Tapasin
Franz
Stiglerin
Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin:
Tapasin Franz Stiglerin (Blitz) |
Phaetn tapaa Stiglerin WarBirds Con 2000:ssa |
Sukellusvenetapaus |
Stiglerin evakuointi Tunisiasta |
Kun vihollinen oli ystävä |
Lisätietoja Franz Stigleristä |
Saatesanat ]
Blitz Kanadasta: Tapasin Franz Stiglerin
Blitz sai kunnian tavata kuuluisan saksalaisässän Franz Stiglerin tammikuussa 2001. Hän kirjoitti raportin tapaamisesta ja lentäjäherran vastauksista esitettyihin kysymyksiin. Herr Stigler on saanut rutkasti mainetta ja kunniaa epätavallisesta sotatoimestaan - hän ei ampunut alas pahasti vaurioitunutta B-17 -pommittajaa, vaan saatteli sen kotimatkalle. Tämä ritarillinen ele oli kauan yksi sodan mysteereistä, kunnes 1990 selvisi kyseisen lentäjän olleen juuri Stigler - ja hän pääsi tapaamaan B-17:n miehistöä, ottaen näin paikkansa hävittäjälentäjien legendojen joukossa.
Pakko sanoa, että Franzin tapaaminen oli todella hienoa. Ympäristö oli täydellinen: leppoisa pikkukauppa, vain seitsemisen henkeä oli paikalla. Toisin sanoen vietin puolitoista tuntia vain keskustelemalla hänen kanssaan. Esitin tiukkoja kysymyksiä, koko ajan enemmän tai vähemmän pyörällä päästäni siitä että todellakin juttelin Me109-ÄSSÄLLE, jonka tilillä on 28 pudotusta, joista viisi nelimoottorisia pommikoneita, ja joka on lentänyt paljon Me262:lla, ensimmäisellä operatiiviseen käyttöön ehtineellä suihkuhävittäjällä. Hänelle oli helppo puhua ja hän puhuikin mielellään. Tässä laukomani kysymykset ja kooste hänen vastauksistaan (ei suoria lainauksia koska en nauhoittanut mitään). Kuulopuhetta ehkä kaikki mutta suoraan lähteestä eikä "hevosmiesten tietotoimiston" kautta. Olkaa hyvä:
Mikä 109-tyyppi oli suosikkinne?
Pidin eniten F-mallista. Sen ohjaimet olivat herkemmät kuin G-versiossa. Se sopi parhaiten kaartotaisteluun. G6 kylläkin toimi paremmin korkealla ja sillä pääsi ylemmäs kuin F:llä.
Ammuitteko aseillanne erikseen vai yhdessä?
Sauvassa oli kaksi liipaisinta, toinen tykille ja toinen konekiväärille. Tykin liipaisimen suojus avattiin ennen ampumista, sitten odotettiin että vihollinen oli 200 jalan päässä ja REVI-tykkitähtäimen kahden sisäkkäisen kehän sisäpuolella (siten että vihollishävittäjä liukui kehien keskustan läpi). Molemmat aseet laukaistiin yhtä aikaa siltä etäisyydeltä.
Onko perää niissä jutuissa, että 109:n siivet olivat heikot ja irtosivat helposti?
Stigler ei ole koskaan kokenut tai kuullut moista. Siivet kestivät 12 G:tä, ja koska harva pilotti kesti yli yhdeksän G:n voimaa, ei ongelmaa ollut. Hän ei koskaan pelännyt siipien irtoamista minkäänlaisessa taistelussa.
Oliko useimmissa 109:ssä MW-50 tai GM-1?
Kaikissa 109G:ssä joita hän näki ja lensi oli vesi-metanoli-injektio. Sitä saattoi käyttää taistelussa pari minuuttia, yhtään pitempiaikainen käyttö olisi vaurioittanut moottoria ja se olisi pitänyt vaihtaa lennon jälkeen. F-mallissa ei ollut tätä järjestelmää. Se auttoi hätätilanteissa, kun piti ottaa kiinni tai paeta hävittäjiä.
Lensittekö siipitykeillä varustetulla 109:llä?
Kyllä, mutta melkein kaikki jotka hän tunsi poistattivat ne (hän mukaan lukien). Siipitykkien kanssa 109:n suorituskyky heikkeni huomattavasti hitailla nopeuksilla, mutta nousukyky ei kärsinyt. Ainoa varsinainen muutos oli koneen painon lisääntyminen.
Mikä on nopein syöksynne 109:llä?
Noin 680-750 km/h, jolloin sauvaa piti oikaistessa vetää kaksin käsin.
Pitivätkö lentäjät 109:n solasiivistä?
Kyllä pitivät, koska niiden avulla pääsi parempiin asemiin kaartotaistelussa. Solakkeita saattoi myös avata hieman tilanteissa, kun kone oli sakkaamaisillaan korkealla, jolloin lentäjä voi seurata kuinka lähellä sakkaamista hän oli... Niistä oli hyötyä myös humalassa.
Pitivätkö lentäjät valojuovaluodeista ja käyttivätkö kaikki niitä?
Joka kolmas ammus oli valojuova ja useimmat hänen tietämänsä lentäjät käyttivät niitä. Niitä ei kuitenkaan käytetty tähtäämiseen. Valojuovaluodin lentorata kaartui aina vähemmän. Eli jos lentäjä tähtäsi valojuovaluoteja apuna käyttäen, normaalit ammukset menivät kaikki ohi. Hyvä lentäjä käytti tähtäintä ja malttoi aina odottaa, että maali oli tarpeeksi lähellä.
Mitä muita konemalleja lensitte?
Sodan loppuvaiheessa Stigler lensi useita tehtäviä Me262:lla, ja pitää kaikkein eniten sen nopeudesta. Sen moottorit piti peruskorjata 20 tunnin välein, ja ohjaimista puuttui herkkyys sekä hitailla että hyvin suurilla nopeuksilla. Monille tuotti vaikeuksia siirtyä uuteen konemalliin lennettyään yhtä mallia monta vuotta. Mahtava nopeusero teki pommikoneiden kimppuun käymisen hankalaksi, liian nopeasti lähestyvät Me262:t pyyhälsivät aina muodostelman ohi. Se vaati tottumista.
Ne olivat hyvin haavoittuvaisia laskeutuessaan, Fw-190:t suojasivat niitä. Ohjaus oli huono hitailla nopeuksilla, ja kaasu oli vedettävä minimiin laskeuduttaessa.
Hän myös kävi säännöllisesti Ju87:lla öisin tyttöystävänsä luona. Sen lento-ominaisuudet antoivat lentäjän virheet hyvin anteeksi ja se oli varsin ketterä. 190 oli kaikenkaikkiaan parempi kuin 109, mutta lentäjät pitivät 109:n nousukyvystä, ja 400 taistelutehtävän jälkeen 109 oli läpikotaisin tuttu. Hän lensi myös 110:tä, mutta hänen mielestään se oli kömpelö ja viholliselle iso maali. Franz kertoi lentäneensä kerran nelimoottorista lentovenettäkin.
Franz Stigler piti 109G:stä ja nautti samaten lentämisestä K-4 -mallilla. K-4 oli hänen mielestään samanlainen kuin G-malli, mutta nousussa se jätti kaikki muut hävittäjät kirkkaasti jälkeensä. Ohjaustuntumaltaan K oli identtinen G:n kanssa. Hän kertoi kuinka he monta kertaa vain kaartoivat pois vihollishävittäjien luota ja kiipesivät turvaan (kaiketi iskettyään ensin?) Hän lensi kerran Spitfirellä, ja kertoi pitäneensä.
Miltä 109:n ohjaamo tuntui?
Ohjaamo oli ahdas, mutta siihen tottui nopeasti. Toisaalta se tuntui miellyttävältä, lentäjä koki olevansa yhtä koneen kanssa. Spitfiren ohjaamo ei hänestä tuntunut sen tilavammalta. 262:n ohjaamo oli niihin verrattuna väljempi. Siinä oli pitkä ohjaussauva, mikä antoi lentäjälle roimasti vääntövoimaa.
Aiheuttivatko pommikoneiden konekiväärit vaaraa tai huolta lentäjille?
Kyllä ja ei (osoittaa päätään, jossa näkyy kuoppa). Jos 28 pommittajan kaikki kymmenen kk:ta osoittavat ja ampuvat kohti, sehän oli varsin vaarallista. Stiglerillä on otsansa yläosassa painauma, muisto .5 kaliiperin luodista joka läpäisi hänen 109:nsä kuomun paksun panssarilasin. Luodilla oli siinä vaiheessa liike-energiaa jäljellä sen verran vähän, että se vain "tarttui" hänen päähänsä. Kertomansa mukaan hän tuskin koskaan palasi torjuntatehtävältä ilman ainuttakaan luodinreikää koneessa.
Kuusi kertaa Stiglerin oli pakko hypätä koneestaan. Viimeisellä kerralla ohjaamo oli tulessa neljän Spitfiren ruhjottua konetta kello kuudesta. Hän teki 11 pakkolaskua vaurioiden tai öljyvuotojen takia, yhden mereen.
Sodan päättyessä Stiglerin listalla oli 28 vahvistettua pudotusta, joista (tai joiden lisäksi) viisi nelimoottorista pommittajaa.
Hänen paras ystävänsä oli Adolf Galland, he lensivät yhdessä monta kertaa. Hän kehui myös Marseillea loistavaksi lentäjäksi, joka pudotti koneita vain neljällä tykinammuksella (Stigler tunsi hänet Pohjois-Afrikan taisteluista). Marseille oli hieman kapinahenkinen, ei todellista sotilasainesta.
PS. Ostin signeeratun printin "kanaalirynnäköstä," jossa Adolf Galland, Stigler ja Bartel saattelevat 109:llään saksalaisia sotalaivoja Englannin kanaalin läpi...
blitz-
I./Jagdgeschwader 77 "Herz As"
Dedicated 109 flieger
|