» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | keskiviikko, 17.01.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-OlliSarantola.html

Olli Sarantola , Fiatin Ja Brewsterin Kautta Yöhävittäjäksi

Pikahakemisto tämän sivun tarinoihin:
Esittely
Väkeen ja lentäjänoppiin: Koulutusta ja maataloustöitä | Lentokoulutusta koneella jos toisellakin | Syöksypommitusta Menkijärvellä
Yöhävittäjäkoulussa Saksassa: Lähtö Saksaan | Mielikuvia saksalaisista | Oliko esikuvia? | Huippuluokan yölentokoulutus | Kimalaisena valonheitinten seassa | Kehnoa tuuria radion kanssa | Suomi irtautuu sodasta ja lentäjät internoidaan - työläs kotiinpaluu | Jaakko Hyvösen yöhävittäjäkirja ja onnellisesti päättynyt Saksan reissu
Muut keskustelut | Fiat sotakoneena | Fiatista Brewsters-kuskiksi | Niska notkeana hitaammalla koneella lennettäessä | Pelottavin kokemus | Brewsterin ja Mersun aseista | Hävittäjän tärkein ominaisuus ? ylivoimaa vastaan | Sotaan- väkisin vai innolla? | Pommikoneiden kk-ampujista puheenollen | LentoLaivue 26:n asemapaikoista | Radiotoiminnasta | Lentäminen loppui siviilissä | Sekalaista tarinointia | Jäähyväiset | Saatesanat


Esittely

Olli Sarantola
Lentosotakouluun kesäkuun 4. 1941, lentäjäkurssi Ilmaukk 13.
Rintamapalvelukseen 1943.
Ensimmäinen rintamayksikkö HLeLv 26, joka oli varustettu Fiat G.50-hävittäjällä.
Laivue vaihtoi koneeksi Brewsterin maaliskuussa 1944.
Kesäkuun 13. 1944 yöhävittäjäkoulutukseen Saksaan.
Saksasta palattuaan Olli siirtyi HLeLv 30:een.

Pyysimme Olli Sarantolan 19.3.2001 vieraaksemme Tampereelle Teatteriravintola Tillikkaan, nauttimaan vieraanvaraisuudestamme illanistumisen ja haastattelun muodossa. 79-vuotias sotalentäjä hyväksyi kutsun. Sitä ennen Olli vieraili helmikuussa 2001 virtuaalilentäjien Urban Blitz 2001-tapahtumassa (lue raportti tapahtumasta tästä (englanninkielinen artikkeli)).

Läsnä olivat: Jukka "Grendel" Kauppinen, Jan "Jochen" Nousiainen, Erkki "Oh-eni" Nieminen, Sakari "Julle" Rantanen, Kari "Koko" Riekki ja Pentti "Buffalo" Kurkinen.

Artikkelin teksti on pääosin puhtaaksikirjoitusta käydyistä keskusteluista. Teksti on suurimmalta alkuperäisessä muodossaan, pieni tekstimuotoon siistiminen poislukien.



Väkeen ja lentäjänoppiin

Sarantola oli lentäjäkurssi Ilmaukk 13:ssa. Itse asiassa Sarantola ja kumppanit kävivät kaksi UKK:ta sen takia, koska kesällä Ilmavoimissa aloitettuaan komennettiin joukko lokakuun lopulla Kankaanpäähän jalkaväen UKK:n. Tämän jälkeen palattiin takaisin Kauhavalle ilmasotaa oppimaan.

Koulutusta ja maataloustöitä

Kurssi alkoi kesäkuun 4. 1941 ja jakaantui kolmeen lentoryhmään. Ykköslentoryhmässä oli kavereita joista osa oli ehtinyt olla sotaohjaajakurssilla jo Talvisodan aikana. Osa oli niin sanottuja Vaasan kurssilaisia kun Ilmapuolustusliitto oli järjestänyt moottorilentoleirejä, joita kutsuttiin Vaasan kursseiksi. Kaiken kaikkiaan se merkitsi sitä että meillä meni vähän pitkäksi odottaminen rintamalaivueeseen pääsyä. Siinä kävi sillä tavalla, että oliko se niin, että silloin kun jatkosota alkoi niin korkeammalla esikunnassa arvioitiin meidän henkilötappiot suuremmiksi kuin mitä ne sitten olikaan. Sen takia mekin sitten jouduttiin odottamaan 43 saakka kunnes päästiin rintamalaivueeseen. Tehtiin maataloustöitä Kauhavalla ja niin edelleen. Että se meni vähän pitkäksi. Minä olin siinä kolmoslentoryhmässä, joka oli sitten aina joka suhteessa viimeisenä.

Yksi kurssikaveri oli muuten Eero Salmela, nyt jo edesmennyt, sittemmin Ilmavoimien komentaja. Kun hän oli siellä, muistan kun kerran häntä tentin.

Teitä ei sitten jouduttu millään kiireellä kouluttamaan.

Ei, aivan päinvastoin. Siinähän kävi silläkin tavalla, se alkoi se käyrä nousta sen verran siellä kun kupattiin Kauhavalla, kun tehtiin maataloustöitä, hakattiin halkoja ja sen sellaista. Meitä oli 15 poikaa jotka teimme anomuksen päästä toiseen aselajiin, päästä rintamalle. Ja siihen ei tietenkään suostuttu.

Olikohan Olli Kepsu joka myös mainitsi samantapaisesta asiasta?

Joo, oli. Yksi varsinaisia alullepanijoita oli tämä Olavi Kauppila, joka on tamperelainen. Mutta en minä usko että kurssin loppuun saakka suoritti kuin siinä 75-80, siinä silti putos poikia pois pikkuhiljaa.

Lentokoulutusta koneella jos toisellakin

Minkälaisella kalustolla oli teillä koulutus?

Se oli vaikka millä. Tietysti me aloitimme Smolikilla, joka minun käsittääkseni oli sen aikaiseksi alkeiskoneeksi erinomaisen hyvä. Se oli luotettava, yksinkertainen ja noin pois päin. Sitten tuli tietenkin Stiegliz ja Viima, Tuiskulla minäkin lensin ja sitten oli... Suoritin Lappajärvellä maa-ammuntoja sillä, mikähän se oli, englantilaisella kaksitasolla, harjoituskoneella.

Oliko se Bulldoggi? Tai Gauntlet?

Gauntlet, joo. Kyllä minulla Bulldoginkin tyypit on ja yksi meidän pojista kupeeraskin Bulldogilla. Palojärvellä (?) laski Bulldogin ympäri kenttää ja menetti henkensä siinä. Joo, Gauntlet. Ja Pyryllä me lennettiin aika paljon. Meillä oli tämän odottamisen takia ylimääräistäkin ohjelmaa siinä ja niin me saatiin kurssijohtajaksi Lauri Larjo, joka oli innokas, kova taitolentäjä. Hänellä oli muun muassa selälläänlennon Suomen ennätys, ja oli aika kova soturi. Hän sitten prässäs meitä Pyryllä aika kovasti, mikä oli hyvä asia.

Jälkeenpäin on tässä katseltu että kun väitetään että Pyry oli hankala kone... Tulihan meilläkin kaputteja mutta kyllä se minusta niissä oloissa oli siirtymäkoneena aika hyvä vehje. Ja täydennyslaivueessa Vesivehmaalla minäkin ajoin pääasiassa Wasp-Fokkerilla aika paljon. Ja kyllä siinä vielä joitakin malleja on, mutta en tullut laskeneeksi minun tyyppejäni. Mutta aika tavalla oli vanhaa kalustoa Kauhavalla nurkissa.

Miten tämä Pyry sitten, kun puhutaan että se oli vaikea lentää?

En minä ole koskaan kokenut sitä.. Kyllä se oli tietysti tarkka lennettävä, mutta kun ne puhuu siitä että se teki jyrkässä kurvissa siipisakkauksen niin en minä koskaan sellaiseen tilanteeseen joutunut. Että kyllä minulla on aika mieluisat muistot Pyrystä. Oli kiva kone.

On annettu ymmärtää että se oli sikäli loistava koulukone, että se pakotti lentämään itseään.

Niin kyllä se siis semmoinen tarkka peli oli, se on ihan totta. Mutta jälkeenpäin on näkynyt tekstiäkin siitä, Pyryn virheliikkeistä, mutta ei minulla ole muistissa sellaisia tapauksia. Yksi meillä kyllä meni, Uotisen poika, ja hänellä oli ohjaajaopettajana kapteeni ... en muista... Niillä oli jotakin että molemmat tuli nurinperin jonkin talon pihaan ja molemmat paloi siinä. Mutta minulla ei ole tietoa mitä siinä tapahtui, ehkä se oli jokin ohjausvirhe.

Syöksypommitusta Menkijärvellä

Me suoritettiin Tuiskulla syöksypommituksia Menkijärvellä. Ne harjoituspommit oli sellaisia, paljonkohan se nyt painoi lyijymötikkä ja peltipyrstö siinä perässä. Ja se mikä oli kovaa hommaa kun niitä lyijyjä kaivettiin ylös sieltä, kaiken pommituksen keskellä. Kun pojat lomille pääsi niin sehän oli rahanarvoista tavaraa se lyijy. Mutta ei siellä mitään vahinkoja tullut.

Ja sehän oli ihan yksityisyritteliäisyyttä, ei mitään Puolustusvoimien hommaa. Ne lyijymötikät meni semmoisessa maastossa noin metrin verran maan sisään, pyrstöhän lensi siitä tietysti pois. Ja välissä siinä oli mustaruutipanos että se näytti osuman.

Kauko Ahohan taisi kertoa että siellä kaveri seisoo jossain maalialueella ja toinen pommittaa aivan siihen eteen, että lyijy löytyy helposti?

Kyllä ne pojat kaikkea tuollaista siellä keksi. Se oli tosiaan siihen aikaan, tuollainen lyijy, lomilla rahan arvoista tavaraa.

Että kyllä sitä koulutusaikaa silloin riitti mutta mikä oli sen taso, se on vähän eri asia. Kyllä kaiken kaikkiaan minä sanoisin että kaikkiin uusiin tyyppeihin tyypinotto, alkukoulutus siihen, se oli kyllä kehno, ei siitä mihinkään pääse. Myöskin rintamalaivueissa. Siinä olisi voinut olla tehokkaampikin alkukoulutus.

Mikä tuntui sellaiselta että se heikensi koulutuksen mahdollisuuksia, oliko ne ulkoiset tekijät vai taidottomuus vai??

Kyllä minä vähän haluaisin väittää että sen aikaiset esimiehet eivät osanneet silloin näitä asioita tarpeeksi perusteellisesti. Kyllä minä, sanotaan nyt vaikka, minullahan oli Fiatti ensimmäisenä rintamakoneena, niin eihän se paljon muuta ollut kun katottiin läpi kaikki mittarit ja nappelit ja arvot, siitä eikun ilmaan vain.


Yöhävittäjäkoulussa Saksassa

Sarantolan uran erikoisin vaihe oli siirtyminen yöhävittäjäkoulutukseen Saksaan kesällä 1944. Haastattelimme Ollia Saksanmatkasta ja yöhävittäjäkoulutuksesta erikoisesti erään Yhdysvaltalaisen kirjailijan pyynnöstä ja tämän kysymysten perusteella.

Lähtö Saksaan

Suomalaiset lähtivät Saksaan kesäkuun 13. 1944. Me oltiin kahdessa tukikohdassa. Ensimmäinen oli Leiptzigistä muutamia kymmeniä kilometrejä etelään jossa on kaupunki nimeltään Altenburg, siitä vielä kahdeksan kilometriä oli Leinawaldin tukikohta. Siinä oli taisteluyksiköitä eri sivukentillä mutta tämä pääkenttä oli semmoinen Blindflugschule missä me saatiin koko mittarikoulutus.

Ja sitten saatiin varsinainen yökoulutus Mersulla paikassa jonka nimi on Ludwigslust, joka sijaitsee Berliini-Hampuri ?akselin puolivälin paikkeilla. Ja oli muutamia kilometrejä Itä-Saksan puolella.

Tässä kävi niin hassusti että minä olin luentovihkoihini pitänyt vähän päiväkirjaa. Ja sodan jälkeen opiskeluaikana kun olin jossain menossa, asuin vanhempieni luona vielä, niin sitten muutossa tämä luentokansio kaikki minulta hävis eikä koskaan löytynyt.

Meillä oli porukassa, nyt jo eläkkeellä oleva, lääkintäeversti Juha Helle, joka oli myös pitänyt aika tarkkaan päiväkirjaa. Ja yksi kerta kun me kokoonnuttiin sodan jälkeen niin hän monisti sen pöytäkirjan meille kaikille. Minäkin sitten kateltuani sitä pöytäkirjaa pistin siihen omia lisukkeitani, koska en kaikista asioista ollut ihan samaa mieltä. Ja se on tällä hetkellä Kauhavalla perinnekillassa. Ja annoin sinne sen täydentämäni saksalaisen lentopäiväkirjani kopioitavaksi.

Siellä Saksassahan vallitsi sellainen aikamoinen koulukuntien ristiriita, siitä miten yötoimintaa pitäisi käydä. Joka käsittääkseni heikensi pahoin heidän hommiaan. Se oli ison maan isoa hommaa. Valtava maaorganisaatio. Mutta ne oli ne oppiriidat. Oli siis kyse mikä on parempi: Dunkle Nachtjagd, jota käytiin 110:eillä ja tutkan ohjaamina. Tai sitten Helle Nachjagd, jota meillekin opetettiin. Jota käytiin siis kohteiden yläpuolella, valonheittimiin tukeutuen. Aivan kuin päivätoimintaa. Ja sitä käytiin 109:eillä.

Ja se 110 oli ilmeisesti huono valinta näin jälkeenpäin. Se oli kankea, hidas kone ja sitten kun siihen vielä pistettiin niitä omia tutka-antenneja eteen niin se hidastui yhä. Ja se ei ollut ilmeisesti paras ratkaisu. Jos vaikka ajattelee engelsmannien Moskiittoja, nehän oli ilmeisesti viime kapinan parhaita koneita. Se oli loistava kone. Jolla tehtiin ihmeitä. Se oli monessa eri asiassa hyvä.

Mielikuvia saksalaisista

Miten tämmöisiä ihmisiä? Tapasitko tällaisia? Jos niin muistatko heistä mitään?
Karl 'Nasen' Mueller, Kurt Welter, Oberst Hajo Herrmann?

En minä häntä siellä tavannut mutta Hajo Herrmannin tapasin Pilven Veikoissa. Hänhän on tehnyt kaksikin kirjaa. Hajo Herrman oli juuri se toinen kaveri joka riiteli Kammhuberin tyylistä aika kovasti ja minä en tiedä sitten kumpi siinä oli todempi. Paitsi että Hajo, kun hän Pilven Veikoissa esiintyi, niin minä en oikein saanut hänestä kovin positiivista kuvaa. Hänhän joutui sitten venäläisten sotavangiksi, tai antautui. Oman kertomansa mukaan hän oli yhden yksikön komentaja siellä Tirolissa, pohjois-Italiaa vasten, ja sitten kun siellä ruvettiin sitten tekemään aselepoa, hän väitti lähteneensä Budapestiin tapaamaan venäläisiä voidakseen niiden avulla järjestää asioita ja joutui näin vangiksi. Minusta niissä stooreissa on jotakin jossa ei ole ihan täyttä logiikkaa. Kyllä minä molemmat hänen kirjansa ostin. Mutta ainoa noista tommoisia jotka jäi mieleen, jotka siellä Altenburgin Leinawaldissa oli, oli teknisen puolen komentaja. Semmoinen kuin muistaakseni majuri Falderbaum. Hän ennen sotia ollessaan aliupseeri vielä voitti jonkun taitolennon peräti maailmanmestaruuden. Hän on jäänyt mieleen. Hän esitteli meille siellä Altenburgissa Bücker Jungmeisterilla yhden taitolento-ohjelman ja kyllä se kaveri osasi.

Oliko esikuvia?

Oliko teillä mitään esikuvia Ilmavoimissa? Suomen tai Saksan? Oliko ihmisiä jotka sinun mielestäsi olivat Suomessa tai Saksan Luftwaffessa yöhävittäjäpuolella erityisen päteviä tai taitavia?

Me emme itse asiassa tulleet kontaktiin juurikaan sikäläisten yöilmavoimien taisteluohjaajien kanssa. Mitä nyt joitakin tavattiin kun olivat yöllä laskeneet meidän Ludwigslustin kentälle ja odottivat siellä seuraavaa lähtöä. Mutta ei siis mitään tuossa mielessä, ei ketään tämmöistä kuuluisutta tavattu. Nämä muunkinmaalaiset vain tietysti jälkeenpäin lueskellut.

Kyllähän niillä ilmiömäisiä veljiä oli, kuten tämä Bubi Hartmann, jolla on suurin tili maailmassa. Hän on kyllä ollut, hän on muuten minun ikäinen. Aivan nuorena miehenä itärintamalla aloitti sen toimintansa. Ja kyllä hän on ilmiömäinen kaveri, senkin takia kun, siinähän kävi sillä tavalla kun Galland kokosi sitä suihkarilaivuetta niin ne pyysivät myös Bubi Hartmannia mukaan. Ja hän jäi oman porukan luokse ja ne oli jossain Tsekkoslovakiassa ja otti vangiksi, niin Hartmann tuomittiin Venäjällä sotarikollisena 25 vuoden vankeuteen. Ja oli kymmenen vuotta siellä aika vaikeissa oloissa. Pääsi sen takia pois kun tämä yksi sakemanni, liittokansleri, se paksu lyhyt kaveri, niin hän oli sopinut Hrustsovin (Hrutsev? jotain tällaista) kanssa, että sieltä pääsi tämä Hartmann ja joitakin muita, kun olivat olleet silloin jo 11 vuotta. Ja senkin jälkeen Hartmannista tuli länsi-Saksan ensimmäisen reaktiohävittäjälaivueen komentajaksi ja toimi siinä useita vuosia. Mutta joutui sittemmin epäsuosioon, tuli semmoisia ristiriitoja?

Hartmannihan oli silloinkin itse asiassa oikeassa, ei ollut Luftwaffe vielä valmis niihin koneisiin niin tuli valtava määrä onnettomuuksia.

Mutta me emme siis olleet tuossa mielessä kontaktissa kenenkään noiden ässien kanssa millään lailla. Kävihän siitä tosin sillä tavalla että meidän kurssin vääpelimme oli yksi Oberfeltfebel Leichmann (?), joka oli koko sodan ajan ollut koulutuskeskuksessa kouluttajana ja pyrkinyt rintamalaivueeseen. Sitten kun meidän kurssi päättyi niin hän pääsi sitten sinne Jüterbockiin, jossa mekin siis käytiin. Joka oli Berliinin itäpuolella valtavan suuri tukikohta.

Ja tilanne oli justiin Moskiittojen kanssa se, että Göring oli luvannut jokaisesta alasammutusta Moskiitosta 25 pulloa samppanjaa. Ja niinhän tämä Fleichmann piru vieköön ensimmäisellä sotalennollaan yölennolla ampui Moskiiton alas. Meillä oli aikamoiset juhlat siellä.

Huippuluokan yölentokoulutus

Kuinka koulutuksen taso? Kerroitte aiemmin että mittarilentokoulutuksen taso oli todella hyvä?

Sehän alkoi sillä tavoin että ensin sakemannit pani meidät Gothaan, joka suurin piirtein vastaa meidän Tuiskua. Ilmeisesti katsellakseen osaako nuo kaverit yleensä lentää. Mehän oltiin kaikki rintamalaivuemiehiä jotka sinne tultiin. Ja sitten Aradolla lennettiin aika paljon. Aradohan oli sellainen suoritusarvoiltaan suurinpiirtein Pyryn tasoinen kone, mutta siinä oli sisäänvedettävä laskuteline ja säätölapapotkuri. Ja siinä me lennettiin mittarilentoa aika paljon.

Loppujen lopuksi, en tullut omasta lentopäiväkirjastani tarkistaneeksi. Tuossa kirjassa sanotaan että meille tuli Messerchmittin yötunteja kymmenkunta loppujen lopuksi. Kyllä minusta oli pikkuisen enempi. Kun me tultiin Ludwigslustiin ja saatiin mersutyypit, niin se oli sielläkin sitten päivällä pilvilentoa, mittarilentoa pilvissä, ammuntoja ja tämän tämmöisiä. Ja yölennot alkoivat nousu- ja laskuharjoituksilla.

Oliko suomalaisilla jotka sinne meni ennestään mersukoulutusta vai oliko ihan muista tyypeistä? Oliko sinulla mersukoulutusta vai ihanko pystymetsästä sinne?

Ei ollut. Katsopaanpas onko tuossa yhtään mersumiestä. Minulla on tässä nimilista ja kuushan meitä on vielä elossa? Meidät otettiin näistä, sanoisko, vähän heikommista laivueista. Äkkiä katottuna tätä nimilistaa niin yksi ainoa on jolla olisi voinut olla Mersutyypit, tuolla Erkki Saarve. Hän oli silloin 3. rykmentin esikunnassa. Mutta muilla ei kai, se oli meille kaikille uusi kone.

Tuossa kirjassahan väitetään että Mersun yötunteja oli kymmenkunta. Mutta oli niitä enemmän. Ja kaiken kaikkiaan meillä oli joku semmoinen 80 tuntia mitä saatiin, josta ehkä noin reilu puolet oli Mersua. Mutta siinä oli siis päivätunteja aika paljon. Pilvilentoa päivällä.

Kuinkas Mersuun kouluttaminen Saksassa kävi? Oliko hyvä koulutus?

Joo, se oli juuri se tärkeä seikka mitä heillä oli, mitä Suomella ei ollut. Ne kaksipaikkaiset. Ne olivat normaalin ohjaamon taakse ahdistaneet opettajalle paikan 109:iin ja sillä annettiin tyyppikoulutus. Ja sillä opetettiin kuinka pitää startata. Jos olisi ollut muutamakin sellainen kone ollut meillä olisi paljon säästetty rahaa. Voi olla että sakemanneillakin oli niitä liian vähän, kun eivät olleet sarjakoneita. Sillä me tehtiin nousu- ja laskuharjoituksia kymmenkunta itsekukin ja sen jälkeen lennettiin ihan normaalisti.

Yksi mitä ihmiset ihmettelee niistä G-12, kaksipaikkaisista mersuista, mistä kukaan ei tunnu olevan varma, on että oliko niissä yhtään aseistusta. Onko jäänyt yhtään mielikuvaa?

Ei ole jäänyt mutta melkein luulisin ettei ollut. Miksikäs niissä olisi ollut? Se oli ihan vaan sitä varten että saatiin tyyppikoulutus ja opittiin Mersun määrätty startti. Eihän siihen ollut mitään tarvetta aseistaa, kyllä ne ammunnat sitten suoritettiin ihan normaaleilla koneilla.

Koulutukseen liittyen viimeinen kysymys: miten teidän mielestänne, sinun omasta mielestäsi, tuntuiko tämä koulutus sellaiselta että se oli tarpeeksi hyvä, yötehtäviä varten?

Kyllä. Ainakin verrattuna kaikkeen suomalaiseen koulutukseen niin se oli hyvä, pätevä koulutus. Silloinkin vielä 44 kesällä. Nimenomaan siinä mielessä että ne tosiaan prässäsivät mittarilennon niin kerta kaikkiaan läpi. Sitä ei tule miettineeksi, mutta jos meillä Suomessa ollaan yölennolla niin melkein joka tilanteessa jonkinlainen horisontin häivä näkyy. Mutta siellä keski-Euroopassa, sitä ei näy. Siellä on sen verran pimeämpää ja ilma on täynnä kaikenmaailman auerta, ettei sitä apua ole että näkisi horisontin. Se on kerta kaikkiaan niin mittarilla lennettävä, alusta loppuun saakka.

Ja sehän, niillähän oli siellä Altenburgissa semmoiset simulaattorit, niin kuin meillä oli Kauhavalla, ja niillä lennettiin niillä paljon. Ja sitten lennettiin Aradolla kuomussa todella paljon. Ja se oli, niin kuin sanoin (viittaus alempana) , kun 1963 Beaverin ajoin Tampereelta Ouluun, ei ollut minkäänlaisia hankaluuksia mittarilennon kanssa.

Kimalaisena valonheitinten seassa

Kuuntele tästä

Olli Sarantola kertoo yölentoharjoituksesta Saksassa ja
MP3-äänitiedosto. Pituus 4:13 min, 756 kt.

Se viimeinen harjoitus oli melko hyvä, sitä ei ole tuossa kirjassa kerrottu. Pitää kertoa. Me siis oltiin Ludwigslustissa joka on länteen Berliinistä ehkä tuommoiset 150-200 kilometriä. Se oli entinen keisarinajan ratsuväen varuskuntakaupunki. Tämä meidän kenttä oli sen ratsuväen harjoituskenttä ja se oli huonoin kenttä millä olen elämäni päivillä ajellut. Pikkuisen kupera mättäinen maakenttä, riivattu sentään, se oli kyllä inhottava.

Se hyökkäysharjoitus oli aika kiva. Se oli Berliinin päällä, Berliinin yksi osa suoritti valonheitinharjoituksia, ja siellä oli maalina yksi Dornier joka lenteli siellä ylhäällä. Meidän piti sitten Ludvislustista lähteä, mennä sinne päälle ja höökiä Dornieria ja lähteä sitten pois.

Kerrottiin että siellä oli yli 200 2-metristä valonheitintä ja kuulkaa se oli kyllä mahtava? Ennakko-ohje oli, että kun englantilaisethan tuli joka yö, yleensä Berliiniin ainakin, niin sitä ei ilmoitettu millään radiolla vaan niillä valonheittimillä. Ja tieto oli tämä että kun hälytys tulee, niin kaikki valonheittimet nousee pystyyn. Oltuaan hetken pystyessä ne sammuu, ja sitten syttyy tuonne rivi valonheittimiä jotka painuu sitten 45 asteen kulmaan ja siellä perällä on sitten varalaskupaikka. Se oli semmoinen Fernoufenin (?) kenttä.

Ja niinhän se minullekin kävi, että juuri kun sitä Dornieria höökäilin niin tapahtui tämä (hälytys). Se oli kyllä mieleenjäävä tunne, aatelkaa kun 200 parimetristä on pystysuoraan pystyssä. Sitä oli niin kuin jonkinlainen kimalainen puikkelehtimassa, varsinkin sen takia kun valonheittimiä piti varoa vähän visusti. Se oli niin voimakas se häikäisyvaikutus että tosiaan sai varoa ettei katso päin. Niin minäkin sitten laskin sinne Vernoufeniin (?) ja siellä saatiin sitten ruokaa ja odoteltiin että yöpommitus menee ohi. Ja joskus sitten 4-5 maissa aamulla lähdettiin kotiin sieltä.

Mutta tämä yksi kaveri joka meidän porukassa oli, ei osannutkaan saksaa. Oli pääsyvaatimuksena että pitäis olla ainakin välttävä saksankielen taito. En tiedä miten se Helppi oli päässyt mukaan mutta se ei sanaakaan osannut. Mehän opetettiin häntä sitten minkä kerettiin, lukusanat ensin ja niin poispäin. Helpillä kävi sillä tavalla tässä kahakassa, että jostakin syystä, hän ajautui ihan väärälle kentälle joka oli ilmeisesti jonkinlainen varastokenttä. Siellä oli pitkät rivit polttoainetynnyreitä, ryhmän verran tuommoisia vanhemman polven miehiä ja jalkapuoli luutnantti.

Ja ajatelkaa nyt tilannetta ? kaveri on suomalaisessa univormussa eikä puhu sanaakaan saksaa. Ja laskee sinne ja bensat on vähissä. Me oltiin jo kaikki keräännytty kotiin ja Helppi puuttuu ja ei kuulu mitään, mitenkähän sen on käynyt. Eipä mitään, aamulla kun päivä alkoi valjeta niin helppi pätisteli kotiin ludvidlustiin. Hän oli saanut siellä ensinnäkin polttoaineen, ja sitten sen jalkapuoli luutnantin avulla porukka oli kääntänyt koneen lähtösuuntaan ja kun se oli vielä pieni kenttä niin auttaneet siinä lähdössä. Ja niin se vain tuli kotiin sieltä.

Se oli meidän viimeinen harjoitus ja se oli kyllä hieno. Oli hieno homma.

Kehnoa tuuria radion kanssa

Kuuntele tästä

Olli Sarantola kertoo radiotoiminnasta eri koneilla ja hurjasta harjoituslennosta Saksan yössä.
MP3-äänitiedosto. Pituus 5:39 min, 995 kt.

Oli mulla yksi tapaus siellä Saksanmaalla radion kanssa. Meille oli korostettu sitä, että pitäisi hyvin vähän käyttää radiota, niin vähän kuin suinkin, kun ne sakemannit pyrki siellä pulisemaan niissä radioissa. Meillähän oli nimittäin Ludwigsluftenissa muitakin sakemannien kursseja samaan aikaan menossa. Ne nimittäin siinä vaiheessa, -44 heinäkuussa, kouluttivat monimoottoripilotteja yksimoottorikoneisiin, Mersuihin. Ja ne pojat ei kyllä osanneet ajaa yksimoottorista.

No joo, mutta kauhea pulina oli radiossa ja mitenkä mulla kävi sitten kerran, kun tehtävänä oli nousta pilveen - oli tasanen pilvikatto - ja lentää vapaata mittarilentoa pilvessä yksi tunti ja tulla sitten pois. (Niin kuin teinkin.) Ja sitten kun starttasin niin mää sen verran aukaisin (radiota) että joo, kuulin kun radio toimi, hyvä, panin kiinni. Kun sitten tunnin verran siellä pilvessä on pyörinyt, niin sieltä kun tulee alas - silloin oli joku sellanen suurinpiirtein tuhannen, tuhannen viidensadan pilvikatto - niin ei varmasti tiedä missä on, se on ihan selvä.

Minä rupesin sitten ottamaan yhteyttä lennonjohtoon saadakseni suuntiman kotiin, niin kas - lähetin mulla ei toiminutkaan. Vastaanotin oli toiminut mutta lähetin ei toiminut. No siinä alkoi sitten heti se miettiminen, että missähän sitä nyt ollaan ja rupes katsomaan niitä maisemia: tossa, tuo on kyllä Elbe epäilemättä; mikä on toi kaupunki tuolla? Ja kun mä tulin sinne lähemmäksi niin mä huomasin: jaahah, se Elbe leveni mereksi ja se oli Hampuri, joka oli pahan kerran pommitettu. Mä näin siitä heti että se oli... siitä pommitusjäljistä että se oli Hampuri, varmasti.

Jolloin heti juolahti päähän, että juu, ja tämä on sitä aluetta jossa Saksan it ampuu varoituksetta niin omia kuin vieraita, se rannikkovyöhyke siellä. Ei muuta kun äkkiä pilveen takaisin. Nyt tiesin kuitenkin missä mä olen. Ja silloin syttyi se Mersun varoituslamppu, siinähän oli sellanen lamppu joka sytty sillon kun oli polttoainetta 20 minuutiksi.

No nyt se pani sitten miettimään että pääsenkö mä sillä kotiin saakka vai enkö mä pääse, kuinkas tässä nyt oikein tehdään. Siinä välilläkin oli yksi tukikohta, jossa ne sakemannit muuten niitä rakettilentokoneitaan kokeili, mutta kun meille oli kielto sinne laskeutua juuri näitten salaisuuksien takia, niin mää nyt aattelin etten viitti sinnekään - eiköhän tässä kotio päästä. Ja niin köröttelin kohti Ludwigsluftia ja punainen lamppu paloi.

Tuli se kenttä lopulta viimein, ja mä rupesin värkkäämään laskua, niin kas silloin juuri yksi sakemanni oli mennyt ympäri siellä kentässä laskua tehdessään ja siellä kenttäpäivystäjä ampui mulle punaista valopistoolia silmille, että ei saa laskeutua. Ja minä vielä tottelin sitä! Ja kiersin tiukasti uuteen laskuun. Vielä se kenttäpäivystäjä ampu mulle punasta, mutta sillon mää jo sitten laskin kuitenkin ohi sen ympärimenneen koneen. Sitten kun lähdin tyytyväisenä rullailemaan tonne alueelle, niin noin sata metriä ennen platalle pääsyä multa loppu bensa.

Sitten tuli se meidän oberfeldtfebel Fleischmann, joka oli kauheen mukava mies, mutta se tuli ja haukku mut niin kertakaikkiaan. Se oli aivan sydämistynyt. Mistä? Hän sanoi, että sinä vedit tosta hallien päältä niin tiukan kaarron niin hiljaa, että minä vieläkin ihmettelen ettet sä vetänyt kuolioon sitä konetta. Ja minä sanoin joo joo, enkä puhunut mistään muusta mitään. Näin sitä on onnea.

Suomi irtautuu sodasta ja lentäjät internoidaan - työläs kotiinpaluu

Kuuntele tästä

Olli Sarantola kertoo suomalaislentäjien internoinnista, vankeudesta ja paluusta Suomeen.
MP3-äänitiedosto. Pituus 7:12 min, 1270 kt.

Me oltiin pois tulemassa sieltä sitten. Harjoitusohjelma oli viety läpi. Oltiin ekskursiolla parissakin paikassa katsomassa niitten yksiköiden toimintaa ja sitten me keräännyttiin Berliiniin. Ja suunnitelma oli sellainen, minäkin vastoin tuon kirjan tietoja olin siinä porukassa, jonka piti "huomenna" lähteä jonnekin Puolaan hittoon hakemaan ensimmäisiä viittä yötoimintamersua, jotka olisi sieltä lennetty Malmille. Ja toisten poikien piti muun muassa lähteä ajamaan Junnuja, semmoinen yksmoottorinen sairaankuljetuskone. Se oli niin tarkkaa että niitten piti jättää jopa kapsäkit muuhun kuljetukseen, kun niiden piti tuoda koneessa panssarinyrkkien ammuksia.

Ja kaikki tämä peruuntui sillä kun me vietettiin aikaa Berliinissä, niin nähtiin lehtiä joissa luki että "Finland auf geferlichen vege", me oltiin tekemässä aselepoa. Ja samana iltana ilmestyi meidän hotelliin yks iso pämppäri sotamiehen saattamana ja ilmoitti että herrat lähtee nyt sitten mukaan. Mutta ei se sen pahempaa ollut. Meidät vietiin Friedrichstrasselle hotelli Hermekseen, joka oli varattu komennusmatkalla olevien upseerien majapaikaksi. Ja sinne meidät pantiin sisään ja pysyteltiin sisällä. Ala-aulassa istui yks kaveri vintohkan kanssa muka vahtimassa meitä ja sinne tuotiin komendantuurista ruokaa ja näin sitten oltiin internoituna.

Lähetystö oli jo aikaisemmin siirtynyt Berliinin ulkopuolelle kovien pommitusten takia. Ja se oli sitten lähtenyt heti Ruotsiin joten me ei saatu lähetystöön mitään yhteyttä. Tuo Ervi oli ilmailuasiamies ja hän oli vielä Berliinissä. Saatiin hänet lopulta sitten kiinni ja koitettiin ruveta puhumaan poispääsyä. Niinhän sitten kävi että yksi kapteeni tulee sieltä komendantuurista, on hirveen tärkee ja juhlallinen ja lukee puhelinsanoman, joka ilmoittaa että me ollaan vapaat lähtemään ja Stettinissä on suomalainen kauppalaiva purkamassa lastia ja me päästään sillä lähtemään. Piti juhlallisen puheen siitä miten aseveljien tiet tässä eroavat ja pyysi jokaiselta kuittauksen siihen puhelinsanomaan. Ja antoivat meille viikon kuivamuonat ja ne tuli kyllä olemaan tarpeeseen. Siellä oli isot paperisäkit makkaraa, leipää ja marmelaadia ja kaikkea tämmöistä, ja niin me sitten menimme junaan ja pääsimme Stettiniin. En muista millä keinolla me päästiin sinne massapaperitehtaan portilta sisään, jonka laiturissa se laiva sitten oli.

Ja se oli aika kova paikka miten päästiin tehtaan portista yöllä sivulla. Sitten tuli toinen kova paikka kun päästiin sinne laivan sivulle ja kippari sanoi ettei hän ota teitä laivaan. Ne oli näitä ahvenanmaalaisia ruotsalaisia ja ilmeisesti aika tavalla vasemmistolaisia. Kippari sanoi ettei laivan väki hyväksy että otetaan ketään. Sitten hän ilmoitti ettei hänellä ole ruokaa. Me sanottiin että meillä kyllä on ruokaa, ja sitten me mentiin melkein väkisin työntyen sinne laivaan. Ei me saatu hyttejä eikä mitään. Se laivahan laivasi paperipuuta sinne massatehtaalle. Ja me siinä soutelimme Oderin poikki ja leikkasimme kaisloja ja saimme pressuja, ja tehtiin kaisloista ja pressuilta teltan välikannelle, missä me sitten majailtiin.

Laivaa lastasi joukko sotavankeja ja se oli surkeaa katsottavaa, olivat kurjassa kunnossa. Kun kaksi miestä koettaa semmoista kaksimetristä paperipölliä nostaa eikä meinaa jaksaa. Me mentiin sanomaan että kyllähän me lastataan nämä äkkiä, ja tässä asiassa laivaväkikin oli samaa mieltä, että mennään porukalla lossaamaan niin päästään nopeasti pois täältä. Mutta sakemannit ei antanut. No, se tyhjeni se laiva sitten mutta moniaita päiviä meni. Niin se lähti ajamaan, ensin Odermundeen sitä Oderia. Se oli aikamoinen matka, kymmeniä kilometrejä. Sitten kun me tultiin sinne Itämerelle Odermundeen, siellä oli redillä ankkurissa laivoja useampia ja luotsi antoi käskyn "menette tuonne ja ankkuroitte niin huomenna johdetaan teidät saattueessa ulos."

Siinähän oli Itämeressä suuri miinakenttä läpi koko rannikon jossa oli vain pieniä valopoijuilla merkittyjä kulkuväyliä läpi. Silloin kun päästiin toisten laivojen taakse kippari pisti luotsin veneeseen ja niin se lähti ulos yötä vasten, itsekseen valopoijujen riviä pitkin. Ja siinä oli vielä aikamoinen merenkäynti. Mutta ei siinä mitään. Aamulla oltiin Ruotsissa Kalmarissa. Se oli ainoa hyvä työ minkä se kippari teki.

Mutta siinä oli vielä monta hankaluutta. Sit se rupes jäämään sinne Kalmarin redille ja se vetos, ihan ilmeisesti siis laivanvarustajan määräys oli pysyä Ruotsissa, kun ajattelee sitä tilannetta mikä oli. Me sitten lopulta, meillä onnettomilla ei ollut edes aseita, meitä oli kielletty lähtiessä ettei mitään käsiaseita saa ottaa mukaan. Me mentiin sitten kipparin hyttiin ja sanottiin että nyt muuten poika lähdet tästä Suomeen tai muuten et elävänä selviä. Se tuli sitten tarkasti Ruotsin aluevesiä pitkin Tukholman korkeudelle ja siitä puikahti sitten aamuyönä Maarianhaminaan, sylki meidät ulos ja läksi heti takaisin. Ja niin me oltiin Maarianhaminassa ja päästiin siitä ihan Tukholman-Turun vuorolaivalla, Eolusilla, Turkuun ja näin se reissu tuli tehtyä.

Jaakko Hyvösen yöhävittäjäkirja ja onnellisesti päättynyt Saksan reissu

Se (kirja) on mun ainoa kappale; mää ostin niitä aikanaan kaksi kappaletta ja annoin toisen yhdelle aseveljelle joka oli Saksan-reissulla kanssa ja joka nyt on jo autuaasti edesmennyt joka asui Argentiinassa; tää on mun ainoa kappale. Niinkun sanottu niin tota semmonen yksityiskohtaisempi minun muistelmani tosta reissusta pitäisi nyt olla siellä Kauhavan ilmakillan arkistoissa; en ole tosin saanut omaani takaisin vielä mutta...

Tossa on ollut pikkusen jotenkin Jaakko Hyvösellä taikka muilla kiirettä... että ne Masa Kaliman ja Erkki Ihannin kertomukset joiltakin osiltaan minusta niin kaipaisivat vähän tarkennusta.

Se oli tuossa kirjassa väärin, kun siellä sanottiin että vasta Suomeen tullessa kuultiin että tämä ei olekaan miehitetty maa. Se ei pitänyt paikkaansa koska niin pian kuin me oltiin Kalmarissa ja saatiin ruotsalaisia sanomalehtiä niin me nähtiin kuitenkin vähän missä ollaan. Emmehän me olis lähteneet Suomeen tulemaan jos se miehitetty olisi ollut.

Mutta kyllä se kokonaisuutena on ihan järkevä esitys meidän reissusta, joka oli mielenkiintoinen ja kiva reissu. Ja onnellinenkin sikäli että meikämieskin pääsi pois niistä Brewsterin sarvista juuri silloin kun se oli se kesäkapina pahimmillaan. Siellähän meni poikia aika lailla, ja sitten vielä tää 26:n porukka joka Lapin sotaan lähti Brewstereilla, niin siellähän oli aika paljon vaurioita, vahinkoja. Siellä oli pahat kelit, mielettömät tehtävät, piti Brewsterilla Kemistä käsin käydä Jäämerellä saakka tiedustelemassa, ja sitten se sakemannien kevyt it, se oli aika paha siellä tunturien rinteillä, kuulemma."

Se mitä mää oon kuullu ettei se ollut edes kevyt vaan se oli nimenomaan tää tutkaohjattu 88-millinen joka ampu korkealle.

Niin, kyllä niillä kaiken näköistä oli mutta siis nimenomaan silloin kun oli hyvin matala keli ja piti ajaa matalalla, niin silloin nää tällaiset vierlingit ne oli melkoisia laitoksia.


Fiat G.50 / Virtuaalilentäjien kokoelma Muut keskustelut

Fiat sotakoneena

Olikos muuten se Fiatin kaasu sellainen että tuli lisää tehoja kun kahvaa veti taaksepäin?

Täytyy sanoa että siitä kun on yli 50 vuotta niin ei ole kaikki tuolla tavalla enää mielessä..

Kuuntele tästä

Olli Sarantola kertoo Fiatista ja ensimmäisestä sotalennostaan Fiatilla.
MP3-äänitiedosto. Pituus 2:25 min, 429 kt.

Fiathan oli aerodynaamisesti hieno vehje ja luja. Mutta tietysti vanhentunut ja hidas. Sitten se mikä minusta oli sen suurin heikkous oli sen aseistus. Siinä oli nokalla kaksi rottapyssyä, hyvässä paikassa kyllä, mutta siinä oli jotain siinä tahdittimessa että määrätyillä kierroksilla se tulinopeus väheni ?päh päh päh?. Se oli minusta sen suurin heikkous.

Siinähän ei kai ollut vakiokierrospotkuria?

Joo, ei. (Itse asiassa kuitenkin oli, huonoon ja johdattelevaan kysymykseen väärä vastaus)

Sehän on vakiokierrospotkurin puutteet suuri ongelma, jos ei ole niin kierrokset vaihtelee hyvin voimakkaasti.

Jotakin tämmöistä siinä oli.

Ilmailuvälineenä sinänsä se oli mahdottoman hyvä, luja peli ja sillä sai vääntää mitä hyvänsä, älyttömiä ja muuta. Ei se siitä kärsinyt ollenkaan. Mutta se mitä viimeksikin sanoin, toinen sen erikoisuus, se oli minun kokemuksissani vaikeimmin laskettava kone. Siinä oli aika korkea laskuteline ja se piti laskea just kolmelle pisteelle. Ja jos sen laski siten että sanotaan 30-40 senttiä kannuspyörä teki noin (jäi ilmaan) niin silloin se lähti menemään ja sitä ei hallinnut mikään. Minun kokemuspiirissäni se oli tarkimmin manööveroitava kone laskussa.

Mikä sinun näkemys on siitä, kun Fiat on saanut aika paljon pahaa mainetta epäluotettavana, mekaanisesti, siitä moottorista, laskutelineet. Oliko silloin kun sinä Fiateihin tulit jo nämä ongelmat hiottu pois?

Kyllähän niitä kaikkia oli, munkin kohdalla? Oli ensimmäinen minun mukamas sotalento, ajettiin neljällä koneella hakemaan Laatokan päältä yhtä Pe-2:sta, joka oli siellä jossakin kuvauslennolla. Ja siinä tahtoi olla se, ettei se saanu ihan sisään laskutelineitä, ne jäi pikkusen raolleen. Ja jos ne jäi niin sai sitten käsipumpulla yrittää panna kiinni. Ja näinhän mulla kävi. En minä saanut niitä käsipumpullakaan kiinni ja ei muuta kuin? Ja minä en huomannutkaan, kävi niin että valokin sammui ja silti minulla oli vielä vähän laskutelineet siinä ulkona. Ja niin siinä kävi että Maukosen Reijo toi meidät kaikki sieltä pois. Kun minä olisin ollut ihan onneton niiden laskutelineiden kanssa.

Eikä me olis sittenkään saatu sitä kiinni. Korkeintaan ihan hyvällä onnella jos olisi saatu iso ylikorkeus, mutta se oli melko turhaa lähteä.

Sillä pystyi ilmeisesti aika surutta pyörimään?

Joo, se oli lujaa tekoa. Se oli todella lujaa tekoa.

Muistan lukeneeni että se oli 14 G:n saakka varmistettu.

Jaha, vai niin.

Miten Fiat käyttäytyi suurissa nopeuksissa? Kun esimerkiksi syöksyttiin niin jäykistyivätkö ohjaimet, miten ohjaimet tottelivat vauhdissa?

Ei minulla ole muistikuvaa oikaisuvaikeuksista. Ja meillä oli aikaa siellä Kilpasillassa kyllä harjoitella sen vehkeen kanssa. Ja vääntää tuolla taivaalla. Se oli kaiken kaikkiaan aika kiva väännettävä. Se oli luja kone.

Miten muuten se Fiat kun siinä on avo-ohjaamo, niin onko siinä kylmempi kuin tämmösessä kuomullisessa; tuntuuko siinä tuuli esimerkiksi...?

Tietysti on, mutta se oli kyllä aika hyvin suojattu kun siinä nosti ne kyljet ylös. Kyllä mulla kerran kävi kun mää veivasin älyttömiä sillä Fiatilla silloin alkuvaiheessa, en tiedä mitä mä oikein tein mutta kyllä mulla lasit lenti päästä jonnekin - ei koskaan löytynyt.


Fiatista Brewsters-kuskiksi

Brewster B-239. Kuvan lähde: SUOMEN ILMAVOIMIEN LENTOKONEET TALVI-, JATKO- JA LAPIN SODASSA Meni tämä suhde sillä tavalla että kun saavoit -43 rintamalaivueisiin niin silloin oli koneena Fiat?

Joo.

Missä välissä kone sitten vaihtui? Hetkinen, tehän olitte 26:ssa ja 30:ssa, vaihtuiko laivue vai vaihtuiko kone?

Ei kun, katos kun 24:n, joka oli silloin Joppe Karhusen komennossa (siis vanha Eka Magnussonin laivue), sai Mersut niin ne antoi sitten meille ne Brewsterinsa. Me saatiin ne joskus silloin maaliskuussa 44. Sehän oli sitten ainoa hävittäjäporukka nämä 26:n Brewsterit jotka osallistuivat Lapin sotaan, josta minä säästyin tämän Saksan reissun takia. Kun me tultiin Saksasta pois niin minut komennettiin 30:een, ja kun se kapina nyt sitten oli ohi niin minä rupesin puuhaamaan itseäni siviiliin ja pääsinkin sitten jo lokakuussa siviiliin vedoten opiskeluihini.


Niska notkeana hitaammalla koneella lennettäessä

Kun venäläisillähän siinä loppuvaiheessa alkoi olla aika ylivoimaisia koneita ja suomalaisilla heikompia, niin miltä se tuolla korvien välissä vaikutti, kun tiesi että lähtee hitaammalla koneella taisteluun... Niin että tuntuiko se niin kuin melkein kuolemantuomiolta vai tiesikö sitä, että kyllä sitä varmasti palataan vielä?

Eei, sitä vaan piti olla niska entistä notkeampana, koko ajan seurattava tilannetta. Eihän ne sillon pystyny -44 keväällä ... Meillähän oli etupäässä tuommosia tiedustelutehtäviä ja saattotehtäviä... Kyllä siinä vaiheessa Mersut, siis 24 ja 34, kyllä ne hoiti tappelut, ei meillä ollut niihin asiaa"

Luin, että joku näistä ilmavoimien komentajista kävi kun just oli tämä kesäsota alkanut ja sitten oli Fiat-laivue, meni siellä jossain selustassa kaikessa rauhassa ja heitä sitten siirrettiin vähän toiselle kentälle ja siellä sitten oli nuoria poikia Fiateissa, että nyt päästään taistelemaan. Ja siellä oli ollut hirmunen taistelumieliala pojilla päällä että nyt heidät siirretään täältä syrjäkyliltä eteenpäin, ja tämä oli sitten että ette te nytten pääse tappelemaan, te suojaatte Karjalan Armeijan... siis Itä-Karjalasta armeijan tuomista tänne Kannakselle, suojaatte näitä siltoja, ja siellä oli sitten ollut nämä ilmeet kirjoittajan mukaan oli ollut niin pettyneitä ja surullisia... Mutta sitten oli tullut tämä mukava sana että joo mutta kun Saksasta tulee näitä uusia G-6:ia niin te saatte sitten 24:n G-2:t ihan kohta. Sitten oli taas ollut pojilla hymy kasvoilla.

Mutta kun mulla on semmonen muistikuva että silloin kun... Siis 26:han oli ainoa laivue, jolla oli Fiateja, niitä ei ollut muilla... Niin silloin kun me saatiin 26:een ne 24:n Brewsterit, niin Fiatit pantiin täydennyslaivueeseen Uttiin, siis siirtymävaiheen hävittäjäksi. En tiedä olisko sitten jotakin muutakin tehty, mutta ainakin se mulla ... Mä ole itte yhden Fiatin lentänyt Uttiin silloin tuolta Heinjoelta.

Kyllä minä olen hyvin varma tästä että Fiatitkin lensi silloin kesällä -44 taistelulentoja, ja ne sai kaksi ilmavoittoa.

Joo joo, nähtävästi se on näin käynyt.

Hyvin siellä selustassa ne kuitenkin oli...

Se oli niin toivottoman... tietysti vanhentunut, niin kuin minä tuossa alussa sanoin. Se aseistus oli kyllä skandaali kertakaikkiaan.


Pelottavin kokemus

Mikä oli pelottavin kokemuksenne?

Jaaha. (miettii) Pikkuisen vaikea nyt jotakin pistää toisen edelle. Mutta kyllä se tietenkin kun ensi kertaa jouduin Brewsterilla isomman porukan kanssa pelaamaan. Meitä oli neljä Brewsteriä liikkeellä, se oli juuri kesäkuun alkupäivinä kun oli pahimmillaan (1944 kesäsodan taistelut). Kun niitä sitten yhtäkkiä oli kymmeniä ympärillä niin on se tietysti aika, aikalailla pitää olla tarkkana. Mutta en tiedä, en minä nyt tuon pahempaa osaa sanoa.

Tuohon on ehkä vastattava, että se ylivoima oli niin valtava silloin kesäkuun alkupäivinä kannaksen suurhyökkäyksen aikana, ja me oltiin vanhentuneilla peleillä liikkeellä. Se Brewsteri oli jo niin pahuksen pehmeä kone silloin, niin hyvä kuin se alun perin olikin.

Eräs tapaus:
Yks oli tämä Olli Riekki, joka sotien jälkeen... (Seuraa pitkä Kokon suvun juurien selvittely kun pöydästä löytyy sukua Olli Riekille)... Matti Kukkonen oli neljäntenä ja niin me koukattiin sitten poutapilvestä läpi, niin oli sellainen lautta siinä edessä. Siinä oli IVAK:in mukaan 124 pommaria menossa Viipuriin. Ate Lassila, joka oli sellainen harkitseva ja varovainen mies, niin hän katseli vain, kun Olli Riekki lähti sieltä siiveltä, otti syöksyn ja ampui yhden DB:n alas ja sitten heti pintaan sen takia, että päällä oli ainakin 40 La-5:sta. Ja siinä välissä me oltiin neljällä vanhalla Brewsterilla. Tämmöstähän se oli silloin, aivan mieletöntä."


Brewsterin ja Mersun aseista

Siinähän ei ollut tykkiä, oliko aseistuksessa muuten merkittävää eroa Mersun aseistukseen esimerkiksi?

No siinä oli tietysti se suurin ero koska aseet oli tasoissa. Siinä oli aina se ennakonkin etsiminen ja etäisyys ajateltava ihan eri tavalla.

Niin kun nyt tämä Hornetkin, molemmathan on tukialuskoneita. Minusta meidän strategiaan sopi silloin ja nyt nämä sopii taas.

Minkälainen aseistus oli kun Mersulla maa-ammuntoja suoritettiin? Millä aseilla ammuitte maaliin?

Ihan normaali aseistus. Siinä oli se kahdenkymmenen millin tykki potkurinnavassa ja kaksi rottapyssyä ylhäällä. Ja erinomainen aseistus, kyllä sanon. Oli kaikki niin läjässä ne aseet.


Hävittäjän tärkein ominaisuus ? ylivoimaa vastaan

Mitäs te sitten piditte tärkeimpänä ominaisuutena hävittäjäkoneessa, oliko se nopeus vai aseistus vai näkyvyys ympärille vai mikä siinä oli kaikkein tärkein asia teidän mielestä?

Tuota niin, kyllä kai se kuitenkin se nopeus on kaikkein tärkein sen takia, että pystyy operoimaan joko - riippuen konetyypistä - kurvatappelua taikka sitten tätä ylösvetoa. Kyllä me kärsittiin siitä nopeudesta, kyllä ryssien nää La-5:t oli aika pirunmoisia vehkeitä."

Valte Estamalta kysyttiin sitä, että mikä hänen mielestään oli pahin venäläisten kone mikä siellä tuli. Valde sitten mietti siinä aikansa ja vastasi että kyllähän ne kaikki oli pahoja, mutta kaikkein pahin oli se joka tuli sieltä takaa ylhäältä. Valte ei siinä sitten ruvennut... ensin ei ruvennut erittelemään, mutta sitten hän totesi niin, että La-5:t oli pahimpia koska niissä tuntui olevan parhaat lentäjät.

Näin juuri tietysti oli, että siellä paras henkilöstö oli La-5:ssa.

Ne oli Kaartin laivueita, millä La-5:t siinä vaiheessa oli...

Kun sen sijaan esimerkiksi niissä Airacobrissa, joita ryssillä oli aika paljon... Niillä oli aika paljon Airacobriakin, niin niissä oli nähtävästi heikompi henkilöstö siellä. Mutta että tohon juuri niin ei sitä... en minä muista että - ja varmaan muistasin jos olis tapahtunut - yhtään tapausta että joku kaveri olis, niin kun yrittänyt livistää pois taikka siis jollakin tempulla väistää, siis lähtemisen... Kyllä sitä lähtemässä oltiin aina, mutta kyllä silloin 44 keväällä, niin kyllä me yleensä pidettiin upseeriarkkumme valmiiksi pakattuna ettei tartte muitten sitä sitten pakata... Kyllä se vähän semmosta sitten oli...

Mutta tuota emmekähän me itseasiassa niin edes aina tajunneet kuinka pahaa ylivoimaa vastaan siinä touhuttiin. Se oli sitten vaan aina se tilanne kun tuli, ja silloin sitä lähti. Niin kuin sanottu, niin me kyllä siis 26:ssa jouduttiin aika pitkälle tosiaan tommosiin tiedustelutehtäviin ja pommareitten saattohommiin, jotka oli sinänsä hankalia sen takia että siellähän tuli kahinaa sitten.Mutta kyllä se oli Mersujen asia silloin kesäkuussa 44 hoitaa varsinaiset tappelut.

Ja kovilla nekin oli. Niin kun nyt Windin Hasselle kävi. Hassehan sai semmosen tiedustelutehtävän, määrätyllä tavalla tutkia linjojen tilannetta ja hän otti mukaansa tuon... mikäs sen kaverin nimi nyt oli... Katajaisen Nipan, ja niinhän ne sitten joutui sellaseen kahinaan siellä, että ne irtaantu toisistaan. Ja Hassehan sai aika pahat osumat ja ajo sieltä jostakin korkeajohtolinjojen alta, laski kentälle ja oli aika pahasti haavottunu. Ja oli vaan huolissaan siitä että hänen mielestään Nipa oli ammuttu alas, joka ei tapahtunutkaan. Ei tarttenut muuta kun ne sillon kahdella Mersulla ajo pitkin rintamalinjaa jonkun aikaa, niin ne joutu heti tommoseen kahakkaan.


Sotaan- väkisin vai innolla?

Oliko sotaan lähteminen pakkohomma vai tuntuiko se siltä, että oli hyvääkin asiaa? Varmaan siinä kokee paljon asioita, ei välttämättä hyviä mutta...?

No kyllähän varmaan ainakin meidän porukka oli tietysti innokasta nuorta porukkaa. Minä olin... En ollut vielä täyttänyt 19:ää silloin, kun Kauhavalla aloitin. Ja siinä iässähän sitä ihminen on innokas. Mutta että kyllähän meidän porukka tietysti oli ehkä jollain tavalla keskiarvosta poikkeavaa. Ja siinä oli vielä tuo kapinakin? Minä vain kerron, kun me jouduttiin kyttäämään niin kauan rintamalaivueisiin pääsyä niin sinne kun sitten lopulta pääsi niin sitä oli tietysti innoissaan.

Olikos Kauko Aho sitten samoihin aikoihin ...

Ollaan samaa kurssia.

Hän muistaakseni puhui tästä kapinasta, että hän oli kanssa hakemassa sinne jalkaväkeen jos ei lentään pääse.

Mutta Kake kerkes olla Talvisodassa jo konekivääriampujana. Hän meni sitten välirauhan jälkeen ohjaajakurssille Kauhavalle.


Pommikoneiden kk-ampujista puheenollen?

Siitä pitikin kysymäni näistä pommikoneitten ampujista että venäläiset ainakin kirjoissa usein piileskeli - mutta suomalaiset ei tietenkään - oliko esimerkiksi pommikoneen ampujalla mitään mahdollisuuksia hävittäjää vastaan?

Tuota, kyllä esimerkiksi Junkersin taka-ampumo oli aika hyvä paikka ja... Mä en nyt tunne tarkemmin, kun mä en ole kaksmoottorimiehiä, mutta mulla on se kuva että se oli aika hyvin panssaroitu. Mutta Blenheimissä kyllä sen pojan piti lähteä piiloon sieltä jos joutu pahaan hyökkäykseen. Mutta kyllä epäilemättä kaikkien näitten pommareitten taka-ampuja, oli se ilman muuta huomioon otettava tekijä. Kyllä, ei siitä mihinkään pääse."

Tässä välissä pohditaan muun muassa Dornier-pommittajan aseistusta.

Tommoseen B-17:ään lauttaan ne pani mukaan semmosia koneita joilla ei ollut pommikuormaa ollenkaan vaan hirveen raskas aseistus suojaksi. (Mistä käynnistyy pitkän pitkä keskustelu muun muassa tästä epänonnistuneesta kokeilusta, yleistä keskustelua Lentävistä linnoituksista, Tyynen meren taisteluista, Zeroista ja niiden käyttämästä tekniikasta, Sakain pudotusluvuista ja niin edelleen).

Joo, kyllä Pe-2 oli yksi niitä ryssien parhaita koneita epäilemättä.

Ja keskustelu jatkuu yleisellä horinalla mm Windin harrastamista käytännön piloista, saksalaisten olosuhteista itärintamalla jne.


LentoLaivue 26:n asemapaikoista

Missä päin 26 oli sijoitettuna silloin kun asemasota oli?

Me olimme Kilpasillassa Raudussa, sinne minä menin, ja sitten -44 keväällä, olikohan se maalis-huhtikuuta, niin meidät tuotiin takaperin tuonne Heinjoen Raulammen kentälle. Joka olikin hyvä liike sen takia, että Kilpasilta oli aivan liian lähellä linjoja. Kun nyt aatellaan että ollaan 18 kilometrin päässä linjoilta, ja on vanhat Fiatit, niin mitä hittoja voi tehdä... Ei kerta kaikkiaan mitään.

Naapuri pääsee yllättämään, räimimään siihen kentän päälle...

Joo ja siellä kävi silloin ?44 tämän tuosta Airacobria räimimässä, näyttäytymässä meille, eikä me voitu mitään, muuta kun juosta kuoppaan.

Sekös oli yleisin kone mikä siellä näkyi teille?

Kuuntele tästä

Olli Sarantola kertoo Airacobrilla esiintyneestä venäläisyksiköstä.
MP3-äänitiedosto. Pituus 0:39 min, 120 kt.

Siinä vaiheessa joo, siis alkuvuodesta ?44, siellä oli joku yksikkö tai joitakin yksiköitä joissa oli Airacobria. Ja nehän kyllä mahtavasti esittäytyivät siellä, mutta sitten myöhemmin kyllä kävi ilmi, että niissä ei ollut todellakaan se paras henkilöstö, vaan pikemminkin... Mutta kun sillä oli se mahoton semmonen, mikä sen tykin kaliiperi oikein oli, joka ampu potkurinakselin läpi niin se oli kyllä semmonen ase että yksikin kuti niin se oli.valmis.

Tässä välissä Olli tähyilee ylimittaiseksi osoittautunutta annostaan, samalla kun nörtit kertoilevat kuulopuheita Airacobran tykin suuliekeista sun muista ominaisuuksista, sekä Airacobran eri aseistusversioista.

Joo joo, tuo voi olla noin, mutta kyllä sinänsä kun ajattelee että koneessa on potkurinakselin läpi ampuva, lähes 40 millin tykki, niin se on kyllä kova ase.


Radiotoiminnasta

Jos noita sitten noita vaikeuksia ajattelee - sen aikaisia edelleen - niin yksi joka oli meillä kyllä todella huonoa oli radiotoiminta. Fiatissa ne ei toiminut juuri ollenkaan, Brewsterissa ne toimi, ja Moranessa ne ei varmaankaan toimineet, mutta tuota Mersussa toimi kyllä myöskin mutta tota kun niissä oli... Näissä kaikissa kun sitten aaltoalueet oli erilaisia, ettei ollut mitään järkevää yhteistä toimintaa... Ei meillä -44 niin me ei radiolla paljon keskusteltu, valitettavasti. Se oli kyllä huonoa.


Lentäminen loppui siviilissä

Mulla katkesi lentäminen siviiliin siirtyessä. Mutta yhden ainoan kerran kun olin reservin harjoituksissa. Siellä oli kurssikavereita, Eppu Salmela oli Ilmavoimien esikuntapäällikkö ja Repe Nykänen oli jo Kuopiossa lennoston komentaja. Ja Eelis Lähde oli Kauhavalla koulun johtaja ja niin edespäin. Pitivät sitten ampumaleiria siinä Oulun edustalla ja minäkin siinä ihmettelin että mikä siinä on kun minä en koskaan reserviin pääse. Niinhän minut sitten järjestettiin.

Vuonna 63 oli isot Puolustusvoimien manööverit Tampereella ja me oltiin tuolla Vuorisvuoressa johtamassa ilmasotaa. MiGit tuli aina Kuopiosta käsin tänne hyökkäilemään. Me oltiin vissiin siellä pari viikkoa. Minäkin oli pari viikkoa taistelunjohtajana siellä tason päällä ja oli ihan kiva homma.

Sitten kun oltiin lähdössä kotiin, meitä oli neljä poikaa lähdössä Ouluun. Saatiin Beaver-kyyti Tampereelta ensin Halliin ja siitä sitten Ouluun. Ja minäkin sitten kiilasin kipparin viereen istumaan, ja kyllä minä ajoin sen koneen Ouluun ihan pilvessä ihan koko matkan eikä ollut mitään vaikeuksia. Kyllä se mittarilento, kun sen kerran Saksassa hyvin sai niin ei minulla ollut mitään vaikeuksia. Ainoa joka tietty oli meikäläiselle outoa oli senaikainen radioliikenne, sen sai kippari hoitaa. Ja kaikki ne liikennesäännöt mitä tuolla ylhäällä nykyään on, eihän mitään ollut silloin olemassakaan.


Sekalaista tarinointia

Ehrnroothin kuolemasta Pyrylla? Kerrotaan että Ehrnroothilla ja Larjolla oli jonkinlaista kränää Pyryn lento-ominaisuuksista ja siksi ...
Tuohan on täysin mahdollista. Larjo oli tietyllä tavalla jonkun verran vaikea henkilö. Hän tuli sitten, oli laivueenkomentajana laivue 26:ssa. Ja siellähän hänet sitten ammuttiin alas, minä olin itse silloin jo Saksassa.

Mitenkäs naapurin koneiden tuntemus? Tiesittekö millaisia ne koneet ovat ominaisuuksiltaan?
Kyllähän niistä lento-ominaisuudet suurin piirtein meillä oli tiedossa - ei siinä mitään. Niitä aina vähän kertailtiin ja tiedettiin.

Jochen kyselee Hervannassa asuvasta hävittäjälentäjästä.
Hervannassa, kukahan siellä on? Hetkinen, ei sunkaan se ole Mattelmäki; asuuko hän siellä? Meillähän on... taitaa olla Tampereen Ilmasillan vanhin jäsen tuo Mattelmäki (entinen Nieminen), joka oli Talvisodan aikana meidän aivan ykkönen... Hänellä oli aivan huipputili, oliko ihan toiseksi tai kolmanneksi suurin, ja sitten Jatkosodassa hän tuli sitten koelentäjäksi tänne Tampereelle ja elää täällä vielä. Hän on aika kävelykeppikunnossa, mutta hänen ikänsä on kyllä jo... se täytyy olla... ei kaukana 90:stä.

Mainittiin Valte Estama. Olli kertoi että Valde oli niitä sotakurssin poikia, "jollen mä väärin muista." Muistellaan Valten kertomia Moranen tykistä ja tiedustellaan Valten käyttämästä "puhaltaa läpi" termistä, jota ei ole muusta ilmailukirjallisuudesta tullut vastaan.
"Oliko se Morane-miesten oma termi?"
On nähtävästi, joo.


Jäähyväiset

Jaahah, hyvät herrat. Kiitoksia paljon seurasta ja kiitoksia hyvästä vieraanvaraisuudesta. Mää panen sille suurta arvoa. Elikkä saanko kiittää isäntiä kaikesta vieraanvaraisuudesta ja toivottaa hyvää jatkoa virtuaalilentäjille.


Saatesanat

Tällä sivulla on hävittäjälentäjä Olli Sarantolan tapaamisen yhteydessä käytyjen keskustelujen ja haastattelun yhteenveto. Artikkeli on kirjoitettu keskustelun nauhoituksen pohjalta. Olli Sarantola tavattiin Tampereella maaliskuun 19. 2001, VirtuaaliLentäjät r.y. järjestämässä tapaamisessa.? VLeLv Icebreakers 2000/2001, Virtuaalilentäjät r.y.

Kuvitus: Pentti "Buffalo" Kurkinen, Olli "Ok" Korhonen, Virtuaalilentäjien kokoelma ja Suomen Ilmavoimien Lentokoneet Talvi-, Jatko- ja Lapin Sodassa.

Kirjoittanut: Jukka "Grendel" Kauppinen ja Erkki "Oh-eni" Nieminen.

Viimeksi muokattu: 2003-10-23 16:42