Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin:
ESITTELY | Sähköttäjiä vähemmän kuin Mannerheim-ritareita | Sissit olivat rautaisia heppuja | Sotavainajien noutoa rajan takaa | Jouduin tai pääsin Laivue 42:een | Pommituslentoja säästöliekillä | Pommitus- ja valokuvauslentoja Karjalan taivaalla | Vaarallista leikkiä venäläishävittäjien kanssa | Kuvattiin koko Syvärin rintama, suurhyökkäyksen torjuntaa | Rykmentti toimi yhtenä nyrkkinä | Saksalaisten ilmatorjunta oli Lapin sodan pahin uhka | Eikös hittolainen tärpännytkin - tie aukesi Ilmavoimiin | Takaisin siviiliin | Lisää kaatuneiden noutomatkoista | Saatesanat

Tässä artikkelissa haastatellaan Blenheim-pommikoneilla lentänyttä Viljo Lehtistä. Haastattelu esitetään lähes alkuperäisessä muodossaan. Tähän artikkeliin liittyy läheisesti myös Pentti Aron haastattelu. Viljo Lehtinen muun muassa lensi useita sotalentoja Aron ohjaamassa Blenheimissä.

Lehtinen, Viljo Ilmari.
Syntynyt 30.09.1923.
Konekivääriampuja / radiosähköttäjä, I. luokka.
Kk-ampuja/radiosähköttäjä numero 110.

Haastattelu tehty 24.3.2001, Rovaniemellä Lapin Lennoston Killan vuosijuhlassa. Tarinointi on säilytetty alkuperäisessä kieliopissaan "jutustelunomaisena" kokonaisuutena.

Haastattelu ja nauhoitus: Risto "Korva" Korva.
Haastattelunauhan purku: Erkki "Eni" Nieminen.  

Alkupulinaa, jonka jälkeen keskustelua alkaa hiljakseen käynnistymään.

Eli Tervo Esko oli kurssikaveri teille...

Joo, kyllä.

Minä vien lämpimät terveiset kyllä.

Minä tiedän, että hänen piti tulla koska mä näin tossa äsken tämmösen kilven missä oli Tervo Esko, että kyllä sen tarkoitus ilmeisesti oli tulla.

Oulunkylässä Helsingissä siis asutte. Onko Arokin sitten siinä lähellä?

No tämä Aro asuu siinä ihan 300 metrin päässä.

Miten se niin lähelle on sattunutkin?

No siinä asuu useampia näitä lentopoikia ihan näin sattumalta.

Ketä siellä Oulunkylässä sitten asuu?

No siinä on Finnairin kavereita, Pokela siellä on ja ketä siellä nyt onkaan... Leppä ja... meidän laivueen kavereita siinä on muutama. Mutta eivät ole täällä paikalla kukaan.

Yllättävän pienelle alueelle on sattunut...

Joo, se on ihan sattuma. Ikonen ja Pokela, ne on Finnairin kavereita. Pokela nyt oli tosin Laivue 34:n kaveri silloin sota-aikana; siis tarkottaa että se oli Luukkasen laivueessa sitten. Tässön Tervo Esko... Tässä on luettelo Suomen... aakkosellinen luettelo, hakemisto sähköttäjä/kk-ampuja-lentomerkeistä.

Se oli eri lentomerkki kuin ohjaaja/tähystäjä. Taikka tähystäjällä ei nyt oikeastaan mitään...

Tässä (näyttää listaa Suomen Lentomerkin saajista) kaikki sähköttäjät mitä Suomessa on saanut sen, jok'ikinen.

Tää perustettiin tää lentomerkki vasta 10.7.1942. Ja sillon sen ensimmäisenä sai Laukas Veikko, ja sitten sitä myönnettiin sodan loppuun saakka. Tässä ne on numerojärjestyksessä ja numerot loppuu seuraavalla sivulla, tänne näin: sitä on myönnetty 165 kappaletta. Siinä on kaikki. Ja tota siinä mielessä - eihän se tietysti, kyllä mä vaihtaisin päittäin - mutta tota tää on harvinaisempi kuin Mannerheim-risti. Mannerheim-ristejä jaettiin 197 sentään, mutta tätä 165.

Siinä piti osata sähköttää?

No aivan varmasti.

Minkälaiset tasot teillä oli?

No meillä oli loppukurssin vaatimus I. luokan radiosähköttäjä, joka oli niinku melkein pohjaa, mutta siihen sitten tehtiin päälle lisää.

Onko se 80 merkkiä minuutissa?

Joo, se on sitä luokkaa. Mutta sitten kun me otettiin sitä jatkokurssia, niin se kohos siitä sitten oikein aika tavalla. Sota-aikana ei ollut mahdollista suorittaa suurempia luokkia, sellaista niinku kansainvälistä tasoa... suorituksia ei tehty sota-aikana. Me oltais yltetty sellaiseen helposti. Me oltiin aika hyviä sähköttäjiä.

Ja sit sen lisäksi jotakin tiettyä lentotuntimäärää ja sotalentoja, jota en lukumääräisesti enää muista. Mutta kuitenkin niin tässon kaikki, jotka on saanut tän merkin.

Se on tämmönen merkki (näyttää lentomerkkiään) mutta tää on tehty pienoiskoossa. Tää on iso merkki tämmönen näin.

Onko tuo niinku tähtäin tuo...?

Joo, siinä on tähtäin. Niinkun ohjaajan merkissä on lokki, siinähän on lintu tässä keskellä, mutta tässä on tää konekiväärin rengastähtäin. Mutta se on tietysti tään koko, joka oli tässä rintapielessä, se on tommonen iso lätkä.  

Minä oon ite nimittäin käynyt tuolla Sodankylässä sissiradistiksi, niin sillä minä tiesin nämä sähkötysjutut.

Sissiradistiksi? Ai kun hienoa!

Minä oon semmonen sissi, jos nyt sotatila tulis niin minut heitettäs tuonne vihollisen selustaan tiedustelemaan joukkojen liikkeitä.

Mä tunnen pari sota-aikana jotka oli siinä hommissa sillon. Meillä Hämeenlinnassa oli samaan aikaan kun me oltiin tuolla kurssilla... Mää puhun nyt ihan pötyä, tai en pötyä mutta ihan asiaan kuulumatonta... Hämeenlinnassa ilmeisesti levossa oli semmonen kaveri kun Vorho, joka oli kaukopartion vetäjä ja Mannerheim-ristin ritari. Se oli tulossa semmoselta retkeltä, jossa ne koki kovia. Ne oli siellä kolme-neljä viikkoo ilman muonaa. Ne menetti muonansa ja yhteytensä ja radionsa. Ne käveli sieltä jostain hiivatin kuusesta kotiin kolmen viikon toimitusajalla, ja se oli vissiin Hämeenlinnassa sitten jollain tavalla levossa. Mutta enhän mä sillon sitä tiennytkään mikä kundi tää - tai tiesinhän mä et se oli kaukopartiomies, mut nyt oon jälkeenpäin lukenut vasta mitä se siellä touhus.

Se oli sikäli harvinainen kaukopartiomies että sitä ei ehdottanu Mannerheim-ristin ritariksi mikään näistä kaukopartioporukoista vaan Ilmavoimien komentaja ehdotti häntä, kun se tiedusteli ryssien lentokenttiä. Ja toinen, Esa Anttalan olen tavannut jonkun kerran - joka on kirjoittanut nämä kaukopartiokirjat - Esa Anttala. Ne on huimia juttuja, eikä ne ole juttujakaan, ne on tosia. Niin tosta tuli vaan kun sä sanoit tästä sissihommasta, että nää oli aika poikia. En tiedä ketään, jota arvostaisin enemmän kun näitä kundeja, jotka siellä oli. Se vaatii niin mahdotonta fysiikkaa ja psyykettä kans, ne oli rautasia heppuja.

Niin minä oon kuullut lentäjäveteraaneilta sen, että oli aika helppoa niinku lentää, kun tiesi että kohta tulee jo kotia.

Eihän se mitään ollut, toiset oli siellä viikkokausia.  

Mä oon muuten nyt tän lentohomman jälkeen... Sodan jälkeen vuodesta 93 mä oon ollut tuolla semmosessa... Se oli ensin opetusministeriön ja sitten Sotavainajain muistoyhdistyksen touhuja, kun me ollaan haettu suomalaisia kentälle jääneitä eli kaatuneita tuolta Venäjän puolelta. Varmaan joku nelisenkymmentä reissua käyty tuolla hakemassa näitä. Tietysti mun pääkiinnostus on kohdistunut näihin lentäjiin, mut tietysti me haetaan kaikkia joista vaan tietoja on. Kolme lentäjää mä oon sieltä... Kolme tunnistettua lentäjää on tuotu Suomeen. Yks oli... Mersu-mies, Morane-mies ja Curtiss-mies, ne on tuotu Suomeen ja haudattu.

Minkä nimisiä he olivat, muistatko?

Kyl mä muistan ne ihan hyvin, mutta tota... Nää on vähän sellasii juttuja, että näistä ei aina puhuta ennenkuin esimerkiks omaiset tietää... Niin siinä mielessä ne on vähän... Sen tähden ne on pikkusen sellasia, et mieluummin nimet sitten kun asia on loppuunkäsitelty.

Se ensimmäinen kaveri oli se Mersu-lentäjä Erkki Nukarinen, joka löytyi tuolta Heinjoen luota ja se tuotiin sitten... Kun sanoo se tai kone, niin eihän se mikään kone ole eikä se ihminenkään ole enää ihminen, vaan ne on jäänteitä kaikki.

Oliko se nähty putoavan sitten vai oliko se...?

Ei kun se vaan katos.

Joka tapauksessa useimmat näistä löydöistä ovat jonkinlaisia vihjeitä Venäjältä. Siis venäläisten asukkaiden tai alueella liikkuneiden ihmisten havaintoja. Ne on voineet kertoa sitten, että siellä on suomalaisia sitä tai tätä. Lentokone on harvinainen, taikka ei se harvinainen ole, niitä on satoja, mutta se tieto meille mikä tulee se on aika harvinaista, koska venäläisillä on ollut omat tapansa käsitellä näitä löytöjä. Siellä on monenlaista löytäjää. Jotkut on ihan pyyteettömiä, jotka ilmoittaa meille että siellä on sellanen kone, että voitas hakea ja kattoa löytyyks siit ihmistä. Toiset eivät ole niin rehellisiä.

Meillä on valtuudet kaatuneiden evakuoimiseen. Koneet ovat sen sijaan yleensä pirstaleina. Ei siitä... Jos siitä niitä osia tuodaan Suomeen, niin ei sitä koko konetta voida tuoda Suomeen. Ei tällaista koskaan löydetä kun tämä Brewster, ei ikinä. Ei löydy sellaista enää, se on niin harvinainen juttu. Kun kone tulee, niin se menee rikki, putoo se veteen tai maahan... Että tää on aivan harvinaisuus, että Pekurin kone tuli veteen ja meni näin ja uppos. Ei sellaista yleensä tapahdu. Kaikki nää järveen putoomisetkin, se kone kun tulee järveen niin pirstat lentää... Voisin sanoa, että ehjää konetta ei löydy enää koskaan. Tää oli ennuste, en tiedä oonko oikeessa - toivottavasti olen väärässä.

Tää Pekurin konekin nyt, niin sehän on kai Irlannissa. Nyt on kysymys vain, että jos se on tähän saakka ollut miljoonan dollarin kone, niin millä se lähtee johonkin Washingtonin ilmailumuseoon tai mihin se lähtee niin... Nyt täytyy panna vähän päälle, mutta mä luulen että se ei lähde mihinkään... Suomalaiset ainakaan, ei niillä ole varaa ostaa ja mä luulen vähän et jenkeilläkään ei oo varaa. Taikka niillä ois varaa mut ne ei osta sitä koska sen koneen ensimmäistä etsijää... Mikä sen kundin nimi nyt oli joka rahoitti nää kaikki etsinnät, niin sitä pistettiin silmään noin niin kun suomeksi sanottuna.

Puhutaas nyt siitä... Tää oli ihan sellaista mun höpinääni...  

... jolle on myönnetty tää lentomerkki, joka on harvinainen. Meidän kurssilla oli ensin vähän päälle kolmekymmentä kaveria. Tää kurssi alkoi vuoden -43 alussa ja se kesti noin kymmenen kuukautta. Se oli Hämeenlinnassa, Suomen kasarmilla se alku. Meitä oli vähän päälle kolkyt kundia mutta niistä sitten karisi jo - syystä tai toisesta - matkan varrella... Emmää enää tiedä kuinka monta, mutta viitisen, kuutisen... Että meitä laivueisiin lähti sitten noin... Jos mä sanon 28, niin en paljon erehdy. Sitten kun nää kurssit loppui niin meidät jaettiin Lentorykmentti 4:n - joka oli pommitusrykmentti - sen sisällä eri laivueisiin. Laivueitahan oli neljä. Meidät jaettiin, en tiedä millä perusteella - kunhan nyt jaettiin, ja mä jouduin tai pääsin Laivue 42:een, joka oli Värtsilässä siihen aikaan, vuoden -44 alussa. Siellä mä sit palvelin siihen saakka, kun venäläiset luovutti sodan ja saksalaisetkin pakeni Suomesta pois 1945. Marraskuussa siviiliin. Siihen saakka sitä kesti.  

Mitä sitten? Silloin tulin laivueeseen ja sillä sipuli. Siellä tulin sitten lentosähköttäjä/kk-ampujaksi toiseen lentueeseen. Ensi alkuun oli hiljaista silloin, se kevät -44 oli aika hiljaista aikaa. Tehtiin muutamia pommituksia. Must tuntuu et tehtiin sellasia vähän niin kun harjotusmielessä...

Minne päin ne suuntautu?

No niitä tehtiin tonne Itä-Karjalaan johonkin Sekeehen ja joku jääkelkkatukikohta oli... Ja sit ihan huhti-toukokuussa -44 tehtiin pari pommitusta Aunuksen kannaksella Merkinon lentokentälle ja jollekin toisellekin ja... Mutta kuitenkin tää pommitustoiminta oli hyvin vähäistä, hyvin vähäistä. Säästettiin, - niin kuin tänä päivänä - säästettiin kalustoa, säästettiin koneita, säästettiin polttoainetta; kaikkea säästettiin. Niitä harjoituslentojakin oli aika vähän. Mun mielestä, ja mä kritikoin, aivan liian vähän. Se oli säästö... säästöliekillä eli... niin hävittäjälaivueet eli ja... taikka hävittäjälaivueet ei voi elää hirveen säästöliekillä - jotka on etulinjassa - koska niiden täytyy reagoida vihollisen toimintaan. Mutta pommituslaivueet eli kyllä melkosen säästöliekkiä. Ne oli kärsinyt semmosia tappioita jotka oli omista mokauksista johtuvia ja ne niitä ehkä vähän vierastelivat.  

Olitteko te tämän Pentti Aron kyydissä koskaan?

Olin. Mä oli hyvin paljon Aron kyydissä, aika monta kertaa. Oli kaikenlaisia seikkailuja jotka johtu osaksi ehkä meistä tai ehkä jostain muusta, mutta olipa kuitenkin... Penan kanssa me ollaan oltu hyvin paljon tekemisissä. Sodan aikana ja sodan jälkeenkin.

No minkälaisia mokauksia siellä sattu sitten?

No mitä se Pena kertoi?

Se Pena kerto jonkun...

Eksymisen vai?

Ei se kertonu eksymisestä, se kerto semmosen että olikohan siinä kuus vai kaheksan konetta, Blenheimia, ja sitten kun ois pitäny pommittaa huomattiin että pommitus oli mennyt jo vähän ohi. Sitten tuli kaks vihollista sieltä ja sitten oli pakko lähteä pintoihin karkuun. Ja oli kuuttasattaa menty karkuun ja siellä pinnoissa ne oli sitten saatu eksytettyä...

Tätä hommaa mää en tunne... kertokse muuta stooria?

Sitten näitä saksalaisten pommituksista...

Se kerto sen "tähystäjä sano, etteihän me nyt ystäviä pommiteta" vai?

Joo, kerto sen. Ja sitten ko sieltä oli vierestä kone saanut täysosuman niin sitten oli puotettu pommit. Sen hän kerto. Ja sit oli tullut takasin jostain kahen vaaran välistä...

Me ei koskaan kohdattu saksalaisten hävittäjiä, herran kiitos. Kato siinä ois käynyt huonosti, ilman muuta. Jos joku Mersu lähtis Blennun perään niin ei siinä olis mitään keskustelua mitä tapahtuu. Ainoa kikka tietysti on ajaa sitten niin pintaan että raappii melkein koko ajan ja sitten kurvataan kun se tulee, perkeleenmoista kurvaa, mutta on se vähän epätasaista yhellä Browningilla koettaa pitää sitä Mersua loitolla... Jos se kaveri osaa asiansa niin ei oo mitään mahollisuuksia, mut jos se on tollo niin sit tietysti voi aina pelastua.

No joo, se oli Penasta se. Penan kanssa me oltiin paljon lennossa. Pena oli erinomaisen hyvä kaveri ja se oli suosittu ohjaaja, luonteeltaan kiva; se oli taitavakin. Hän oli oikein hyvä heppu; niin kuin nytkin.

Kevät -44 oli pommituslennoiltaan hyvin harvaa kun säästettiin ja säästettiin, mutta muutamia tehtiin kuitenkin johonkin ryssän jääkelkkatukikohtaan, kun ne teki semmosia... Äänisen yli sellaisia... niillä oli semmosia saakelinmoisia jääkelkkoja missä oli lentokoneen moottori ja potkuri ja niitten tukikohtaa pommitettiin. Ja sitten niiden partisaanitukikohtaa jotakin pommitettiin. En muista tarkkaan enää, missä ne oli. Ja se oli kuitenkin hiljaiseloa. Mutta valokuvauksia tehtiin Syvärillä. Meidän laivueen piiriin kuului ilmeisesti Aunuksen kannas eli Syvärin joen reunat, Äänisjärvi-Laatokka väli. Ja sitä me kuvattiin sitten aika tavalla, monen koneen voimin.

Miten se tapahtui se valokuvaaminen?

Se tapahtui sillä tavalla ihan yksinkertaisesti että lähdettiin - meidän tukikohta oli Värtsilä - lähdettiin sieltä ja laskettiin Nurmoilaan. Nurmoilan kenttä on siinä lähellä Syväriä. Mentiin sinne ja haettiin hävittäjäsaatto. Siellä oli Laivue 32:n Curtiss P36 -hävittäjiä. Me saatiin hävittäjäsaatto mukaan, mentiin Syvärille - Syvärin yli - ja kuvattiin sitten, niinku mä puhun omasta kohdastani me kuvattiin hirveän paljonkin, mutta mu kuvattiin justiin sitä Syvärin voimalaitoksen, Lotinanpellon ja Laatokan väliä. Me käytiin siellä monta reissua. Kuvaaminen tapahtui sillä tavalla että ajetaan tällaista... jos se kohde on tää alue näin... niin ajetaan niin sanottua jonoo. Tästä näin, tietyssä järjestyksessä. Se tulee peittoon tää koko alue. Sitä me tehtiin muutamana päivänä ja se meni ihan hyvin. Se on hirveen ykstoikkosta touhua kun nää tapaukset oli, 6000 metriä oli kuvauskorkeus. Ja sitä ajetaan siinä korkeudessa suoraan vaan, sitten kurva ja uudelleen jonoa taas.

Kuka sitä kameralla otti kuvia?

Kamera on siellä takaosassa, se on siinä... Tiedäksä missä Blenheimissä ihmiset istuu? Ihmiset istuu sillä tavalla että edessä istuu ohjaaja vasemmalla puolen niin kuin kaikissa koneissa. Tähystäjä istuu tässä. Blenheimissä sähköttäjä-konekivääriampujan kupu on tässä, se on tässä keskirungossa. Ja siinä tuota se kamera on niinkun tossakohtaa, siis tän kuvun pikkusen etupuolella. Se on siihen juntattuna, maahenkilökunta laittaa sen siihen lähtiessä ja laittaa filmin sisään ja kaikkia...

Kuka sitä laukoo?

Tähystäjä tuolla nokassa. Se laukoo sitä. Se katsoo tän koneen suunnan. Kun mennään kohteelle niin se sanoo ohjaajalle, nyt ota oikealle nyt vasemmalle nyt suoraan. Sit se ajaa sitä jonoa. Silloin kone ei saa tehdä näin eikä näin eikä näin vaan sen pitää ajaa niinku raiteilla sitä jonoa. Se panee sen kameran käyntiin. Sitten kun se on oikeen utelias tähystäjä sehän sanoo tolle sähköttäjälle että mee kattoon nyt se kamera. Mee kattoon mikä kuvaluku siellä on, mee kattoon toimiikse varmasti. Mutta se painaa sitä nappulaa. Kamera tekee automaattiliikettä, se on tollanen 30*30 filmiä mihin se kuvaa. Se ottaa isolle negalle siinä. Se kuvautuu sitten sinne ja sitten tulee kurva ja ajetaan toista tänne suuntaan ja sitten taas tonne suuntaan, kunnes se on peitto se koko alue. Se otetaan vähän päällekkäin. No ei se mitään. Se on ihan viatonta hommaa, ei siitä pitäs kenenkään rankasta, mutta vihollisen it ei kuitenkaan tykkää olleenkaan siitä vaan se ampuu koko ajan. Missä patteri löytyy niin se... Kuus tonnii on aika turvallinen korkeus. Siihen ei 20-millinen eikä 40-millinen eikä mikään yletä. Raskas ylettää sen hetken kun se on päällä, mutta ei sekään yletä kovin paljoa laidoille. Niin ne ampuu minkä ampuu mutta hävittäjät on suurin vaara.  

Siellä oli Alehovtsinan ja Merkinon kentät täällä lähellä ja niistä oli vaara että kun ne aikansa kattelee sitä konetta siinä, että perkele se valokuvaa, niin sieltä kato monta puhelinta soi siinä hävittäjäkentällä. Sitten ne lähtee perään ja sittehän tietysti jos ne huomaa ajoissa niin eihän siinä sitten kummempaa kuin lähtee karkuun vaan. Ei pommittajilla oo mitään muuta mahollisuutta kuin lähtee karkuun, ei mitään muuta! Se on ihan ainoo. Amerikkalaiset kun ne lensi päiväpommituslentoja Saksaan, kun ne lensi 36:n sanotaan nyt vaikka eskaaderissa, ja sitten vieressä oli toinen ja näin, ja oli monta sataa konetta, kun oli 400 konetta, niin torjuntatuli on niin voimakas kun niissä on satakymmenen 12,7:aa, niin torjuntatuli on niin voimakas, että ne ei väistä. Eikä ne voi väistää. Se on suljettu muodostelma. Koko homma perustuu siihen, että se torjuntatuli on niin voimakasta että jos yksi saku tulee niin se on kuollut saku. Mut jos tulee kymmenen tai sata sakua niin sitten jollekin käy huonosti.

Mutta meillä kun tota koneita ei ollut kuin yksi ja vaikka olis ollu koko saakelin laivue niin siinä ei olis ollu minkäänlaista torjuntatulen mahdollisuutta. Jos hävittäjä tulee, niin karkuun - se on ainoa mahdollisuus. Jos pilvikatto on tossa lähellä - semmonenkin onnellinen tapaus on - mennään pilveen sitten, sehän on sillä selvä. Mutta jos ei sitä ole niin sillon kone pannaan pokalle ja syöksytään sitten, oli korkeus mikä tahansa. Kuvauskorkeus 6000 meillä.

Mut kerran ne pääsi yllättään, vaikka siinä pyöri kuus Curtissia ympärillä, niin pääsivät vaan. Siellä ylhäällä oli joku sellasta cirrus-pilvee, ja se yhtäkkii niin siinä se oli pyrstön takana ja ei ollut mitään muuta konstia sähköttäjä-ampujalla kun huutaa että siellä on Laggi takana, painu pintaan. Ja sillon käännytään näin ja mennään. Niin pystyyn kun vaan uskaltaa, ja Blenheimin sai panna vaikka kuinka pystyyn. Ihan vaikka nokka edellä tulemaan, se ei mene rikki. Se oli hyvä. Sillä sai tehdä mitä vaan. Niin paljon kun ihmiset kestää, sen konekin kestää. Nopeus syöksyssä nousi muistaakseni 640:een, mutta ei siitä yli. Sitten kun tullaan lähelle pintaa niin sitten oikaisee ja sitten lentää pintaa pitkin, niin pintaa että se on sitä tosi pintaa, niin mikään hävittäjä ei pysty tuleen perään. Niinku nytkin tuli... Meidän perään lähti muutama... oikeestaan loppuun tuli vaan yksi La-5 ja se ammuskeli siinä matkan varrella, ja minä koetin vaatimattomalla Browningilla ampua sinne päin ja peli oli 0-0 niin kuin kunnon peli on. No ei siinä tapahtunut sen kummempaa meille. Me tultiin sitten Nurmoilaan takaisin.

Kuinka kaukaa yleensä pystyi ampumaan tai kannatti yrittää ampua sillä Browningilla?

No 300 metriä oli liikaa jo, että kyllä sen pitäisi lähempänä olla jo.

Siinä oli valojuovia?

Joo, kyllä. Semmosen latingin voi valita sinne. Sitä voi itse laittaa valojuovia enemmän tai vähemmän. Mutta valojuovahan on siitä kiva, että eihän näkymätön pelota ketään, mutta kun valojuovia hävittäjän ympärille tulee niin sehän on järkyttävä elämys kun ne tulee lähelle. Se väistää, vaikkei ne osuiskaan.

Ne menee sillai jännästi ne valojuovat...

Joo, ne kato... se johtuu... kyllä ne menee ihan suoraan, mutta se johtuu vaan koneen liikkeestä että se menee näin. Niin kuin usein näkee filmeissä että ne menee näin mutta ei se siitä aseesta johdu vaan se johtuu siitä koneen liikkeestä, kamera liikkuu.

No ei se mitään, mehän päästiin kohti kotia ja se venäläinen huomasi aikansa kun se tuli meidän perässä että ei siitä tuu nyt yhtään mitään kun se karkaa häneltä. Se tuli näin ja eihän hävittäjä, La-5, voi syöksyä näin Blenheimin perässä. Sen nopeus nousee aivan liian suureksi ja sitäpaitsi ryssät (anteeksi, kun mä sanon välillä ryssä mutta...) venäläiset hävittäjät ei mitkään olleet syöksyssä kovin hyviä. Niin ei La-5:aan, vaikka se oli erinomainen kone, voi tulla Blennun perään näin, niin sen takia sen pitää vetää sivuun ja tulla uudelleen ja vetää näin ja hidastaa vauhtia. Muuten sen vauhti vie sen ohi että suhahtaa.

No näin nytkin kävi ja se kääntyi veks ja lähti pois. Enkä mä osannut kattoo korkeusmittaria (vaikka semmonen oli) että missä vaiheessa se lähti. Se lähti kuitenkin pois ja yksi näistä suojahävittäjistä mitä meillä oli nää Curtissit oli ainoa joka kerkes siihen hätään. Niin se lähti sen venäläisen perään. Venäläinen lähti kotiin, se ajatteli että hän lopettaa koko homman ja se lähti Merkinon kentälle. Ja tää Curtiss perässä ja noin 500 metriä väliä suunnilleen. Ne ajoi Aunuksen kannakselta pitkin Syväriä, meni Syvärin yli Lotinanpellon kohdalta kohti Merkinon lentokenttää kunnes sillä Curtiss-kaverilla välähti: toi La ei jätä häntä vaikka se on 200 kilometriä nopeampi; en mä pääse lähemmäksi vaikka mä painaisin kaasua kahdella kädellä. Ei se mene, mut se ei jätä. Se jujuttaa mua, se ajattaa minut sinne saamarin niin pitkälle heidän puolelleen niin kauan kun minä hölmö perässä menen.

Niin se sanoi että ei saamari ja sitten se käänti ympäri ja rupes ottaan korkeutta ja tuli takasin Syvärinvirran yli. Se oli lähellä Aunuksen kaupunkia. Ja se sano että hän katto taakseen koko ajan että mihin se Vasili jäi. Että hän katto koko ajan taakseen ja yritti, mutta ei nähnyt mitään. No hän rauhottu jo ja ajatteli että jo ollaan kotona niin yhtäkkiä helvetinmoinen rymäys kävi koneessa ja luotia tuli ja joka puolella paukku ja siimaa poikki ja muun muassa tässä kun oli kuulokkeet huuvassa, niin oikeasta korvasta lähti kuuloke tästä menemään ja kone oli ihan siinä tilassa ja sitten vähän aikaa oli hiljasta ja sit tuli toisen kerran taas paukku jossakin ja niin se oli ihan vetelänä se kone.

Hän piti sauvaa sanokse nyt oikeella vai vasemmalla puolella niin se just ja just pysy niin kun pystyssä siinä ja sit loppu koko homma. Tää lentäjä repsotti siinä vähän aikaa niin La-5 tuli tähän viereen. Mä kysyin että kuinka lähellä se oli niin se sano että no saatana kymmenen metriä. Voi nyt olla että se on liiottelua mutta se nyt tuli kuitenkin viereen vielä. Semmonen tumma jätkä näytti näin vaan ja käänti ympäri ja lähti veke. Silt loppu paukut! En mä voi mitään muuta ymmärtää. Miks se olis lähtenyt pois? Se vaan näin ja sit se meni. Ja tää Arikan Erkki niin se ajo... se oli lähellä Aunuksen kaupunkia... se johonkin koetti niinku vääntää nopeutta niinku et se laskeutus kentälle. Mitä siin tapahtu, niin se kone muljahti, niin se sai sen palautettua vielä ja sit käänsi nurin ja lähti pois sitten. Se oli meidän menetys sitten mutta me päästiin kyllä kentälle ja kaikkein hassuinta on se että mä oon lukenu venäläisten arkistoista saatua taistelukertomusta tästä asiasta. Siin on sen kaverin nimi joka meitä yritti siinä teilata ja sen kertomus tästä hommasta. Se et se ampu sen Curtissin alas on totta, se kertoo sen. Mutta se sanoo, että sen lisäksi hän ampui osumia toiseen Curtissiin ja Blenheimiin. Ei ampunut Curtissiin eikä ampunut Blenheimiin. Meillä oli aivan ehjä kone, ei siihen osunut laakin laakia. Mitä lie hänelle sitten, en mä oo koskaan kuullut että jos mulla ois vahingossa kato, eli siipeen yks paukku mutta... No joo ei, se loppu siihen.  

Mitähän mä tällä höpinällä... Niin jäin siihen että pommituslentoja ei ollut paljon mutta näitä kuvauksia oli. Me kuvattiin koko Syvärin rintama silloin. En mä tiedä mitä varten, mutta se oli tapana joka syksy ja joka kevät kuvata aina ennen kelirikkoa. Tää oli maaliskuun 25. päivä, Marianpäivä oli tää homma. Niin pyrittiin tekemään ja sieltä löytyi sitten aina... Ne kuvat meni jonnekin esikuntaan, siellä sitten ne stereojätkät tutki niitä. Emmä tiedä mitä ne niistä löysi. Kai ne jotain löyti.

Mutta sitten kun alko se itte touhu. Sehän alko sillon kun... kesäkuun 9. päivä Valkeasaaressa tuli suurhyökkäys. Se oli vielä ensimmäinen päivä pieni menestys, mutta 10. kesäkuuta venäläiset tuli Valkeasaaresta läpi ja siitä se sota alko - meille. Meille alko sota sillon.

Mä puhun muiden laivueiden asioista, mutta 11. päivä Dornier-laivue teki Kivennavan-Jäppilän kohdalle (venäläisten kärki oli jo siinä, Kivennavan ja Jäppilän lähellä) hyökkäyksen kuudella Dornierilla sitä vastaan. Ja niist kuudest Dornierist ei menetetty enempää kuin 50 %; kun koneita oli vähän niin ei mennyt kuin kolme. Näistä muuten yhden ampu alas oma ilmatorjunta, mutta sitä nyt ei tartte mainostaa.

Mut kuitenkin siitä se alko ja sit meidän laivue... 12. päivä oli ensimmäinen meidän laivueen päivä. Pommitettiin taas Kivennavan seutua ja rupes tuleen niitä konetappioita sitten pikku hiljaa. Ei meille kovinkaan paljon, meidän laivue oli tavattoman hyväonninen. Et meillä oli niitä läheltä piti -hommia, mutta ei tappioita ollut. Mut ei oikein pahoja. Vaurioitumisia oli ja pakkolaskuja, mutta aika... Me pärjättiin tavattoman hyvin. Laivue 46 mikä oli tää Dornieri-porukka, niin ne menetti heti puolet vahvuudestaan yhdellä reissulla ja laivue 48:kin kärsi paljon pahempia tappioita kun me. 42 pärjäs erittäin hyvin. Ei se mitään omaa ansiota ollut, vaan se oli pelkkää tuuria. Silloin kun joku sotalento tehdään ja se saa ilmatorjuntaa ja ehkä hävittäjiäkin, niin ei siinä auta paljoa toi taito eikä mikään. Kyllä se on aika paljon siitä tuurista kiinni. Tai käytetään nyt mitä sanaa sitten... varjelusta tai mitä tahansa. Ei siinä taito auta enää sillon.  

No tää oli sitten tää kesä meni sitten sillä tavalla että sotalentoja oli hyvin paljon. Aina kun oli säätä, lentosäätä, niin sillon toimittiin sinnepäin missä maassa oli painopiste. Jos maarintamalla painopiste oli Tali-Ihantalan seuduilla, niin sinne tehtiin pommituslentoja niin paljon kun kerittiin. Sit painopiste siirty tonne Viipurinlahdelle, Teikarin taisteluihin, niin niitä pommitettiin sitten, ja Uuraan tykistöpattereita siinä Teikarin taistelujen yhteydessä. Painopiste siirty loppujen lopuks Äyräpää-Vuosalmi -rintamalle ja se olikin sitten pääkohde oikeastaan. Vuosalmella käytiin hyvin paljon. Siellä hypättiin jopa useampi kerta päivässä. Koko rykmentti toimi siihen aikaan yhtenä nyrkkinä.

Kaikki meidän laivueesta oli aina joka reissulla mukana. Ne vaan porrastettiin minuutin, parin minuutin välein, et se pommitus tuli ihan näin yhtenä hetkenä siihen samaan maaliin. Vuosalmella käytiin tavattoman paljon, se oli pääkohde. Sitten Vuosalmellakin rupes hiljenemään, niin sitten siirty painopiste tonne ylöspäin Ilomantsiin ja mitä kaikkia paikkoja siellä olikaan... Sitten se rupes hiljenemään se meidän touhu, niin että sitten oli jo ihan pitkiä välejä ettei tapahtunut mittään. Kuvauksia oli sitten ihan viimeset lennot mitä oli. Mä luulen, että mä olin mukana rykmentin viimesellä sotalennolla. Se oli kuvauslento Tolvajärvi-Ägläjärvi. Siihen se loppu. Sitten pantiin pillit pussiin ja me aateltiin, että no niin, kun yks vastustaja väsy niin mitäs sit tapahtuu. Eihän se kauaa kestänytkään kun alko tää Lapin sota.  

Sit meidät siirrettiin tohon... me tultiin ensin tohon Paltaniemen kentälle. Sieltä me sitten toimittiin, läheltä Kajaania.

Saksalaisia hävittäjiä ei onneksi näkynyt?

Hävittäjiä? Me ei saatu kimppuumme kertaakaan, mutta toi... Ehkä joku kone saatto olla että näki, mutta en mä tiedä kuka se sitten oli. Ei jääty katsomaankaan, pintaa pitkin... Ihan pinnassa tultiin kotiin. Mutta ilmatorjunta oli sen pahempi. Sillon kun loka-marraskuussa säät oli sellasia kun Lapissa on, niin pilvi oli jossain kolmessa-neljässäsadassa metrissä kun piti lentää ihan pinnassa, ja saksalaisilla oli mahtava ilmatorjunta.

Se tämä Aro mainitti jostakin monipiippusesta, tuota joku...?

Niin se on se vierlinki. Se on... Saksalaisilla oli erinomanen... Vierlingiks sanottiin... Se on neljä 20-millistä samalla lavetilla. Että siinä sama kundi ampuu neljällä 20-millisellä. Sehän on matalatorjunnassa karmee ase. Aivan hirvee. Kun 20-millise...

Ampuuko ne yhtä aikaa?

Juu juu juu, samalla napilla. Niin kun venäläisillähän oli siinä talvisodan ja jatkosodan alussakin sellanen nelipiippunen ilmatorjuntakonekivääri, missä on neljä maximia näin, mutta sehän nyt on leikkikalu. Mutta tää vierlinki, sakujen homma, oli siis samalla lavetilla neljä 20-millistä siinä. Että samalla napilla niin... Se on aivan kammottava homma.

Kuinkahan nopiaan se on ampunut sitten?

No se ampu... Luultavasti se on suunnilleen sama ase kun Mersun tykki. Vaatimattomasti sanottuna niin jokainen putki ampuu 700 laakii minuutissa. Niin siitä tulis... Se oli aivan hirvee. Se on aivan kauhee. Jos siinä kone tulee lähietäisyydelle sillä tavalla että se saa sen piikille niin kyllä se on sen menoo, ei siinä auta pirukaan. Sit 37-millistä mitä sakulla oli ja raskaasta puhumattakaan... Mutta se mikä oli meille uutta kun pilvien päällä lennettiin joskus, niin yhtäkkii tuli raskaan hattaroita ihan viereen. Miten hitossa, kuin ne ampuu tänne? Sitten vasta ymmärrettiin, että niillä on tutka! Ne ampuu tutkalla, raskas it. Pilvien läpi, ei siinä ole pilvellä mitään merkitystä kun tutkalla ammutaan. Ei me tiedetty mikä tutka onkaan, siihen saakka... Mutta ne ampuu tutkalla läpi pilven... Mutta ei se niin vaarallista ole, vaan se pintalento. Ajaa neljässäsadassa kun toisella on semmonen matalatorjunta...

Niihän venäläisilläkin oli, ihan paljon pahempikin, mutta ei me lennettykään matalalla. Me lennettiin korkealla. Venäläisiä vastaan maalit oli aluemaaleja. Niitä pommitettiin korkealta, kaksituhatta-kolmetuhatta metriä. Ja Vuosalmella, missä niillä oli niin hirvee it, aivan hirvee - sanottiin että siellä on 20 raskasta patteria ja kevyet lisäksi - niin me lennettiin 4500-5000 metrissä. Eihän sinne yltä enää. Kevyet jää veks, se raskas vaan ylttää. Mutta sittenkin kun ne ampu eteen, niin se tuntu siltä että tosta ei mee kukaan läpi. Mutta kyllä sitä vaan välistä menee. Ei sitä voi väistää, sitä menee vaan ja... Mutta sakuilla oli tää matalatorjunta... oli aivan... Ne ampu Brewstereitä aika monta, monta Blenheimiä ampu ja... Se oli ihan hirvee.

Mää muistan yhden sellaisen lennon jolla mä itte olin. Missähän se kohta olis ollu, Kittilä tai Ranua... samantekevää missä se oli. Maantietä piti pommittaa, marssirivistöjä. Mut se oli kamalan pelottavaa touhua. Kun maantielle tuli niin sieltä tuli - niin, pilvikorkeus oli 300-400 metriä, että piti lentää matalalla - kipinää vastaan niin tolkuttomasti, että piti vetää sivuun ihan väkisin. Ja minäkin kaivoin, kun koneessa kolahteli, mutta mihinkään et osu, niin kentällä vasta rupes kattoon että mistä sieltä päivä paistaa jostakin, niin ihan tästä vierestä kun siinä oli valopistoolin, missä oli valopistoolin panoksia laatikko täynnä niin konepistoolin luoteja, yhdeksän millin konepistoolin luoteja löyty. Kato marssirivistön yli kun mennään, niin ne jokainen kundi joka siellä käveli niin ne nosti pyssyn ylös ja ampu. Konepistoolit ja kiväärit ja pikakiväärit ja automaatit. Niin konepistoolin yheksän millin luotia niin... Se on ilkeetä hommaa. Siis toi jalkaväen tuli, millä se ampuu lentokonetta, se on niin katala homma. Sitä yleensä ei jalkamiehiä ei ajattelekaan itte, mutta se on erittäin tuhosaa. Kun monta miestä ampuu vielä, niin joku hitto niistä osuu. Ilmatorjuntatykki kun ampuu niin se on tykki. Niin se menee kaikki samaan paikkaan. Mutta kun jalkaväki ampuu näin niin se... joku perhana osuu, todennäköisesti.

No joo, se oli sakujen sotaa. Sitten se loppu siihen, Karessuvantoon, missä nyt käytiin... Me käytiin aika ylhäällä tuolla ihan... Karessuvanto vissiin oli pohjosin paikka missä käytiin. Sitten tultiin... Siel oli tappioita aika paljon pommituslennostolla. Sillohan meiltä sitten rauhansopimuksessa kiellettiin koko pommituslennosto. Sillon vielä sanottiin että tällä tavallaks se on tarkotus niinku lopettaa että ammutaan kaikki alas. Mut se oli... Mut kaikien kaikkiaan, jos kysyt vaikutelmia tosta hommasta mitä tässä ilmavoimissa oli niin...

Minä menin vapaaehtoisena armeijaan sillon joskus -41 heinä-elokuun vaihteessa suunnilleen, menin vapaaehtoisena. Mä oli pyrkinyt joka saamarin paikkaan jo 16-vuotiaana, mut enhän mä sillon mihinkään päässyt. Niin menin vapaaehtoisena armeijaan sillon, ja olin ilmasuojelujoukoissa pitkin Kannasta ja Karjalaa käveltiin. Mut sitten mut kotiutettiin syntymäpäivänäni kun mä täytin 18 vuotta niin sillon mä oli jo niin vanha sotaveteraani et mut kotiutettiin. Sillon kaikki alaikäset pantiin veks, 17-vuotiaat pantiin kävelemään ja niin mullon tapana sanoa, että Mannerheim luuli niin et se tulee toimeen ilman mua, mut ei se kestänyt kun neljä kuukautta kun mut kutsuttiin sit uudelleen. Ja sit mä jouduin jalkaväkeen, ensin Haminaan koulutuskeskukseen ja mä hain sieltä... Mä ajattelin että tämä ei ole minun alaani, ei. Minä olen huono kävelijä. Mä hain joka paikkaan mihin vaan ikinä voi hakea, ja pääsin sitten ilmatorjuntaan.

Mä olin tuolla Viipurin ilmatorjunnassa vajaan vuoden. Sieltä mä jollain selittämättömän hienolla tavalla ku onnistuin saamaan käsiini jotain asiapapereita joita mun ei ois pitänyt nähdä, niin näin semmosen hakuilmoituksen Viestikouluun lentoradiosähköttäjäkurssille. Ei sitä oo missään julkituotu, mutta kerran olin yöpäivystäjä ja löysin semmosen. Muutakaan tekemistä ei ollut niin luin kaikki paperit täältä laatikoista ja löysin semmosen paprun. Ja mä lähetin... Mulla oli psykon todistus, mähän olin käynyt psykossa sillon jo aikasemmin, lähetin heti siltä istumalta kirjeen, ja panin sen psykon todistuksen. Ja eikös hittolainen tärpännytkin! Se oli mun elämäni paras teko.  

Jos mä oisin joutunut jalkaväessä rämpimään nää kolme vuotta, niin voi luoja mitä se ois ollu. Mutta toi... Mutta nii sitte toi ilmavoimissa olo, niin kundille joka on kymmenvuotiaasta saakka muuta tehnyt kun lukenut ilmailukirjoja koulukirjojen sijaan, lukenu ilmailukirjoja: Tapani Harmajaa ja kaiken maailman mitä vaan mitä olemassa oli, niin mullehan se oli yhtä juhlaa sit koko ilmavoimissa olo. Niin kun mä sanoin, mä en joutunut koskaan mihinkään, vaan mä pääsin. Ja se on totinen tosi. Ja se on melkein mä sanon ukko kun ukko joka lentämässä on ollut niin kyl se on sama juttu.

Täähän se sitten marraskuun, mikähän se sitten oli, marraskuun puolivälissä sitten sain taas ilmoituksen, että armeija yrittää tästä lähtien tulla toimeen ilman minua ja lähetti mut siviiliin. Mutta ei sitten, sota loppu siihen mutta sitten tuli monta kymmentä vuotta ja niinku mä kerroin tossa äsken mä olen ollut nyt tuolla Karjalassa samoamassa lukemattomia kertoja melkein. Ainakin 40 kertaa hakenu näitä kaatuneita, ja tietysti olen kamalan kiinnostunut näistä lentäjistä. Jos lentsikka löytyy niin se on aika jännää, kattoo ensin että saisko selville että mikä tyyppi se on. Ja sehän sanoo jo paljon sitten että minkämaalaista kirjotusta siinä on. Se on ihan selvä, että jos siinä on venäjänkieltä niin se ei meitä paljon lipsauta. Mutta ei ihan niinkään, koska Tshaikkojakin oli meillä olemassa, sotasaaliskalustoa. Mutta jos siinä on saksaa, niin sit on kaks mahollisuutta: se on saksalainen tai suomalainen. Se voi olla Mersu. Focke Wulfiahan meillä ei ollut, mutta Mersu se voi olla. Jos siinä on ranskaa, niin se on melko selvä homma: se on Morane. Nää Moranet mitä Suomeen tuli niin nehän tuli Ranskasta. Mutta tämmöset nää on juhlahetkiä. Näiton vähemmän tossa hommassa, mutta...  

Ootko nähny yhtään tämmöstä koneen hylkyä missä on...?

Olen olen, useita. Useita koneiden hylkyjä, omia ja venäläisiä. Oon Mersun hylkyi ja sitten Curtisin ja sitten noita venäläisten La:ta ja Yakia mitä... Oon Blenheiminkin jäänteitä nähny. Sit vielä se, että näistä kavereista mitä katottiin tota luetteloo, niin täs on monta näitä mun kurssikavereitani, jotka ammuttiin sillon alas ja katosivat. Niin mä tiedän nyt, tällä tiedolla mä tiedän monen paikan missä se nyt on. Mikä on järvissä ja... Niitä on siellä täällä. On hyvin vaikea löytää. Se vaatis nimittäin rahaa ja se vaatis retkikuntaa jossa ois sukellusvempeleet, kaikki ajanmukaiset varusteet ja veneet ja pelit ja pensselit. Niin se vaatis... Vapaaehtoisia ihmisiä on, kukaan meistä ei yleensä pyydä palkkaa vaan ne tyytyy, ne on hirveen riemuissaan kun ne pääsee. Mutta jonkun pitäisi rahoitta se, että se toiminta, koska se tulee aika kalliiksi. Tonnilla ei tehdä yhtään mitään, sillä ei edes vuokrata autoa. Että se on monen tonnin reissu jokainen etsintäreissu kun Venäjälle mennään.

Ja eikö siinä pidä olla luvat ja kaikki?

Joo, mutta kyllä paperipuoli järjestyy, ei se ole vaikeeta, kyllä se järjestyy. Aina voi viisumit löytää ja semmoset että... Eikä sitä kukaan vastusta, kyllä se puoli on ihan okei. Mutta se että se on ihan taloudellinen juttu. Mä oon monta reissua tehny omilla eväillä, että meillon jopa toi kuljetuskin maksettu ite. KTK:n auto maksaa paljon, ei nyt KTK:aan vaan autovuokraamon auto. Majoituksetkin maksaa jotakin ja... Et se ei oo jos rupee niinku harrastus oleen vähän sellanen, että kuinka paljon viittii itte uhrata. Meillähän on organisaatiota, ennen oli semmonen Opetusministeriö joka järkkäs tätä kaatuneiden etsintää. Mutta nyt ei oo Opetusministeriötä vaan osana tämmösestä kun Kaatuneiden Muiston Vaalimisyhdistys. Se on semmonen putiikki jonka osakkaana olen. On veteraanijärjestöjä ja kaatuneiden omaisia ja kaikenlaisia yhdistyksiä. Ja se tekee nytten tätä etsintätyötä mutta ilmeisesti raha tekee tiukkaa. Sitä voidaan hyvin rajoitetusti enää tehdä. Mut kyl mää aion tulevana kesänäkin niin kyllä mulla tarkotus on siellä käydä. Tämmöstä.