Yöhävittäjäkoulussa Saksassa
Sarantolan uran erikoisin vaihe oli siirtyminen yöhävittäjäkoulutukseen Saksaan kesällä 1944. Haastattelimme Ollia Saksanmatkasta ja yöhävittäjäkoulutuksesta erikoisesti erään Yhdysvaltalaisen kirjailijan pyynnöstä ja tämän kysymysten perusteella.
Lähtö Saksaan
Suomalaiset lähtivät Saksaan kesäkuun 13. 1944. Me oltiin kahdessa tukikohdassa. Ensimmäinen oli Leiptzigistä muutamia kymmeniä kilometrejä etelään jossa on kaupunki nimeltään Altenburg, siitä vielä kahdeksan kilometriä oli Leinawaldin tukikohta. Siinä oli taisteluyksiköitä eri sivukentillä mutta tämä pääkenttä oli semmoinen Blindflugschule missä me saatiin koko mittarikoulutus.
Ja sitten saatiin varsinainen yökoulutus Mersulla paikassa jonka nimi on Ludwigslust, joka sijaitsee Berliini-Hampuri ?akselin puolivälin paikkeilla. Ja oli muutamia kilometrejä Itä-Saksan puolella.
Tässä kävi niin hassusti että minä olin luentovihkoihini pitänyt vähän päiväkirjaa. Ja sodan jälkeen opiskeluaikana kun olin jossain menossa, asuin vanhempieni luona vielä, niin sitten muutossa tämä luentokansio kaikki minulta hävis eikä koskaan löytynyt.
Meillä oli porukassa, nyt jo eläkkeellä oleva, lääkintäeversti Juha Helle, joka oli myös pitänyt aika tarkkaan päiväkirjaa. Ja yksi kerta kun me kokoonnuttiin sodan jälkeen niin hän monisti sen pöytäkirjan meille kaikille. Minäkin sitten kateltuani sitä pöytäkirjaa pistin siihen omia lisukkeitani, koska en kaikista asioista ollut ihan samaa mieltä. Ja se on tällä hetkellä Kauhavalla perinnekillassa. Ja annoin sinne sen täydentämäni saksalaisen lentopäiväkirjani kopioitavaksi.
Siellä Saksassahan vallitsi sellainen aikamoinen koulukuntien ristiriita, siitä miten yötoimintaa pitäisi käydä. Joka käsittääkseni heikensi pahoin heidän hommiaan. Se oli ison maan isoa hommaa. Valtava maaorganisaatio. Mutta ne oli ne oppiriidat. Oli siis kyse mikä on parempi: Dunkle Nachtjagd, jota käytiin 110:eillä ja tutkan ohjaamina. Tai sitten Helle Nachjagd, jota meillekin opetettiin. Jota käytiin siis kohteiden yläpuolella, valonheittimiin tukeutuen. Aivan kuin päivätoimintaa. Ja sitä käytiin 109:eillä.
Ja se 110 oli ilmeisesti huono valinta näin jälkeenpäin. Se oli kankea, hidas kone ja sitten kun siihen vielä pistettiin niitä omia tutka-antenneja eteen niin se hidastui yhä. Ja se ei ollut ilmeisesti paras ratkaisu. Jos vaikka ajattelee engelsmannien Moskiittoja, nehän oli ilmeisesti viime kapinan parhaita koneita. Se oli loistava kone. Jolla tehtiin ihmeitä. Se oli monessa eri asiassa hyvä.
Mielikuvia saksalaisista
Miten tämmöisiä ihmisiä? Tapasitko tällaisia? Jos niin muistatko heistä mitään?
Karl 'Nasen' Mueller, Kurt Welter, Oberst Hajo Herrmann?
En minä häntä siellä tavannut mutta Hajo Herrmannin tapasin Pilven Veikoissa. Hänhän on tehnyt kaksikin kirjaa. Hajo Herrman oli juuri se toinen kaveri joka riiteli Kammhuberin tyylistä aika kovasti ja minä en tiedä sitten kumpi siinä oli todempi. Paitsi että Hajo, kun hän Pilven Veikoissa esiintyi, niin minä en oikein saanut hänestä kovin positiivista kuvaa. Hänhän joutui sitten venäläisten sotavangiksi, tai antautui. Oman kertomansa mukaan hän oli yhden yksikön komentaja siellä Tirolissa, pohjois-Italiaa vasten, ja sitten kun siellä ruvettiin sitten tekemään aselepoa, hän väitti lähteneensä Budapestiin tapaamaan venäläisiä voidakseen niiden avulla järjestää asioita ja joutui näin vangiksi.
Minusta niissä stooreissa on jotakin jossa ei ole ihan täyttä logiikkaa. Kyllä minä molemmat hänen kirjansa ostin. Mutta ainoa noista tommoisia jotka jäi mieleen, jotka siellä Altenburgin Leinawaldissa oli, oli teknisen puolen komentaja. Semmoinen kuin muistaakseni majuri Falderbaum. Hän ennen sotia ollessaan aliupseeri vielä voitti jonkun taitolennon peräti maailmanmestaruuden. Hän on jäänyt mieleen. Hän esitteli meille siellä Altenburgissa Bücker Jungmeisterilla yhden taitolento-ohjelman ja kyllä se kaveri osasi.
Oliko esikuvia?
Oliko teillä mitään esikuvia Ilmavoimissa? Suomen tai Saksan? Oliko ihmisiä jotka sinun mielestäsi olivat Suomessa tai Saksan Luftwaffessa yöhävittäjäpuolella erityisen päteviä tai taitavia?
Me emme itse asiassa tulleet kontaktiin juurikaan sikäläisten yöilmavoimien taisteluohjaajien kanssa. Mitä nyt joitakin tavattiin kun olivat yöllä laskeneet meidän Ludwigslustin kentälle ja odottivat siellä seuraavaa lähtöä. Mutta ei siis mitään tuossa mielessä, ei ketään tämmöistä kuuluisutta tavattu. Nämä muunkinmaalaiset vain tietysti jälkeenpäin lueskellut.
Kyllähän niillä ilmiömäisiä veljiä oli, kuten tämä Bubi Hartmann, jolla on suurin tili maailmassa. Hän on kyllä ollut, hän on muuten minun ikäinen. Aivan nuorena miehenä itärintamalla aloitti sen toimintansa. Ja kyllä hän on ilmiömäinen kaveri, senkin takia kun, siinähän kävi sillä tavalla kun Galland kokosi sitä suihkarilaivuetta niin ne pyysivät myös Bubi Hartmannia mukaan. Ja hän jäi oman porukan luokse ja ne oli jossain Tsekkoslovakiassa ja otti vangiksi, niin Hartmann tuomittiin Venäjällä sotarikollisena 25 vuoden vankeuteen. Ja oli kymmenen vuotta siellä aika vaikeissa oloissa. Pääsi sen takia pois kun tämä yksi sakemanni, liittokansleri, se paksu lyhyt kaveri, niin hän oli sopinut Hrustsovin (Hrutsev? jotain tällaista) kanssa, että sieltä pääsi tämä Hartmann ja joitakin muita, kun olivat olleet silloin jo 11 vuotta. Ja senkin jälkeen Hartmannista tuli länsi-Saksan ensimmäisen reaktiohävittäjälaivueen komentajaksi ja toimi siinä useita vuosia. Mutta joutui sittemmin epäsuosioon, tuli semmoisia ristiriitoja?
Hartmannihan oli silloinkin itse asiassa oikeassa, ei ollut Luftwaffe vielä valmis niihin koneisiin niin tuli valtava määrä onnettomuuksia.
Mutta me emme siis olleet tuossa mielessä kontaktissa kenenkään noiden ässien kanssa millään lailla. Kävihän siitä tosin sillä tavalla että meidän kurssin vääpelimme oli yksi Oberfeltfebel Leichmann (?), joka oli koko sodan ajan ollut koulutuskeskuksessa kouluttajana ja pyrkinyt rintamalaivueeseen. Sitten kun meidän kurssi päättyi niin hän pääsi sitten sinne Jüterbockiin, jossa mekin siis käytiin. Joka oli Berliinin itäpuolella valtavan suuri tukikohta.
Ja tilanne oli justiin Moskiittojen kanssa se, että Göring oli luvannut jokaisesta alasammutusta Moskiitosta 25 pulloa samppanjaa. Ja niinhän tämä Fleichmann piru vieköön ensimmäisellä sotalennollaan yölennolla ampui Moskiiton alas. Meillä oli aikamoiset juhlat siellä.
Huippuluokan yölentokoulutus
Kuinka koulutuksen taso? Kerroitte aiemmin että mittarilentokoulutuksen taso oli todella hyvä?
Sehän alkoi sillä tavoin että ensin sakemannit pani meidät Gothaan, joka suurin piirtein vastaa meidän Tuiskua. Ilmeisesti katsellakseen osaako nuo kaverit yleensä lentää. Mehän oltiin kaikki rintamalaivuemiehiä jotka sinne tultiin. Ja sitten Aradolla lennettiin aika paljon. Aradohan oli sellainen suoritusarvoiltaan suurinpiirtein Pyryn tasoinen kone, mutta siinä oli sisäänvedettävä laskuteline ja säätölapapotkuri. Ja siinä me lennettiin mittarilentoa aika paljon.
Loppujen lopuksi, en tullut omasta lentopäiväkirjastani tarkistaneeksi. Tuossa kirjassa sanotaan että meille tuli Messerchmittin yötunteja kymmenkunta loppujen lopuksi. Kyllä minusta oli pikkuisen enempi. Kun me tultiin Ludwigslustiin ja saatiin mersutyypit, niin se oli sielläkin sitten päivällä pilvilentoa, mittarilentoa pilvissä, ammuntoja ja tämän tämmöisiä. Ja yölennot alkoivat nousu- ja laskuharjoituksilla.
Oliko suomalaisilla jotka sinne meni ennestään mersukoulutusta vai oliko ihan muista tyypeistä? Oliko sinulla mersukoulutusta vai ihanko pystymetsästä sinne?
Ei ollut. Katsopaanpas onko tuossa yhtään mersumiestä. Minulla on tässä nimilista ja kuushan meitä on vielä elossa? Meidät otettiin näistä, sanoisko, vähän heikommista laivueista. Äkkiä katottuna tätä nimilistaa niin yksi ainoa on jolla olisi voinut olla Mersutyypit, tuolla Erkki Saarve. Hän oli silloin 3. rykmentin esikunnassa. Mutta muilla ei kai, se oli meille kaikille uusi kone.
Tuossa kirjassahan väitetään että Mersun yötunteja oli kymmenkunta. Mutta oli niitä enemmän. Ja kaiken kaikkiaan meillä oli joku semmoinen 80 tuntia mitä saatiin, josta ehkä noin reilu puolet oli Mersua. Mutta siinä oli siis päivätunteja aika paljon. Pilvilentoa päivällä.
Kuinkas Mersuun kouluttaminen Saksassa kävi? Oliko hyvä koulutus?
Joo, se oli juuri se tärkeä seikka mitä heillä oli, mitä Suomella ei ollut. Ne kaksipaikkaiset. Ne olivat normaalin ohjaamon taakse ahdistaneet opettajalle paikan 109:iin ja sillä annettiin tyyppikoulutus. Ja sillä opetettiin kuinka pitää startata. Jos olisi ollut muutamakin sellainen kone ollut meillä olisi paljon säästetty rahaa. Voi olla että sakemanneillakin oli niitä liian vähän, kun eivät olleet sarjakoneita.
Sillä me tehtiin nousu- ja laskuharjoituksia kymmenkunta itsekukin ja sen jälkeen lennettiin ihan normaalisti.
Yksi mitä ihmiset ihmettelee niistä G-12, kaksipaikkaisista mersuista, mistä kukaan ei tunnu olevan varma, on että oliko niissä yhtään aseistusta. Onko jäänyt yhtään mielikuvaa?
Ei ole jäänyt mutta melkein luulisin ettei ollut. Miksikäs niissä olisi ollut? Se oli ihan vaan sitä varten että saatiin tyyppikoulutus ja opittiin Mersun määrätty startti. Eihän siihen ollut mitään tarvetta aseistaa, kyllä ne ammunnat sitten suoritettiin ihan normaaleilla koneilla.
Koulutukseen liittyen viimeinen kysymys: miten teidän mielestänne, sinun omasta mielestäsi, tuntuiko tämä koulutus sellaiselta että se oli tarpeeksi hyvä, yötehtäviä varten?
Kyllä. Ainakin verrattuna kaikkeen suomalaiseen koulutukseen niin se oli hyvä, pätevä koulutus. Silloinkin vielä 44 kesällä. Nimenomaan siinä mielessä että ne tosiaan prässäsivät mittarilennon niin kerta kaikkiaan läpi. Sitä ei tule miettineeksi, mutta jos meillä Suomessa ollaan yölennolla niin melkein joka tilanteessa jonkinlainen horisontin häivä näkyy. Mutta siellä keski-Euroopassa, sitä ei näy. Siellä on sen verran pimeämpää ja ilma on täynnä kaikenmaailman auerta, ettei sitä apua ole että näkisi horisontin. Se on kerta kaikkiaan niin mittarilla lennettävä, alusta loppuun saakka.
Ja sehän, niillähän oli siellä Altenburgissa semmoiset simulaattorit, niin kuin meillä oli Kauhavalla, ja niillä lennettiin niillä paljon. Ja sitten lennettiin Aradolla kuomussa todella paljon. Ja se oli, niin kuin sanoin (viittaus alempana) , kun 1963 Beaverin ajoin Tampereelta Ouluun, ei ollut minkäänlaisia hankaluuksia mittarilennon kanssa.
Kimalaisena valonheitinten seassa
Kuuntele tästä
Olli Sarantola kertoo yölentoharjoituksesta Saksassa ja
MP3-äänitiedosto. Pituus 4:13 min, 756 kt.
|
Se viimeinen harjoitus oli melko hyvä, sitä ei ole tuossa kirjassa kerrottu. Pitää kertoa. Me siis oltiin Ludwigslustissa joka on länteen Berliinistä ehkä tuommoiset 150-200 kilometriä. Se oli entinen keisarinajan ratsuväen varuskuntakaupunki. Tämä meidän kenttä oli sen ratsuväen harjoituskenttä ja se oli huonoin kenttä millä olen elämäni päivillä ajellut. Pikkuisen kupera mättäinen maakenttä, riivattu sentään, se oli kyllä inhottava.
Se hyökkäysharjoitus oli aika kiva. Se oli Berliinin päällä, Berliinin yksi osa suoritti valonheitinharjoituksia, ja siellä oli maalina yksi Dornier joka lenteli siellä ylhäällä. Meidän piti sitten Ludvislustista lähteä, mennä sinne päälle ja höökiä Dornieria ja lähteä sitten pois.
Kerrottiin että siellä oli yli 200 2-metristä valonheitintä ja kuulkaa se oli kyllä mahtava? Ennakko-ohje oli, että kun englantilaisethan tuli joka yö, yleensä Berliiniin ainakin, niin sitä ei ilmoitettu millään radiolla vaan niillä valonheittimillä. Ja tieto oli tämä että kun hälytys tulee, niin kaikki valonheittimet nousee pystyyn. Oltuaan hetken pystyessä ne sammuu, ja sitten syttyy tuonne rivi valonheittimiä jotka painuu sitten 45 asteen kulmaan ja siellä perällä on sitten varalaskupaikka. Se oli semmoinen Fernoufenin (?) kenttä.
Ja niinhän se minullekin kävi, että juuri kun sitä Dornieria höökäilin niin tapahtui tämä (hälytys). Se oli kyllä mieleenjäävä tunne, aatelkaa kun 200 parimetristä on pystysuoraan pystyssä. Sitä oli niin kuin jonkinlainen kimalainen puikkelehtimassa, varsinkin sen takia kun valonheittimiä piti varoa vähän visusti. Se oli niin voimakas se häikäisyvaikutus että tosiaan sai varoa ettei katso päin. Niin minäkin sitten laskin sinne Vernoufeniin (?) ja siellä saatiin sitten ruokaa ja odoteltiin että yöpommitus menee ohi. Ja joskus sitten 4-5 maissa aamulla lähdettiin kotiin sieltä.
Mutta tämä yksi kaveri joka meidän porukassa oli, ei osannutkaan saksaa. Oli pääsyvaatimuksena että pitäis olla ainakin välttävä saksankielen taito. En tiedä miten se Helppi oli päässyt mukaan mutta se ei sanaakaan osannut. Mehän opetettiin häntä sitten minkä kerettiin, lukusanat ensin ja niin poispäin. Helpillä kävi sillä tavalla tässä kahakassa, että jostakin syystä, hän ajautui ihan väärälle kentälle joka oli ilmeisesti jonkinlainen varastokenttä. Siellä oli pitkät rivit polttoainetynnyreitä, ryhmän verran tuommoisia vanhemman polven miehiä ja jalkapuoli luutnantti.
Ja ajatelkaa nyt tilannetta ? kaveri on suomalaisessa univormussa eikä puhu sanaakaan saksaa. Ja laskee sinne ja bensat on vähissä. Me oltiin jo kaikki keräännytty kotiin ja Helppi puuttuu ja ei kuulu mitään, mitenkähän sen on käynyt. Eipä mitään, aamulla kun päivä alkoi valjeta niin helppi pätisteli kotiin ludvidlustiin. Hän oli saanut siellä ensinnäkin polttoaineen, ja sitten sen jalkapuoli luutnantin avulla porukka oli kääntänyt koneen lähtösuuntaan ja kun se oli vielä pieni kenttä niin auttaneet siinä lähdössä. Ja niin se vain tuli kotiin sieltä.
Se oli meidän viimeinen harjoitus ja se oli kyllä hieno. Oli hieno homma.
Kehnoa tuuria radion kanssa
Kuuntele tästä
Olli Sarantola kertoo radiotoiminnasta eri koneilla ja hurjasta harjoituslennosta Saksan yössä.
MP3-äänitiedosto. Pituus 5:39 min, 995 kt.
|
Oli mulla yksi tapaus siellä Saksanmaalla radion kanssa. Meille oli korostettu sitä, että pitäisi hyvin vähän käyttää radiota, niin vähän kuin suinkin, kun ne sakemannit pyrki siellä pulisemaan niissä radioissa. Meillähän oli nimittäin Ludwigsluftenissa muitakin sakemannien kursseja samaan aikaan menossa. Ne nimittäin siinä vaiheessa, -44 heinäkuussa, kouluttivat monimoottoripilotteja yksimoottorikoneisiin, Mersuihin. Ja ne pojat ei kyllä osanneet ajaa yksimoottorista.
No joo, mutta kauhea pulina oli radiossa ja mitenkä mulla kävi sitten kerran, kun tehtävänä oli nousta pilveen - oli tasanen pilvikatto - ja lentää vapaata mittarilentoa pilvessä yksi tunti ja tulla sitten pois. (Niin kuin teinkin.) Ja sitten kun starttasin niin mää sen verran aukaisin (radiota) että joo, kuulin kun radio toimi, hyvä, panin kiinni. Kun sitten tunnin verran siellä pilvessä on pyörinyt, niin sieltä kun tulee alas - silloin oli joku sellanen suurinpiirtein tuhannen, tuhannen viidensadan pilvikatto - niin ei varmasti tiedä missä on, se on ihan selvä.
Minä rupesin sitten ottamaan yhteyttä lennonjohtoon saadakseni suuntiman kotiin, niin kas - lähetin mulla ei toiminutkaan. Vastaanotin oli toiminut mutta lähetin ei toiminut. No siinä alkoi sitten heti se miettiminen, että missähän sitä nyt ollaan ja rupes katsomaan niitä maisemia: tossa, tuo on kyllä Elbe epäilemättä; mikä on toi kaupunki tuolla? Ja kun mä tulin sinne lähemmäksi niin mä huomasin: jaahah, se Elbe leveni mereksi ja se oli Hampuri, joka oli pahan kerran pommitettu. Mä näin siitä heti että se oli... siitä pommitusjäljistä että se oli Hampuri, varmasti.
Jolloin heti juolahti päähän, että juu, ja tämä on sitä aluetta jossa Saksan it ampuu varoituksetta niin omia kuin vieraita, se rannikkovyöhyke siellä. Ei muuta kun äkkiä pilveen takaisin. Nyt tiesin kuitenkin missä mä olen. Ja silloin syttyi se Mersun varoituslamppu, siinähän oli sellanen lamppu joka sytty sillon kun oli polttoainetta 20 minuutiksi.
No nyt se pani sitten miettimään että pääsenkö mä sillä kotiin saakka vai enkö mä pääse, kuinkas tässä nyt oikein tehdään. Siinä välilläkin oli yksi tukikohta, jossa ne sakemannit muuten niitä rakettilentokoneitaan kokeili, mutta kun meille oli kielto sinne laskeutua juuri näitten salaisuuksien takia, niin mää nyt aattelin etten viitti sinnekään - eiköhän tässä kotio päästä. Ja niin köröttelin kohti Ludwigsluftia ja punainen lamppu paloi.
Tuli se kenttä lopulta viimein, ja mä rupesin värkkäämään laskua, niin kas silloin juuri yksi sakemanni oli mennyt ympäri siellä kentässä laskua tehdessään ja siellä kenttäpäivystäjä ampui mulle punaista valopistoolia silmille, että ei saa laskeutua. Ja minä vielä tottelin sitä! Ja kiersin tiukasti uuteen laskuun. Vielä se kenttäpäivystäjä ampu mulle punasta, mutta sillon mää jo sitten laskin kuitenkin ohi sen ympärimenneen koneen. Sitten kun lähdin tyytyväisenä rullailemaan tonne alueelle, niin noin sata metriä ennen platalle pääsyä multa loppu bensa.
Sitten tuli se meidän oberfeldtfebel Fleischmann, joka oli kauheen mukava mies, mutta se tuli ja haukku mut niin kertakaikkiaan. Se oli aivan sydämistynyt. Mistä? Hän sanoi, että sinä vedit tosta hallien päältä niin tiukan kaarron niin hiljaa, että minä vieläkin ihmettelen ettet sä vetänyt kuolioon sitä konetta. Ja minä sanoin joo joo, enkä puhunut mistään muusta mitään. Näin sitä on onnea.
Suomi irtautuu sodasta ja lentäjät internoidaan - työläs kotiinpaluu
Kuuntele tästä
Olli Sarantola kertoo suomalaislentäjien internoinnista, vankeudesta ja paluusta Suomeen.
MP3-äänitiedosto. Pituus 7:12 min, 1270 kt.
|
Me oltiin pois tulemassa sieltä sitten. Harjoitusohjelma oli viety läpi. Oltiin ekskursiolla parissakin paikassa katsomassa niitten yksiköiden toimintaa ja sitten me keräännyttiin Berliiniin. Ja suunnitelma oli sellainen, minäkin vastoin tuon kirjan tietoja olin siinä porukassa, jonka piti "huomenna" lähteä jonnekin Puolaan hittoon hakemaan ensimmäisiä viittä yötoimintamersua, jotka olisi sieltä lennetty Malmille. Ja toisten poikien piti muun muassa lähteä ajamaan Junnuja, semmoinen yksmoottorinen sairaankuljetuskone. Se oli niin tarkkaa että niitten piti jättää jopa kapsäkit muuhun kuljetukseen, kun niiden piti tuoda koneessa panssarinyrkkien ammuksia.
Ja kaikki tämä peruuntui sillä kun me vietettiin aikaa Berliinissä, niin nähtiin lehtiä joissa luki että "Finland auf geferlichen vege", me oltiin tekemässä aselepoa. Ja samana iltana ilmestyi meidän hotelliin yks iso pämppäri sotamiehen saattamana ja ilmoitti että herrat lähtee nyt sitten mukaan. Mutta ei se sen pahempaa ollut. Meidät vietiin Friedrichstrasselle hotelli Hermekseen, joka oli varattu komennusmatkalla olevien upseerien majapaikaksi. Ja sinne meidät pantiin sisään ja pysyteltiin sisällä. Ala-aulassa istui yks kaveri vintohkan kanssa muka vahtimassa meitä ja sinne tuotiin komendantuurista ruokaa ja näin sitten oltiin internoituna.
Lähetystö oli jo aikaisemmin siirtynyt Berliinin ulkopuolelle kovien pommitusten takia. Ja se oli sitten lähtenyt heti Ruotsiin joten me ei saatu lähetystöön mitään yhteyttä. Tuo Ervi oli ilmailuasiamies ja hän oli vielä Berliinissä. Saatiin hänet lopulta sitten kiinni ja koitettiin ruveta puhumaan poispääsyä. Niinhän sitten kävi että yksi kapteeni tulee sieltä komendantuurista, on hirveen tärkee ja juhlallinen ja lukee puhelinsanoman, joka ilmoittaa että me ollaan vapaat lähtemään ja Stettinissä on suomalainen kauppalaiva purkamassa lastia ja me päästään sillä lähtemään. Piti juhlallisen puheen siitä miten aseveljien tiet tässä eroavat ja pyysi jokaiselta kuittauksen siihen puhelinsanomaan. Ja antoivat meille viikon kuivamuonat ja ne tuli kyllä olemaan tarpeeseen. Siellä oli isot paperisäkit makkaraa, leipää ja marmelaadia ja kaikkea tämmöistä, ja niin me sitten menimme junaan ja pääsimme Stettiniin. En muista millä keinolla me päästiin sinne massapaperitehtaan portilta sisään, jonka laiturissa se laiva sitten oli.
Ja se oli aika kova paikka miten päästiin tehtaan portista yöllä sivulla. Sitten tuli toinen kova paikka kun päästiin sinne laivan sivulle ja kippari sanoi ettei hän ota teitä laivaan. Ne oli näitä ahvenanmaalaisia ruotsalaisia ja ilmeisesti aika tavalla vasemmistolaisia. Kippari sanoi ettei laivan väki hyväksy että otetaan ketään. Sitten hän ilmoitti ettei hänellä ole ruokaa. Me sanottiin että meillä kyllä on ruokaa, ja sitten me mentiin melkein väkisin työntyen sinne laivaan. Ei me saatu hyttejä eikä mitään. Se laivahan laivasi paperipuuta sinne massatehtaalle. Ja me siinä soutelimme Oderin poikki ja leikkasimme kaisloja ja saimme pressuja, ja tehtiin kaisloista ja pressuilta teltan välikannelle, missä me sitten majailtiin.
Laivaa lastasi joukko sotavankeja ja se oli surkeaa katsottavaa, olivat kurjassa kunnossa. Kun kaksi miestä koettaa semmoista kaksimetristä paperipölliä nostaa eikä meinaa jaksaa. Me mentiin sanomaan että kyllähän me lastataan nämä äkkiä, ja tässä asiassa laivaväkikin oli samaa mieltä, että mennään porukalla lossaamaan niin päästään nopeasti pois täältä. Mutta sakemannit ei antanut. No, se tyhjeni se laiva sitten mutta moniaita päiviä meni. Niin se lähti ajamaan, ensin Odermundeen sitä Oderia. Se oli aikamoinen matka, kymmeniä kilometrejä. Sitten kun me tultiin sinne Itämerelle Odermundeen, siellä oli redillä ankkurissa laivoja useampia ja luotsi antoi käskyn "menette tuonne ja ankkuroitte niin huomenna johdetaan teidät saattueessa ulos."
Siinähän oli Itämeressä suuri miinakenttä läpi koko rannikon jossa oli vain pieniä valopoijuilla merkittyjä kulkuväyliä läpi. Silloin kun päästiin toisten laivojen taakse kippari pisti luotsin veneeseen ja niin se lähti ulos yötä vasten, itsekseen valopoijujen riviä pitkin. Ja siinä oli vielä aikamoinen merenkäynti. Mutta ei siinä mitään. Aamulla oltiin Ruotsissa Kalmarissa. Se oli ainoa hyvä työ minkä se kippari teki.
Mutta siinä oli vielä monta hankaluutta. Sit se rupes jäämään sinne Kalmarin redille ja se vetos, ihan ilmeisesti siis laivanvarustajan määräys oli pysyä Ruotsissa, kun ajattelee sitä tilannetta mikä oli. Me sitten lopulta, meillä onnettomilla ei ollut edes aseita, meitä oli kielletty lähtiessä ettei mitään käsiaseita saa ottaa mukaan. Me mentiin sitten kipparin hyttiin ja sanottiin että nyt muuten poika lähdet tästä Suomeen tai muuten et elävänä selviä. Se tuli sitten tarkasti Ruotsin aluevesiä pitkin Tukholman korkeudelle ja siitä puikahti sitten aamuyönä Maarianhaminaan, sylki meidät ulos ja läksi heti takaisin. Ja niin me oltiin Maarianhaminassa ja päästiin siitä ihan Tukholman-Turun vuorolaivalla, Eolusilla, Turkuun ja näin se reissu tuli tehtyä.
Jaakko Hyvösen yöhävittäjäkirja ja onnellisesti päättynyt Saksan reissu
Se (kirja) on mun ainoa kappale; mää ostin niitä aikanaan kaksi kappaletta ja annoin toisen yhdelle aseveljelle joka oli Saksan-reissulla kanssa ja joka nyt on jo autuaasti edesmennyt joka asui Argentiinassa; tää on mun ainoa kappale. Niinkun sanottu niin tota semmonen yksityiskohtaisempi minun muistelmani tosta reissusta pitäisi nyt olla siellä Kauhavan ilmakillan arkistoissa; en ole tosin saanut omaani takaisin vielä mutta...
Tossa on ollut pikkusen jotenkin Jaakko Hyvösellä taikka muilla kiirettä... että ne Masa Kaliman ja Erkki Ihannin kertomukset joiltakin osiltaan minusta niin kaipaisivat vähän tarkennusta.
Se oli tuossa kirjassa väärin, kun siellä sanottiin että vasta Suomeen tullessa kuultiin että tämä ei olekaan miehitetty maa. Se ei pitänyt paikkaansa koska niin pian kuin me oltiin Kalmarissa ja saatiin ruotsalaisia sanomalehtiä niin me nähtiin kuitenkin vähän missä ollaan. Emmehän me olis lähteneet Suomeen tulemaan jos se miehitetty olisi ollut.
Mutta kyllä se kokonaisuutena on ihan järkevä esitys meidän reissusta, joka oli mielenkiintoinen ja kiva reissu. Ja onnellinenkin sikäli että meikämieskin pääsi pois niistä Brewsterin sarvista juuri silloin kun se oli se kesäkapina pahimmillaan. Siellähän meni poikia aika lailla, ja sitten vielä tää 26:n porukka joka Lapin sotaan lähti Brewstereilla, niin siellähän oli aika paljon vaurioita, vahinkoja. Siellä oli pahat kelit, mielettömät tehtävät, piti Brewsterilla Kemistä käsin käydä Jäämerellä saakka tiedustelemassa, ja sitten se sakemannien kevyt it, se oli aika paha siellä tunturien rinteillä, kuulemma."
Se mitä mää oon kuullu ettei se ollut edes kevyt vaan se oli nimenomaan tää tutkaohjattu 88-millinen joka ampu korkealle.
Niin, kyllä niillä kaiken näköistä oli mutta siis nimenomaan silloin kun oli hyvin matala keli ja piti ajaa matalalla, niin silloin nää tällaiset vierlingit ne oli melkoisia laitoksia.
|