» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | keskiviikko, 17.01.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-UrbanBlitz2003.html
  
Veteraanit Virtuaalilentäjien Vieraana Urban Blitz 2003 Tapahtumassa

Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin:
[ Erkki Pakarinen - kohtaamisia IL-2:ten kanssa | Olavi Kauppila - yllättävä herääminen Curtissin ohjaimissa | Torsten Sannamo ja sotavangin tapaus | Kauko Aho - ajatuksia koulutuskaudesta ja Lapin sodasta | Saatesanat]


Tampereella 30.1.-2.02.2003 järjestettyyn Virtuaalilentäjät ry:n talvitapahtumaan kutsuttiin myös paikallisia sotalentäjiä, Pilvenveikkoja, nauttimaan nuorison tarjoamasta kestityksestä ja tutustumaan simulaattori-ilmailuun.

Vieraat pitivät myös joukon esitelmiä, jotka on koottu tälle sivulle. Nauhoitus: Jukka O. Kauppinen "Grendel / VLeLv Icebreakers"
Puhtaaksikirjoitus: Torsten Sannamon esitys Janne "Netfly" Kallela; Erkki Pakarisen, Olavi Kauppilan ja Kauko Ahon esitys Mika "Boxter" Paananen

Urban Blitz 2003 -reportaasin kuvineen ja lisätietoineen voit lukea tästä.

Urban Blitz 2002-esitelmiä:

Torsten Sannamo - Virtuaalilentäjät ry. Kuva: Jukka O. Kauppinen
Kauko Aho ja Torsten Sannamo,
Kaksi PLeLv 42:n Blenheim-lentäjää Urban Blitz 2002-tapahtumassa.

 
  
  
Erkki Pakarinen - kohtaamisia IL-2:ten kanssa

(Lentomestari Erkki Pakarinen, HävittäjäLentoLaivue 24:ssä palvellut BW- ja MT-ohjaaja, tarttuu mikrofoniin Paavo Kajakosken pitämän IL-2 Sturmovik -rynnäkkökoneen historiaa kuvanneen esitelmän jälkeen ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan kyseisen koneen parissa. Toim. huom.)

Erkki Pakarinen - Virtuaalilentäjät ry. Kuva: Jukka O. Kauppinen Erkki Pakarinen, 15.8.1921. Suomen Lentomerkki nro 921, myönnetty 31.5.1942, palveli jatkosodan aikana HLeLv 24:ssä. Kuvassa oikealla taustalla Paavo Kajakoski lopettelemassa esitelmäänsä.

Kerron vuosilta 1943-44 tapahtumia, jotka liittyvät IL-2-koneeseen. Sitä ennen kerron mitä vaikeuksia Brewsterin kuljettajalla, jolla oli 12,7-millisiä konekivääreitä neljä, oli IL-kakkosen kanssa. Ensimmäiset yhteenotot todettiin,, että jos yritti ampua takaa niin mitään ei tapahtunut. Se (IL-2) meni vaan. Kunnes sitten Juutilainen, Wind ja Karhunen huomasivat, taisi olla asialla myös moni muukin, että sivusta pystyi ampumaan moottoriin ja myöskin miehistöön.

Ensimmäinen kone, joka saatiin ales, tutkittiin tarkoin. Todettiin seuraavaa, niin kuin kuvassa näkyy: kk-ampujan takana taaksepäin oli kevytmetallipanssari joka koostui useammasta levystä. Se oli kevyt, mutta kumminkin asennettu niin, että se otti vastaan ensimmäiset 12,7-luodit. Seuraavaksi oli kk-ampuja, sen jälkeen bensatankki, sen jälkeen ohjaajan panssari. Joten Brewsterin panokset eivät riittäneet, että tulitus olisi yltänyt moottoriin. Useimmiten kävi niin, että ohjaaja säilyi kun bensatankki ja selkäpanssari ottivat luodit.

Tästä oli seurauksena että Juutilainen ja Wind totesivat ja kertoivat sitten toisille: jos joudutte ampumaan IL:iä, niin ampukaa jommalta kummalta sivulta tason kainaloon, koska moottori on panssariammeessa. Ja tämä ohje oli sen verran tehokas, että sitä käytettiin siinä suuressa Kotkasta tulevan porukan teilaamisessa maaliskuussa, olikohan se 20. vai 21. päivä. Tällöin ammuttiin ales toistakymmentä konetta. Olin lentomestari Kinnusen siivellä ja oltiin noustu jo tuonne neljään tonniin, koska me oltiin lakipartiossa. Katselin ales ja huomasin että Brewsterit siellä pyörii IL:ien ympärillä, Wind ensimmäisenä. Muutaman minuutin sisällä viisi IL-2:sta meni Suomenlahteen. Sen jälkeen en pystynyt enää seuraamaan kun totesin, että yksi musta piikkipää tulee tuolta, yrittää tulla kahinaan mukaan. Läksin seuraamaan sitä ja seuraus oli se, että ennen kun totesin etten osu ja se pääsee karkuun, niin me oltiin alta tonnin. Mä nousin uudelleen ylös jolloin se häipyi. Mutta sen verran tämä minun seuraamiseni aiheutti, että hän ei pystynyt kertaakaan ampumaan yhtään Brewsteria vaan puikahteli välistä, ei ollut aikaa ampua kun hän tiesi että minä olen takana.

Sitten IL-kakkoseen. Seuraava tositapahtuma: yksinäinen IL-2 yritti tulla Suulajärvelle etelästä, muistaakseni loka-marraskuu -43, salaa ja yritti laskea kentälle. Se tuli sen verran yllättäen että it ei saanut minkäänlaista ennakkovaroitusta. Miehet olivat aseilla ja 20-milliset avasi kentän laidalla juuri kun se oli vetämässä kaasua kiinni ja tekemässä loppulaskua. He tulittivat sitä konetta ja seuraus oli, että IL-2 veti ylös, veti telineet sisään ja kääntyi länteen vasemmalle. Samanaikaisesti lentomestari Turkka oli koelennolla yhdellä koneella. Hänelle ilmoitettiin radiolla, että täällä on yks vihulainen ja mene siihen ja siihen suuntaan, korkeus on se ja se. Turkka lähti perään ja löysi sen hetken päästä. IL-2 meni Suulajärveltä suoraan länteen. Turkka rupesi ampumaan sitä Koiviston saariston paikkeilla. Ensimmäisen (sarjan) jälkeen ei tapahtunut mitään. Toisen kerran kun ampuu, niin IL-2 meni välittömästi edessä olevan saaren peltoaukealle ja teki sinne pakkolaskun. Kone saatiin suhtkoht ehjänä ja miehistö myöskin elossa.

Minä en ole nyt aivan varma, että oliko niin jotta ohjaaja haavoittui tai mitä siinä tapahtui, mutta kk-ampuja saatiin joka tapauksessa elävänä. Hän kertoi seuraavan stoorin: molemmat olivat vääpeleitä, heille piti tulla sotimisen ansiosta ylennys, mutta eivät saaneet. Niin he olivat keskenään sopineet että mennään ja vaihdetaan puolta, viedään kone ja jäädään vangiksi. Mutta kun it ampui niin ohjaaja teki oman ratkaisunsa. Kk-ampuja, joka oli siellä takana, värjötteli aikansa eikä heillä ollut mahdollisuutta keskustella mitä tehdään. Ohjaaja ajoi länteen, tarkoitus oli lentää Suomenlahdelle ja mennä sieltä Lavansaareen. Kun Brewsteri tuli perään, niin kk-ampuja kertoi myöhemmin vangiksi jäätyään, että kun hän totesi että nyt se ampuu, hän teki sen ainoan tempun minkä vanha kk-ampuja oli hänelle neuvonut: mene kyyryyn panssarin taakse ja ole ihan hiljaa. Ja hän teki sen ja säilyi hengissä.

Kuvista näkee selvästi koneen panssaroinnit, bensatankki ja muut. Minä kysyinkin heiltä asioita, niin koneen miehistö kertoi, että IL-2:a tuli hyvin usein sotalennoilta siten, että kk-ampuja oli vainaana, bensatankki puhki mutta ohjaaja pysyi hengissä ja pystyi tulemaan kentälle tai tekemään pakkolaskun. Konetta suunniteltaessa oli otettu huomioon, että panssarointi oli moninkertainen ennen kuin kuulat osuivat ohjaajaan.

Muun muassa Lappeenrannassa -44 tapahtui niin että siellä meni pommituksessa PE-2 ja pari Mersua. Itse olin maassa kun IL-kakkoset tulivat. Oltiin niin sanotussa tynnyrimontussa, johon sopi kaks miestä. Kun kyyristyi niin pää oli maan alapuolella. Niin ne tulivat, sanoisin aivan puunlatvoja viistäen. 40-millinen it sai osuman yhteen IL-kakkoseen, yksi ainut saatiin kenttäalueella. Se paloi niin, että ei ollut mitään mitä näiltä miehistöltä olisi voinut kysyä. Mutta, Mersun tykki, jos yritti suoraan takaa ampua, niin tosiaan sai aika paljon tuhlata ennen kuin se pystyi, tavoitti ohjaajan. Sen verran hyvin se oli panssaroitu erilaisilla taka- ja kevytpanssareilla, kk-ampujalla, bensatankilla ja ohjaajanpanssarilla. Huomaatte että se oli todellinen ase. Suurin yllätys jalkaväelle oli, koska heille ei kerrottu mitä pitää tehdä silloin kun maataistelukone tulee. Ei olisi tarvinnut muuta kuin, jos sen tulevan kohti, mennä kiven tai jonkun muun suojaan. Mutta jos lähti juoksemaan niin silloin oli täys maalitaulu.

Yks huvittava tapaus, kerrottakoon se vielä: -42 syksyllä olin Juutilaisen siivellä, käytiin tiedustelumatkalla Pietarin lähellä joulukuun puolella. Mentiin katsomaan Laatokalle tätä niin sanottua 'Elämän tietä', jota pitkin venäläiset toivat Nevan takaa jäätä pitkin Pietariin elintarvikkeita ja kaikkea materiaalia mitä he tarvitsivat. Tielle tuli usein vettä ja silloin tehtiin aina uusi tie. Näiden auraamiseen jäällä oli valtavan iso traktori, jota me ihmeteltiin. Juutilainen huomasi sen, heilautti mulle 'siivelle' ja näytti kädellä että mennään tuonne - ja mentiin kattomaan. Se oli traktori ja siellä oli yks mies. Me juoksutettiin sitten sitä miestä pari kierrosta traktorin ympärillä. Ammuin kerran Brewsterin neljällä pyssyllä ja Juutilainen kaksi kertaa, nähtiin että varmasti osui, mutta traktori ei syttynyt palamaan. Mieskin jäi henkiin, koska hänellä oli itsesuojeluvaistoa, hän meni aina toiselle puolelle mistä kone tuli.


Olavi Kauppila - yllättävä herääminen Curtissin ohjaimissa

Olavi Kauppila - Virtuaalilentäjät ry. Kuva: Jukka O. Kauppinen Olavi Kauppila, s. 2.6.1921, Suomen Lentomerkki nro 1097, myönnetty 1.6.1943, palveli jatkosodan aikana Curtiss-laivue HLeLv 32:ssa.

Olen Olavi Kauppila ja ikäni 81 vuotta. Jos mennään ajassa taaksepäin 64 vuotta, niin olin talvisodan aikana 18-vuotias. Kuuluin ensin Suojeluskuntaan, sitten ehdin vapaaehtoisena vielä Viipurinlahdelle. Sodan jälkeen menin vielä kouluun takaisin yhdelle luokalle ja välirauhan aikana hain Kauhavalle kurssille. Ja tämä Ilmaupseerikurssi kolmetoista, jossa olimme kurssitovereita Kauko Ahon kanssa, alkoi ennen toista sotaa, neljäs päivä kesäkuuta. Sitten sota alkoi kolme viikkoa sen jälkeen.

Tämä kurssi kesti kerrassaan lähes kaksi vuotta sen takia, että meitä ei huolittu rintamalle. Koneet oli sen verran arvokkaita, että meitä ei sinne huolittu pelkällä kurssikokemuksella kovasta halusta huolimatta. Olimme vielä täydennyskurssilla, mutta ehdimme kyllä olla sodan aikana rintamalla runsaan vuoden. Ei sen pitempään omalta kohdaltani. Kurssiltamme neljä palveli HävittäjäLentoLaivue 32:ssa, johon siirryimme Aunuksen Kannakselle. Siellä oli koneena Curtiss, joka oli tuolloin jo hyvin jälkeenjäänyt kone nopeuksiltaan, koneeltaan ja aseistukseltaan. Vastapuolella oli Lagg-vitonen (La-5).

Mutta siitä ei sen enempää vaan yksi tapaus, jonka esitän sen takia että en ole kuullut kenenkään toisen henkilökohtaisesti kokeneena, kirjoittaneen tai kertoneen sellaista:

Televisiossa pyörii sarja 'Kuutamolla'. Siinähän asianomainen esittää kolme väittämää omana kokemanaan. Näistä kaksi on totta ja yksi ei. Minulla on yksi väittämä: meistä jokainen on herännyt omasta sängystään lukemattomia kertoja. Niin minäkin - ja kerran heräsin, aivan niin kun herään omasta sängystäni aamulla lukemattomia kertoja, ja totesin että minä en olekaan omassa sängyssäni, minä istun lentokoneessa 3000 metrin korkeudessa käsi spaakilla (toim. huom: spak on ruotsia ja tarkoittaa ohjaussauvaa. Eli käsi spaakilla=sauvassa. Kiitos Jukka Nisulalle täsmennyksestä) ja toinen käsi kaasulla, tietämättä hölynpöläytystä siitä että miten minä olen tähän joutunut.

Olin täysin ulalla, täysin hölmööntyneenä ja mitäs siellä sitten teit? Kattellaan ympärilleen, ylöspäin, alaspäin. Totesin että alhaalla on Syväri ja kun suunta oli nokka itään, niin Syväri oli vasemmalla puolella ja minä vihulaisen puolella rintamaa. Tiesin että Merginon kenttä, josta nousee Lagg-vitosia, on tuolla oikealla puolella. Ja näin siinä sitten pällistelin ja ihmettelin että mitä tehdä. Sitten yhtäkkiä, niin kuin unesta herättynä säpsähdin että näinkö unta? Semmoisena utuisena häivähdyksenä tuli mieleeni, että pyrstöni takana yläpuolella, siellähän oli hävittäjä, siellä oli kaks-kolme hävittäjää. Sitten niitä olikin yhtäkkiä viisi-kuusi ja ne aina vaan lisääntyivät. Ja ymmärrettävää on, että kyllähän siellä nyt pikkusen ottaa pollaan ja hätääntyy.

Siinä tarkentelin unikuvaa, niin muistin että en nähnyt omia, ajattelin että kysyn radiolla. Ohjaussauvan nuppi oli kämmenpohjassa, radionappula oli kymmenen senttiä alempana. Mutta enpäs jaksanutkaan siirtää kättäni kymmentä senttiä sinne alapuolelle kysyäkseni. Sen verran kädessä oli voimaa että tuuppasin sauvaa eteenpäin ja koneen pystyyn alaspäin. Siinä sitten mentiin pystyyn. Sitten tuli mieleeni että pistänpä vaakasuoraan ja katson mitä siellä takana oikein sitten, tulevatko ne perässä? Siitä tuli semmoinen niin kuin katkos tajunnassa taas - sitten heräsin enkä heti muistanut sitä unikuvaa. Sitten kun muistin niin katsoin taaksepäin - it:n hattaroitahan siellä oli taivaan täydeltä. Se oli tämä tapahtuma.

Kun siinä ei tietysti omia nytkään näkynyt, niin rupesin suuntaamaan kotiin päin. Vasta sitten kun olin saanut happea tarpeeksi kauan rupesin muistamaan, että mähän tosiaan lähdin lennolle, että en minä mistään muualta ole voinut siihen ohjaamoon tipahtaa. Se oli suojauslento, Blenheimin suojauslento. Valokuvauslento, meillä oli kuusi Curtissta, kolme kahden koneen partiota. Me otimme aina korkeutta Laatokalle ja muistan kyllä, että säädetyssä korkeudessa otin happinaamarin kasvoilleni ja aloin hengittää happea. Kuudessatuhannessa metrissä rupes tuntumaan pikkusen hankalalta. Kun Blenheimin kuvauskorkeus oli 6500 metriä, niin nousimme edelle. Olin lakipartiossa eli 500 metriä korkeammalla, eli 7000 metrissä. Tämä oli koukkauksen lakikorkeus jossa olo sitten paheni. Näin kuvani mittaritaulusta ja naama oli vähän pöhöttyneen näköinen, oksetti ja heikotti.

Olavi Kauppila - Virtuaalilentäjät ry. Kuva: Jukka O. Kauppinen Ravistin päätäni ja koetin jollain lailla virkistää, tajusin että nyt ei ole asiat kunnossa. Ajattelin että nojaan pääni tohon koslan reunaan, eiköhän se siitä sitten jatku. Sitähän ei mielellään lähdetty kesken lennon pois, siitä aina keskusteltiin jos joku tämmöisen tempun teki lennon aikana. Jollain lailla tuntui että kabiiniin tulee sumua. Se 500 metriä alapuolella oleva Blenheim rupes muuttumaan kumman, pötkyläisen, omituisen näköiseksi. Sitten nojasin pääni kabiiniin - ja tuli täys hämärä. Filmi katkesi. En tiennyt sitten yhtään mitään ennen kuin niitä Laggeja rupesi ilmaantumaan pyrstön taakse. Sitten aikanaan siinä korkeudessa heräsin. Kentällä ilmeni, että kuulemma olin lentänyt siinä koko kuvauslennon ajan, Herättyäni totesin, että puoli tuntia on täysin pimeätä, josta en jälkeenkään päin tiedä yhtään mitään. Olin lentänyt ja kääntänyt siinä mukana niin kuin muutkin, kun valokuvauskone meni edestakaisin. Sitten oli kuvaus tehty ja tultiin alemmaksi, siinä rupesi ilmeisesti tulemaan happea sen verran että rupesin hallusinoimaan nuo it-hattarat lentokoneiksi. Kellosta näin, että puoli tuntia tosiaan on täysin elämästäni poissa - mutta olin kuitenkin lentänyt siellä.

Kentällä todettiin että vanha happiletku oli täysin taitoksessa. En ollut saanut happea ja olin ollut puoli tuntia 7000 metrissä. Lääkärinä totean, että fysiologian oppikirjassa sanotaan että pahassa happivajeessa ihminen saa kouristuksia ja sitä sitten kuolee - mutta tuo korkeus ei vielä riittänyt siihen.

Tosiaan en ole kuullut enkä tavannut, en kirjoituksia lukenut, että kukaan muu olisi tuota kokenut. Mutta meillä oli samassa laivueessa, eri lentueessa, tapaus kymmenen päivää aikaisemmin. Tämä omani sattui 10.3.1944. Karkauspäivänä 29.2. oman laivueemme eri lentueessa, tosin ei näistä paljon puhuttu siellä kun he asuivat omissa korsuissaan. Syy mitä silloin tapahtui, Kohtalokkaat lennot -kirjan tapaus numero 279 - siellä on kuvaus samanlaisesta kuvauslentosuojauksesta samassa korkeudessa. Se Curtiss oli lähtenyt vaan yhtäkkiä samalla tavalla pystysyöksyyn. Silminnäkijät maassa olivat sitten todenneet, että siinä tuhannessa, 1500 metrissä kone oli pikkusen oiennut mutta sitten kääntynyt uudestaan syöksyyn 60-70 asteen kulmassa. Niin se oli mennyt Äänisen jäästä, törmännyt jäähän, hajonnut ja mennyt vielä jäästä läpi.

Tämä sittemmin tulkittiin että se johtui happivajeesta. Jos siinä tullaan suoraan pystysyöksyssä, niin siinä matkalla kai sitten taju vähän palaa mutta silmissä ei ole horisonttia. Eli siinä ei ehdi tajuta mistä on kysymys.

Tällaisen tapauksen kerroin.

Olavi Kauppila 2003.
 

  
  
Torsten Sannamo ja sotavangin tapaus

Torsten Sannamo - Virtuaalilentäjät ry. Kuva: Jukka O. Kauppinen Torsten Sannamo palveli sota-aikana PommitusLentoLaivue 42:ssa kk-ampuja/radiosähköttäjänä.

Voit lukea myös Sannamon vuonna 2002 pitämän esityksen mm. FuG-radioista.

Sannamo pyytää alussa anteeksi käsiensä tärinää ja kertoo syyn...

Tullut siitä, että esimerkiksi valokuvauslennolla, kun lähdettiin hävittäjää pakoon, niin tultiin seittämästä tuhannesta jonnekin tonne kolmeen tuhanteen, jossa ohjaaja alkoi sitten vetää niin, että kone oikenis tuhannessa metrissä. Ja siinä oli G-paine niin kova, että mulla tuli korvasta ja nenästä verta. Sillon meillä ei ollut mitään vöitä tässä suojana, että pallea ois tullut... housuihin ja muutenkin.

Niin mä olen Torsti Sannamo. Entinen sukunimeni oli Skyt, mikä tarkoittaa ampuja. Kun menin psykoon Helsinkiin -42, niin siellä majuri sanoi heti, että teidän ei oikeastaan tarvitse mennä tän kokeen läpi ollenkaan, sillä teidän nimi on Skyt ja te ootte ampuja, te kelpaatte tänne. Mutta mua paljon auttoi se, että mä olin ollut aikaisemmin partiossa tekemisissä paljonkin, partion apujohtajanakin. Ja sen johdosta minut hyväksyttiin ja kysyttiin, että kummalle linjalle haluatte - ohjaaks vai kk-ampuja/radiosähköttäjäksi.

Sanoin tai kysyin, että "miltä pääsee nopeammin linjoille?" Niin ilmoitettiin, että kk-radiosähköttäjä kestää puoli vuotta ja ohjaajakurssi vuoden. No, minä valitsin sitten ampujankurssin, mutta se siitä.

Nyt mä kerron semmoisen tositarinan teille, joka on ilmeisesti uusi monelle, varsinkin teillekkin vanhat veteraanit, jotka täällä istutte.

Se alkoi toukokuun 23. päivä vuonna -43, kun laivueemme sai käskyn lähteä neljällä koneella pommittamaan Maaselän pohjoispuolella olevaa vihollisten toimintakeskusta. Siellä oli koulutuskeskus, varasto, monta juttua ja kuulemma paljon it:tä.

(Toim. huom: neljä BL-konetta lähti Värtsilästä kello 20.10 luutn. Kankaan johdolla pommittamaan Sumerin asemaa Maaselän pohjoispuolella. Muodostelman toisia koneita ohjasivat ylik. Immonen sekä kersantit Kalamo ja Leppä. Lähde: Kohtalokkaat lennot.)

Me läksimme tälle reissulle kello 20.00. Olin yhdessä koneessa siis mukana. Siinä oli Akke tähystäjänä, Kalervo eli kaaleppi ohjaajana. Me nousimme tuhanteensataan metriin ja siitä läksimme. Mutta ei suoraan kohteeseen, vaan kiersimme tänne oikealle ja sitten kuuden minuutin kuluttua kun oli kohde saavutettavissa, niin otimme 180 asteen kulman ja ajoimme suoraan siihen kohdalle. Se oli sen vuoksi, että oltais hämätty vihollisia, niiden it:tä.

Torsten Sannamo - Virtuaalilentäjät ry. Kuva: Jukka O. Kauppinen Siinä onnistuttiin sen verran, että me ehdittiin jo pudottaa pommit, kun kk ja kevyt it alkoi napsuttaa sieltä. Mä olin tornissa ja ammuin konekiväärillä kk-pesiä. Huomasin, että oikealla olevalla vähän taaempana osui koneeseen it-panos. Kone alkoi laskeutua, tai mennä kyljelleen, ja liukua siitä pitkin metsänreunaa. Oikeastaan enempää en ehtinyt nähdä sen takia, että me oltiin sovittu, että pommituksen jälkeen omat koneet vetää heti pintaan, jolloin it:n on vaikeampi ampua. Sieltä on myös helpompi katsella onko hävittäjiä ilmassa.

Me emme sitten osanneet sanoa takaisin tullessa, että mitä koneille oli käynyt. Ei omaisille voinut lähettää mitään muuta ilmoitusta, kuin että he ovat pudonneet vihollisen puolelle ja ei ole saatu selvää. Ei edes tiedustelukone, joka seuraavana päivänä kävi katsomassa paikkaa, nähnyt Blenheimin jälkiä.

Kohtalokkaat lennot, tapaus 242:
BL-150, Lentolaivue 42
23.5. 1943 klo 21 joutui it-tulessa vaurioitunut BL-150 laskeutumaan vihollisen puolelle Itä-Karjalassa Maaselän suunnalla. Ohjaaja ja tähystäjä katosivat, kk-ampuja joutui sotavankeuteen.
Ohjaaja, kers. Kalamo, Yrjö.
Tähystäjä, vänr. Valio, Matti.
Kk-ampuja, ylik. Taivainen, Väinö.

Oli kulunut viisi kuukautta niin linjojen läpi tuli mies, joka siellä ryömiessään huusi suomalaisille, jotka olivat vartiossa, että älkää ampuko täältä tulee suomalainen lentäjä. Hän oli sen kolme kertaa lausunut. Hänet otettiin vangiksi tai kiinni, ja vietiin korsuun ja kertoi sitten oman tarinansa.

"Kovassa it tulessa koneemme sai osuman noin kello 21.00. Teimme pakkolaskun suolle vihollisen puolelle. Minä olin Yrjön ohjaamassa koneessa Matin ollessa tähystäjänä. Selvisimme koneesta vahingoittumatta ja lähdimme yhdessä yrittämään omalle puolelle.

Vanjat olivat kohta kintereillämme ja siinä hötäkässä jouduimme erilleen. En tiedä Yrjön ja Matin kohtalosta mitään, mutta minä näin parhaaksi antautua. Sillä eihän pelkällä pistoolilla olisi pystynyt pitkää vastarintaa tekemään piirittävälle viholliselle.

Muutaman päivä helvetillisen kuulustelun jälkeen minut vietiin Shinajan sotavankileirille, jossa oli ainakin toistasataa suomalaista. Minua pidettiin suurimman osan ajasta niin eristettynä, etten juuri päässyt yhteyteen toisten vankien kanssa. Lentäjätovereita en silloin nähnyt. Minun vaihtoehtoni tuntuivat silloin vähäisiltä. Jokainen kai yrittää säilyttää henkiriepunsa mahdollisimman kauan, olkoon tilanne millainen tahansa. Minut olisi viety kauaksi Uralin seutuville suureen vankileiriin, jossa on vaikka minkä maalaisia vankeja, ja puheiden mukaan sietämättömät olot.

Sain tietää, että täällä voisi kuitenkin myydä itsensä. Eli päästä vakoilukouluun. Pidin sitä mahdollisena pelastajanani. Ilmoittauduin ja pääsin vakoilukouluun, ja sen koulutuksen merkeissä päästä tulemaan takaisin Suomen puolelle. Osasin näytellä vilpitöntä kääntymistä ja siksi minulle annettiin tärkeä tehtävä rintamalinjojen tutkimiseen. Tahdon nyt, että minut viedään korkeiden upseerien puheille. Tulen kaikki tietoni heille paljastamaan, muusta en pidä nyt enää mitään väliä. Kunhan vain kerrankin vielä näkisin vaimoni ja lapseni."

Torsten Sannamo - Virtuaalilentäjät ry. Kuva: Jukka O. Kauppinen Nyt on syntynyt kahta mieltä tästä, näissä asioissa, kun on tullut esille, että hän tuli niin kuin desanttina takaisin Suomeen. Ja minä olen kanssa miettinyt tätä asiaa oikeastaan kahdenkin asian takia.

Sodan jälkeen työpaikassani oli työtoverina hävittäjälentäjä Ahti, joka lenteli Brewstereillä Mensuvaaran kentältä. Hänet ammuttiin ales, kun alkoi tämä kesäsota. Kaverit katseli, kun hänen koneensa putosi metsään ja syttyi tuleen, mutta eivät nähneet sitä, että hän viime hetkessä kerkesi hyppäämään.

Hänen varjonsa aukesi 50 metriä ennen maata ja se heilutus, tai se nykäsy, joka siinä on auttoi niin, että hän ei pudonnut suoraan petäjään, joka oli siinä johonka hän varjon kanssa tipahti.

Lentäjät olivat kai sen verran tärkeitä ihmisiä vihollisillekin etteivät he ampuneet häntä sinne puuhun, vaan ottivat ales. Mutta hänen vasen kätensä oli saanut melkoisia vaurioita niin, että hän vielä siviilissäkin oli melko rampana kätensä suhteen. Hän joutui olemaan puolitoista vuotta vankileirillä ennen kuin sitten karanteenin kautta päätyi Hangosta vuonna 45, lokakuussa Suomeen. Siinä välillä tapahtui sellainen huumorinen juttu, kun miehiä jotka olivat pudonneet linjoille siunattiin jo kotimultaan. Niin kävi Ahdillekkin, että hänet jo siunattiin täällä Suomessa. Hänen silloinen morsiamensa (Ahti mennyt jo uusiin naimisiin) oli kirjoittanut hänelle semmoisen kauniin muistolauseen ja Ahti sanoi, että hän kun on naimisissa.. Ja vaimo tuli hyvin kiukkuseksi, niin hän (tyttö) otti lompakosta muistolauseen, että mitäs tämä nyt sitten, tämä kaunis sävellysjuttu on, eikös se enää stemmaa?

Niin sitä mietin, että kun oli kaks erilaista miestä. Toinen lähtenyt, tai näki että hän voi palata desanttina takaisin Suomeen ja ilmoittautua ja päästä sitten pälkähästä. Mutta kun hän oli tehnyt viholliselle valan, niin se valan rikkominen on yhtäkuin kuolema.

Sen vuoksi hänet lähetettiin perheineen Ruotsiin. Siellä hän eli jonkun aikaa, mutta kävi myös Etelä-Amerikassa ja oli siellä jonkun neljä-viisi vuotta. Ainakin kertoman mukaan, itse en ole häntä tavannut sen jälkeen kun läksimme sille reissulle.

Mutta olen miettinyt sitä, että harkitsemmeko aina oikein mitä me teemme. Hän koko ikänsä joutui elämään eräänlaisen pakkopaidan alla, pelossa. Kun taas Ahti, joka oli puolitoista vuotta vankileirillä, hän sanoi että hänellä oli aikaa siellä ajatella elämää syvempiä kysymyksiä. Hän oli semmonen filosofi oikeestaan.

Nää oli kaksi erilaista ihmistä. Toinen oli tempperamenttinen ja toinen oli filosofi. Tempperamenttinen teki nopeita päätöksiä ja niin Väinökin teki niitä. Tulos oli se mikä se oli.

En tiedä minkälaisen kannan te ottaisitte, jos teidän täytyisi sanoa, että kumpi näistä ihmisistä teki oikein, tai enempi teki oikein. Sekö, joka jaksoi olla ja palata? Vai sekö, joka tempperamenttinsa mukaan halusi päästä nopeesti johonkin tulokseen ja näkisi tän tuloksen.

Kiitoksia.

Sannamon kirjasta:

Kun mä olen Helsingistä kotosin, ni mulle on lapsuudesta jäänyt slangi niin mieleen. Pidin kerran Äänislinnassa joulujuhlassa tämmösen leikillisen puheen slangillisella kirjotetun:

"Mä ruveen nyt dunskaa brevua sulle kun mutsi ei flippaa mua flutaa kundien kanssa studaa ja mun fragat menee söhliks" niin ne luuli, että hurri sielä puhuu ja eivät taputtaneet olenkan. Niin mä olen kirjoittamassa kirjaa "Stadin kundi flygaajana krigussa". Krigu on sota ja stadin kundi on stadin kundi.


Kauko Aho - ajatuksia koulutuskaudesta ja Lapin sodasta

Kauko Aho - Virtuaalilentäjät ry. Kuva: Jukka O. Kauppinen Kauko Aho palveli sota-aikana PommitusLentoLaivue 42:ssa Blenheim-pommikoneen ohjaajana.

dHyvät virtuaalilentäjät. Nyt näinä aikoina meillä on yhtä kylmä kuin oli talvisodan aikaan.

Se oli kahdeksas päivä helmikuuta 1940, jolloin lensin ensimmäisen lentoni Suomen Ilmavoimissa. Olin astunut Ilmasotakoulun kirjoihin kk-ampuja- ja radiosähköttäjäkurssi kahdelle. Siis sotilaskurssille.

Samaan aikaan, samana päivänä alkoi Sotaohjaajakurssi kakkonen. Silloin psyko oli Kauhavalla ja olin tullut sinne siksi, koska minut oli torjuttu nuoren iän takia Keuruulla kotipaikkakuntani keräilypisteessä, josta lähetettiin miehiä Taipaleenjoelle, Kannakselle, sotimaan. Ajoin sitten suoraan junalla Keuruulta Kauhavalle, koulupaikkakunnalleni psykoon. Läpäisin psykon mutta minulle sanottiin, että Ohjaajakurssi 2 alkoi juuri samana päivänä ja se on täynnä, sinne ei oteta enää yhtään miestä. Mutta kk-ampujakurssille otetaan. Minä olin valmis kuin lukkari sotaan.

Menin sinne ja näin alkoi elämäni Ilmavoimissa. Ensimmäinen lentotehtäväni oli ammunta kk-kameralla Tuisku-lentokoneesta, Tuisku numero 153. Ohjaajana oli alikersantti Jutila. Minulla oli vähän heikonlaiset varusteet, oli vaan villalapaset kädessä eikä päällä ollut myöskään kunnon turkkia. Ilmavirta meni joka paikasta vapaasti läpi. Siinä kameraa käsittelin ja yritin ottaa valokuvia kohteista, ladoista, niin oikea käsi jäätyi täysin lasimaisen jään näköiseksi. Sitten kädet mätivät, märkänivät ja oikean käden sormiin kehittyi mätää, jota valui. Voi tietysti ajatella että tämä oli aika mieletön yrityskin, ryhtyä tekemään tällaista kovalla pakkasella, mutta silloin oli sota ja kokemuksia vähän. Tämän johdosta kuitenkin tiedettiin, että yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa ei lennetä laisinkaan. Niitä pakkasia olikin sitten talvisodan aikaan aika paljon.

Tässä on erikoista on, että en lentänyt enää tällä Tuiskulla, taikka ollut mukana kyydissä, yhtään kertaa. Mutta viimeisen lentoni sodassa, siis syksyllä -44 25. päivä kymmenettä, viimeisen lentoni Suomen armeijassa lensin Paltamosta Pudasjärvelle ja silloin sattui koneekseni Tuisku-153, siis sama kone. Ilmeisesti kaikki muut koneet, taikka osa koneista, oli siirretty laivueisiin ja tämä oli nyt Laivue 42:n kone. Näin minä aloitin ja lopetin lentämisen, lentäjän uran, juuri tämän koneen mukana.

Tässä en kerron omista kokemuksistani lähes kuudenkymmenen vuoden takaa. Kaikki asiat eivät tule enää tietenkään kerrotuksi ihan tarkkaan oikealla tavalla, mutta sitä varten olen yrittänyt panna näitä asioita paperille.

Mehän kävimme sotaa suuren ja mahtavan Neuvostoliiton ylivoimaisia joukkoja vastaan. Kun nyt puhun tapahtumista sodassa, jossa auttajistamme tuli vihollisiamme ja todellisista vihollisista tuli pakottajia sotaan auttajiamme vastaan, tuotti se meille hyvin paljon sekaannusta siihen aikaan. Tämä on olennainen asia, joka on vieläkin mielessä.

Tuoreessa muistissani on vielä eräs tapahtuma, lentopäiväkirjan mukaan olin kuudestoista päivä kesäkuuta -44 Viipurinlahden yllä neljän aikoihin iltapäivällä. Silloin näin ainakin kaksi Focke-Wulf -hävittäjää. Ne olivat vic-parven seassa, erilaisina. Tähtimoottori oli eräs tuntomerkki, mutta näkyi kyljessä rautaristiäkin. Samoin näimme näitä samoja auttajiamme Talin, Ihantalan, Vuosalmen taisteluissa. Ja nyt olimme ajamassa Lapissa näitä auttajiamme Jäämereen.

Tällaisesta historiasta on ollut seurauksena se, että minulla on ollut nykypäivään saakka jatkuvasti asevelisuhteita. On tehty muuan muassa vierailuita molemmin puolin merkkipäivinä. Nämä suhteet alkoivat niin myöhään kuin pari-kolme vuotta sitten, kun Stuka- ja Focke-Wulf -pilotti Franz-Josef Schoppe vieraili maassamme 1999. Hänet kutsuttiin silloin myöskin Pilvenveikkojen jäseneksi. Tämä samainen Schoppe oli nimenomaan meillä Karjalan Kannakselta toimivilta lentokentiltä puolustamassa maatamme. Hän kertoi myöskin, että hän on saanut Ilmari Juutilaisen kirjan ja lukenut tämän kirjan,'Double Fighter Knight', innolla moneen kertaan. Hän kertoi meille omista kokemuksistaan Stukan ja hävittäjäpommittaja Focke-Wulfin pilottina toisen maailmansodan aikana Suomessa. Hän halusi myöskin tulla Utissa pidettyyn Kotka-muistomerkin vihkimistilaisuudessaan, mutta oli silloin estynyt siitä.

Hän kirjoitti sen sijaan kirjeen, tervehdyksen tähän tilaisuuteen, minä luen sitä vähän matkaa:

"Se, joka kerran on kerran kuulunut Saksan tai Suomen Ilmavoimien aseveljiin, kuului hän lentävään henkilökuntaan tai kenttähenkilökuntaan, jotka työllään ja ahkeruudellaan loivat edellytykset taisteluyksiköiden panokselle ja taistelukyvylle, tietää että aselajille ominainen henki yhdisti ja molemminpuolisesti velvoitti koko aselajia. Tekniikan edistysaskeleet vaativat yksilöiltä ja osastoilta oivalluksia ja taktista sopeutumista. Hyökkäysten tekeminen yksin tai ryhmässä, päivällä tai yöllä, maa- tai merimaaliin vaati usein täysin erilaisten uusien toimintatapojen kehittämistä ja oppimista. Lennolla olevien tovereiden toimintatapojen tietäminen jo ennakolta lisäsi myös kriittisissä tilanteissa varmuuden ja yhteiskuuluvaisuuden tunnetta.

Aselajille oli ominaista yhteenkuuluvaisuuden tunne. Toisinaan toisiinsa luottaminen myös silloin kun vaadittiin suurta panosta, jopa elämää, oli perusta yksityiselle suorituskyvylle ja tämän aselajin käyttäytymiselle. Voiman ja taistelutahdon juuret ovat monille lähtöisin isänmaallisista tunnoista. Kaatuneille, kaivatuille lentäjätovereille joille nyt pystytetään muistomerkki, olen aseveljenä aina kiitollisuudenvelassa."

Tässä kohden haluaisin vielä kerran esittää saman ajatuksen, jonka hän esityksessään käydessään täällä Suomessa esitti Pilvenveikkojen kokouksessa:

"Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ,e olemme arvottomia palvelijoita, me olemme tehneet vain sen minkä olimme velvolliset tekemään."

Lopuksi hän toivottaa saksalaiseen tapaan 'Hals und Beinbruch und eine gute Zeit'.

Tämän jälkeen hän on käynyt Suomessa ainakin kerran, mutta olemme käyneet jatkuvaa kirjeenvaihtoa, vähintään joulutervehdykset hän on lähettänyt.

Tämä oli tavallaan alkupuhe Lapin sodasta, josta olen luvannut jotakin kertoa. Yhteydet Saksaan liittyvät olennaisesti juuri tähän aikaan. Varsinaisen Venäjän-sodan loppuvaiheessa laivueemme, Pommituslentolaivue 42, oli Naarajärvellä, Pieksämäen läheisyydessä. Sodasta hengissä selviydyttyämme odottelimme jo kotiuttamista, etenkin syyskuun seitsemännen päivän juhlat, Ilmavoimien vainajien päivän juhlat, ovat jääneet mieleeni. Vielä kolmekymmentäkaksi vuotta myöhemmin löysin asuinparakkimme ovesta ulkopuolelta päin ammuttujen luotien reikiä, noiden juhlien jäljiltä. Siellä siis ammuskeltiin myöskin.

Pelailimme myöskin jalkapalloa, harrastimme maastojuoksua, ammuskelimme kovilla, kuvioita pistoolilla jota sodassa ei ollut tarvinnut käyttää, eihän me juuri ammuttu. Uutiset muuttuivat pian kovin uhkaaviksi. Kuultiin Suursaaren kahakasta, vihollisen vaatimuksista että meikäläisten piti ajaa entiset aseveljemme pois Lapista ja niin edelleen.

Niin kävi, että lokakuun toisena päivänä kello viistoista, viistoista kymmenen, olivat jälleen pommit alla, mutta käännettynä kohti pohjoista. Siis Naarajärvellä oltiin. Tähystäjäni oli Aarne Ellilä ja ampujana Ylermi Rauhamaa. Jo lähtiessä sanottiin, että tulemme laskeutumaan jollekin pohjoisemmalle kentälle, koska polttoaine ei riitä takaisin Naarajärvelle. Näin jälkeenpäin muistellessa tuntui kuitenkin kummalliselta, että emme ottaneet uuteen asemapaikkaan mukaan mitään ylimääräisiä varusteita.

Tiedot laskeutumispaikasta luvattiin antaa radion välityksellä. Maalina olivat saksalaiset kolonnat jossakin Ranuan ja Rovaniemen välillä. Laajat suomaisemat olivat yksitoikkoisia eikä kolonnoista näkynyt jälkeäkään. Tosin emme olleet kovin innokkaita etsimäänkään maaleja. Yllättäen alkoi kuitenkin kuulua rätinää, kuin kevyen kk:n ammuntaa. Rätinäähän ei kuule elleivät luodit kulje läheltä tai tee reikiä koneeseen. Otimme lisää korkeutta koska olin oppinut ettei kevyt it yllä tuhatta metriä ylemmäs. Rätinä loppui, pudotimme pommit, kaiketi johonkin suolle ja käännyimme etelään.

Aloimme kuunnella minne meitä ohjataan, aluksi taisi kuulua selväkielisenä jotakin Onttolasta, päättelimme että se oli meille liian kaukana. Sitten radisti oli saanut sähkötyksena tiedon että meidän pitäisi mennä Paltamon kentälle. Lokakuinen ilta alkoi kuitenkin hämärtyä, joten päätin laskeutua alkuperäisestä käskystä huolimatta Vaalan kentälle, Oulujärven länsipäähän. Saavuimme juuri silloin Oulujärven rantaan jossa Vaalan kenttä sijaitsi. Kohta peräämme tuli toinenkin BL, kone oli oman laivueen, kolmoslentueen BL:iä. Ohjaajana oli kurssitoverini, luutnantti Ville Niskanen, tamperelainen hyvä ystävä.

Kenttä oli täysin miehittämätön ja ilta pimeni. Koneet jäivät kentälle ja läksimme etsimään majapaikkaa. En enää muista järjestimmekö jonkinlaista vartiointia, epäilen että emme jättäneet, koneita ei vartioitu laisinkaan. Vähän matkaa käveltyämme pimeätä tietä häämötti pimeä talo tien vieressä. Pääsimme sisään ja meille annettiin pieni huone, jonne joku toi pienen karbidituikun. Liekki kyllä näkyi mutta ei valaissut yhtään. Lisäksi karbidiliekki haisi voimakkaasti tyypillisellä hajullaan. Huone oli lämmittämätön mutta se ei estänyt unentuloa. Taisivatpa meidät huomata myös tuohon aikaan sangen yleiset luteet tullen meitä viihdyttämään.

Aamulla koko joukkoa nukutti sangen sikeästi, koska lentopäiväkirjan mukaan starttasimme kohti läheistä Paltamon kenttää, siis järven toiseen päähän vasta kello kymmentä vaille kaksi. Siellä majoituimme pieniin telttoihin ja vettä alkoi sataa. Luultavasti sama it, joka tulitti meitä Ranuan seudulla, ampui tuleen BL-198:n jonka tähystäjänä oli vakinainen oma tähystäjäni, vänrikki Martti Ylikoski. Koko koneen miehistö jätti koneen laskuvarjon avulla. Hypyt onnistuivat mutta Ylikoski ja kk-ampuja kersantti Poutiainen joutuivat saksalaisten vangiksi. Poutiainen oli ollut kanssani monessa mukana.

Ylikoski ja Poutiainen kävelivät, huomatkaa he kävelivät, saksalaisten mukana Pohjois-Norjaan, edelleen sieltä Osloon, sieltä laivalla Itämeren etelärantaan ja loppujen lopuksi Itävaltaan saakka. Koko matkan kävellen. Tapasin monenlaisia kokeneen Ylikosken vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Koneen ohjaajana toimi silloin kapteeni Martti Salo, joka onnistui kävelemään omalle puolelle, Saloa en ole tavannut.

Parin yön jälkeen päätin viedä koneeni huoltoon Luonetjärvelle. Sää oli huono ja lento todellista matalalentoa. Toinen sotalento Lapin sodassa alkoi Paltamon kentältä, lokakuun 18. päivänä. Tähystäjäni ja kk-ampuja olivat aivan kokemattomia, ensimmäisellä tai toisella sotalennollaan. Kohteenamme olivat Kittilän-Muonion tiellä perääntyvät saksalaiskolonnat. Silloin paloi Rovaniemi. Lensimme kohti Kittilää ja Muoniota aivan palavan Rovaniemen länsipuolelta. Lähellä Muonion kirkonkylää pudotimme pommit ja saimme kiivasta ilmantorjuntaa ihan kohti, jonka takia vedin matalalla olevaan pilveen. Sinne suhahteli kuuloetäisyydelle 20mm valojuovia aikansa. Sitten aloitin pyrkimisen maanäkyvyyteen. Se olikin seikkailu matalassa säässä ja tunturien seassa. Talot paloivat tienvarsikylissä, eräästä pihasta alkoi yhtäkkia tulla keskiraskasta it-tulta. Vedin taasen koneen pilveen mutta tarkanlainen tulitus jatkui. Saksalaiset ampuivat pilveenkin. Heillä kai oli jo siihen aikaan tutkiakin käytössää.

Kun pilvet olivat matalalla, oli myös pilvestä palaaminen Lapissa vaikeaa. Liuku saattoi päättyä päin tunturia. Parin-kolmen kohti mäkeä tehdyn yrityksen jälkeen sain hallitun maanäkyvyyden ja suuntasin koneen lounaaseen päästäkseni Tornionjoen tuntumaan. Ilmatorjuntaa tai muutakaan asevelikosketusta ei enää ollut. Laskettelimme rauhassa pitkin Tornionjokivartta kohti merta ja Kemiä. Ruotsin puolelta ei kohdistunut mitään vihamielisiä toimia. Liikennettä siellä näkyi kyllä runsaasti.

Lennot ylittivät usein koneiden toimintasäteet, jouduimme laskeutumaan varakentille polttoaineen täydennystä varten. Silloin polttoainetäydennystä luvattiin Kemin kentällä. Kemin kentälle lasku oli myös pieni seikkailu. Kenttä oli valloitettu aivan hiljattain ja kiitoradalla oli räjähdyskuoppia aika taajasti. Onneksi sieltä löytyi tasainenkin kohta mutta bensiiniä ei ollut, ei ketään paikallista omaa miehistöä. Olimme siis ensimmäisiä jotka silloin tulivat valloituksen jälkeen Kemin lentokentälle. Mutta bensiinimittari näytti tyhjää, taikka ei näkynyt mitään, viisari ei heilunut.

Edessä tuntui olevan taas yö jossakin kentän lähistöllä, ehkäpä koneessa. Se ei tuntunut kovin houkuttelevalta ja niin kehotin kk-ampujaa tutkimaan polttoainetilannetta lukutikulla, semmoinen sentään löytyi. Lukutikku kastui ja kun lentoaikaakin oli kulunut vain kaksi tuntia viistoista minuuttia, ehdotin tarkkaa suunnistusta Paltamoon. Vaikka Kemin kentälle oli laskeutunut useita laivueemme koneita, toimittiin kuitenkin täysin itsenäisesti, ei siis keskusteltu enempää. Mitään käskyä tai ohjetta ei saatu.

Ilta hämärtyi ja sää oli tosi matala. Lensimme ensin rantaviivaa pitkin Ouluun, siitä Oulujoen vapaana virtaavien koskien yli Oulujärvelle, edelleen lähes pilvilentoa Palsaniemen kentälle. Bensiini riitti jopa rullaukseen. Joitakin sinne tuli muitakin. Joiltakin se loppui kesken, olivat maassa.

Se oli viimeinen sotalentoni mutta pientä seikkailua oli vieläkin siirtolennolla Palsaniemestä Pudasjärvelle, joka oli viimeinen lentoni Ilmavoimissa. Tehtäväni oli lentää yhteyskoneella, Tuisku-153, takaisin Pudasjärvelle. Konehan on eikä meillä ollut minkäänlaisia varusteita avokoneella lentoa varten. Lehtikarttoja oli vain yksi joka luonnostaan kuului tähystäjälle. Koska olin monta kertaa pettynyt eräiden tähystäjien taitoihin ja hermoihin, suunnistin aina itse. Siksi piirsin nytkin paperipalalle karkean kartan, jossa oli pääasiassa vain jokia ja järviä. Kainuussa on kuitenkin laajat suot ja karttapiirrokseni ulottui aivan paperin reunaan saakka, siis sinne saakka että paperi loppuu.

Lisäksi jouduin istumaan huonojen varusteitten takia avo-ohjaamossa kumarassa, ettei pää olisi aivan paleltunut. Olin oikeastaan eksyksissä kun tähystäjä näki hämärtyvässä sumussa, sumuisessa illassa, kentän melkein allamme. Sinne pudotin Tuiskun jyrkässä sivuluisussa ja niin olimme onnellisesti perillä. Eversti Lorenz otti meidät vastaan pimeällä kentällä ja, huomatkaa, eräs poliitikko, Veikko Vennamo, ryömi yöllä telttaamme. Näin saimme kuulla päivän poliittiset uutiset. Kun olemme myöhemmin tavanneet tähystäjän kanssa, olen esitellyt luutnantti Sunilan ainoana tähystäjänäni, josta on ollut todella apua.

Pudasjärveltä tuotiinkin sitten jo kuorma-auton lavalla Ouluun, edelleen junalla Naarajärvelle. Naarajärven, Luonetjärven ja Seinäjoen esikuntien kautta lopuksi hevoskyydillä Soiniin ja siviiliin, siis kotiseudulle.

Lapin sota oli monessa suhteessa vastenmielinen. Ensinnäkin se käytiin entisen vihollisen pakottamana aikaisemmin meitä ratkaisevasti auttaneita aseveljiämme vastaan. Voimme hyvin ymmärtää sen vastenmielisyyden, minkä vallitessa sitä sotaa käytiin. Vanhemmat upseerit yrittivät itsenäisesti saada itsensä esikuntahommiin, kun taas eräät sotaa vältelleet olivat innolla komentelemassa meitä lennolle. Pidän kuitenkin luonnollisena että he itse jostakin syystä eivät nytkään henkeään vaarantaneet.

Syksyinen sää, vihollisen tarkka ilmatorjunta ja mäkinen maasto tuottivat raskaammat tappiot kuin raskaassa kesäsodassa perivihollista vastaan. Vakinainen, luotettava, rauhallinen tähystäjäni Martti Ylikoski sekä kk-ampuja Alpo Poutiainen joutuivat sotavangeiksi hypättyään ilmatorjunnan palamaan ampumasta koneesta, jota ohjasi aktiivikapteeni Martti Salo. Salo onnistui kävelemään omien puolelle. Ylikoski ja Poutiainen tekivät pitkän marssin Norjan kautta Saksaan, edelleen Itävaltaan, mutta pääsivät lopulta raskaan sotavankeuden jälkeen takaisin. Olin tässä runsas vuosi takaperin Martti Ylikosken hautajaisissa hänen kotiseudullaan Kauhajoella.

Sekä muistin mukaan että tarkastettuani järjestöväen almanakasta auringonlaskuja tuohon aikaan vuodesta Oulun korkeudella, ja ottamalla huomioon vielä matala sää, laskeutuminen Paltamon kentälle tapahtui täysin pimeässä. Kokonaislentoaika oli ollut lentopäiväkirjan mukaan kolme ja puoli tuntia. Vaikka tehtävä oli annettu koko laivueelle, se tehtiin alusta loppuun yksilösuorituksina. Radiostakaan ei ollut apua, maalia lähestyttäessä ei radioita edes käytetty.

Sellaista oli Lapin Sota syksyllä 44.

Kuitenkin Lappi myös viehätti ja minulle jäi kiinnostus Lappiin. Olen käynyt eri puolilla Lappia, Lapin kairoilla ja tuntureilla, sekä työ- että lomamatkoilla, suurehkoiden ryhmien mukana mutta myös erityisesti kahden-kolmen hengen ryhmissä sodan jälkeen noin kaksisataa kertaa.

Kiitoksia.


Saatesanat

Tällä sivulla esitetyt kertomukset ja esitelmät on kerrottu alunperin 1.2.2003 Tampereella Virtuaalilentäjät ry:n Urban Blitz 2003 -tapahtumassa.

Nauhoitus: Jukka O. Kauppinen "Grendel / VLeLv Icebreakers"
Puhtaaksikirjoitus:
Torsten Sannamon esitys: Janne "Netfly" Kallela
Olavi Kauppilan ja Kauko Ahon esitys: Mika "Boxter" Paananen
Kuvat: Jukka O. Kauppinen

Copyright VLeLv Icebreakers / Virtuaalilentäjät r.y. / Finnish Virtual Pilots Association 2003-2004.

 

  

Viimeksi muokattu: 2004-11-21 15:56