virtualpilots.fi	In English	| keskiviikko, 07.06.2023
	Artikkelit	» Kirjaudu sisään

Kotisivu | Artikkelit | artikkelit | kunniakas_hakaristimme Kunniakas hakaristimme Kirjoittanut Aarne Ellilä, jatkosodan pommituslentäjä Antisemitismi oli yleistä Euroopassa. Natsien tultua valtaan 1932, aloitettiin Saksassa juutalaisten elinehtojen rajoittaminen ja sodan aikana järjestelmällinen tuhoaminen. Nämä julmuudet aiheuttivat miehitetyissä maissa tunnetun katkeruuden kanssa sen, että natsien symbolista, kärjellään seisovasta hakarististä, antisemitistien 1800-luvun lopulta periytyvästä tunnuksesta, tehtiin sodan jälkeen kavahduttava pahuuden symboli. Se loi varjonsa myös vuodelta 1918 peräisin olevaan suomalaisten sivullaan seisovaan hakaristiin. Näillä kahdella tunnuskuviolla on sama muoto, mutta niiden symboliikan kohteet ovat täysin erilaiset. Niillä on toisistaan riippumaton tausta. Asioista tietämätön ei erota näitä toisistaan, ei erota saksalaista pahuuden symboliksi leimattua hakaristiä suomalaisesta puhtaasta ja kunniakkaasta hakarististä ja suhtautuu kumpaankin kavahtaen. Hakaristi on vanha aasialainen , historian hämärästä periytyvä onnea tuova merkki. Se on levinnyt laajalle maailmassa. Tänäänkin se on tuttu miljoonille Falun Gong -liikkeen tunnuksena. Monissa kielissä se tunnetaan nimellä svastika. Suomalaiseen ornamentiikkaankin se on kuulunut ties kuinka kauan. On erikoinen sattuma, että se tuli symboliseen käyttöön lähes samanaikaisesti ja toisistaan riippumatta Suomessa ja Saksassa. Suomessa hakaristi ilmestyi salonkeihin yleisölle katsottavaksi Akseli Gallen-Kallelan nykyään Suomen Pankissa olevan 1889 signeeratun Aino-taulun kehyksessä. Arabian Fennia-sarjan astiaston koristeena se oli jo jugend-kaudella. Valtiolliseen käyttöön hakaristi tuli Gallen-Kallelan 1918 suunnittelemissa Vapaudenristeissä, sekä kun ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin lahjoittaman lentokoneen siipiin maalatusta hakarististä tehtiin ilmavoimiemme kansallisuustunnus. Hakarististä oli tullut saman aikaisesti kahta eri tietä, kahden eri miehen ansiosta ja kahdessa eri muodossa esiintyvä tunnuksemme. Kun tähän vielä lisätään 1500-luvulta periytyvä vaakunamme, Maamme-laulu ja 1918 saatu siniristilippu, oli nuorella, vasta itsenäistyneellä ja vielä vahvistettua valtiomuotoa vailla olevalla valtiolla tärkeimmät valtiolliset symbolinsa. Vuonna 1919 perustettu Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue otti aatteen mukaisesti käyttöön punaisen lipun, jonka keskiössä oli valkoinen ympyrä ja sen keskellä jo 1800-luvun lopussa Saksassa ja Itävallassa antisemitistien tunnuksena ollut kärjellään seisova hakaristi.. Hitlerin noustua valtaan 1933 tuli lipusta kaksi vuotta myöhemmin Saksan valtakunnan lippu. Saksa hävisi sodan ja sen myötä katosi natsien kärjellään seisova hakaristi 1945. Vapaussota alkaa Senaatti nimitti 28.1.1918 joulukuussa kotimaahansa palanneen kenraaliluutnantti C.G.E.Mannerheimin (1867-1951) laillisen hallituksen joukkojen ylipäälliköksi. Jo samana päivänä saivat suojeluskunnat käskyn riisua aseista Pohjanmaan venäläiset varuskunnat, vieraan valtion sotajoukot. Vapaussota oli alkanut. Vapaudenristit ja -mitalit 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera 1918 muistomitali Ylipäällikkö ymmärsi palkitsemisen merkityksen. Se tapahtuu kunniamerkkien avulla. Niiden suunnitteluun hän komensi rintamalta päämajaan jo silloin 53 vuotiaan taidemaalari Akseli Gallen-Kallelan. Mannerheimin ehdotuksesta senaatti teki 4. maaliskuuta 1918 päätöksen Vapaudenmitalien ja Vapaudenristien ritarimerkkien väliaikaisista säädöksistä. Päätöksen mukaan senaatti antoi merkit, mutta delegoi tehtävän ylipäällikölle korkeimpia merkkejä lukuun ottamatta. Sotilas- tai siviiliarvo ratkaisivat, minkä arvoisella kunniamerkillä palkitaan. Ristit jakautuivat viiteen luokkaan ja mitalit kahteen. Merkeistä tehdyt piirustukset oli päivätty 3.3.1918. Vapaudenrististä muodostui kaksoisristi. Perusmuodon antoi Yrjön risti, jonka päällikkeenä on taiteilijalle tuttu hakaristi. Suurristiin ja 1. luokan ristiin kuuluvan rintatähden keskiössä on ruusun alla myös hakaristi. Eri asteiset ristit eroavat valmistusmateriaaliensa ja kokonsa puolesta toisistaan Kunniamerkkiin liittyy oleellisena ja näkyvänä osana nauha. Suurristiä ja 1. ja 2. luokan ristejä kannettiin keltaisissa ja 3. ja 4. luokan punaisissa nauhoissa. Värit olivat peräisin leijonalipusta. Sotilasansiosta jaettu risti riippuu nauharuusukkeeseen kiinnitetystä metallisesta laakeri-seppeleestä, johon on liitetty Karjalan vaakunan itää ja länttä symboloivat panssaroidut miekkaa pitelevät kädet. Merkin sanotaan annetun silloin miekkojen kera. Kansalais- ja lääkinnällisistä ansioista saadun ristin nauhasta on ruusuke ilman miekkoja. 1. luokan Vapaudenmitalia kannetaan sinisessä nauhassa ja 2. luokan mitalia punaisessa nauhassa. Mitaliin on lyöty sanat urheudesta, för tapperhet ja takapuolelle Suomen kansalta 1918. Vapaudenristien ja -mitalien jakamisesta luovuttiin valtiohoitaja Mannerheimin määräyksestä vapaussodan alkamisen ensimmäisenä vuosipäivänä 28.1.1919. Kaksi suurristiä oli jaettu senaatin päätöksellä, suurristi miekkojen kera ratsuväenkenraalin arvon 12.3.1918 saaneelle C.G.E. Mannerheimille ja suurristi kansalaisansioista senaattori P.E. Svinhufvudille. Samalla kun Vapaudenristien ja -mitalien jakamisesta luovuttiin, perustettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta. Toukokuussa 1918 myönsi senaatti Vaasan kaupungille oikeuden liittää vaakunaansa Vapaudenristin keltaisine nauhoineen. Seuraavana vuonna myönnettiin viidelle joukko-osastolle oikeus käyttää Vapaudenristiä ja sen punaisia nauhoja lipputankonsa koristeena, sekä kolmelle joukko-osastolle pelkät nauhat. Vapaussodan muistomitali perustettiin 10.9.1918. Sen suunnitteli Akseli Gallen-Kallela. Mitalin etupuolella on vapaudenristi, haarniskoidut kädet miekkoineen ja vuosiluku 1918. Takapuolella on Suomen Leijona. Nauha on sininen ja siinä kaksi mustaa raitaa Vapaudenristin tai -mitalin oli päiväkäskyjen mukaan saanut runsaat 23 000 suomalaista. Suomessa taistelleille saksalaisille myönnettiin yhteensä noin 3500 merkkiä. Meitä oli auttamassa myös suuri joukko vapaaehtoisia Ruotsista ja muutama sata muista maista. Heille annettiin yhteensä 1500 merkkiä. Suomen lippu 5.1.-29.5.1918 29.5.1918- Senaatti oli 5.1.1918 vahvistanut valtakunnan lipuksi punakeltaisen leijonalipun. Sen väreistä ei pidetty siinä vallitsevassa tilanteessa. Keskustelu asiasta siirtyi eduskuntaan ja tammikuinen päätös peruttiin. Hyväksytyksi tuli siniristilippu 29. toukokuuta

Vapaussodan jälkeinen turvallisuuspoliittinen tilanne herätti ajatuksen monarkkisesta valtiomuodosta. Merkkiin piirrettiin ylimmäksi kruunu. Tynkä-eduskunta valitsi syksyllä saksalaisen prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi. Saksan keisarivalta luhistui marraskuussa 1918 ja niin myös ajatukset Suomen kuninkaasta. Tätä vaihetta maamme historiassa ruvettiin myöhemmin kutsumaan kuningasseikkailuksi. Kruunu jäi paikalleen Lentomerkkiin, vaikka tasavaltalainen valtiomuoto hyväksyttiin. Suomalaiset sotilaslentäjät olivat siten suorastaan kuninkaallisia.

Gallen-Kallelan piirtämä Suomen Lentomerkki on ollut dominoiva myös jälkikäteen. Kaikki sen jälkeiset sotilasilmailuun liittyvät rintamerkkimme, liput mukaan lukien, ovat olleet vain pienin muutoksin tehtyjä jäljitelmiä mestarin luomuksesta.

Suomen Lentomerkin jakelu

Lentomerkki oli ensisijaisesti tarkoitettu oman armeijan lentäjille, ohjaajille ja tähystäjille. Sen saannin edellytyksenä oli suomalainen, aluksi tähystäjä- tai ohjaajatutkinto, myöhemmin pelkkä ohjaajatutkinto. Ensimmäisen vuoden aikana saajia oli 12. Näiden sääntöjen mukaisia Suomen Lentomerkkejä annettiin vuosien 1918 - 1944 aikana 1234 ohjaajalle ja 62 tähystäjälle.

Talvsodassa toimi Pohjois-Suomessa ruotsalainen vapaaehtoinen Lentolaivue 19. Tämän lisäksi meidän Ilmavoimissamme taisteli useita ulkomaisia vapaaehtoisia. Niinpä sodan vielä jatkuessa tai pian sen päätyttyä jaettiin 37 vapaaehtoiselle Suomen Lentomerkit hc (honoris causa).

Lentomerkin sääntöjä oli välillä muutettu niin, että tähystäjillä ei ollut lentomerkkiä. Pian talvisodan jälkeen huomattiin, että sotalentoja oli suorittanut joukko tähystäjiä tasaveroisesti ohjaajien kanssa. Heidät, kaikkiaan 40, katsottiin oikeutetuiksi saamaan Suomen Lentomerkki honoris causa.

Mannerheim ei saanut Suomen Lentomerkkiä hc. Kävikö niin, että Ilmavoimien komentaja Lundqvist, jonka tehtävänä olisi ollut merkin myöntäminen, ei asiaa muistanut, pitikö hän tiukasti kiinni merkin saannin kriteereistä vai oliko esteenä protokolaariset syyt?

Lotta Svärd -järjestö perustetaan

Naisten toiminta sotilaidensa hyväksi alkoi nimettömänä perustettaessa suojeluskuntia. Mannerheim puhui Lotta Svärdeistä kiittäessään naislähetystöä vapaussodan päättymisen juhlallisuuksien yhteydessä 16.5.1918. Ensimmäisenä nimen otti käyttöön Riihimäen paikallisosasto marraskuussa 1918. Pian huomattiin, että paikallisten yhdistyksien toiminta on organisoitava yhtenäiseksi koko maassa, on muodostettava omia sääntöjään noudattava organisaatio. Siihen tähtäävässä piiriedustajien kokouksessa Helsingissä Upseerikasinolla 22. - 23.3.1921 hyväksyttiin säännöt. Koko maan kattava Lotta Svärd -järjestö oli muodostunut. Jäseneksi pääsivät 17 vuotta täyttäneet naiset.

Nuoremmatkin halusivat mukaan, alkoi tyttötyö. Keskusjohtokunta hyväksyi 1931 yleisohjeet ja kymmenvuotiaat pääsivät mukaan, 1934 alkaen jo kahdeksanvuotiaat. 1943 päätettiin nimen pikkulotta muuttamisesta lottatytöksi.

Poliittinen vasemmisto ei hyväksynyt Suojeluskuntia eikä Lottajärjestöä. Talvisodan koettelemukset muuttivat hetkeksi suhtautumista. 15. helmikuuta 1940 tapahtuneen, niin kutsutun helmikuun kihlauksen jälkeen Työläisnaisliitto ilmoitti jäsenilleen, että kumpaankin järjestöön voi kuulua toisen järjestön jäseniä, ja että maanpuolustustehtäviin haluavat sos.dem.naiset voivat ryhtyä lotiksi. Jäsenmäärä kasvoi. Kun vuonna 1926 paikallisosastoja oli 581 ja niissä noin 40 000 jäsentä, oli niitä vuoden 1943 päättyessä 144 000 rivijäsentä, 28 000 kannattajajäsentä ja 49 000 lottatyttöä. Lakkautushetkellä jäseniä oli 242 000.

Järjestön toiminta ja koulutus muokkautui ajan vaatimuksia vastaavaksi ja jakaantui jaostoiksi: varus- ja keräysosasto, muonitusjaosto, lääkintäjaosto, toimisto- ja viestijaosto. Jatkosodan aikana tulivat valonheitinlotat ilmapuolustuksen avuksi. Lottatytöt muodostivat oman jaostonsa.

Järjestön nimi kirjoitettiin alussa niin, että sanojen Lotta ja Svärd välissä oli yhdysviiva. Näin on myös lottaneulassa. Tästä johtuen nykyään kuolinilmoituksissa käytettävä merkkikin on hieman virheellinen puuttuvan viivan vuoksi

Lotille merkki

Vasströmin lottaneula, järjestön tunnus

Gallen-Kallelan ehdotus

Lottatyttöjen neula, 1933

Suurella järjestöllä tulee olla yhteinen tunnus, merkki ja lippu. Suunnittelutehtävä annettiin Gallen-Kallelalle. Ehdotus merkiksi tuli mutta keskusjohtokunta ei pitänyt siitä. Niinpä uutta ehdotusta pyydettiin piirtäjä ja taidemaalari Eric Vasströmiltä. Ehdotuksen runkona oli hakaristi. Hän typisti sen vaaka- ja pystysuoria sakaroita ja pani näin vapautuneisiin kulmiin ruusut. Vasströmin ehdotuksen hyväksyi 30.9.1921 suojeluskuntien ylipäällikkö, silloinen everstiluutnantti Lauri Malmberg. Merkki kiinnitettiin lottapuvun kaulukseen takapuolella olevan hakaneulan avulla. Tästä johtuen sen nimi olikin lottaneula. Se on kooltaan 27 x 27 mm. Vielä pienemmät annettiin osoittamaan 10 ja 20 vuoden jäsenyydestä. Merkkivalikoimaan kuului myös siniharmaaraitaisessa nauhassa kannettava Ansioristi ja sinisessä valkoraitaisessa kannettava Ansiomitali

Lottatytöt saivat vuonna 1933 oman neulansa. Se on hopeoitu, sinimykeröinen heraldinen ruusu.

Lotille lippu

Riihimäen paikallisosasto lahjoitti keskusjohtokunnalle 1922 valkoisen lipun, jossa keskellä on lottamerkki. Kolme vuotta myöhemmin se hyväksyttiin koko järjestön lipuksi. Merkki ja lippu yhdessä olivat siitä lähtien oleva yhteinen tunnus tuhansille ja tuhansille suomalaisille naisille isänmaan asialla. Ne olivat sitä runsaat 23 vuotta.


Pohjois-Hämeen piirin lipun vihkiminen Tampereella 1926.

Järjestö lakkautetaan

Välirauhan jälkeen ei suinkaan ollut yllätys, että Valtioneuvosto lakkautti järjestön. Tämä tapahtui 23.11.1944 sen perusteella, että järjestö oli toiminut läheisessä yhteistyössä jo 6.11.1944 välirauhan määräysten perusteella lopetetun Suojeluskunnan kanssa. Lakkautuksen myötä siirtyivät merkki ja lippu historiaan. Merkki elää kuitenkin taas tänään kuolinilmoituksissa muistuttamassa kovista kunnian vuosista, muistona isänmaataan palvelleista lotista.

Ennen lakkautusta ehdittiin siirtää huomattava osa järjestön omaisuudesta pois muuhun järjestön henkeä vastaavaan toimintaan, muun muassa sitä varten perustetulle Suomen Naisten Huoltosäätiölle.

Vuorineuvos Jorma Järven aloitteesta ja Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön alaisuudessa koottu valtakunnallinen lottamuistomitalitoimikunta vahvisti 1993 lotille ja lottatytöille tarkoitetun muistomitalin säännöt. Merkkien jakelusta ja valvonnasta vastaa Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö. Sinisessä valkoraitaisessa nauhassa kunniamerkkien ja muiden sotien 1939-1945 muistomitalien rinnalla kannettavassa pyöreässä mitalissa on pääaiheena sininen lottamerkin hakaristi ja sen keskiössä hopeinen ruusu.

Suomen Naisten Huoltosäätiön nimi muuttuu Lotta Svärd Säätiöksi

Vuosien mittaan poliittinen ilmapiiri muuttui ja sen myötä sotien veteraanit ja lotat tulivat arvostetuiksi. Vuonna 2004, kun oli kulunut 60 vuotta Lotta-Svärd -järjestön lakkauttamisesta, katsottiin ajan kypsyneen niin että Suomen Naisten Huoltosäätiön hallitus puheenjohtajansa Irmeli Lembergin johdolla päätti kokouksessaan 26.4.2004 ottaa nimekseen Lotta Svärd Säätiö. Tätä tarkoittavan muutosanomuksen hyväksyi Patentti- ja rekisterihallitus 29.6.2004.

Säätiön tarkoitus on kuntouttaa ja avustaa entisiä lottia sekä vaalia lottaperinnettä muun muassa pitämällä yllä Tuusulassa Syvärannan Lottamuseota.

Ilmatorjunta ja hakaristi

Ilmatorjunta aselajina syntyi Suomenlinnassa rannikkotykistön alaisuudessa 1925. Se kantoi rannikkotykistön tunnusta, ristikkäisiä tykin putkia. Muutosta Viipuriin kenttätykistön alaisuuteen seurasi kasvu patteristoksi, tykinputkien risteyskohtaan lisättiin räjähtävä pommi. Rykmentiksi laajentunut aselaji liitettiin osaksi ilmapuolustusta 1934 ja aselajitunnukseen lisättiin hakaristi tykinputkien ja pommin alapuolelle. Ilmatorjunta tuli osaksi ilmavoimia 1.1.1939. Aselajitunnus oli käytössä aina vuoden 1945 maaliskuun loppuun asti, jolloin hakaristi poistettiin ilmavoimien merkistöstä..

Hakarististä tulee pulma

Aselepo tuli voimaan 4-5. syyskuuta 1944. Sota päättyi Moskovassa 19.9.1944 solmittuun välirauhansopimukseen. Sen nojalla varsinaiseen rauhansopimuksen tekoon asti toimi Helsingissä Liittoutuneiden valvontakomissio, jonka tarkoituksena oli valvoa sopimusehtojen noudattamista. Ilmavoimiin ja ilmatorjuntaan kohdistuvasta valvonnasta vastasi kenraalimajuri A.P. Andrejev apunaan runsaat kymmenen upseeria. Hänen suomalaiset vastapelurinsa olivat Ilmavoimien komentaja, kenraaliluutnantti J.F. Lundqvist ja eversti K.W. Janarmo.

Valvontakomission jäsenten keskuudessa oli herättänyt kummastusta, että Suomen Ilmavoimat jatkuvasti toimivat "hakaristin merkeissä", hakaristin, joka oli natsien tunnuksena tehnyt itsensä mahdottomaksi. Asian esitti tässä muodossa kenraali Andrejev täysin epävirallisena ja henkilökohtaisena asiana kenraali Lundqvistille ja eversti Janarmolle heidän tavatessaan Tornissa 21.2.1945. Vae victis, selitykset suomalaisen merkin historiasta, että se oli ollut maalattuna von Rosenin lahjoittaman koneen siipiin ja että siitä oli tullut kansallisuustunnus Mannerheimin käskystä jo maaliskuussa 1918, eivät vakuuttaneet.

Uusi kansallisuustunnus ja lentomerkki

Seuraus, Ilmavoimien komentajan ehdotuksesta esitti 8.3.1945 Puolustusvoimain komentaja Tasavallan Presidentille määrättäväksi, että Suomen ilmavoimien kansallisuusmerkkinä on 1.4.1945 alkaen oleva sotilaskokardin mukainen sininen ja valkoinen ympyrä. Samalla kun entinen kansallisuusmerkki poistetaan, poistetaan Ilmavoimien käytöstä muutkin hakaristiaiheiset tunnusmerkit. Määräys oli puhdas sotilasasia ja vain ilmavoimia koskeva. Edessä oli tilanne, että Mannerheim, joka 1918 oli määrännyt hakaristin Ilmavoimiemme kansallisuustunnukseksi, olisi nyt joutunut sen hylkäämään. Mannerheim oli kuitenkin sairauden vuoksi estynyt ja pääministeri Paasikivi hoiti likaisen työn presidentin sijaisena. Hävitetyssä Lapissa oli sota käynnissä, siirtoväen asuttaminen kesken, sotakorvaukset kaatuivat päälle, sotasyyllisyydestä keskusteltiin, sisäpoliittinen tilanne jännittynyt ja valvontakomissio hengitti niskaan. Yksi valtiollisista symboleista katosi näissä oloissa vähin äänin, mutta vain Ilmavoimien käytöstä. Politiikan realiteetit ratkaisivat.

Suomen lentomerkki ja lähes saman näköinen lentosähköttäjän merkki katosivat. Silloinen majuri Olavi Seeve piirsi uudet, erikseen ohjaajille, tähystäjille ja lentosähköttäjille. Tasavallan presidentti hyväksyi ne 30.7.1945. Merkkien päätunnuksena on Gallen-Kallelan piirtämä alkuperäinen merkki kruunuineen lisättynä vaakasuorilla siivillä. Hakaristi on korvattu haukalla ja lentosähköttäjän merkissä salamalla. Tasavallan sotilaslentäjät ovat yhä tänäänkin kuninkaallisia.

Lentomerkin kruunu lienee ainoana muistuttamassa vuoden 1918 kuningasseikkailusta, ajasta, jolloin tynkäeduskunta valitsi saksalaisen Hessenin prinssin Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi.

Valvontakomission yksittäisen jäsenen reaktiosta Suomen Ilmavoimien ja Ilmatorjuntajoukkojen hakaristi poistui. Mutta se jäi panssareihin, vapaudenristiin ja myös Valkoisen Ruusun suurristin ketjuun. Se jäi elämään valtiollisena symbolina.

Hakaristit panssareissa

Suomalaiset panssarit saivat kansallisuustunnukset, sinivalkoiset raidat tykkitornin ympärille vasta talvisodan aikana. Uusi tunnus, mustavalkoinen lyhytsakarainen hakaristi, otettiin käyttöön 21.6.1941 jo jatkosodan alettua. Ohjeen mukaan se oli kooltaan 325 x 325 mm ja varjostettu valkoisella.

Valvontakomissio valvoi Ilmavoimien hakaristin poistamista. Panssareiden hakaristi ei Andrejevia näytä kiinnostaneen. Se korvattiin kokardilla vasta 1.8.1945. Oliko kenraali Andrejevin kummastuksen syynä ollutkin pohjimmiltaan vain suomalaisten hakaristien, suomalaisten lentäjien ja ilmatorjunnan menestys sodan taivaalla? Ja ehkä ärsykkeenä yllätys, että Helsinki olikin lähes ehjä vaikka heidän lentäjänsä olivat saaneet kosolti kunniamerkkejä sen tuhoamisesta?

Poliittiset olosuhteet muuttuvat

Stalin kuoli 5. maaliskuuta 1953. Keväällä 1955 Neuvostoliitto ilmoitti olevansa valmis tekemään miehitetyn Itävallan kanssa valtiosopimuksen. Se enteili uutta vaihetta kansainvälisessä politiikassa. Presidentti Paasikivi saapui kutsusta Moskovaan 15.9.1955. Vierailu oli historiallinen. Sen aikana ilmoitettiin, että Porkkalan alue palautetaan Suomelle. Neuvostoliiton presidentti Klement Voroshiloville, joka oli ollut neuvostojoukkojen komentaja talvisodassa, ojennettiin Suomen Valkoisen Ruusun suurristi hakaristiketjuineen. Seuraavan vuoden elokuussa Voroshilov teki valtiovierailun Suomeen ja protokollan mukaisesti kantoi suurristiä ja sen ketjua. Se oli näyttö hyväksymisestä. Se merkitsi, että meidän hakaristimme oli ulkopoliittisesti kelvollinen. Se oli signaali, viralliset asenteet muuttuivat, myös hakaristiin. Monista sodasta ja rauhansopimuksesta johtuneista asioista voitiin nyt keskustella ja päättää. Suomalaiset joukot marssivat Porkkalaan 25.1.1956.

Sen, että Paasikivi asetti Valkoisen Ruusun suurristin hakaristein koristellun ketjun Neuvostoliiton presidentin harteille tekee erikoiseksi ja paradoksaaliseksi se, että sama mies, Paasikivi, oli kymmenen vuotta aikaisemmin presidentin sijaisena antanut määräyksen luopua Ilmavoimien hakarististä itäisten suhteiden vuoksi.

Ilmavoimat saa lippunsa

Voroshilovin vierailusta kului vain runsas vuosi kun presidentti Kekkonen hyväksyi marraskuussa 1957 Ilmavoimien viiden lipun piirustukset. Ne oli laatinut heraldikko Olof Eriksson Olavi Seeven ehdotuksen pohjalta. Juhlallinen vihkiminen tapahtui seuraavana vuonna Puolustusvoimien lippupäivän paraatissa Helsingissä Senaatintorilla. Lipuissa sinisen lippukankaan keskiössä on musta, sivullaan seisova hakaristi, jota kiertää renkaana kuusi vastapäivään lentävää valkoista linnun siipeä. Aihe on otettu suoraan Suomen Lentomerkistä, josta kuningasseikkailusta muistuttava kruunu on jätetty pois. Asiantuntijalausunnossaan heraldinen toimikunta kutsuu kruunua ruusunlehtikruunuksi ja ehdottaa sen poistamista lipun tunnuskuviosta epäheraldisena. Ja niin tapahtui. Ilmavoimien lipuissa jatkuu vuoden 1918 perinne valtiomuotoon sopeutettuna..

Muistoristit ja -mitalit

Ilmavoimat sai oman muistoristinsä epävirallisena jakeluun 1956 eli pian Voroshilovin vierailun jälkeen. Merkin perusmuoto on Yrjön risti, jonka päällikkeenä keskellä on kullattu hakaristi. Ristin status muuttui viralliseksi seuraavana vuonna kun jalkaväenkenraali E. Heinrichsin johtaman muistoristitoimikunnan esityksestä presidentti Kekkonen hyväksyi 3.12.1957 Suomen sotien 1939-1945 muistoristien ja -mitalien säännöt. Niiden mukaan muistoristejä kannetaan kunniamerkkien rinnalla. Hyväksyessään presidentti määräsi samalla Vapaussodan Invalidien Veljesliiton vastuulliseksi niiden jakelusta ja valvonnasta.

Hyväksyttyjen joukossa oli myös hakaristiä muistuttava Päämajan risti, jossa päällä on kullattu leijona. Päämajalle alistetun Sissipataljoona 4 kantaa samaa ristiä mutta nauhaan on kiinnitetty hakaristi muistuttamaan siitä, että ilmavoimat kuljettivat ja huolsivat pataljoonan kaukopartioita. Vielä oli lukuisa joukko ristejä ja mitaleita, joissa tunnuksena on joko Vapaudenristi, kuten sotainvalidimerkissä, tai Ilmavoimien hakaristi. Historiaan on jäänyt myös Ilmavoimien hakaristin koristama rautasormus. Se annettiin vastikkeena sellaiselle kultasormuksensa luovuttaneelle, joka halusi uhrauksensa avulla tukea lentokoneiden hankintaa Ilmavoimille.

Talvi- ja jatkosodan muistomitalit

Syy hakaristien poistoon

Voroshilovin saama oli kolmas sodan jälkeen valtion päämiehelle annettu Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Ranskan presidentti, kenraali Charles de Gaulle, oli järjestyksessä yhdestoista ottaessaan vastaan suurristin hakaristiketjuineen, kun presidentti Kekkonen ojensi sen hänelle Pariisiin tehdyn valtiovierailun yhteydessä lokakuun lopulla 1962. Kekkonen on 15 vuotta myöhemmin yksityiskirjeessään kertonut, että de Gaulle oli ollut vaivautunut ketjusta ja pyrkinyt peittelemään sitä toisten kunniamerkkien alle. Tästä saimme aiheen poistaa hakaristin SRV:n Suomen Valkoisen Ruusun suurrististä. Matkalta jää todisteeksi Kalle Kultalan ottama valokuva. Sen mukaan de Gaulle Gaulle kantoi presidentti Kekkosen kunniaksi Elysee-palatsissa järjestetyllä illallisella suurristiä ketjuineen mutta ketju oli ranskalaisen kenraalin frakin takin alla niin, että vain pari ketjun hakaristiä yhdessä ristin kanssa oli näkyvissä.

Tasavallan presidentin toivomus hakaristin vaihtamisesta johonkin toiseen tunnuskuvaan tuli yli puoli vuotta Pariisiin ja kaksi viikkoa Titon luo tapahtuneen vierailun jälkeen. Miksi Kekkonen empi pyyntönsä tekoa yli puoli vuotta? Hän oli epävarma!

Preidentit Kekkonen ja De Gaulle Elyse-palatsissa.

Esittelevät henkilöt vaihtuivat. Ministeri Rekolan tultua ritarikuntien kansleriksi, Sunell uusi esityksensä 1989. Se johti tulokseen. Seuraavana vuonna suurristi hakaristiketjuineen palasi Pariisiin Se on nyt esillä kenraalin muiden kunniamerkkien joukossa Vapautuksen Museossa Pariisissa.. Asian vitkaiseen edistymiseen olivat syypäänä suomalaiset, eivät suinkaan ranskalaiset. Vastaanottopuheesta ilmeni, että ranskalaiset tiesivät tarkoin, mistä oli kysymys.

Hakaristi Euroopassa ja USA:ssa

Stalinin kaudella Neuvostoliitossa oli tapahtunut laajamittaisia rikoksia ihmisyyttä kohtaan. Uhrien määräksi arvioidaan 15-30 miljoonaa. Heidän ja monien edunvalvojaa vailla olleiden vähemmistöjen kohtalot unohtuivat, kun toisen maailmansodan voittajat ryhtyivät kirjoittamaan historiaa ja tekemään tiliä päättyneestä sodasta. Se alkoi Nuernbergin oikeudenkäynnistä syksyllä 1945. Pääsyyttäjänä toimi yhdysvaltalainen Robert Jackson. Keskeisenä asiana oli juutalaisiin kohdistuneet julmuudet. Natsien hakaristi oli ollut vihollisen tunnus ja nyt oikeudenkäynnissä heidän johtajansa tuomittiin kuuden miljoonan juutalaisen tuhoamisesta hakaristin merkeissä.

Juutalaisviha oli kestänyt vuosituhansia. Kristillinen kirkkokin liittyi vihaajien joukkoon jo paaviuden alkutaipaleella. Ensimmäisiä vihaajia eivät olleet suinkaan siis natsit. Se oli yleiseurooppalainen ilmiö. Suomessakin juutalaiset saivat täydelliset kansalaisoikeudet vasta capaussodan jälkeen. Mutta uutta oli näin laajamittainen, järjestelmällinen juutalaisen kansanosan tuhoaminen samanaikaisesti kun natsit, symbolinaan musta, kärjellään seisova hakaristi miehittivät lähes kaikki Euroopan maat ja alistivat itsetuntoiset kansat valtaansa. Heidän kansallisylpeyttään oli loukattu. Heidän ajatuksissaan juutalaisten kohtalo ei suinkaan ollut päällimmäisenä. Yhdysvaltalaisten suhteen tilanne oli toinen. Siellä oli kirjavan taustan omaava, mutta hyvin vaikutusvaltainen juutalainen kansanosa. Heitä uskonveljien kohtalo kosketti. Nämä ovat syyt, miksi hakarististä tuli vihattu, pannaan julistettu, monelle tänäänkin kavahduttava. Saksalaisille tapahtuneesta tuli trauma. Siellä hakaristin käyttö kiellettiin lailla.

Meitä suomalaisia asia ei koskettanut samalla tavalla Me olimme olleet aseveljiä saksalaisten kanssa lähes kolmen ja puolen vuoden ajan ja saaneet heiltä monenlaista apua. Välirauhan ehtojen perusteella aseet kääntyivät toisiaan vastaan ja Lappi hävitettiin - mutta kansallisylpeyttämme ei loukattu. Ajatteluamme hallitsi vaara sirpistä ja vasarasta.

Hakaristi ja Kekkonen

Kekkosen asenne hakaristiin näyttää olleen häilyvä. Hän hyväksyi 1957 Ilmavoimien lippujen piirustukset. Se merkitsi vuoden 1945 määräyksen kumoamista. Viisi vuotta myöhemmin hän esitti hakaristin poistamista Valkoisen Ruusun suurristin ketjusta ja sai luonnollisesti tahtonsa lävitse. Oliko se kumarrus länteen päin? Ei kulunut taas kuin neljä vuotta ja hakaristi kelpasi. Hän hyväksyi hakaristiaiheiset merkit Ilmavoimien Esikunnalle ja Ilmasotakoululle.

Meidän hakaristimme tänään

Suomalaisten hakarististä tuli valtiollinen symboli maaliskuussa 1918. Sillä on ollut puhdas ja arvokas status alusta alkaen. Saksalaisten ja itävaltalaisten antisemitistien hakarististä tuli natsien tunnus 1919. Alku oli vaatimaton, sen merkitys kasvoi myrskyjen kautta, saavutti valtiollisen statuksen vasta 1935 ja hävisi sitten kymmenen vuotta myöhemmin lyötynä.

Vaikka pöly on laskeutunut, on keskuudessamme yhä joukko andrejeveja, jotka eivät tunne näitä historiallisia tosiasioita tai eivät tunnusta niitä. He elävät poliittisessa menneisyydessä ja näkevät hakaristimme kavahduttavana. Mutta hakaristimme elää yhä Vapaudenristeissämme, Ilmavoimien lipuissa ja asetakin olkamerkeissä sekä päivittäin nähtävänä kuolinilmoitusten lottamerkissä. Valtiolliseksi symboliksemme itsenäisyytemme huomenena tullut merkki on arvossaan. Se puuttuu enää lentokoneista ja suurristin ketjusta. Entisöinnillä saisimme niihinkin takaisin tahrattoman tunnuskuviomme, jota sodassa ei lyöty, mutta jota rauha on koetellut. Hakaristi vuodelta 1918 olisi silloin entisessä asemassaan yhtenä valtiollisista symboleistamme.


Von Rosen -suvun vaakuna.

Presidentti Kekkonen vihki viisi ensimmäistä Ilmavoimien joukko-osastojen lippua vuonna 1958

Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen vahvisti Ilmavoimien joukko-osastolippujen piirustukset 8.11.1957. Lippujen luovutus- ja vihkimispäivä oli 4.6.1958.

Lippujen aiheet syntyivät ilmavoimissa järjestetyssä aatekilpailussa. Suunnitteluvaiheessa lähdettiin siitä, että lippupohjat ovat kaikissa lipuissa samanlaiset, jotka varustetaan kutakin joukko-osastoa varten sopivin tunnuksin. Lippujen piirustukset on laatinut taiteilija Olof Eriksson eversti Olavi Seeven ehdotuksen perusteella.

Lipun pohjaväriksi tuli luonnollisesti sininen kuvaten taivaan sineä, jossa lentokoneet lentävät. Keskuskuvion aiheet liittyvät 1950-luvulla suhteellisen nuoren aselajimme vanhimpiin perinteisiin: hakaristi, joka oli ensimmäisen suomalaisen sotilaslentokoneen tunnuksena ja sittemmin kaikkien sotilaslentokoneittemme tunnuksena vuoteen 1945 sekä hakaristiä ympäröivä siipiaihe, joka esiintyy taitelija Akseli Gallen-Kallelan piirtämässä vuoteen 1945 saakka käytössä olleessa Suomen lentomerkissä.
Lähde: Ilmavoimat

Presidentti Kekkonen vihkii Ilmavoimien liput 4.6.1958 Senaatintorilla, oikealla puolustusvoimain komentaja kenr. Leinonen.

Hämeen lennosto	Karjalan lennosto	Satakunnan lennosto
Ilmavoimien viestipataljoona	Ilmasotakoulu

Myöhempiä joukko-osastolippuja ja muita tunnuksia

Vuonna 1958 suoritetun lippujen vihkimisen jälkeen joukko-osastojen nimiä ja siten myös lippuja on muutettu.
Uudet liput ovat säilyttäneet saman peruskomposition, vain tangon puoleisessa yläkulmassa olevaa tunnuskuviota on vaihdettu.

Presidentti Halonen vastaanottaa 4.10.2005 Ilmavoimien joukko-osastolipun, Ilmasotakoulun uuden lipun piispan siunauksen jälkeen.

Lapin Lennoston lippu

Kuljetuslentolaivue

Tiedustelulentolaivue

Gallen-Kallelan tyylittelemä hakaristi koristaa yhä Suomen presidentin lippua.

Ilmavoimien esikunnan merkki.

Lähteet:

Alitalo Aarne, Alppilentäjien murhenäyt. 1920, Valkealan Paino Oy 1996, ISBN 952-90-7582-0
Ateneumin julkaisu no 1, sivu 163, Hki 1996, Gallen-Kallelan näyttelyluettelo
Bergroth Tom, Heraldica Fennica, Weilin & Göös, ISBN 951-35-1695-4
Bremer Aarne, Ilmavoimien osallistuminen Suomen vapaussotaan vuonna 1918, Otava1934
Geust Carl-Fredrik, Valitus Palat, ISBN 951-584-149-6
Huldèn Anders, Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä 1988, ISBN 951-26-2980-1
Kaipainen Lassi, Vapaa Suomi, Ajatus Helsinki 1995, ISBN 951-9440-36-4
Kajanti Caius, Siniristilippumme, Otava, Keuruu 1997, ISBN 951-1-13552-X
Karnila Christer, Kunniamerkit, WSOY 1994, ISBN 951-0-19172-8
Karnila Christer, Sotien 1939-45 muistoristitoimikunnan puheenjohtaja, suulliset selvitykset
Lukkarinen Vilho, Suomen lotat, WSOY 1981, ISBN 951-0-10301-2
Muikku Esa ja Purhonen Jukka, Gummerus 1998, ISBN 952-5026-09-4
Rantanen Veikko, Ilmatorjuntajoukot 1925 - 1960, Mikkeli
Ritarikuntien toimiston antama luettelo suurristien saajista
Ruotuväki-lehti, 1982 no 10-11 ja 1993
Seila Taito, Univormupukuiset naiset, Aikakirja, Helsinki 1972
Suomi Juhani, Kekkonen 1962 - 1968, Otava 1994, ISBN 951-1-13065-X
Suomi Juhani, Kekkosen päiväkirjat, Otava 1999, ISBN
Syrjänen Aake, Karjala-lehti, 13.7.2000
Tetri Juha E, Kunniamerkkikirja, Ajatus Kirjat, ISBN 951-9440-23-2
Uola Mikko, Suomen Ilmavoimat, Karisto 1975, ISBN 951-23-0890-8
Uusi Tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1963
Vapaudenristin ritarikunta, Isänmaan puolesta, WSOY 1997, ISBN 951-0-22037-X
Virtanen Kullervo, K.J.Temmes, Luettelo Suomen Lentomerkin saaneista lentäjistä
Zilliacus Benedict, Kertomus kadonneesta saaresta, Kirjayhtymä 1991, ISBN 951-26-3452-X
Kansallis- ja sota-arkistoa käytetty
Keskustelut useiden avainasemassa olleiden henkilöiden kanssa

Aineiston keräys alkoi tammikuussa 2001
Kirjoitettu Tapiolassa, tammikuussa 2003
Päivitetty huhtikuussa 2006

Artikkelin kirjoittanut Aarne Ellilä, jatkosodan pommituslentäjä.

Aarne Ellilä syntyi Mäntässä 11.6 1923 insinöörin poikana. Perhe muutti Lievestuoreelle 1928, jossa koulunkäynti alkoi. Helsinkiin 1934 tapahtuneen muuton jälkeen kouluksi tuli Helsingin V Yhteiskoulu, josta Ellilä pääsi ylioppilaaksi 1942.
Tykkimieheksi vapaaehtoisena sotaan heinäkuussa 1941, vänrikki 1942 Upseerikurssilta 55, tulenjohtajana Syvärillä, komennus Ilmavoimiin pommikoneen tähystäjäksi 1943, 24 pommituslentoa Pommituslentolaivue 42:ssa, sotilasarvo yliluutnantti.
Sodan jälkeen alkoivat kemian opinnot Helsingin Yliopistossa, fil.kand. 1949, tohtorin väitöskirja 1953, Yliopiston kemianlaitoksen assistentti 1949-1955, Oy Filter Ab:n palveluksessa 1955-1986 suunnittelemassa vedenkäsittelylaitoksia, mm. Oulu Oy 1959, Kemijärvi, Typpi Oy, Sunila Oy, Enso-Gutzeit Oy Kaukopää, sekä laitteita kaikissa maanosissa. Lopuksi toimitusjohtaja, eläkkeelle 1986.
Lennokkiharrastus alkoi 1935 ja samanaikaisesti taitoluistelu, joka tuotti kolme juniorien Suomen mestaruutta. Sodan jälkeen harrastus jatkui kansainvälisenä tuomarina. Oli perustamassa Suomen Taitoluisteluliittoa 1960 ja toimi sen ensimmäisenä varapuheenjohtajana. Kiinnostus ilmailuun tuli 1935 alkaneesta lennokkiharrastuksesta. Ellilä kuului jo 1939 Pohjoismaiden parhaimmistoon lennokkien Wakefield-luokassa. Cranfieldissä Englannissa 1949 ja seuraavana vuonna Suomessa Jämijärvellä hän voitti kilpailun sarjassa, joka 1952 sai maailmanmestaruuskilpailun statuksen.
Aarne Ellilä on sodan jälkeen toiminut mm. KTR 8:n, Lentolaivue 42:n sekä Upseerikurssi 55:n veteraanien puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana.

Viimeksi muokattu: 2006-05-16 17:04