» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | perjantai, 14.12.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-StiglerSuomi.html
  
Tapasin Franz Stiglerin

Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin: Tapasin Franz Stiglerin (Blitz) | Phaetn tapaa Stiglerin WarBirds Con 2000:ssa | Sukellusvenetapaus | Stiglerin evakuointi Tunisiasta | Kun vihollinen oli ystävä | Lisätietoja Franz Stigleristä | Saatesanat ]


Blitz Kanadasta: Tapasin Franz Stiglerin

Blitz sai kunnian tavata kuuluisan saksalaisässän Franz Stiglerin tammikuussa 2001. Hän kirjoitti raportin tapaamisesta ja lentäjäherran vastauksista esitettyihin kysymyksiin. Herr Stigler on saanut rutkasti mainetta ja kunniaa epätavallisesta sotatoimestaan - hän ei ampunut alas pahasti vaurioitunutta B-17 -pommittajaa, vaan saatteli sen kotimatkalle. Tämä ritarillinen ele oli kauan yksi sodan mysteereistä, kunnes 1990 selvisi kyseisen lentäjän olleen juuri Stigler - ja hän pääsi tapaamaan B-17:n miehistöä, ottaen näin paikkansa hävittäjälentäjien legendojen joukossa.

Pakko sanoa, että Franzin tapaaminen oli todella hienoa. Ympäristö oli täydellinen: leppoisa pikkukauppa, vain seitsemisen henkeä oli paikalla. Toisin sanoen vietin puolitoista tuntia vain keskustelemalla hänen kanssaan. Esitin tiukkoja kysymyksiä, koko ajan enemmän tai vähemmän pyörällä päästäni siitä että todellakin juttelin Me109-ÄSSÄLLE, jonka tilillä on 28 pudotusta, joista viisi nelimoottorisia pommikoneita, ja joka on lentänyt paljon Me262:lla, ensimmäisellä operatiiviseen käyttöön ehtineellä suihkuhävittäjällä. Hänelle oli helppo puhua ja hän puhuikin mielellään. Tässä laukomani kysymykset ja kooste hänen vastauksistaan (ei suoria lainauksia koska en nauhoittanut mitään). Kuulopuhetta ehkä kaikki mutta suoraan lähteestä eikä "hevosmiesten tietotoimiston" kautta. Olkaa hyvä:

Mikä 109-tyyppi oli suosikkinne?

Blitz (left) and his brother Koenig (right) with Franz Stigler Pidin eniten F-mallista. Sen ohjaimet olivat herkemmät kuin G-versiossa. Se sopi parhaiten kaartotaisteluun. G6 kylläkin toimi paremmin korkealla ja sillä pääsi ylemmäs kuin F:llä.

Ammuitteko aseillanne erikseen vai yhdessä?

Sauvassa oli kaksi liipaisinta, toinen tykille ja toinen konekiväärille. Tykin liipaisimen suojus avattiin ennen ampumista, sitten odotettiin että vihollinen oli 200 jalan päässä ja REVI-tykkitähtäimen kahden sisäkkäisen kehän sisäpuolella (siten että vihollishävittäjä liukui kehien keskustan läpi). Molemmat aseet laukaistiin yhtä aikaa siltä etäisyydeltä.

Onko perää niissä jutuissa, että 109:n siivet olivat heikot ja irtosivat helposti?

Stigler ei ole koskaan kokenut tai kuullut moista. Siivet kestivät 12 G:tä, ja koska harva pilotti kesti yli yhdeksän G:n voimaa, ei ongelmaa ollut. Hän ei koskaan pelännyt siipien irtoamista minkäänlaisessa taistelussa.

Oliko useimmissa 109:ssä MW-50 tai GM-1?

Kaikissa 109G:ssä joita hän näki ja lensi oli vesi-metanoli-injektio. Sitä saattoi käyttää taistelussa pari minuuttia, yhtään pitempiaikainen käyttö olisi vaurioittanut moottoria ja se olisi pitänyt vaihtaa lennon jälkeen. F-mallissa ei ollut tätä järjestelmää. Se auttoi hätätilanteissa, kun piti ottaa kiinni tai paeta hävittäjiä.

Lensittekö siipitykeillä varustetulla 109:llä?

Kyllä, mutta melkein kaikki jotka hän tunsi poistattivat ne (hän mukaan lukien). Siipitykkien kanssa 109:n suorituskyky heikkeni huomattavasti hitailla nopeuksilla, mutta nousukyky ei kärsinyt. Ainoa varsinainen muutos oli koneen painon lisääntyminen.

Mikä on nopein syöksynne 109:llä?

Noin 680-750 km/h, jolloin sauvaa piti oikaistessa vetää kaksin käsin.

Pitivätkö lentäjät 109:n solasiivistä?

Kyllä pitivät, koska niiden avulla pääsi parempiin asemiin kaartotaistelussa. Solakkeita saattoi myös avata hieman tilanteissa, kun kone oli sakkaamaisillaan korkealla, jolloin lentäjä voi seurata kuinka lähellä sakkaamista hän oli... Niistä oli hyötyä myös humalassa.

Pitivätkö lentäjät valojuovaluodeista ja käyttivätkö kaikki niitä?

Joka kolmas ammus oli valojuova ja useimmat hänen tietämänsä lentäjät käyttivät niitä. Niitä ei kuitenkaan käytetty tähtäämiseen. Valojuovaluodin lentorata kaartui aina vähemmän. Eli jos lentäjä tähtäsi valojuovaluoteja apuna käyttäen, normaalit ammukset menivät kaikki ohi. Hyvä lentäjä käytti tähtäintä ja malttoi aina odottaa, että maali oli tarpeeksi lähellä.

Mitä muita konemalleja lensitte?

Sodan loppuvaiheessa Stigler lensi useita tehtäviä Me262:lla, ja pitää kaikkein eniten sen nopeudesta. Sen moottorit piti peruskorjata 20 tunnin välein, ja ohjaimista puuttui herkkyys sekä hitailla että hyvin suurilla nopeuksilla. Monille tuotti vaikeuksia siirtyä uuteen konemalliin lennettyään yhtä mallia monta vuotta. Mahtava nopeusero teki pommikoneiden kimppuun käymisen hankalaksi, liian nopeasti lähestyvät Me262:t pyyhälsivät aina muodostelman ohi. Se vaati tottumista.

Ne olivat hyvin haavoittuvaisia laskeutuessaan, Fw-190:t suojasivat niitä. Ohjaus oli huono hitailla nopeuksilla, ja kaasu oli vedettävä minimiin laskeuduttaessa.

Hän myös kävi säännöllisesti Ju87:lla öisin tyttöystävänsä luona. Sen lento-ominaisuudet antoivat lentäjän virheet hyvin anteeksi ja se oli varsin ketterä. 190 oli kaikenkaikkiaan parempi kuin 109, mutta lentäjät pitivät 109:n nousukyvystä, ja 400 taistelutehtävän jälkeen 109 oli läpikotaisin tuttu. Hän lensi myös 110:tä, mutta hänen mielestään se oli kömpelö ja viholliselle iso maali. Franz kertoi lentäneensä kerran nelimoottorista lentovenettäkin.

Franz Stigler piti 109G:stä ja nautti samaten lentämisestä K-4 -mallilla. K-4 oli hänen mielestään samanlainen kuin G-malli, mutta nousussa se jätti kaikki muut hävittäjät kirkkaasti jälkeensä. Ohjaustuntumaltaan K oli identtinen G:n kanssa. Hän kertoi kuinka he monta kertaa vain kaartoivat pois vihollishävittäjien luota ja kiipesivät turvaan (kaiketi iskettyään ensin?) Hän lensi kerran Spitfirellä, ja kertoi pitäneensä.

Miltä 109:n ohjaamo tuntui?

Ohjaamo oli ahdas, mutta siihen tottui nopeasti. Toisaalta se tuntui miellyttävältä, lentäjä koki olevansa yhtä koneen kanssa. Spitfiren ohjaamo ei hänestä tuntunut sen tilavammalta. 262:n ohjaamo oli niihin verrattuna väljempi. Siinä oli pitkä ohjaussauva, mikä antoi lentäjälle roimasti vääntövoimaa.

Aiheuttivatko pommikoneiden konekiväärit vaaraa tai huolta lentäjille?

Kyllä ja ei (osoittaa päätään, jossa näkyy kuoppa). Jos 28 pommittajan kaikki kymmenen kk:ta osoittavat ja ampuvat kohti, sehän oli varsin vaarallista. Stiglerillä on otsansa yläosassa painauma, muisto .5 kaliiperin luodista joka läpäisi hänen 109:nsä kuomun paksun panssarilasin. Luodilla oli siinä vaiheessa liike-energiaa jäljellä sen verran vähän, että se vain "tarttui" hänen päähänsä. Kertomansa mukaan hän tuskin koskaan palasi torjuntatehtävältä ilman ainuttakaan luodinreikää koneessa.

Kuusi kertaa Stiglerin oli pakko hypätä koneestaan. Viimeisellä kerralla ohjaamo oli tulessa neljän Spitfiren ruhjottua konetta kello kuudesta. Hän teki 11 pakkolaskua vaurioiden tai öljyvuotojen takia, yhden mereen.

Sodan päättyessä Stiglerin listalla oli 28 vahvistettua pudotusta, joista (tai joiden lisäksi) viisi nelimoottorista pommittajaa.

Hänen paras ystävänsä oli Adolf Galland, he lensivät yhdessä monta kertaa. Hän kehui myös Marseillea loistavaksi lentäjäksi, joka pudotti koneita vain neljällä tykinammuksella (Stigler tunsi hänet Pohjois-Afrikan taisteluista). Marseille oli hieman kapinahenkinen, ei todellista sotilasainesta.

PS. Ostin signeeratun printin "kanaalirynnäköstä," jossa Adolf Galland, Stigler ja Bartel saattelevat 109:llään saksalaisia sotalaivoja Englannin kanaalin läpi...

blitz-
I./Jagdgeschwader 77 "Herz As"
Dedicated 109 flieger
 

  
  
Phaetn tapaa Stiglerin WarBirds Con 2000:ssa
Phaetn'in kertomaa (Ottawa, Kanada)

Stigler puhui vuoden 2000 WarBirds-tapaamisessa, oli fantastista kuunnella hänen tarinoitaan (laskuvarjojen päällä loikoillen).

Kerran Liittoutuneiden sukellusvene tarkasti hänen laskeutuneen koneensa (täytyy liittyä aikaan, jolloin hän lensi lentovenettä). En muista noustiinko koneeseen, mutta tarina liittyi (sotilas)sairaalaan, eli ehkäpä koneessa oli haavoittuneita ja sen annettiin mennä. Muistaako kukaan tapaamisessa paikalla ollut?

Kertomisen arvoinen tarina, vaikka hän lieneekin liiaksi herrasmies mainitakseen itse: Stiglerin ollessa kerran yksin liikkeellä hän huomasi vaurioituneen B-17:n, joka yritti päästä kotiin. Hän asettui asemiin taakse ja näki, että taka-ampuja oli kuollut... Pommittaja oli kotimatkalla, joten hän tarkasti sen kiertämällä sen ympäri. Se ei avannut tulta.

Stigler yritti näyttää käsimerkeillä lentäjälle, että tämä laskeutuisi Saksaan, mutta amerikkalaiselle se ei käynyt. Sitten hän yritti osoittaa lentäjälle suuntaa Ruotsiin, sillä hänellä oli tarpeeksi polttoainetta voidakseen saatella pommittajan sinne asti. B-17 piti kuitenkin kurssinsa Englantia kohti, vaikka se pysyi hädin tuskin ilmassa (se oli pahiten vaurioitunut pommikone jonka Stigler oli koskaan nähnyt vielä lentävän) ja oli täysin puolustuskyvytön. Stigler saatteli sitä jonkin aikaa, viimein heilautti siipiään ja suuntasi kotikentälle, ampumatta laukaustakaan kohti pommikonetta joka oli ollut kokonaan hänen armoillaan.

B-17 kamppaili tiensä kotiin menettäen koko ajan korkeuttaan, päästessään Englannin ylle se oli 200 jalassa ja laskeutui saman tien. Charles Brown (B-17:n ohjaaja) ei vuosikausiin voinut kertoa tarinaansa sillä se luokiteltiin sotasalaisuudeksi - sodan aikana kun ei sopinut puhua saksalaisista kunnon ihmisinä. Stiglerkään ei tuohon aikaan voinut puhua tapahtuneesta, hänet olisi teloitettu.

Vuosia myöhemmin he tapasivat ja ystävystyivät välittömästi. WarBirds-tapaamisessa molemmat kertoivat tarinan omasta näkökulmastaan, ja samalla näytettiin pari muutama vuosi sitten kuvattua dokumenttia. Uskokaa pois, tarina ei jättänyt ketään kylmäksi! Stiglerillä oli muitakin tarinoita kerrottavana. Kerran hän hyppäsi koneesta keskellä pilviä, avasi varjonsa ja tuli maahan muutamassa sekunnissa. Hänellä ei ollut aavistanutkaan olleensa niin lähellä maata, ja hän laskeutui vuorelle jota hän ei tiennyt siinä olevankaan! Taisi olla se kerta, kun hänen laskuvarjonsa päätyi uusiokäyttöön eräälle lähikylän Fräuleinille...

Hämmästyttävä mies, ei epäilystäkään. Ei vain uskomattomien kokemustensa takia, vaan myös nöyrän luonteensa (kontrasti Gabreskin, joka myös oli paikalla vierailevana puhujana, jylisevälle äänelle oli melkoinen) ja todellisen armollisuuden osoituksensa ansiosta.

Cheers,
phaetn
 

  
  
Sukellusvenetapaus
RailRD kertoo (Richfield, Montana, USA)

Kohtaaminen sukellusveneen kanssa meni jotakuinkin näin:

Britit olivat aikaisemmin pudottaneet lentoveneen, joka kuljetti haavoittuneita. Saksalaiset esittivät voimakkaan vastalauseen. Tällä kertaa toinen lentovene oli lähdössä haavoittuneita kyydissään, mutta tavallinen lentäjä ei jostakin syystä ollut käytettävissä ja Franz suostuteltiin ohjaamoon. Välimeren yllä kaksi Beaufighteria ilmestyi Franzin koneen molemmin puolin! Lentäjät viittoilivat Franzin laskeutumaan, ja totta kai hän totteli. Vähän ajan päästä, hävittäjien kierrellessä yllä, sukellusvene nousi pintaan ja brittimerimiehiä upseerin johdolla meloi pienellä lautalla Franzin koneelle.Miehet nousivat koneeseen ja tarkastivat, että lastina oli todellakin haavoittuneita. Tyytyväisinä britit palasivat partioimaan ja Franz saattoi jatkaa matkaa. Luultavasti ainoa tapaus laatuaan sodan aikana!
 

  
  
Stiglerin evakuointi Tunisiasta
"Stigrl" raportoi

Franz ammuttiin alas Tunisiaa evakuoitaessa (tätähän sanottiin Valentinen päivän verilöylyksi?). Hän itse kertoo tarinan paljon elävämmin, mutta hän joutui tekemään 109:llään pakkolaskun Välimereen, ja ennen kuin hän ehti ulos, aalto pyyhkäisi koneen yli ja heitti sen ylösalaisin. Kun hän sai vyönsä irrotettua ja kuomon auki, kone oli jo siinä 15 metrin syvyydessä. Hän täytti pelastusliivinsä ja kohosi kuin korkki pintaan.

Hän pääsi pelastuslautalleen ja vietti avomerellä 2-3 päivää ennen pelastuksen saapumista. Odotusaikana brittisukellusvene pintautui lähistöllä, ja Franzin piti päättää ampuisiko merkkilaukauksen pistoolillaan (ja jäisi sotavangiksi) vai antaisiko veneen mennä ja odottelisi omia pelastajia, jotka eivät ehkä ehtisi ajoissa. Hän pani pistoolinsa pois (enkä helkkari soikoon tiedä olisinko itse!!) ja sittemmin hänet pelastettiinkin.

Hänellä on paljon tällaisia tarinoita... Häikäisevää.
 

  
  
Kun vihollinen oli ystävä

Kirjoittaja John L. Frisbee
Julkaistu Air Force Magazine-lehdessä, Tammikuu 1997, Vol. 80, No. 1
http://www.afa.org/magazine/valor/0197valor.html

Brownin B-17 oli kenties pahiten vaurioitunut pommikone joka palasi taistelusta. Se selviytyi vihollislentäjän ritarillisuuden ansiosta. Joulukuun 20. 1943 oli tavallinen kylmä ja pilvinen päivä Britanniassa, kun luutnantti Charles L. Brownin B-17F odotti lähtölupaa. Se lento oli 21-vuotiaan Charlie Brownin ensimmäinen taistelutehtävä koneen komentajana 379. pommikonelentueessa, maalina FW-190-tehdas Saksan Bremenissä. Hän ja muu 'Ye Olde Pubin' miehistö tulisivat osallistumaan kenties ainutlaatuiseen tapahtumaan Euroopan ilmasodassa - tehtävään, joka pysyisi vuosikausia mysteerinä.

Pommikoneet aloittivat kymmenminuuttisen rynnäkkönsä 27,300 jalan korkeudesta (8200 m), jossa lämpötila oli oli 50 astetta pakkasen puolella. Ilmatorjunta oli raskasta ja tarkkaa. Brownin B-17 kärsi osumia ennen pommien pudotusta, sen pleksilasinen nokka hajosi sirpaleiksi, kakkosmoottori sammui, nelosmoottori vaurioitui - sen kaasua piti jatkuvasti vähentää ylinopeuden estämiseksi - ja jotenkin vahingoitti ohjaimia.

While i'm at it, I though maybe the picture below would interest some. It is from pg 128 out of "Messerschmidt Br109 F, G, & K Series" by Jochen Prein & Peter Rodeike.
Franz Stigler had a laugh when he saw both of these pictures  It is a picture of his former wife, Eva, at age 17.
Franz Stigler had a laugh when he saw both of these pictures It is a picture of his former wife, Eva, at age 17. He said he doesn't know who gave them to the publishers, because he doesn't even own the pictures himself!
Pommituksen jälkeen luutnantti Brown ei kyennyt pysymään muodostelman mukana ja jäi yksin. Melkein välittömästi yksinäinen, vaurioitunut B-17 sai kimppuunsa 12-15 BF-109:ää ja FW-190:tä, jotka tekivät rynnäköitä yli 10 minuutin ajan. Kolmosmoottoriin osui ja se toimi enää puolella teholla. Happilaitteet, hydrauliikka ja sähköjärjestelmät vaurioituivat, ja ohjaus toimi vain osittain. Äärimmäisestä kylmyydestä johtuen pommittajan 11 puolustusaseesta toimivat enää vain kaksi tornikonekivääriä ja yksi eteenpäin ampuva keulatykki. Taka-ampuja sai surmansa ja yhtä lukuunottamatta kaikki miehistön jäsenet koneen takaosassa olivat toimintakyvyttömiä, joko haavoittuneina tai jäätävän ilman palelluttamina. Luutnantti Brown sai luodinsirpaleen oikeaan olkapäähänsä. Charlie Brown päätteli, että he selviäisivät tästä erittäin epätasaisesta taistelusta vain käymällä hyökkäykseen. Aina kun hyökkäysaalto lähestyi, hän kääntyi vihollista päin ja häiritsi heidän tähtäämistään jäljellä olevaa tulivoimaansa käyttämällä.

Hapen vähyydestä kärsivän Brownin viimeinen muistikuva on kuinka hän oikaisi jyrkän kaarroksen jälkeen, kone joutui selälleen ja hän katseli "ylös" maahan. Kun tajunta palasi, B-17 oli ihmeellisesti vaakalennossa 1000 jalan korkeudessa.

Vieläkin hieman sekaisin, luutnantti Brown aloitti hitaan nousun, vain yhden moottorin toimiessa täydellä teholla. Koska koneessa oli kolme vakavasti haavoittunutta miehistön jäsentä, hän ei ajatellutkaan hyppäämistä tai pakkolaskua. Vaihtoehtona oli pienenpieni mahdollisuus päästä Britanniaan.

Hoitaessaan pahoin kärsinyttä pommittajaa Englantia kohti Brown katsahti ulos oikeanpuoleisesta ikkunasta ja näki Bf-109:n siivellään. Lentäjä heilutti kättään, lensi sitten B-17:n keulan editse ja viittoili Brownia laskeutumaan Saksaan, mutta koneen komentaja kieltäytyi tekemästä sitä. Saateltuaan heitä useita maileja Pohjanmeren ylle Luftwaffen lentäjä tervehti, kieräytti koneensa ja kaikkosi. Miksei hän ampunut pommittajaa alas? Vastaus antoi odottaa itseään vuosia.

B-17 selvisi 250 mailin matkasta myrskyisän Pohjanmeren yli ja laskeutui Englannin rannikon tuntumaan Seethingiin, 448. Pommittajalaivueen kotitukikohtaan, joka ei vielä ollut lentänyt ensimmäistä tehtäväänsä. Miehistö antoi raporttinsa, outo kohtaaminen Bf-109:n kanssa mukaan lukien. Jostakin syystä raportti leimattiin "salaiseksi" ja salaisena se pysyi monta vuotta.

Luutnantti Brown jatkoi lentämistä ja palveli täyden ajan, valmistui yliopistosta, liittyi vakinaiseen palvelukseen Erikoistarkastusvirastossa, Pääesikunnassa ja muissa Ilmavoimien ja valtion tehtävissä eläkeikään saakka. Nykyään Miamissa asuva Brown on perustanut ympäristöntutkimuskeskuksen ja toimii sen johtajana.

Muisto merkillisestä Bf-109:stä ei haihtunut Charlie Brownin mielestä. Vuonna 1986 hän alkoi selvittää, kuka tuo tuntematon lentäjä oli. Lopulta vuonna 1990 Kanadassa asuva ex-Oberleutnant Franz Stigler vastasi saksalaisten hävittäjälentäjien julkaisussa olleeseen ilmoitukseen. Vertailemalla aikaa, paikkaa ja hävittäjän tunnuksia saatiin selville, että juuri Stigler oli se ritarillinen lentäjä joka salli Brownin miehistön jäädä henkiin. Ei liene yllättävää, että Brownista ja Stigleristä tuli läheisiä ystäviä.

Stiglerillä olisi ollut kaksi painavaa syytä ampua Brownin B-17 alas tuona joulukuun päivänä 1943. Ensinnäkin hän oli aiemmin sinä päivänä pudottanut kaksi nelimoottorista pommittajaa ja Ritariristin saadakseen tarvitsi enää yhden. Toisekseen, jos hänen päätöksensä olla pudottamatta konetta olisi tullut ilmi, natsi-Saksassa se olisi vienyt hänet sotaoikeuteen ja teloituskomppanian eteen. Hän punnitsi vaihtoehtoja B-17:n rinnalla lentäessään, "pahiten vaurioitunut kone jonka koskaan näin pysyvän ilmassa." Hän saattoi nähdä haavoittuneet miehistön jäsenet ja ajatteli: "enhän minä voi tappaa noita puolikuolleita miehiä. Se olisi kuin ampuisi laskuvarjoon."

Franz Stiglerin ritarillinen teko on saanut useiden sotilasorganisaatioiden asiaankuuluvan, joskin myöhäisen kunnioituksen Yhdysvalloissa ja muualla. Toisaalta Charles Brown ei saanut kunniaa sankaruudestaan Saksan yllä, sillä Seethingin 448. Pommittajalaivue ei toimittanut raporttia lennosta hänen esimiehilleen. Näin onni vaihtelee sodassa ja sen jälkipuinnissa.
 

  
  
Lisätietoja Franz Stigleristä:


Saatesanat

Permission to publish this article at VLeLv Icebreakers/Virtuaalilentäjät r.y. history section kindly given by Blitz. Other comments added from Phaetn, RailRD and Stiglr, fellow virtual pilots from north America. Copyright © 2001 VLeLv Icebreakers, Virtuaalilentäjät r.y., Blitz, Phaetn, RailRD and Stiglr

Käänsi englannista suomeksi Markku Herd.

 

  

Viimeksi muokattu: 2002-05-25 01:02