» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | keskiviikko, 17.01.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-PenttiAro.html

Pentti Aro - Talvisodan 17-vuotias Vapaaehtoinen

Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin:
ESITTELY |
Talvisota syttyy | Väkeen ja Ilmavoimien Mekaanikkokouluun | Aliupseeriohjaajakurssille 11 | Smolikin pakkolasku | Blenheim-kuskiksi laivue 42:een | Arkangelin rataa kuvaamassa | Pilvet oli puunlatvoissa Lapin sodassa | En mä tärkeenä pitänyt muuta kuin että sai lentää | Sokkolentokoulutus pelasti Lavansaaren keikalla | Näin että kaks pilkkuu putoo alas, sieltä on nyt hävittäjiä tulossa | Hyvä lentäjäkurssi ja muuta sekalaista tietoa | Ilma-ammuntoja ja harjoituksia | Laivojen pommittamista | Saatesanat


ESITTELY

Risto "Korva" Korva haastatteli Blenheim-lentäjä Pentti Aroa 24.3.2001 Rovaniemellä Lapin Lennoston Killan vuosikokouksessa. Haastattelun purki ääninauhalta Jari "Elk" Halivuori. Tarinointi on säilytetty alkuperäisessä kieliopissaan "jutustelunomaisena" kokonaisuutena.


Pentti Aro - oikealla / ikkunan vieressä
Vasemmalla vieressä Eino Estama (lue juttu 1 tai 2), BL/Ju-88 -lentäjä.

Sotien jälkeen Aro toimi sähkömiehenä ja perusti oman sähköalan yrityksen.

Palvelustodistus:
Pyynnöstä todistan, että kersantti Aro, Pentti Vihtori, synt. 29.3.1922, on saanut lentokoneohjaajakkoulutuksen ajalla 28.10.40 - 4.3.43, sekä suorittanut 2-moottoriohjaajakurssin ajalla 5.4.-24.5.43.
PLentolaivue 42:ssa on kersantti Aro ajalla 25.5.43-21.11.44 suorittanut 45 sotalentoa BL-konetyypillä, osoittaen erittäin varmaa ja huolellista ohjaustapaa. Hänen kokonaislentotuntimäärä on 461 t. 20.
2./PLe.Lv.42:n päällikkö kapteeni E.Palosuo


Talvisota syttyy

Asuin Helsingin Oulunkylässä ja kun talvisota syttyi mä olin töissä Hakaniemessä Stenbergin talossa Radiolaite Oy:ssa, sen huollossa joka oli vastapäisessä rakennuksessa jossa nykyään on Suur Elanto. Ne vuoronperään meitä koulutti sellasilla kolmen viikon kursseilla, joka oli päivisin Ammatinedistämislaitoksella. Sieltä just yks kaveri oli tullut kolmen viikon jälkeen töihin, ja kerto siinä ja kuunneltiin sen juttuja, kun joku sano että kuulkaas tota, mikä se nyt on, se on ilmahälytys.

Me mentiin sinne Hakaniemen torille, se oli aivan mustanaan väkeä, ja tuota siitä meni kaks, ne oli kai SB-2:sia (Tupolev SB-2) mun mukaani, mutta en mä silloin ymmärtänyt lentokoneista mitään. Todettiin että oli sota ja menin heti varaamaan liikkeen ainoan pakettiauton illaksi, että tulis meille. Ja tulikin kuljettajineen, mä olin silloin 17-vuotias. Pistettiin äiti ja kaks siskoo ja jotain mattoja mukaan ja veimme heidät Vihtiin Sohbackan isän syntymä- ja kotipaikkaan.

Seuraavana aamuna kun mä menin töihin niin mä menin ottamaan lopputiliä. Ja siinä sattui olemaan Usko Vainikainen, joka oli niistä kolmesta omistajasta yks. "No mihis Pentti nyt lähtee?" Mä sanoin että lähden sotaan. Sanoi että nyt lähde mihinkään, etkä sä muutoin mihinkään pääsekään. Mut mä kuitenkinn otin lopputilin. Kiertelin muutaman esikunnan niin eihän ne edes kukaan kuunneltu mitä mulla oli asiaa.

En mä kehdannut mennä enää takasin sinne Radiolaitteeseen niin mä menin Yleisradion pajalle Merimiehenkadulle. Tunsin sieltä yhden insinööri Sainion, jonka kanssa oltiin hyvän päivän tutut, niin mä menin sinne ja työnjohtaja Ranta vei mut sinne verstaalle, ja sanoi että alat kokoomaan näitä tasasuuntaajia, joka oli mulle selvää tarinaa. Sit se sanoi että tää on urakkatyötä, ja siitä maksetaan niin ja niin paljon. Mä meinasin sanoa että tässähän rikastuu ja aloin tekeen niitä sitten. Olisko ollut kolmas päivä kun mä tein, niin sieltä yks vanha patu tulee mun tykö ja sanoo että mä oon käsittäny nää asiat väärin, että täällä tehdään urakkaa hitaammin kuin tuntityötä.

Se oli niin päivä lopussa, niin mä meinasin että mä jumalauta huomenaamulla, isänmaallinen sota ja kaikki menossa ja tulee tollasta puhumaan. Kun mä tulin kotiin siellä oli sitten lappu että, mä olin lähettänyt niitä anomuksia joka paikkaan, että 20. päivä helmikuuta pitää ilmoittautua Hotelli Emauksessa Ilmavoimien Mekaanikkokouluun.


Väkeen ja Ilmavoimien Mekaanikkokouluun

Ja niinhän mä lähdin sitte Käpylästä 20. päivä aamulla, kun kymmeneltä pitäs olla Tampereella. 26 tunnin jälkeen sitten pääsin sinne Tampereelle, kun ne pommitti Riihimäkeä niin että me jouduttiin yksi vuorokausi oleen siinä. Ja sieltä Emauksesta sit meidät vietiin Rantaperkkiön kansakoululle, jossa oli se Mekaanikkokoulu silloin.

Jos mä nyt kerron sen ensimmäisen päivän siellä Mekaanikkokoulussa. Siellä meistä ihan heti laitettiin vartioon - ja tottakai aakkosjärjestyksessä ja mä olin eka. Sit Palle Virtanen se vääpeli, joka kuulemma oli ollut kurikomppanian vääpeli, sellainen ryhdikäs pieni äijä ja oikein fiksu mies, kysyi että osaako nyt kaikki vartioon määrätyt käyttää kivääriä. Yks Nevalaisen poika mun takaa kuiskas, että sano ettet sä osaa niin sun ei tartte mennä. Oli helkkarin kylmä ja meillä oli kumiteräsaappaatkin, niin mä sanoin että "herra vääpeli en mä ole koskaan koskenutkaan".

Arvelin mimmonen maanjäristys siinä tulee, se piti siinä mun edessä semmosia ääniäki että ei oikein ollut otettu. Sit kun se rauhottu ni se siirsi mut viimeiseen vaihtoon ja yks alikersantti Sistonenn joka teki elämäntyönsä Finnairilla, ensin Aerolla ja sit Bohelm, helsinkiläisiä molemmat. Ne anto mulle sit kaks tuntii kiväärikoulutusta ihan asiallisesti, ja siinä mä kyl sit opin kivääriä käyttämään.

Se kesti kolmatta kuukautta vai kolme kuukautta se Mekaanikkokoulu, ja mä jouduin sieltä sitten Tikkakoskelle. Muistan kun se oli touko-kesäkuun vaihteessa, ja oli helkkarin kuuma ja mulla oli karvalakki ja manttelit päällä. Mä menin sinne ja siellä oli aktiivivänrikki Terva komppanianpäällikkönä, ja mä en oikein päässyt selville silloin, silloine syyskuun ikäluokka tai mikä kotiutettin jotka oli sodassa ollut.

Siitä olis niin kerrottavaa mutta, sit yht'äkkiä, selvisi että mä kuulun Lentorykmentti 4:n laivue 44:n, ja se muutti sieltä just sitte Kemiin. Ja siellä mä olin Kemissä sitten sen -40 kesän. Mä olin joukkueen kirjurina, ja sit mulla oli Kotka -kone (VL Kotka) niinku mun hoidossa, se kotimainen.

Meiltä anoi 26 ohjaajakouluun, kun sinne tuli kirje et saa anoa. Se oma lääkäri kaseeras puolet, ja sitten kakstoista sai lähettää hakemukset. Siinä olis pitäny olla muun muassa isän ja äidin suostumus. Mä kirjotin sen itse, ja sit ku mä olin päässyt, niin mä sitten kirjoitin niille, että oli niin kiire et mun piti väärentää teidän nimet, että mä oon nyt sitte ohjaajakoulussa.


Aliupseeriohjaajakurssille 11

Niinhän se alko, se alko 11. Oltiin samalla kurssilla lentokapteeni Suhosen kanssa.

Mulle tuli toi luutnantti Varis opettajaks, joka oli psykossa ollu silloin ja se piti sen psykologisen kokeen. Ja kun mä menin sen tykö, niin se tyrkkäs mulle paperin eteen. Hän puhu puhelimeen ja sanoi "katselkaa noita nyt vähän". Siinä oli kuus seitsemän tollasta kuusnumeroista lukua, ja sit ku se lopetti sen puhelin, se veti sen paperin pois ja mun piti kertoa sille mitä varten syntyväisyys maaseudulla on suurempi kuin kaupungissa, ja mitä varten Suomi taisteli talvisodan ja Baltian maat ei taistellu, ja sit siin oli jotain muuta. Se sano sit että kirjoittakaas ylös ne numerot mitä te siinä ensin katselitte. No mä kirjotin sitte ja kun mä olin pois lähdössä niin mä kysyin että herra luutnantti, että oliks niissä yhtään oikein niissä numerosarjoissa, jotka mä ensin kirjoitin. Hän sanoi näin että se meni tyydyttävän hyvin. Että kahdessa sarjassa oli kaksi numeroa vaihtanut paikkaansa. Mä tykkäsin et saamari se meni niin hyvin et koittakaas pojat kirjoittaa.

Sen jälkeen mä en jännittänyt kato yhtään, se vapautti mut siitä kokonaan. Ja niinhän mä pääsin, luulin itte että pääsin oikein hyvillä pisteillä. Mutta nyttemmin joku kaveri, Molanen tai mikä, se on sota-arkistosta tutkinut niitä asioita, ja tehnyt sellasen tilaston kuinkas monta pinnaa (testattavat saivat). Ja siinä tuota 37 oli kai se paras pinnamäärä ja 43 kai sitten josta vain osa pääsi, ja mä olin siinä sarjassa, eli oli aika vähällä että pääsin yleensä sinne. 47 oli kai suurin pinnamäärä. Rossi ja vääpeli Lamijoki olivat myös psykossa

Variksen kanssa lennettiin 12 tuntia sitten. Sillä oli sellanen tyyli, että se haukku niin hurjasti ja mä sanoin ettei tästä mitään tule, mut pakkohan oli pitää tarkastuslento. Kapteeni Pursianen piti tarkastuslennon ja sanoi että oppilas menee tekemään viis yksinlentolaskua ja niinhän se tehtiin, lopulta se kesti kolmatta vuotta.


Smolikin pakkolasku

Mä olin kai viisi tuntia lentänyt yksin, niin oltiin Lappajärvellä talvella leirillä, ja meillä oli harjoitus jossa 300 metrissä piti tehdä tollasta "löysää vaakakaartoa", nousta viiteensataan metriin ja tehdä "jyrkkää". Ja ku mä sillai löin "jyrkkää" niin silloin kaikki ohjaimet meni löysäks. Oli sellainen määräys, että jos ohjaimet menee epäkuntoon niin silloin pitää hypätä.

Ja mä otin jo kaikki syöksyvyöt irti ja silmälasitkin nostin pois, ja meinasin että nyt hypätään, mutku se meni noin niin mä meinasin että eihän tässä nyt niin kiire ole. Ne vaijerit kiertää ja kokeilin mikä mihinkin vaikuttaa, ja niillä mä laskin sinne Lappajärven selälle. Ainoo mikä siinä oli vaikeeta oli se nähdä sitä pintaa kun oli ihan aurinko. Ku mä ymmärsin sen, mä laahasin niin pitkään sitä että suksen perä otti ensin. Luutnatti Varis oli sielt seurannut ja se kahlaa sinne sitte ja huutaa siellä sit kun se oli luullu et bensa loppu tai enkä mä muistanut varasäiliöitä avata. Mä meinasin että kato poika ja heti totesin et on nyt näin. Kun se sit tuli ei se puhunut sit mitään. Koneena oli Smolik (Letov S 218A) (Aro siis laskeutui koneella vetelemällä ohjausvaijereista!).

Oliks siinä pari viikkoa ni ku meillä oli aina siellä jäällä se käskynjako ni korotettiin korpraaliks. Samaan aikaan tää Hattinen, se joka Koivulahdessaki meni, se sai tyrmää kun se oli kipinävartiossa nukkunut ja se olija Variksen oppilas. Kun Varis tuli ni se sano Hattiselle "surkuttelen" ja sitte mulle sano "onnittelen" mutta sitte lisäs siihen että ei hän kyllä käsitä että tommosesta nyt annetaan korpin natsat. En mä viittinyt sanoo sitä että mitä varten luutnantti sitten ehdotti, sillä sehän oli selvää ei se muuten olis mennyt läpi jos hän sitä olisi ehdottanut. Sieltä yks vipuhitsaus petti ja heti kun mä sen tajusin, niin ei se niin tärkee ollut se etteikö sitä olis voinut ohjata. Ja jäälle laskin, ei sitä todella nähnyt sitä pintaa, tietysti tiesi että lähellä ollaan eikä koneen varjostakaan nähnyt.....

Koulutusaikana niitä oli vissiin parikymmentä eri tyyppiä , eniten sitten lensin Pyryllä (VL Pyry) , ja mä pidin siitä kyllä et se oli helkkarin kiva kone lentää, toiset ei sitä helpolla älyttämään saanu, mutta 60 tuntia lensin niin kyllä sen oppi tuntemaan. Että kotimaiseks koneeksi se oli ihan hieno juttu. Sitten oltiin Vesivehmaalla Täydennyslaivuessa ja siellä aikana saatiin sotakonetyypit eli FR:llä (Fokker D.XXI) , se joka talvisodassa oli, sillä me saatiin se sotalentokoulutus.


Blenheim-kuskiksi laivue 42:een

Sieltä mut määrättiin sitte Värtsilään Lentorykmentti 4 laivue 42, jossa oli silloin Lumiala komantajana kun mä menin sinne, Eskola oli vähän aikaisemmin lähtenyt pois, ja sitten Lumiala lähti pois niin tuli Kalle Kepsu. No sota-aikana sitten mä lensin sillä Blenulla (Bristol Blenheim MkI) tosiaan niin pari sataa tuntia, menin suoraan sinne enkä lentänyt hävittäjillä. Mä olin ollut mekaanikkona ja tunsin sen Blenun hyvin niin, mä todella pidin siitä, mä olin niin helkkarin mielissäni että mä pääsin sinne.

Ainoo sit olis ollut ett olis pääsyt Mersuihin (Messerschmitt Bf109G2/G6) tai Brewstereihin (Brewster Model 239) . Kaikki muuthan oli sitte niin hitaita, esimerkiks Curtikset (Curtiss 75A Hawk) ku ne suojas meitä Aunuksen kannaksella niin me valokuvattiin 7500 niin eihän ne päässeet ku 6000 metriin, siellä ne roikku alhaalla sitte.

Blenheimissa oli kolmen hengen miehistö, lentäjä, tähystäjä ja sit kk-ampuja takana. Pommittajan tehtävistä huolehti tähystäjä, ja antoi lentäjälle suuntakoordinaatit. Ja se valokuvauski oli aika epämiellyttävää hommaa, kun veti sitä suoraa ja vaikka alko it tulla kuinka lähelle, se meni pilalle jos sitä alko väistämään, piti vaan mennä vaikka hattaran läpi.

Kyllä niitä pommitusreisujakin oli. Blenu olis Värtsilässä ottanut, ku siellä oli niin pitkä kiitorata, niin 800 kiloa pommeja, mutta kun Naarajärveltä alettiin sitä sotatouhuu niin siinä oli niin lyhyt että meillä oli vaan 400 kiloa, ja sitte palopommeja. Jos siitä nyt kertoo kaks reisuu esimerkiks.


Arkangelin rataa kuvaamassa

Ja siin ol kumma se että keltään ei saanut mitään neuvoja, senku sanottiin vaan että täs on, mene tonne noin ja valokuvaat 5000 metristä. Kerranki ni lähdettiin Värtsilästä, tehtiin Solomannissa, siis Äänislinnan vieressä, bensa täydennystä ja sit lähdettiin siitä. Piti siis Arkangelin radalla järviä valokuvata 5000 metristä. Me alettiin kinuun heti sitä korkeutta siinä ku me ilman muuta olis pitänyt mennä pinnoissa.

Me oltiin 3000 metrissä niin tähystäjä Vilperi sano mulle et nääksä noita et mitä tehdään, siin oli 20 LA-5 vai mitä ne ol ni ja keinuvat noin sitte siel jo (käsiliikkeet, tähystivät, katselivat), mä tota pistin pystysyöksyyn ja Solomanni olis ollu siinä ihan siitä katsoen ihan takana. Ilman muutahan olis pitänyt sinne niin me lähdettiin itään pakoon. Ja mulla oli niin helkkarin hidas se kk-ampuja Leinon Vili joka oli Turusta ja kuoli kai ihan pari vuotta sitte, se oli ku Jukola, se selitti sielä että vedä vedä vedä vedä vielä, ja ne ampu sitte. Mä yritin sitä et mä meen niin pintoin ku sil Blenulla oli helppo, et ne kaverit siel takana et mä odotan et ne ei enää pysty oikasemaan, mut ei me mitään siel savua nähty.

Silloin Blenu meni syöksyssä jotain vähä päälle 600 kmh, kun matkanopeus oli semmonen 380 kmh. Ja viholliset syöksy kimppuun, kyl mä näin valojuovia ku meni ohi mutta sen Vilin ansiosta me siitä säilyttiin ja sit ne hukkas meidät tietysti sitten pinnoissa. Ja me mentiin sitte noustiin sinne ja valokuvattiin siellä 5000 metrissä, ja sit kun oltiin poistulossa ni meil oli palopommeja sit alla, ei mitään muita pommeja, sieltä tuli etelästä päin juna ja mä sanoin sille Vilperille että mennään pistään palopommit tonne junaan. Se sano et ei, noudatetaan vaan määräyksiä tai ohjeita niinku se on annettuja.

Ja sit me tultiin lennettiin tollases 50 metrissä ja pistettiin ne palopommit sellasiin siel oli helvetin pitkii jonoja hirsitaloja jos oli olkikatot. Mä pelkäsin sodan jälkeen ettei Valvontakomissio ota selvää kuka ne pommit pudotti, emmä puhunut niistä ennen ku myöhemmin. Eli tähystäjä päätti minne pommit pudotettiin, ja tähystäjä oli koneen päällikkö ja sillä oli ohjeet. Ei meillä ollut mitään varamaalia ja se tässä onkii kummallista.

Mut meillä oli niin väljähtänyt kone et siinä alko loppuman öljy ennen ku bensa ja vuoronperään mä niitä moottoreita. Toista en ihan sammuttanut mut pienil, ja toisella vedin, ja sit ku se alko sit näi tällai (käsillä) et ne oli jo ilmoittanut meidät kadonneekski ku me päästiin Solomanniin sitte. Lento oli suunnilleen kolme tuntia, tais olla 2 tuntia 50 minuuttia tai jotain sellaista. Sitten ku me päästiin sinne Solomannin kentälle takas ni siellä ne mekaanikot sano ettei missään tapauksessa täl voi enää lentää. Vilperi määräs et tankit täyteen öljyy vaan, meidän on pakko saada ne Värtsilään nää jutut ja niinhän ne tankit laitettin täyteen öljyä ja me päästiin hyvin Värtsilään ja sit meni 50 minuuttia, mut oli todella taas loppu ku me päästiin sinne ja sit se vietiin junalla Tampereelle se kone.


Pilvet oli puunlatvoissa Lapin sodassa

Sitä Lapin sotaahan johti se Valvontakomissio, mun järjen mukaan ja siellä lennettiin. Pilvet oli puunlatvoissa voi sanoa. Meidän piti jo päästä siviiliin Naarajärveltä sit huomenna, sit tuleeki määräys että klo 14 pommitetaan saksalaisia Ranualla. Mulle tuli tähtäriksi sitte Sjöströmin Lasse, joka nyt on Sveitsissä, ja rikas ku saatana kun se on patentoinut kaikki laivojen luukut. Se sanoi ettei me nyt saksalaista pommiteta, mä sanoin ett kuule sota kuin sota niin kyllä aina pommitetaan.

Ja ku me lähdettiin sitte lentämään ni se vieläki sano et jos ei ne yhtään ammu, ni pommitetaanks sitteki. Mä sanoin jos ei ne ny yhtään ammu niin harkitaan sitte mitä tehdään. Me tultiin sinne ja kai ne harkitsi sitte muutki, meitä oli kahdeksan konetta. Ja Lasse sano mulle et kato nyt, ei ne ammu yhtään, niin mä meinasin sanoo sille et me ollaan kohta helvetinmoisessa retkussa, mut mä en ehtinyt sitä retku sanaa sanomaan ku ne alkaa ampumaan ja siinä kapteeni Salo meistä vasemmalla parinkymmenen metrin päässä korkeintaan niin se sai täydet osumat, savus ja lähti menemään ja putoomaan. Ja mä kysyin Lasselta sitte että, mitäs sä tykkäät, et pommitetaanks.

Po-po-po-pommitetaan, ja me oltiin niin matalalla ettei siitä voinut 100 kiloisii herkkiä pommeja et mä vedin pilveen ja ku mä näin et nyt näyttää 300 metriä, sit mä sanoin Lasselle et antaa mennä. Mutta sitä ei nähty osuiko, muut koneet hajaantuivat eikä niitä näkynyt. Siellä oli maajoukkoja menossa, ja mä tapasin ne sitte vielä ku yritettiin sieltä pois päästä, kahden tunturin välistä tultiin nähtävästi se sama tie, siellä oli saksalaisii ja eteenpänä kuorma-autoja, siel oli urkupyssyt.

Joku sano ettei saksalaisil ollu urkupyssyjä mut niil oli kuitenki, ne oli saanu sotasaaliina. Se on sellanen venäläinen useampi piipuisen pyssy. Ja tällainen oli siinä ja oltiin korkeintaan parinsadassa metrissä ja ei sitäkään, mä meinasin ei saatana ne ampuu meijät alas ja mä pistin kahteen metriin ja ajoin niiden päälle, meinasin et jos ne ampuu, ni me kuollaan mut ne ittekki kuolee. Ja ku me mentiin siitä yli niin ne makas kaikki ojassa, eli oltiin aivan pinnoissa.

Saksalaisilla oli alueella hävittäjiäkin, vaikkakin ne pääasiassa oli Jäämerellä, niitä laivoja, mutta me emme joutuneet niiden kanssa tekemisiin.

Viimeinen lento oli Kilpisjärvellä pommitettiin saksalaisia, ja kyllä ne ampu. Ku me saatiin pommit pudotettua, me mentiin Ruotsin puolelle pissalle sitten. Siellä ruotsalainen it ampui, ja siellä kävi varmaan muutkin, ja siitä on tällainen juttukin että ruotsalaiset olivat ilmoittaneet radiolla että te ootte Ruotsin puolella, pojat vastasi me tiedetään se mutta te ammutte niin helvetisti vasemmalle, ruotsalaiset sano, että me tiedetään se. Ettei ne nyt niin tosissaan yrittäneet, vaikka ampuivatkin kaikkia vieraita koneita jotka tulivat Ruotsin puolelle.

48 sotalentoa vaan lensinki, mutta oli siinä ihan tarpeeksi.


En mä tärkeenä pitänyt muuta kuin että sai lentää

Syöksypommitusta Blenheimilla ei suoritettu, senkin takia että pommitukset suoritettiin laivueena. Kone oikaistiin syöksystä normaalisti sauvalla tai tratti tavallaan, ei niin kuin Junkers (Junkers Ju88A-4), joka oli jo nykyaikainen verrattuna Blenuun, mutta en ollu yhtään harmissani siitä etten päässyt lentämään Junkersilla, kyllä sen Blenun kanssa oli niin kiva, koska en mä tärkeenä pitänyt muuta kuin että sai lentää.


Sokkolentokoulutus pelasti Lavansaaren keikalla

Lavansaaren pommitus, huono sää teki helkkarinmoista hallaa, mulla oli 270 tuntia kun tulin rintamalaivueeseen, ja sinne pojat oli aikaisemmin tullut jopa sadalla tunnilla. Ilmasotakoululta tulikin ilmoitus että opettakaa sokkolentoa, minäkin vietin lukemattomia tunteja silloin sanottiin Linktraineriksi, kuomullinen simulaattori jolla lennettiin kolmiolentoja Kauhavalla. Ja se oppi oli hengenpelastus, oli aivan sama lensinks mä pilvessä tai kirkkaalla ilmalla. Vaikka korkeuden suhteen Blenu olikin herkkä lennettävä.


Näin että kaks pilkkuu putoo alas, sieltä on nyt hävittäjiä tulossa

Kertaakaan vihollisen hävittäjä ei tosissaan päässyt yrittämään pudotusta, se Äänislinna oli tiukin paikka. Mutta mulla oli niin helvetin tarkka näkö vaikka mä itse sitä kehun, esimerkiksi silloin kun että kerrankin Laatokan pohjois puolella silloin -44, oliko Tuuloksen maihinnousu, tultiin sieltä nykyisen professori Ahon ja Alalampakin kanssa sitten pois. Ja mä näin Laatokan päällä että kaks pilkkuu putoo alas, ja arvasin heti että sieltä on nyt hävittäjiä tulossa.

Partasen Pentti oli mun tähystäjäni ja Pöntisen Yrjö oli mun kk-ampuja, ne rauhoitti mua että älä nyt hermoile, me ollaan kohta omalla kentällä. Mut mä koko ajan odotin ja yht'äkkiä Pönttinen huutaa että hävittäjiä takana. Mä sukelsin heti siihen ja aloin kiertämään yhtä vaaraa ja katsoin kun ne molemmat otti Ahon ja Alalampakin koneet, toisesta hyppäsi tähystäjä Rouhiainen, mutta se avasi varjon liian aikaisin ja jäi peräsimiin. Kk-ampujat oli "suolattu" sinne heti taakse, ja molemmista koneista pelastui ohjaaja. Ja mä näin, tietysti se näytti täältä notkosta kun katseli sinne ylös, että ne oli puiden sisällä kun se varjo lehahti auki, mutta silloin tiesi että ne oli pelastunut, olisko se ollut Ilomantsin lähellä. Kaksi hävittäjää siis tuli mutta eivät löytäneet minun konetta ja lähtivät muistaakseni pudotusten jälkeen pois.


Hyvä lentäjäkurssi ja muuta sekalaista tietoa

Lentäjäkurssini oli hyvä, ja laskinkin pudotukset joita kurssilla olleet saivat, ne jotka pääsivät hävittäjiin, että jos ne olisi jakanut 28:lla, niinkuin meidän kurssivahvuus lopussa oli, tasan, mullakin olisi 1,5 ilmavoittoa. Meidänkin kurssin vanhinmalla Halosen Eerolla oli vuoden kuluttua kurssin päättymisestä Mannerheim-risti rinnassa. Kolmessa viikossa se Eero pudotti Mersulla 16 IL:ää (Ilyushin IL-2 Sturmovik), jotka olivat maataistelukoneita ja ampuivat edestä ja takaa niillä kun niillä oli kk-ampujakin. Eero sanoi että siinä moottorin päällä oli semmoinen paikka että siihen jos sait niin varmasti putosi, ja tason juureen.

Se että pystyikö Dornierilla (Dornier Do17Z) ampumaan eteenpäin, kai se niin oli, en tuntenut sitä lainkaan, Kaislan Pekka oli meiltä niissä, mutta Dornier oli laiskempi ja kankeampi kuin tää Blenu, kyllä se olisi vaikka sopinut hävittäjäksi jos siinä olisi ollut kunnon aseet. Mutta siinähän oli ohjaajan käytössä eteenpäin vain kaksi tavallista kiväärikaliiberia pyssyä, ja kk-ampujallakin oli vaan samanlainen (Suomessa valmistetuissa Bristol Blenheim koneissa oli molemmissa siivissä yksi 7,7 mm konekivääri, englantilaisissa vain yksi vasemmassa siivessä).

Tähystäjiä täytyy sen verran kehua, että jos ei ohjaaja tiennyt missä ollaan, ei tiennyt tähystäjäkään. Meidänkin laivueessa oli pari sellaista tähystäjää jotka kyllä tiesi, mutta ne olikin olleet jo talvisodassa. Nämä jotka tuli RUK:sta, niillä oli aika lyhyt kurssi, ehkä on pelleilyä sanoa näin mutta näin se oli.


Ilma-ammuntoja ja harjoituksia

Ilma-ammunta harjoituksissa Laajalahdella Tuiskulla (VL Tuisku) vedettiin pussia, jokaisella ammuntaan osallistuneella oli eri väriset luodit, ja ammunnan jälkeen voitiin näin tarkastaa kuka sai osumia, viisi osumaa oli jo tyydyttävä. Olisko ollut meitä aina viisi jotka ampu samaan pussiin. Kerran ihmettelin kun hinauskone tuli vaihtamaan pussia, että miten tuolla yhdellä lentäjällä oli aina niin helvetin kiire juosten sitä pussia tutkimaan, niin mä passasin itteni silleen että näin ja sillä oli niitä saman värisiä luoteja mitä se oli käyttänyt ja se lisäs reikiä.

Ammunnoissa koneina käytettiin vanhoja GT (Gloster Gauntlet II), ja muita vanhoja koneita, joita oli oikein mukavia lentää, olivat olleet vielä talvisodassa. Vanha lentomestari Niemen Otto oli opettajana ja valvoi lentoja, varotti että jos pitää toisen silmän kiinni niin toiseenki menee santaa, ei saanut tähdätä vaan pitää pitää molemmat silmät auki ampuessa. Maa-ammunnoissa oli helvetin isot taulut ja kerran eräs pilotti, ei meidän kurssin kaveri olisko ollut upseerikursilta, ajoi sellaiseen isoon tauluun harjoituksissa ja se oli sen viimeinen lentonsa.

Se oli 12,5 kiloinen lyijyklunsi niissä meidän harjoituspommeissa, kun syöksypommitusta harjoitteltiin, niin sieltä rantahietikosta missä harjoiteltiin niitä piti hakea niin monta kun oli pommittanutkin, mutta eihän niitä millään löytänyt. Minäkin kyllä parastani yritin. Sitten me olimme lähdössä Suomen Mestaruus kilpailuihin, eräs meidän porukasta joka oli lähdössä lomalle pyysi mua auttamaan matkalaukkunsa kuorma-auton lavalle, meinasin sen heittää tuosta noin vaan sinne, mutta eihän se inahtanutkaan. Arvasin saatana että sillä oli niitä harjoituspommin kärkiä siellä, ja mä katoin että sen selkärepussakin niitä oli. Romukaupassa Helsingissä ne maksoi niistä 1200 mk parista, että en tiedä mitä olisi saanut jos joku olis älynnyt ja polttanut sen.


Laivojen pommittamista

Pommit pudotettiin yleensä Aunuksen kannakselle että -44 kesällä 30 kertaa mä kävin Kannaksella, Kivennavalle kai ensimmäinen kerta. Ja sitten Viipurinlahdella niitä laivoja, maihinnousujoukkoja. Laivat olivat liikkeessä, taisi olla haaskausta, en tiedä saatiinko yhtään osumaa laivaan. Pommitus tapahtui noin 500 metrissä, mutta muuten yleensä Kannaksellakin viidestä tuhannesta metristä loppujen lopuksi eniten, komentaja sanoi, että kun tolle hehtaarialueelle saatte menemään pommit niin aina osuu, että venäläisellä oli niin helvetisti siellä kamaa.

Siellähän venäläisillä oli sellainen tykistökeskitys että historia ei tuntenut ennen eikä sen jälkeen. Ja sitten ne ampu ylös kanssa, että yleensä lennettiin sen takia 5000 metrissä, eikä meillä mennytkään koneita, ei päivällä, hämärässä eikä yöllä. Mutta sanotaan Lentävät Linnoituksetkin Saksaan, nehän lensi yötä päivää ja niillä oli hirvittävät menetykset.

Olin kersantti kun pääsin armeijasta, ja nyt olen jostain syystä vääpeli. Mutta kyllä se oli hieno juttu, ja oli siinä iässä niin sopivaa hommaa. Siviilissä en enää lentänyt, mä lopetin, mä olin niin innostunut että muutoin menee koko elämä piloille, koska silloin niin paljon oli pyrkijöitä näihin ja Suomen kansa oli niin köyhää että jos sä aloit yrittään jotain niin eihän niillä olis ollut rahaa.......


Saatesanat

Tällä sivulla on Blenheim-lentäjä Pentti Aron haastattelu, joka on puhtaaksikirjoitettu ääninauhalta. Haastattelu suoritettiin 24.3.2001 Rovaniemellä Lapin Lennoston Killan vuosikokouksessa. Haastattelun suoritti Risto Korva. Ääninauhalta purkanut Jari "Elk" Halivuori.

Valokuvat: Olli Korhonen ja Risto Korva.
Lentokonekuvien lähde: Suomen Ilmavoimat talvi-, jatko- ja Lapin sodassa.

Copyright VLeLv Icebreakers / Virtuaalilentäjät r.y. / Finnish Virtual Pilots Association 2001.

Viimeksi muokattu: 2004-04-25 18:10