» Palaute
|
 |
Kotisivu | Artikkelit | artikkelit | kunniakas_hakaristimme
Kunniakas hakaristimme
Kirjoittanut Aarne Ellilä, jatkosodan pommituslentäjä
Antisemitismi oli yleistä Euroopassa. Natsien tultua valtaan 1932,
aloitettiin Saksassa juutalaisten elinehtojen rajoittaminen ja sodan aikana järjestelmällinen tuhoaminen. Nämä julmuudet aiheuttivat miehitetyissä maissa tunnetun katkeruuden kanssa sen, että natsien symbolista, kärjellään
seisovasta hakarististä, antisemitistien 1800-luvun lopulta
periytyvästä tunnuksesta, tehtiin sodan jälkeen kavahduttava
pahuuden symboli. Se loi varjonsa myös vuodelta 1918 peräisin olevaan
suomalaisten sivullaan seisovaan hakaristiin. Näillä kahdella
tunnuskuviolla on sama muoto, mutta niiden symboliikan kohteet
ovat täysin erilaiset. Niillä on toisistaan riippumaton tausta.
Asioista tietämätön ei erota näitä toisistaan, ei erota
saksalaista pahuuden symboliksi leimattua hakaristiä
suomalaisesta puhtaasta ja kunniakkaasta hakarististä
ja suhtautuu kumpaankin kavahtaen.
Hakaristi on vanha aasialainen , historian hämärästä periytyvä onnea
tuova merkki. Se on levinnyt laajalle maailmassa. Tänäänkin
se on tuttu miljoonille Falun Gong -liikkeen tunnuksena. Monissa
kielissä se tunnetaan nimellä svastika. Suomalaiseen
ornamentiikkaankin se on kuulunut ties kuinka kauan. On erikoinen
sattuma, että se tuli symboliseen käyttöön lähes samanaikaisesti ja
toisistaan riippumatta Suomessa ja Saksassa.
Suomessa hakaristi ilmestyi salonkeihin yleisölle katsottavaksi Akseli
Gallen-Kallelan nykyään Suomen Pankissa olevan 1889 signeeratun
Aino-taulun kehyksessä. Arabian Fennia-sarjan astiaston koristeena se
oli jo jugend-kaudella. Valtiolliseen käyttöön hakaristi tuli
Gallen-Kallelan 1918 suunnittelemissa Vapaudenristeissä, sekä kun
ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin lahjoittaman lentokoneen siipiin
maalatusta hakarististä tehtiin ilmavoimiemme
kansallisuustunnus. Hakarististä oli tullut saman
aikaisesti kahta eri tietä, kahden eri miehen
ansiosta ja kahdessa eri muodossa esiintyvä
tunnuksemme. Kun tähän vielä lisätään 1500-luvulta periytyvä
vaakunamme, Maamme-laulu ja 1918 saatu siniristilippu, oli
nuorella, vasta itsenäistyneellä ja vielä vahvistettua valtiomuotoa
vailla olevalla valtiolla tärkeimmät valtiolliset symbolinsa.
Vuonna 1919 perustettu Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue otti
aatteen mukaisesti käyttöön punaisen lipun, jonka
keskiössä oli valkoinen ympyrä ja sen keskellä jo 1800-luvun lopussa
Saksassa ja Itävallassa antisemitistien tunnuksena ollut kärjellään
seisova hakaristi.. Hitlerin noustua valtaan 1933 tuli lipusta
kaksi vuotta myöhemmin Saksan valtakunnan lippu. Saksa hävisi sodan ja
sen myötä katosi natsien kärjellään seisova hakaristi 1945.
Vapaussota alkaa
Senaatti nimitti 28.1.1918 joulukuussa kotimaahansa palanneen
kenraaliluutnantti C.G.E.Mannerheimin (1867-1951) laillisen hallituksen
joukkojen ylipäälliköksi. Jo samana päivänä saivat suojeluskunnat
käskyn riisua aseista Pohjanmaan venäläiset varuskunnat, vieraan
valtion sotajoukot. Vapaussota oli alkanut.
Vapaudenristit ja -mitalit
4. luokan
Vapaudenristi miekkojen kera
1918 muistomitali
|
Ylipäällikkö ymmärsi palkitsemisen merkityksen. Se tapahtuu
kunniamerkkien avulla. Niiden suunnitteluun hän komensi rintamalta
päämajaan jo silloin 53 vuotiaan taidemaalari Akseli
Gallen-Kallelan. Mannerheimin ehdotuksesta senaatti
teki 4. maaliskuuta 1918 päätöksen Vapaudenmitalien ja
Vapaudenristien ritarimerkkien väliaikaisista säädöksistä. Päätöksen
mukaan senaatti antoi merkit, mutta delegoi tehtävän
ylipäällikölle korkeimpia merkkejä lukuun ottamatta. Sotilas- tai
siviiliarvo ratkaisivat, minkä arvoisella kunniamerkillä palkitaan.
Ristit jakautuivat viiteen luokkaan ja mitalit kahteen. Merkeistä
tehdyt piirustukset oli päivätty 3.3.1918.
Vapaudenrististä muodostui kaksoisristi. Perusmuodon antoi Yrjön risti,
jonka päällikkeenä on taiteilijalle tuttu
hakaristi. Suurristiin ja 1. luokan ristiin kuuluvan
rintatähden keskiössä on ruusun alla myös hakaristi. Eri asteiset
ristit eroavat valmistusmateriaaliensa ja kokonsa puolesta
toisistaan
Kunniamerkkiin liittyy oleellisena ja näkyvänä osana
nauha. Suurristiä ja 1. ja 2. luokan ristejä
kannettiin keltaisissa ja 3. ja 4. luokan punaisissa nauhoissa.
Värit olivat peräisin leijonalipusta. Sotilasansiosta jaettu risti
riippuu nauharuusukkeeseen kiinnitetystä metallisesta
laakeri-seppeleestä, johon on liitetty Karjalan vaakunan itää ja
länttä symboloivat panssaroidut miekkaa pitelevät kädet. Merkin
sanotaan annetun silloin miekkojen kera. Kansalais- ja lääkinnällisistä
ansioista saadun ristin nauhasta on ruusuke ilman miekkoja.
1. luokan Vapaudenmitalia kannetaan sinisessä
nauhassa ja 2. luokan mitalia punaisessa
nauhassa. Mitaliin on lyöty sanat urheudesta, för tapperhet ja
takapuolelle Suomen kansalta 1918.
Vapaudenristien ja -mitalien jakamisesta luovuttiin valtiohoitaja
Mannerheimin määräyksestä vapaussodan alkamisen ensimmäisenä
vuosipäivänä 28.1.1919. Kaksi suurristiä oli jaettu senaatin
päätöksellä, suurristi miekkojen kera ratsuväenkenraalin
arvon 12.3.1918 saaneelle C.G.E. Mannerheimille ja suurristi
kansalaisansioista senaattori P.E.
Svinhufvudille. Samalla kun Vapaudenristien ja -mitalien jakamisesta
luovuttiin, perustettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta.
Toukokuussa 1918 myönsi senaatti Vaasan kaupungille oikeuden liittää
vaakunaansa Vapaudenristin keltaisine nauhoineen.
Seuraavana vuonna myönnettiin viidelle joukko-osastolle oikeus käyttää
Vapaudenristiä ja sen punaisia nauhoja lipputankonsa koristeena,
sekä kolmelle joukko-osastolle pelkät nauhat.
Vapaussodan muistomitali perustettiin 10.9.1918. Sen suunnitteli Akseli
Gallen-Kallela. Mitalin etupuolella on vapaudenristi, haarniskoidut
kädet miekkoineen ja vuosiluku 1918. Takapuolella on Suomen Leijona.
Nauha on sininen ja siinä kaksi mustaa raitaa
Vapaudenristin tai -mitalin oli päiväkäskyjen mukaan saanut
runsaat 23 000 suomalaista. Suomessa taistelleille
saksalaisille myönnettiin yhteensä noin 3500 merkkiä. Meitä oli
auttamassa myös suuri joukko vapaaehtoisia Ruotsista ja muutama
sata muista maista. Heille annettiin yhteensä 1500
merkkiä.
Suomen lippu
5.1.-29.5.1918
|
29.5.1918-
|
Senaatti oli 5.1.1918 vahvistanut valtakunnan lipuksi punakeltaisen
leijonalipun. Sen väreistä ei pidetty siinä vallitsevassa tilanteessa.
Keskustelu asiasta siirtyi eduskuntaan ja tammikuinen päätös
peruttiin. Hyväksytyksi tuli siniristilippu 29. toukokuuta
|
Sodan aikana Mannerheimilla oli ylipäällikkyyttä osoittava
Gallen-Kallelan suunnittelema oma lippunsa, jonka valkoisen
lippukankaan toisella puolella oli Suomen leijona ja toisella
Vapaudenristi. Tasavallan presidentille puolustusvoimien
ylipäällikkönä kuuluu kolmikielekkeinen sotalippu.
Päällikkyyden tunnuskuvioksi valittiin Vapaudenristi,
oletettavasti Mannerheimin lipusta saadun idean
pohjalta. 1920. Mannerheimin ollessa presidenttinä 4.8.1944
- 4.3.1946 välisenä aikana oli presidentin lipussa Vapaudenristin
tilalla marsalkan sauvat.
Vapaudenristin ritarikunta muodostuu
Talvisota syttyi. Vapaudenristien ja -mitalien jako aloitettiin
uudelleen Mannerheimin ehdotuksesta 8.12.1939. Asetus noudatti vuoden 1918 käytäntöä.
Talvisodan jälkeen perustettiin Vapaudenristin ritarikunta 16.12.1940
Mannerheim nimitettiin sen elinikäiseksi suurmestariksi.
Arvokkaana lisänä tulivat 1. ja 2.
luokan (MR 1 ja MR 2) Mannerheim-ristit. MR 1:n saivat vain
sotamarsalkka Mannerheim 7.9.1941 ja jalkaväenkenraali Heinrichs
31.12.1944. MR 2:n sai 191 soturia, neljä heistä kahdesti.
18.8.1944 annettiin vieläkin voimassa oleva asetus. Käyttöön
tulivat VR 1- 4 tammenlehvän kera
Myös nauhojen värejä muutettiin. Sodanajan sotilaallisista ansioista
myönnettävän ristin ruusukenauha on punainen. Muista kuin
sotilaallisista ansioista myönnettävä risti riippuu
keltaisesta nauhasta ilman miekkoja ja nauharuusuketta
Päämaja antoi 24.2.1940 ohjeen, että kaatuneen leskelle,
vanhimmalle tyttärelle tai äidille annetaan VR 4 mustassa
nauhassa.
Myös naisia palkittiin ansiokkaasta työstä isänmaan hyväksi. Talvisodan
jälkeen "lottakenraali", Lotta Svärd -järjestön johtokunnan
puheenjohtaja, Fanni Luukkonen sai 1. luokan Vapaudenristin miekkojen
kera. Kaksi vuotta myöhemmin Sotilaskotisisarten johtajiin kuuluneet
Katri Bergholm ja Toini Jännes palkittiin samalla kunniamerkillä.
Suomalaisia Vapaudenristien ja -mitalien saajia talvisodassa oli 174 000 ja jatkosodassa 482 000.
Tasavallan presidentti Mannerheim myönsi välirauhan aikana
21.12.1944 Mikkelin kaupungille Vapaudenristin.
Kunnianosoitus merkittiin kunniamerkkiluetteloon vasta
4.6.1958. Lisäksi monien perinnejoukko-osastojen
lippujen tangon kärkikoristeeseen on
annettu oikeus yhdistää Vapaudenristi ja
sen nauhat. Saman kunnianosoituksen
ovat saaneet veteraanijärjestöt, Vapaussodan Invalidien
Liitto, Sotainvalidien Veljesliitto sekä sotilasopetuslaitokset.
Jokaisen kirkon seinälle on ripustettu Mannerheimin Suomen
äideille 10.5.1942 osoittama päiväkäsky, jossa tekstin
lisäksi on Vapaudenristi.
Saksalaisten palkitseminen
Aseveljeys saksalaisten kanssa edellytti vastavuoroista kunniamerkkien
vaihtoa. Saksalaissotilaiden määrä Lapissa, Syvärillä ja Suomenlahdella
oli 200 000 - 300 000. Saksalaisten suomalaisille myöntämisen merkkien
määrän arvioidaan olleen 10 000 - 20 000. Vastaavasti saksalaisille
myönnettiin kaikkiaan noin 10 000 merkkiä.
Täydentäviä tietoja: Vapaudenristin ritarikunta, Isänmaan puolesta (ISBN 951-0-22037-X)
Vapaudenristin ritarikunta jatkosodan jälkeen
Mannerheim luopui presidentin ja ylipäällikön tehtävistä
maaliskuussa 1946, mutta hänellä säilyi Vapaudenristin ritarikunnan suurmestarin asema. Mannerheim siirtyi asumaan Sveitsiin, jossa hän kuoli 28.1.1951. Suurmestarin
tehtävät siirtyivät seuraavana päivänä presidentti
Paasikivelle. Vuonna 1956 Urho Kekkosesta tuli tasavallan
presidentti ja samalla uusi suurmestari.
Kekkonen antoi pitkäksi muodostuneen toimikautensa alussa
4.6.1959 Vapaudenristin suurristin jalkaväenkenraali
Kaarlo Heiskaselle.
Seuraavan vuoden toukokuussa tuli ilmoitus päätöksestä luopua
Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien rauhanaikaisesta
myöntämisestä muutoin kuin poikkeuksellisissa tapauksissa
Tilanne muuttui Mauno Koiviston tultua vuonna 1982 tasavallan
presidentiksi ja samalla ritarikuntien suurmestariksi. 23 vuotta
kestänyt jakso, jolloin ritarikunnan merkkejä ei jaettu,
katkesi. Vapaudenristin suurristin sai
6.12.1983 reserviin siirtynyt puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri
Sutela
Presidentti Mauno Koivisto laajensi Vapaudenristin jakoperusteita
käsittämään myös vapaaehtoisen maanpuolustustyön. 1994 presidentiksi
tullut Martti Ahtisaari puolestaan kelpuutti saajien joukkoon
YK-sotilaat sekä Suomen arvostusta YK:ssa lisänneet. Tarja
Halonen laajensi kaudellaan saajien joukkoa maamme
turvallisuuspolitiikassa ansioituneilla.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta
Vapaussota päättyi ja nuoren tasavallan oli sopeuduttava rauhaan ja
itsenäisyyteen. Tuli uudenlainen tarve kansalaisten
palkitsemiseen kunniamerkein. Niitä tarvittiin myös
kansainvälisessä toiminnassa, ulkopolitiikassa. Valtionhoitajana Mannerheim
perusti Vapaussodan alkamisen ensimmäisenä
vuosipäivänä 28.1.1919 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan.
Reserviluutnantti Akseli Gallen-Kallela toimi valtionhoitajan
ensimmäisenä adjutanttina. Hän sai tehtäväkseen uuden
ritarikunnan merkkien suunnittelun. Ristit
noudattavat Yrjön ristin muotoa. Nauhojen väri oli
siniristilipun sininen. Risteistä arvokkain, lähinnä valtion
päämiehille tarkoitettu suurristi, suunniteltiin kannettavaksi
harteilla lepäävässä ketjussa. Siinä olivat koristeena vahvat
hakaristit ja heraldiset ruusut. Ketjulle ja sen hakaristeille tuli myöhemmin, jatkosodan jälkeen, ennalta-arvaamaton merkitys.
Ilmavoimille kansallisuustunnus
Suomen armeijan ensimmäinen lentokone, joka lahjoitettiin Ruotsista, ylitti
valtakunnan rajan Haaparannasta 25.2.1918 luutnantti Allan
Hygerthin ohjaamana. Tähystäjänä toimi luutnantti Per
Svanbeck. Kun Pietarsaareen tehdyn
välilaskun jälkeen yritettiin jatkaa matkaa kohti Vaasaa,
leikkasi moottori kiinni. Lentäjät jatkoivat matkaansa junalla ja
olivat Vaasassa, kun aikajärjestyksessä toinen Suomeen lahjoitettu kone
laskeutui Vaasaan 6.3.1918. Koneen oli lahjoittanut kreivi Eric von
Rosen. Hän oli koneessa matkustajana. Ohjaajana toimi luutnantti Nils
Kindberg. Koneen siipiin oli maalattu siniset hakaristit.
Lahjoittaja oli jo nuorena, tulevana etnologina, ottanut
hakaristin omaksi henkilökohtaiseksi onnenkuviokseen. Hän ja
Kindberg ilmoittautuivat 13.3. päämajassa Seinäjoella. Seurauksena kreivin ja vapaaherran tapaamisesta oli, että kreivin kone sai numeron 1. Hygertin koneen osalle tuli
numero 2.
Hakarististä tehtiin Mannerheimin päiväkäskyllä ilmavoimiemme
kansallisuustunnus ilmavoimien ensimmäisen päällikön,
kapteeniksi ylennetyn Hygerthin ehdotuksesta 18.3.1918. Von
Rosenin koneen laskeutumispäivästä perustettiin Ilmavoimien vuosipäivä 1923.
Suomen Lentomerkki syntyy
Päämaja pyysi Saksasta lentojoukkojen organisointiin, koulutukseen ja
huoltoon pätevää henkilöstöä. Yksi heistä oli kapteeni Carl
Seber, jonka ylipäällikkö määräsi 28.4 alkaen
Suomen Ilmailuvoimien päälliköksi. Pian hän esitti Sotaministeriölle
ajatuksen sotilaslentäjille tarkoitetusta merkistä. Pari päivää
myöhemmin Seber esitti Gallen-Kallelan laatiman piirustuksen merkistä, jossa
hakaristi oli keskeinen tunnuskuvio. Asia eteni nopeasti ja
sai 28.6.1918 valtionhoitaja P.E.Svinhufvudin
hyväksynnän. Suomen Lentomerkki oli tosi.
Gallen-Kallelalle lentomerkin suunnittelu sopi hyvin.
Jo ennen komennustaan päämajaan, hän oli
oma-aloitteisesti sommitellut kunniamerkkejä. Keskeisenä aiheena
oli heraldiikassa yleisesti käytetty ruusu. Taiteilijan ei tarvinnut
muuta kuin suurentaa kunniamerkiksi tarkoitetun ruusun
läpimittaa, vaihtaa viisi terälehteä kuudeksi myötäpäivään lentäväksi
linnun siiveksi ja sijoittaa mykeröön von Rosenin tuoma hakaristi.
Vapaussodan jälkeinen turvallisuuspoliittinen tilanne herätti ajatuksen
monarkkisesta valtiomuodosta. Merkkiin piirrettiin ylimmäksi kruunu. Tynkä-eduskunta valitsi syksyllä saksalaisen prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi. Saksan keisarivalta luhistui marraskuussa 1918 ja niin myös ajatukset Suomen kuninkaasta. Tätä vaihetta
maamme historiassa ruvettiin myöhemmin kutsumaan kuningasseikkailuksi.
Kruunu jäi paikalleen Lentomerkkiin, vaikka tasavaltalainen valtiomuoto hyväksyttiin. Suomalaiset sotilaslentäjät olivat siten suorastaan kuninkaallisia.
Gallen-Kallelan piirtämä Suomen Lentomerkki on ollut dominoiva myös jälkikäteen. Kaikki sen jälkeiset sotilasilmailuun liittyvät rintamerkkimme, liput mukaan lukien,
ovat olleet vain pienin muutoksin tehtyjä jäljitelmiä mestarin
luomuksesta.
Suomen Lentomerkin jakelu
Lentomerkki oli ensisijaisesti tarkoitettu oman armeijan lentäjille,
ohjaajille ja tähystäjille. Sen saannin edellytyksenä oli
suomalainen, aluksi tähystäjä- tai ohjaajatutkinto, myöhemmin pelkkä
ohjaajatutkinto. Ensimmäisen vuoden aikana
saajia oli 12. Näiden sääntöjen mukaisia Suomen Lentomerkkejä annettiin
vuosien 1918 - 1944 aikana 1234 ohjaajalle ja
62 tähystäjälle.
Talvsodassa toimi Pohjois-Suomessa ruotsalainen vapaaehtoinen
Lentolaivue 19. Tämän lisäksi meidän Ilmavoimissamme taisteli useita
ulkomaisia vapaaehtoisia. Niinpä sodan vielä jatkuessa tai pian sen
päätyttyä jaettiin 37 vapaaehtoiselle Suomen Lentomerkit hc (honoris
causa).
Lentomerkin sääntöjä oli välillä muutettu niin, että tähystäjillä ei
ollut lentomerkkiä. Pian talvisodan jälkeen huomattiin, että
sotalentoja oli suorittanut joukko tähystäjiä
tasaveroisesti ohjaajien kanssa. Heidät, kaikkiaan 40, katsottiin oikeutetuiksi saamaan Suomen Lentomerkki honoris causa.
Mannerheim ei saanut Suomen Lentomerkkiä hc. Kävikö
niin, että Ilmavoimien komentaja Lundqvist, jonka tehtävänä olisi ollut
merkin myöntäminen, ei asiaa muistanut, pitikö hän tiukasti kiinni
merkin saannin kriteereistä vai oliko esteenä protokolaariset
syyt?
Lotta Svärd -järjestö perustetaan
Naisten toiminta sotilaidensa hyväksi alkoi nimettömänä
perustettaessa suojeluskuntia. Mannerheim puhui Lotta Svärdeistä
kiittäessään naislähetystöä vapaussodan päättymisen
juhlallisuuksien yhteydessä 16.5.1918.
Ensimmäisenä nimen otti käyttöön
Riihimäen paikallisosasto marraskuussa 1918. Pian huomattiin, että paikallisten
yhdistyksien toiminta on organisoitava yhtenäiseksi koko maassa, on
muodostettava omia sääntöjään
noudattava organisaatio. Siihen
tähtäävässä piiriedustajien kokouksessa Helsingissä
Upseerikasinolla 22. - 23.3.1921 hyväksyttiin säännöt. Koko maan
kattava Lotta Svärd -järjestö oli muodostunut. Jäseneksi pääsivät
17 vuotta täyttäneet naiset.
Nuoremmatkin halusivat mukaan, alkoi tyttötyö.
Keskusjohtokunta hyväksyi 1931 yleisohjeet ja kymmenvuotiaat
pääsivät mukaan, 1934 alkaen jo kahdeksanvuotiaat. 1943
päätettiin nimen pikkulotta muuttamisesta lottatytöksi.
Poliittinen vasemmisto ei hyväksynyt Suojeluskuntia eikä
Lottajärjestöä. Talvisodan koettelemukset muuttivat hetkeksi
suhtautumista. 15. helmikuuta 1940 tapahtuneen, niin kutsutun helmikuun
kihlauksen jälkeen Työläisnaisliitto ilmoitti jäsenilleen, että
kumpaankin järjestöön voi kuulua toisen järjestön jäseniä, ja että
maanpuolustustehtäviin haluavat sos.dem.naiset voivat ryhtyä lotiksi.
Jäsenmäärä kasvoi. Kun vuonna 1926 paikallisosastoja oli 581 ja niissä
noin 40 000 jäsentä, oli niitä vuoden 1943
päättyessä 144 000 rivijäsentä, 28 000 kannattajajäsentä ja
49 000 lottatyttöä. Lakkautushetkellä jäseniä oli 242 000.
Järjestön toiminta ja koulutus muokkautui ajan vaatimuksia vastaavaksi
ja jakaantui jaostoiksi: varus- ja keräysosasto, muonitusjaosto,
lääkintäjaosto, toimisto- ja viestijaosto. Jatkosodan aikana tulivat
valonheitinlotat ilmapuolustuksen avuksi. Lottatytöt muodostivat oman
jaostonsa.
Järjestön nimi kirjoitettiin alussa niin, että sanojen
Lotta ja Svärd välissä oli yhdysviiva. Näin on myös lottaneulassa.
Tästä johtuen nykyään kuolinilmoituksissa käytettävä merkkikin on
hieman virheellinen puuttuvan viivan vuoksi
Lotille merkki
Vasströmin lottaneula, järjestön tunnus
|
Gallen-Kallelan ehdotus
|
Lottatyttöjen neula, 1933
|
Suurella järjestöllä tulee olla yhteinen tunnus, merkki ja
lippu. Suunnittelutehtävä annettiin Gallen-Kallelalle.
Ehdotus merkiksi tuli mutta keskusjohtokunta ei pitänyt siitä. Niinpä uutta ehdotusta pyydettiin piirtäjä ja taidemaalari Eric
Vasströmiltä. Ehdotuksen runkona oli hakaristi. Hän typisti
sen vaaka- ja pystysuoria sakaroita ja pani näin vapautuneisiin
kulmiin ruusut. Vasströmin ehdotuksen hyväksyi
30.9.1921 suojeluskuntien ylipäällikkö, silloinen everstiluutnantti
Lauri Malmberg. Merkki kiinnitettiin lottapuvun kaulukseen takapuolella olevan hakaneulan avulla. Tästä johtuen sen nimi olikin
lottaneula. Se on kooltaan 27 x 27 mm. Vielä pienemmät annettiin
osoittamaan 10 ja 20 vuoden jäsenyydestä. Merkkivalikoimaan kuului myös
siniharmaaraitaisessa nauhassa kannettava Ansioristi ja sinisessä
valkoraitaisessa kannettava Ansiomitali
Lottatytöt saivat vuonna 1933 oman neulansa. Se on hopeoitu, sinimykeröinen heraldinen ruusu.
Lotille lippu
Riihimäen paikallisosasto lahjoitti keskusjohtokunnalle 1922
valkoisen lipun, jossa keskellä on lottamerkki. Kolme
vuotta myöhemmin se hyväksyttiin koko järjestön lipuksi. Merkki ja
lippu yhdessä olivat siitä lähtien oleva yhteinen tunnus tuhansille ja
tuhansille suomalaisille naisille isänmaan asialla. Ne olivat sitä
runsaat 23 vuotta.
Pohjois-Hämeen piirin lipun
vihkiminen Tampereella 1926.
Järjestö lakkautetaan
Välirauhan jälkeen ei suinkaan ollut yllätys, että
Valtioneuvosto lakkautti järjestön.
Tämä tapahtui 23.11.1944 sen perusteella, että järjestö oli toiminut
läheisessä yhteistyössä jo 6.11.1944 välirauhan määräysten
perusteella lopetetun Suojeluskunnan kanssa. Lakkautuksen myötä
siirtyivät merkki ja lippu historiaan. Merkki elää kuitenkin taas
tänään kuolinilmoituksissa muistuttamassa kovista kunnian vuosista,
muistona isänmaataan palvelleista lotista.
Ennen lakkautusta ehdittiin siirtää huomattava osa järjestön omaisuudesta
pois muuhun järjestön henkeä vastaavaan toimintaan, muun muassa
sitä varten perustetulle Suomen Naisten Huoltosäätiölle.
Vuorineuvos Jorma Järven aloitteesta ja Vapaussodan Invalidien
Muistosäätiön alaisuudessa koottu valtakunnallinen
lottamuistomitalitoimikunta vahvisti 1993 lotille ja
lottatytöille tarkoitetun muistomitalin
säännöt. Merkkien jakelusta ja valvonnasta
vastaa Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö. Sinisessä valkoraitaisessa nauhassa kunniamerkkien ja
muiden sotien 1939-1945 muistomitalien rinnalla kannettavassa pyöreässä
mitalissa on pääaiheena sininen lottamerkin hakaristi ja sen
keskiössä hopeinen ruusu.
Suomen Naisten Huoltosäätiön nimi muuttuu Lotta Svärd Säätiöksi
Vuosien mittaan poliittinen ilmapiiri muuttui ja sen myötä sotien
veteraanit ja lotat tulivat arvostetuiksi. Vuonna 2004, kun oli kulunut 60 vuotta
Lotta-Svärd -järjestön lakkauttamisesta, katsottiin ajan
kypsyneen niin että Suomen Naisten Huoltosäätiön hallitus
puheenjohtajansa Irmeli Lembergin johdolla päätti kokouksessaan
26.4.2004 ottaa nimekseen Lotta Svärd Säätiö. Tätä
tarkoittavan muutosanomuksen hyväksyi Patentti- ja rekisterihallitus
29.6.2004.
Säätiön tarkoitus on kuntouttaa ja avustaa entisiä lottia sekä vaalia
lottaperinnettä muun muassa pitämällä yllä Tuusulassa Syvärannan
Lottamuseota.
Ilmatorjunta ja hakaristi
Ilmatorjunta aselajina syntyi Suomenlinnassa rannikkotykistön
alaisuudessa 1925. Se kantoi rannikkotykistön tunnusta,
ristikkäisiä tykin putkia. Muutosta Viipuriin
kenttätykistön alaisuuteen seurasi kasvu patteristoksi, tykinputkien
risteyskohtaan lisättiin räjähtävä pommi. Rykmentiksi
laajentunut aselaji liitettiin osaksi ilmapuolustusta 1934 ja
aselajitunnukseen lisättiin hakaristi tykinputkien ja
pommin alapuolelle. Ilmatorjunta tuli osaksi ilmavoimia 1.1.1939.
Aselajitunnus oli käytössä aina vuoden 1945 maaliskuun loppuun asti,
jolloin hakaristi poistettiin ilmavoimien merkistöstä..
Hakarististä tulee pulma
Aselepo tuli voimaan 4-5. syyskuuta 1944. Sota päättyi Moskovassa
19.9.1944 solmittuun välirauhansopimukseen. Sen nojalla varsinaiseen
rauhansopimuksen tekoon asti toimi Helsingissä Liittoutuneiden valvontakomissio, jonka tarkoituksena oli valvoa
sopimusehtojen noudattamista. Ilmavoimiin ja ilmatorjuntaan
kohdistuvasta valvonnasta vastasi kenraalimajuri A.P. Andrejev apunaan
runsaat kymmenen upseeria. Hänen suomalaiset vastapelurinsa
olivat Ilmavoimien komentaja, kenraaliluutnantti J.F. Lundqvist ja
eversti K.W. Janarmo.
Valvontakomission jäsenten keskuudessa oli herättänyt
kummastusta, että Suomen Ilmavoimat jatkuvasti toimivat
"hakaristin merkeissä", hakaristin, joka oli
natsien tunnuksena tehnyt itsensä mahdottomaksi. Asian esitti tässä
muodossa kenraali Andrejev täysin epävirallisena ja henkilökohtaisena asiana kenraali Lundqvistille ja eversti
Janarmolle heidän tavatessaan Tornissa 21.2.1945. Vae victis,
selitykset suomalaisen merkin historiasta, että se oli ollut maalattuna
von Rosenin lahjoittaman koneen siipiin ja että siitä oli tullut
kansallisuustunnus Mannerheimin käskystä jo maaliskuussa 1918, eivät
vakuuttaneet.
Uusi kansallisuustunnus ja lentomerkki
Seuraus, Ilmavoimien komentajan ehdotuksesta esitti 8.3.1945
Puolustusvoimain komentaja Tasavallan
Presidentille määrättäväksi, että
Suomen ilmavoimien
kansallisuusmerkkinä on 1.4.1945 alkaen oleva
sotilaskokardin mukainen sininen ja valkoinen ympyrä. Samalla kun
entinen kansallisuusmerkki poistetaan, poistetaan Ilmavoimien käytöstä
muutkin hakaristiaiheiset tunnusmerkit. Määräys oli puhdas sotilasasia
ja vain ilmavoimia koskeva. Edessä oli tilanne, että Mannerheim,
joka 1918 oli määrännyt hakaristin Ilmavoimiemme
kansallisuustunnukseksi, olisi nyt joutunut sen hylkäämään.
Mannerheim oli kuitenkin sairauden vuoksi estynyt ja
pääministeri Paasikivi hoiti likaisen työn
presidentin sijaisena. Hävitetyssä Lapissa oli sota
käynnissä, siirtoväen asuttaminen kesken, sotakorvaukset
kaatuivat päälle, sotasyyllisyydestä keskusteltiin,
sisäpoliittinen tilanne jännittynyt ja valvontakomissio hengitti
niskaan. Yksi valtiollisista symboleista katosi näissä oloissa
vähin äänin, mutta vain Ilmavoimien käytöstä. Politiikan
realiteetit ratkaisivat.
Suomen lentomerkki ja lähes saman näköinen lentosähköttäjän merkki
katosivat. Silloinen majuri Olavi Seeve piirsi uudet, erikseen
ohjaajille, tähystäjille ja lentosähköttäjille. Tasavallan presidentti
hyväksyi ne 30.7.1945. Merkkien päätunnuksena on Gallen-Kallelan
piirtämä alkuperäinen merkki kruunuineen lisättynä vaakasuorilla
siivillä. Hakaristi on korvattu haukalla ja lentosähköttäjän
merkissä salamalla. Tasavallan sotilaslentäjät ovat yhä
tänäänkin kuninkaallisia.
Lentomerkin kruunu lienee ainoana muistuttamassa vuoden 1918
kuningasseikkailusta, ajasta, jolloin tynkäeduskunta valitsi
saksalaisen Hessenin prinssin Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi.
Valvontakomission yksittäisen jäsenen reaktiosta Suomen Ilmavoimien ja
Ilmatorjuntajoukkojen hakaristi poistui. Mutta se jäi
panssareihin, vapaudenristiin ja myös Valkoisen
Ruusun suurristin ketjuun. Se jäi elämään valtiollisena
symbolina.
Hakaristit panssareissa
Suomalaiset panssarit saivat kansallisuustunnukset, sinivalkoiset
raidat tykkitornin ympärille vasta talvisodan aikana. Uusi
tunnus, mustavalkoinen lyhytsakarainen hakaristi, otettiin
käyttöön 21.6.1941 jo jatkosodan alettua. Ohjeen
mukaan se oli kooltaan 325 x 325 mm ja varjostettu
valkoisella.
Valvontakomissio valvoi Ilmavoimien hakaristin poistamista.
Panssareiden hakaristi ei Andrejevia näytä kiinnostaneen. Se
korvattiin kokardilla vasta 1.8.1945. Oliko kenraali Andrejevin
kummastuksen syynä ollutkin pohjimmiltaan vain suomalaisten
hakaristien, suomalaisten lentäjien ja ilmatorjunnan
menestys sodan taivaalla? Ja ehkä ärsykkeenä yllätys, että
Helsinki olikin lähes ehjä vaikka heidän lentäjänsä olivat saaneet
kosolti kunniamerkkejä sen tuhoamisesta?
Poliittiset olosuhteet muuttuvat
Stalin kuoli 5. maaliskuuta 1953. Keväällä 1955 Neuvostoliitto
ilmoitti olevansa valmis tekemään miehitetyn Itävallan kanssa
valtiosopimuksen. Se enteili uutta vaihetta kansainvälisessä
politiikassa. Presidentti Paasikivi saapui kutsusta Moskovaan
15.9.1955. Vierailu oli historiallinen. Sen aikana ilmoitettiin, että
Porkkalan alue palautetaan Suomelle. Neuvostoliiton presidentti
Klement Voroshiloville, joka oli ollut neuvostojoukkojen komentaja talvisodassa,
ojennettiin Suomen Valkoisen Ruusun suurristi hakaristiketjuineen.
Seuraavan vuoden elokuussa Voroshilov teki valtiovierailun
Suomeen ja protokollan mukaisesti kantoi suurristiä ja sen
ketjua. Se oli näyttö hyväksymisestä. Se merkitsi,
että meidän hakaristimme oli ulkopoliittisesti kelvollinen. Se oli
signaali, viralliset asenteet muuttuivat, myös hakaristiin. Monista
sodasta ja rauhansopimuksesta johtuneista asioista voitiin nyt
keskustella ja päättää. Suomalaiset joukot
marssivat Porkkalaan 25.1.1956.
Sen, että Paasikivi asetti Valkoisen Ruusun suurristin hakaristein
koristellun ketjun Neuvostoliiton presidentin harteille tekee
erikoiseksi ja paradoksaaliseksi se, että sama mies, Paasikivi, oli
kymmenen vuotta aikaisemmin presidentin sijaisena antanut määräyksen
luopua Ilmavoimien hakarististä itäisten suhteiden vuoksi.
Ilmavoimat saa lippunsa
Voroshilovin vierailusta kului vain runsas vuosi kun presidentti
Kekkonen hyväksyi marraskuussa 1957 Ilmavoimien viiden lipun
piirustukset. Ne oli laatinut heraldikko Olof Eriksson Olavi Seeven
ehdotuksen pohjalta. Juhlallinen vihkiminen tapahtui
seuraavana vuonna Puolustusvoimien lippupäivän paraatissa Helsingissä
Senaatintorilla. Lipuissa sinisen lippukankaan
keskiössä on musta, sivullaan seisova hakaristi, jota
kiertää renkaana kuusi vastapäivään lentävää valkoista linnun siipeä.
Aihe on otettu suoraan Suomen Lentomerkistä, josta kuningasseikkailusta
muistuttava kruunu on jätetty pois. Asiantuntijalausunnossaan
heraldinen toimikunta kutsuu kruunua ruusunlehtikruunuksi ja ehdottaa
sen poistamista lipun tunnuskuviosta epäheraldisena. Ja niin tapahtui.
Ilmavoimien lipuissa jatkuu vuoden 1918 perinne valtiomuotoon
sopeutettuna..
Muistoristit ja -mitalit
Ilmavoimat sai oman muistoristinsä epävirallisena jakeluun 1956
eli pian Voroshilovin vierailun jälkeen. Merkin perusmuoto on
Yrjön risti, jonka päällikkeenä keskellä on kullattu
hakaristi. Ristin status muuttui viralliseksi
seuraavana vuonna kun jalkaväenkenraali E. Heinrichsin johtaman
muistoristitoimikunnan esityksestä presidentti Kekkonen hyväksyi
3.12.1957 Suomen sotien 1939-1945 muistoristien ja -mitalien säännöt.
Niiden mukaan muistoristejä kannetaan kunniamerkkien
rinnalla. Hyväksyessään presidentti määräsi samalla Vapaussodan
Invalidien Veljesliiton vastuulliseksi niiden jakelusta ja valvonnasta.
Hyväksyttyjen joukossa oli myös hakaristiä
muistuttava Päämajan risti, jossa päällä on kullattu leijona.
Päämajalle alistetun Sissipataljoona 4 kantaa samaa ristiä mutta
nauhaan on kiinnitetty hakaristi muistuttamaan siitä, että ilmavoimat
kuljettivat ja huolsivat pataljoonan kaukopartioita. Vielä oli
lukuisa joukko ristejä ja mitaleita, joissa tunnuksena on joko
Vapaudenristi, kuten sotainvalidimerkissä, tai Ilmavoimien
hakaristi. Historiaan on jäänyt myös Ilmavoimien hakaristin
koristama rautasormus. Se annettiin vastikkeena sellaiselle
kultasormuksensa luovuttaneelle, joka halusi uhrauksensa avulla
tukea lentokoneiden hankintaa Ilmavoimille.
Talvi- ja jatkosodan muistomitalit
|
Poliittisen ilmapiirin muutos ei näkynyt yksistään edellä esitetyissä
hakaristiä koskevissa tapauksissa. Vapaussodan sotureille
oli 10.9.1918 perustettu Gallen-Kallelan piirtämä muistomitali, jossa
etupuolella on Vapaudenristi ja takapuolella Suomen Leijona
ja vuosiluku 1918. Talvisodan soturit olivat saaneet
2.8.1940 Aarno Karimon piirtämän virallisen
muistomitalinsa. Mutta myös jatkosodan soturit halusivat omansa.
Välitöntä rauhanteon jälkeistä aikaa ei pidetty sopivana
hankkeelle. Vasta 1954 tehtiin yritys mutta
valtiovalta hylkäsi anomuksen. Syksyllä 1956,
Porkkalan palautuksen tapahduttua, eduskunta hyväksyi puolustusministeri
Emil Skogin esityksestä tarkoitukseen
määrärahan. Kuvanveistäjä Lauri Leppänen
sai tehtäväkseen mitalin suunnittelun. Mitalin
jako alkoi jo vuoden 1957 marraskuussa.
Suurristin ketjun hakaristi hyljätään
Keväällä, 20. toukokuuta 1963, käsitteli Valkoisen Ruusun
ritarikunnan hallitus Tasavallan Presidentin toivomuksen, että
suurristin ketjussa oleva hakaristi korvattaisiin toisella
tunnuskuvalla. Gustaf von Numers heraldikkona sai
tehtäväkseen laatia muutosehdotuksia. Monien vaiheiden jälkeen
suurmestari hyväksyi lopulta kuusenhavuristin.
Itsenäisyyspäivänä samana vuonna presidentti Kekkonen
ensimmäisenä kantoi uutta ketjua ja se huomattiin.
Uudesta ketjusta kirjoitti Helsingin Sanomat 10.12.1963
pääkirjoituksessaan muun muassa, että on tehty väkivaltaa
Gallen-Kallelan luomukselle ja että samalla olisi pitänyt kajota
vastaavasti myös Vapaudenristiin. Kirjoituksen mukaan olisi kieltämättä
kiinnostavaa tuntea syy tähän kansalliseen itsensä ruoskimiseen.
Kansantaiteessammehan hakaristi on ikivanha ja yhtä
kotoinen kuin kuusenhavu, suojeluskuntien ja Tampereen valtauksen
tunnus. Muuttuikohan kaulaketju paremmaksi?
Alkuperäinen ja uusi SVR:n suurristi ketjuineen.
Syy hakaristien poistoon
Voroshilovin saama oli kolmas sodan jälkeen valtion päämiehelle
annettu Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Ranskan
presidentti, kenraali Charles de Gaulle, oli
järjestyksessä yhdestoista ottaessaan vastaan
suurristin hakaristiketjuineen, kun presidentti
Kekkonen ojensi sen hänelle Pariisiin tehdyn
valtiovierailun yhteydessä lokakuun lopulla 1962. Kekkonen on 15
vuotta myöhemmin yksityiskirjeessään kertonut, että de Gaulle
oli ollut vaivautunut ketjusta ja pyrkinyt peittelemään sitä toisten
kunniamerkkien alle. Tästä saimme aiheen poistaa hakaristin SRV:n Suomen
Valkoisen Ruusun suurrististä. Matkalta jää todisteeksi
Kalle Kultalan ottama valokuva. Sen mukaan de Gaulle Gaulle kantoi
presidentti Kekkosen kunniaksi Elysee-palatsissa
järjestetyllä illallisella suurristiä ketjuineen mutta ketju oli
ranskalaisen kenraalin frakin takin alla niin, että vain pari ketjun
hakaristiä yhdessä ristin kanssa oli näkyvissä.
Tasavallan presidentin toivomus hakaristin vaihtamisesta johonkin
toiseen tunnuskuvaan tuli yli puoli vuotta Pariisiin ja kaksi
viikkoa Titon luo tapahtuneen vierailun jälkeen.
Miksi Kekkonen empi pyyntönsä tekoa yli puoli vuotta? Hän oli epävarma!
Preidentit Kekkonen ja De Gaulle Elyse-palatsissa.
| Vuoden 1978 jälkeen ovat Kekkosen arkistot avautuneet. Niistä on saatu tietoa Juhani Suomen
kirjoittamana. Tiedon osaset eivät
näytä sopivan yhteen, jos lähtökohtana on Kekkosen esittämä syy de
Gaullen käytöksestä. Mutta, entä oliko Kekkonen arviossaan
erehtynyt? Jos hänen isäntänsä käytös olikin vain ilmaisu
kohteliaisuudesta? Vain yksi Kunnialegioonan suurristin ketju on
olemassa ja sitä kantaa Ranskan presidentti. Kekkosella ei
sitä voinut olla. Siksi De Gaulle ei halunnut dekoroida itseään komeammin kuin hänen
vieraansa kantamalla harteillaan SRV:n ketjua, vaan
pani sen puoliksi piiloon juhlapuvun takin alle ja vältti samalla
leimautumisen.. Jos me hyväksymme tämän lähestymistavan, ovat kaikki
palikat paikallaan. Siitä seuraa, että hakaristin poisto oli seuraus
väärin ymmärretystä de Gaullen kohteliaisuudesta ja meidän
alemmuuden tunteestamme, traumasta, joka johtui
aseveljeydestä saksalaisten kanssa.
Oliko hakaristi ketjussa todella niin arka asia, että se piti
poistaa? Ennen kaikkia valtionvierailuja keskustellaan
jaettavista kunniamerkeistä. Jatkosodan jälkeen
saatettiin keskustella myös ketjusta, mutta mahdollinen pulma
ratkesi kun historiallinen tausta kerrottiin.
Yhteensä 13 valtionpäämiestä sai ja otti vastaan
suurristin ennen itsenäisyyspäivää 1963. Tältä pohjalta asiaa
jälkiviisaasti arvioitaessa ei tuntuisi olleen minkäänlaista
asiallista syytä tunnuskuvan vaihtoon.
Hakaristin korvaamisesta havuristillä seurasi, että vanhat suurristit
pyrittiin vaihtamaan uusiin. Antajan
aloitteesta neljä vaihdettiin Tähän on viidentenä vielä lisättävä
Japanin keisari Hirohitolle sodan aikana vuonna 1942 luovutettu suurristi,
joka vaihdettiin presidentti
Koiviston suorittaman valtiovierailun yhteydessä 1986.
- Käytännössä vaihto-operaatiolla antaja kertoi, että
saaja ei ollut ymmärtänyt tekevänsä virheen ottaessaan vastaan SVR:n
suurristin.
Hakaristiketju palaa Pariisiin
Korkean kunniamerkin ehtoihin kuuluu yleisesti, että se palautetaan
saajan kuoltua takaisin antajalle. Niin tapahtui myös De
Gaullen saamalle suurristille hänen kuoltuaan 1971. Meidän
suurlähettiläänämme Pariisissa oli silloin R.R. Seppälä. joka
silloin esitti luovuttajille, että jos vastaisuudessa kenraalin
muistoesineille perustetaan museo, olisi Suomellekin arvokasta saada
kunniamerkkimme sinne hänen muiden kunniamerkkiensä joukkoon. Se olisi
tässä vaiheessa merkinnyt kunniamerkin jäämistä Pariisiin.
Ritarikunta ei kuitenkaan antanut tähän lupaa ja niin merkki palasi
Suomeen.
Asia unohtui kunnes reserviin siirtyneelle pääesikunnan entiselle
päällikölle, kenr.luutn. Ermei Kanniselle, Pariisissakin
sotilasasiamiehenä olleelle, heräsi 1985 ajatus, että suurristi
pitäisi saada Pariisiin Vapautuksen Museoon muiden siellä olevien
de Gaullen kunniamerkkien joukkoon. Hän esitti asian silloiselle Pariisin suurlähettiläällemme Ossi
Sunellille. Hän teki asiasta ehdotuksen ritarikunnan
hallitukselle. Mauno Koivisto oli silloin suurmestarina
ja Klaus Waris kanslerina. Hallituksen päätös oli
kielteinen.
Esittelevät henkilöt vaihtuivat.
Ministeri Rekolan tultua ritarikuntien kansleriksi, Sunell uusi
esityksensä 1989. Se johti tulokseen.
Seuraavana vuonna suurristi hakaristiketjuineen palasi
Pariisiin Se on nyt esillä
kenraalin muiden kunniamerkkien joukossa Vapautuksen Museossa Pariisissa.. Asian vitkaiseen edistymiseen olivat syypäänä suomalaiset, eivät suinkaan ranskalaiset. Vastaanottopuheesta
ilmeni, että ranskalaiset tiesivät tarkoin, mistä oli kysymys.
Hakaristi Euroopassa ja USA:ssa
Stalinin kaudella Neuvostoliitossa oli tapahtunut laajamittaisia
rikoksia ihmisyyttä kohtaan. Uhrien määräksi arvioidaan
15-30 miljoonaa. Heidän ja monien edunvalvojaa vailla olleiden
vähemmistöjen kohtalot unohtuivat, kun toisen
maailmansodan voittajat ryhtyivät kirjoittamaan historiaa ja tekemään tiliä päättyneestä sodasta. Se alkoi Nuernbergin
oikeudenkäynnistä syksyllä 1945. Pääsyyttäjänä toimi yhdysvaltalainen
Robert Jackson. Keskeisenä asiana oli juutalaisiin kohdistuneet julmuudet. Natsien hakaristi oli ollut vihollisen tunnus ja
nyt oikeudenkäynnissä heidän johtajansa tuomittiin kuuden miljoonan
juutalaisen tuhoamisesta hakaristin merkeissä.
Juutalaisviha oli kestänyt vuosituhansia. Kristillinen kirkkokin
liittyi vihaajien joukkoon jo paaviuden alkutaipaleella. Ensimmäisiä
vihaajia eivät olleet suinkaan siis natsit. Se oli yleiseurooppalainen
ilmiö. Suomessakin juutalaiset saivat täydelliset
kansalaisoikeudet vasta capaussodan jälkeen. Mutta uutta oli näin
laajamittainen, järjestelmällinen juutalaisen kansanosan tuhoaminen
samanaikaisesti kun natsit, symbolinaan musta, kärjellään seisova
hakaristi miehittivät lähes kaikki Euroopan maat ja alistivat
itsetuntoiset kansat valtaansa. Heidän kansallisylpeyttään oli
loukattu. Heidän ajatuksissaan juutalaisten kohtalo ei suinkaan
ollut päällimmäisenä. Yhdysvaltalaisten suhteen tilanne oli
toinen. Siellä oli kirjavan taustan omaava, mutta hyvin
vaikutusvaltainen juutalainen kansanosa. Heitä uskonveljien
kohtalo kosketti. Nämä ovat syyt, miksi hakarististä
tuli vihattu, pannaan julistettu, monelle tänäänkin
kavahduttava. Saksalaisille tapahtuneesta tuli
trauma. Siellä hakaristin käyttö kiellettiin lailla.
Meitä suomalaisia asia ei koskettanut samalla tavalla Me olimme
olleet aseveljiä saksalaisten kanssa lähes kolmen ja puolen vuoden ajan
ja saaneet heiltä monenlaista apua. Välirauhan ehtojen
perusteella aseet kääntyivät toisiaan vastaan ja Lappi
hävitettiin - mutta kansallisylpeyttämme ei loukattu. Ajatteluamme
hallitsi vaara sirpistä ja vasarasta.
Hakaristi ja Kekkonen
Kekkosen asenne hakaristiin näyttää olleen häilyvä. Hän hyväksyi 1957
Ilmavoimien lippujen piirustukset. Se merkitsi vuoden 1945 määräyksen
kumoamista. Viisi vuotta myöhemmin hän esitti hakaristin poistamista
Valkoisen Ruusun suurristin ketjusta ja sai luonnollisesti tahtonsa
lävitse. Oliko se kumarrus länteen päin? Ei kulunut taas kuin neljä
vuotta ja hakaristi kelpasi. Hän hyväksyi hakaristiaiheiset
merkit Ilmavoimien Esikunnalle ja
Ilmasotakoululle.
Meidän hakaristimme tänään
Suomalaisten hakarististä tuli valtiollinen symboli
maaliskuussa 1918. Sillä on ollut puhdas ja arvokas status alusta
alkaen. Saksalaisten ja itävaltalaisten antisemitistien
hakarististä tuli natsien tunnus 1919. Alku oli vaatimaton,
sen merkitys kasvoi myrskyjen kautta, saavutti valtiollisen statuksen
vasta 1935 ja hävisi sitten kymmenen vuotta
myöhemmin lyötynä.
Vaikka pöly on laskeutunut, on keskuudessamme yhä
joukko andrejeveja, jotka eivät tunne näitä historiallisia tosiasioita
tai eivät tunnusta niitä. He elävät poliittisessa
menneisyydessä ja näkevät hakaristimme kavahduttavana. Mutta hakaristimme elää
yhä Vapaudenristeissämme, Ilmavoimien lipuissa ja
asetakin olkamerkeissä sekä päivittäin nähtävänä
kuolinilmoitusten lottamerkissä. Valtiolliseksi symboliksemme itsenäisyytemme huomenena
tullut merkki on arvossaan. Se puuttuu enää
lentokoneista ja suurristin ketjusta. Entisöinnillä saisimme
niihinkin takaisin tahrattoman tunnuskuviomme, jota sodassa ei
lyöty, mutta jota rauha on koetellut. Hakaristi vuodelta
1918 olisi silloin entisessä asemassaan yhtenä
valtiollisista symboleistamme.
Von Rosen -suvun vaakuna.
Presidentti Kekkonen vihki viisi ensimmäistä Ilmavoimien joukko-osastojen lippua vuonna 1958
Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen vahvisti Ilmavoimien joukko-osastolippujen piirustukset 8.11.1957. Lippujen luovutus- ja vihkimispäivä oli 4.6.1958.
Lippujen aiheet syntyivät ilmavoimissa järjestetyssä aatekilpailussa. Suunnitteluvaiheessa lähdettiin siitä, että lippupohjat ovat kaikissa lipuissa samanlaiset, jotka varustetaan kutakin joukko-osastoa varten sopivin tunnuksin. Lippujen piirustukset on laatinut taiteilija Olof Eriksson eversti Olavi Seeven ehdotuksen perusteella.
Lipun pohjaväriksi tuli luonnollisesti sininen kuvaten taivaan sineä, jossa lentokoneet lentävät. Keskuskuvion aiheet liittyvät 1950-luvulla suhteellisen nuoren aselajimme vanhimpiin perinteisiin: hakaristi, joka oli ensimmäisen suomalaisen sotilaslentokoneen tunnuksena ja sittemmin kaikkien sotilaslentokoneittemme tunnuksena vuoteen 1945 sekä hakaristiä ympäröivä siipiaihe, joka esiintyy taitelija Akseli Gallen-Kallelan piirtämässä vuoteen 1945 saakka käytössä olleessa Suomen lentomerkissä.
Lähde: Ilmavoimat
Presidentti Kekkonen vihkii Ilmavoimien liput
4.6.1958 Senaatintorilla, oikealla puolustusvoimain komentaja kenr. Leinonen.
|

Hämeen lennosto
|

Karjalan lennosto
|

Satakunnan lennosto
|

Ilmavoimien viestipataljoona
|

Ilmasotakoulu
|
Myöhempiä joukko-osastolippuja ja muita tunnuksia
Vuonna 1958 suoritetun lippujen vihkimisen jälkeen joukko-osastojen nimiä ja siten myös lippuja on muutettu.
Uudet liput ovat säilyttäneet saman peruskomposition, vain tangon puoleisessa yläkulmassa olevaa tunnuskuviota on vaihdettu.
Presidentti Halonen vastaanottaa 4.10.2005 Ilmavoimien joukko-osastolipun, Ilmasotakoulun uuden lipun piispan siunauksen jälkeen.
|

Lapin Lennoston lippu
|

Kuljetuslentolaivue
|

Tiedustelulentolaivue
|

Gallen-Kallelan tyylittelemä hakaristi koristaa yhä Suomen presidentin lippua.
|
Ilmavoimien esikunnan merkki.
Lähteet:
Alitalo Aarne, Alppilentäjien murhenäyt. 1920, Valkealan Paino Oy 1996, ISBN 952-90-7582-0
Ateneumin julkaisu no 1, sivu 163, Hki 1996, Gallen-Kallelan näyttelyluettelo
Bergroth Tom, Heraldica Fennica, Weilin & Göös, ISBN 951-35-1695-4
Bremer Aarne, Ilmavoimien osallistuminen Suomen vapaussotaan vuonna 1918, Otava1934
Geust Carl-Fredrik, Valitus Palat, ISBN 951-584-149-6
Huldèn Anders, Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä 1988, ISBN 951-26-2980-1
Kaipainen Lassi, Vapaa Suomi, Ajatus Helsinki 1995, ISBN 951-9440-36-4
Kajanti Caius, Siniristilippumme, Otava, Keuruu 1997, ISBN 951-1-13552-X
Karnila Christer, Kunniamerkit, WSOY 1994, ISBN 951-0-19172-8
Karnila Christer, Sotien 1939-45 muistoristitoimikunnan puheenjohtaja, suulliset selvitykset
Lukkarinen Vilho, Suomen lotat, WSOY 1981, ISBN 951-0-10301-2
Muikku Esa ja Purhonen Jukka, Gummerus 1998, ISBN 952-5026-09-4
Rantanen Veikko, Ilmatorjuntajoukot 1925 - 1960, Mikkeli
Ritarikuntien toimiston antama luettelo suurristien saajista
Ruotuväki-lehti, 1982 no 10-11 ja 1993
Seila Taito, Univormupukuiset naiset, Aikakirja, Helsinki 1972
Suomi Juhani, Kekkonen 1962 - 1968, Otava 1994, ISBN 951-1-13065-X
Suomi Juhani, Kekkosen päiväkirjat, Otava 1999, ISBN
Syrjänen Aake, Karjala-lehti, 13.7.2000
Tetri Juha E, Kunniamerkkikirja, Ajatus Kirjat, ISBN 951-9440-23-2
Uola Mikko, Suomen Ilmavoimat, Karisto 1975, ISBN 951-23-0890-8
Uusi Tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1963
Vapaudenristin ritarikunta, Isänmaan puolesta, WSOY 1997, ISBN 951-0-22037-X
Virtanen Kullervo, K.J.Temmes, Luettelo Suomen Lentomerkin saaneista lentäjistä
Zilliacus Benedict, Kertomus kadonneesta saaresta, Kirjayhtymä 1991, ISBN 951-26-3452-X
Kansallis- ja sota-arkistoa käytetty
Keskustelut useiden avainasemassa olleiden henkilöiden kanssa
Aineiston keräys alkoi tammikuussa 2001
Kirjoitettu Tapiolassa, tammikuussa 2003
Päivitetty huhtikuussa 2006
Artikkelin kirjoittanut Aarne Ellilä, jatkosodan pommituslentäjä.
Aarne Ellilä syntyi Mäntässä 11.6 1923 insinöörin poikana. Perhe muutti Lievestuoreelle 1928, jossa koulunkäynti alkoi. Helsinkiin 1934 tapahtuneen muuton jälkeen kouluksi tuli Helsingin V Yhteiskoulu, josta Ellilä pääsi ylioppilaaksi 1942.
Tykkimieheksi vapaaehtoisena sotaan heinäkuussa 1941, vänrikki 1942 Upseerikurssilta 55, tulenjohtajana Syvärillä, komennus Ilmavoimiin pommikoneen tähystäjäksi 1943, 24 pommituslentoa Pommituslentolaivue 42:ssa, sotilasarvo yliluutnantti.
Sodan jälkeen alkoivat kemian opinnot Helsingin Yliopistossa, fil.kand. 1949, tohtorin väitöskirja 1953, Yliopiston kemianlaitoksen assistentti 1949-1955, Oy Filter Ab:n palveluksessa 1955-1986 suunnittelemassa vedenkäsittelylaitoksia, mm. Oulu Oy 1959, Kemijärvi, Typpi Oy, Sunila Oy, Enso-Gutzeit Oy Kaukopää, sekä laitteita kaikissa maanosissa. Lopuksi toimitusjohtaja, eläkkeelle 1986.
Lennokkiharrastus alkoi 1935 ja samanaikaisesti taitoluistelu, joka tuotti kolme juniorien Suomen mestaruutta. Sodan jälkeen harrastus jatkui kansainvälisenä tuomarina. Oli perustamassa Suomen Taitoluisteluliittoa 1960 ja toimi sen ensimmäisenä varapuheenjohtajana. Kiinnostus ilmailuun tuli 1935 alkaneesta lennokkiharrastuksesta. Ellilä kuului jo 1939 Pohjoismaiden parhaimmistoon lennokkien Wakefield-luokassa. Cranfieldissä Englannissa 1949 ja seuraavana vuonna Suomessa Jämijärvellä hän voitti kilpailun sarjassa, joka 1952 sai maailmanmestaruuskilpailun statuksen.
Aarne Ellilä on sodan jälkeen toiminut mm. KTR 8:n, Lentolaivue 42:n sekä Upseerikurssi 55:n veteraanien puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana.
Viimeksi muokattu: 2006-05-16 20:04
|