin ja putosi
semmoisella vauhdilla etummaiseen englantilaiseen juoksuhautaan, että näkyi
talon korkuinen tomupilvi. Se oli minun 33:nteni.
Lokakuun 16 päivänä iltapäivällä jouduin D:n yläpuolella
eskaderiin, jossa lie ollut kuusi yhden-istuttavaa Vickeriä. Siitä alkoi hauska
kieppuminen. Englantilainen johtaja-kone tuli aivan parhaiksi, että minä sain
hyvän otteen ja tein asian sen kanssa selväksi heti ensimäisessä
hyökkäyksessä. Kuljettaja ilmeisesti kuoli. Kone tanssi alas. Saatoin nähdä sen
aivan maahan saakka, missä se putosi, jaetsin itselleni uuden vastustajan. Toiset
herrat hääräsivät vielä muutamien englantilaisten kanssa. Minullekin eräs
englantilainen teki sen palveluksen, että tuli lähelleni, Menin hänen
perästään ja ahdistin häntä pitkälle alaspäin. Hän pääsi kuitenkin pakoon
taitavalla lennolla yli rintaman.
Päivä oli osastolle muutenkin suotuisa. Luutnantti R. ampui
maahan viidennen koneensa ja luutnantti S. yhden, niin että me
kaikkiaan selvitimme viisi viitenä päivänä.
Lokakuun 17 päivänä sain 35:nteni. Hetkisen kestäneen
tuloksettoman lennon jälkeen rintamalla huomasin jälleen »meidän
maassamme» kuusi Vicker-kaksitasoa. Niitten perästä lensi luutnantti B.
minun osastostani.. Ajo-osastosta ... tuli myöskin perässä kolme konetta.
Luutnantti Leffers hyökkäsi ensin ja painoi uhrinsa alas (se oli hänen
kahdeksantensa), minkä jälkeen toiset vastustajat jättivät hädänalaisen
toverinsa pulaan ja säikähtyneinä kerääntyivät hyvin lähekkäin.Niistä etsin
mini. käsiini alimmaisen, hyökkäsin hänen kimppuunsa ja pakoitin hänet
syrjään. Tämänkin toiset jättivät pulaan, niin että minä sain hoitaa häntä
yksinäni. Toisella hyökkäyksellä hauen koneensa syttyi tuleen ja syöksyi
maahan.
On merkillistä, että vastustajani niin usein syt t yvät palamaan.
Toiset väittävät aivan vakavasti, että se riippuu suggestionista, että
minun tarvitsee vain hyökätä vastustajaa kohti, kun hain jo syttyy
palamaan taikka pudottaa vähintäinkin siipensä. Viime päivinä
epäsuotuisa, huono ilma. Ei mitään tekemistä.
Viimeiset raportit.
Lokak. 20 p:nä 1916.
Noin kello 10,39 a.-p. hyökkäsin osastoni viiden
herran kera D:stä tulevaa eskaderia vastaan, johon kuului kuusi F. E.-
kaksitasoa. Ahdistamani kone syöksyi maahan ilmataistelun jälkeen, jonka
aikana tähystäjä putosi koneesta, vihollisen rintaman taakse.
Kone on särkynyt: noin viiden sadan metrin päässä A:n
länsipuolella.
Lokak. 22 p:nä 1916.
Kello 11,:15 katkaisin osastoni muutamien herrojen kera
paluutien kahdelta idästä tulevalla vihollisen kaksitasolta B:n itäpuolella.
Molemmat pakoitettiin putoamaan. Minun ahdistamani kone meni
säpäleiksi kuularuiskutulessa.
Lokak. 22 p:nä 1916.
Kello 3.40 i.-p. huomasin erään englantilaisen yhdenistuttavan
koneen laskeutuvan kahta saksalaista kaksitasoa kohti noin B:n
yläpuolella. Minä tein heti hyökkäyksen ja painoin hänet alas, hänen
ponnistellessaan rintamalle päin. Vastustaja laskeutui maahan G:n
metsään keskelle granaattireikää ja löi tällöin koneensa rikki. Lentäjä
nakkautui koneesta suuressa kaaressa.
Lokak. 25 p:nä 1916.
Tänään aamupäivällä ammuin M:n luona maahan erään
englantilaisen B. E.-kaksitason.
Lokak. 20 p:nä 1916.
Noin kello 4,45 ahdistin osastoni seitsemällä koneella
muutamia englantilaisia kaksitasoja P:n länsipuolella.
Minun ahdistamani kone, jonka tähystäjä ensimmäisen
hyökkäyksen jälkeen ei enää ampunut, rupesi toisella hyökkäyksellä
kovasti savuamaan. Molemmat lentäjät myöskin tuntuivat olevan
kuolleet. Kone putosi, kallellaan luikuen, toisille englantilaisten asemille
ja paloi poroksi. Kun muuan Vicker kaksitaso ahdisti minua kahden tai
kolmen sadan metrin korkeudessa, en voinut nähdä sitä viimeiseen asti.
A:n ryhmän A. O. K. 1:lle antaman iltaraportin mukaan kello 4.45 eräs
yksitason ahdistama B. K. syöksyi rintaman osastoon …

Viimeisestä kirjeestä
. . . Äidin ei pidä lainkaan kuvitella niin hirveän kamaliksi niitä
vaaroja, joissa olen. Tarvitsee vain ajatella, minkä lisäyksen ja tottumuksen minä
saavutan jokaisesta taistelusta, puhumattakaan kaikista muista lento- ja
ampumateknillisistä eduista . . .

Sähkösanoma rintamalta.
Lokak. 28 p:nä klo 7,35 i.-p.
Valmista vanhempia: Osvald tänään joutunut kuolettavan tapaturman
uhriksi saksalaisten linjoilla.

Lisää ilmailukirjallisuutta

Viimeksi muokattu: 2007-07-12 18:26