» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | torstai, 21.06.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-punanakokulma_siirtolentolanteen2.html
  
Koettelemusten Vuosi - Tili Avattu, Ensimmäiset Tappiot

Quick index: [ Koettelemusten vuosi, osa 2: tili avattu, ensimmäiset tappiot | Saatesanat]


Punainen näkökulma: Koettelemusten vuosi, osa 2: tili avattu, ensimmäiset tappiot

Kokemuksia Hangon rintamalta.
Kirjoittanut: V. F. Golybev
Vajennaja literatura: militera.lib.ru
Leningradin nimeen v. 2000

Suomeksi kääntänyt:
Paavo Kajakoski

Koettelemusten vuosi, osa 2

TILI AVATTU. ENSIMMÄISET TAPPIOT

Nyt meidän on jälleen palattava menneeseen - sodan ensimmäisiin päiviin. Ennen siirtolentoa Hankoon kapteeni Leonid Georgijevits Belousov kertoi Kronstadtissa yksityiskohtaisesti 13. hävittäjälentorykmentin lentäjien urotöistä, rykmentin, johon meidät oli komennettu. Hänen kertomuksensa minä muistan tarkkaan ja nyt minä pyydän lukijoiden huomiota.

Aamulla 25. kesäkuuta 1941 lentokentälle ilmestyi rykmentin tarkastaja - lentäjä kapteeni Aleksei Antonenko. Hän saapui Moskovasta, jossa oli komennuksella. Hänen koneensa, 29. sarjan I-16, huolehtivaisten teknikoiden täysin valmistelemana taistelulentoon, seisoi lähellä telttaa, johon oli sijoitettu komentopaikka. Siellä oli puhelin, jolla rykmentti piti yhteyttä prikaatin esikuntaan.

Päivä oli helteinen ja pilvetön. Lentäjät ruokailivat. Äkkiä kuului tuttu "Junkersin" moottoreiden jyrinä. JU-88 tiedustelukone lensi lännestä itään suoraan kentän yli noin 4000 metrin korkeudessa.

Parvi 2. laivueen tykki - "Ishatskoja" lähti starttiin. Kapteeni Antonenko katseli vihollisen konetta, starttaavia hävittäjiä ja, palaten toverien luokse sanoi harmissaan:

- Taas myöhästyimme startissa!

Ja lisäsi pahanilkisesti:

- A minä sen kyllä nujerran!

Insinööri Nikolajev, luonteeltaan tasainen, vähäpuheinen ihminen, vastasi rauhallisesti:

- Ei, rakas, olet myöhässä...

"Junkers" meni aina vaan kauemmaksi itään. Antonenko pani keittolautasensa vikkelästi maahan ja, niin vain, ilman kypärää hyppäsi koneeseensa. Ei ollut aikaa kiinnittää laskuvarjoa. Hän starttasi kahdenkymmenen sekunnin kuluessa.

Antonenko ei ajanut takaa tiedustelijaa. Kokeneena ilmataistelijana hän ymmärsi, että vastustaja ei vielä lopettanut tiedustelua, vaan se tulee valokuvaamaan sotalaivoja. Ja sen lento itään - se on pelkkä manööveri hävittäjien hämäämiseksi ja saada ne irtaantumaan takaa-ajosta. Siksi Antonenko, keräten korkeutta, lähti suoraan Tallinnan ulkoredille, jossa sijaitsi sotalaivoja.

On oikein vaikea lentää ilman kypärää konetta, jossa on avoin kabiini. Aleksei nosti istuimen yläasentoon, painoi kasvonsa tähtäimeen. Hänen piti koko ajan kuivata silmiin tulvivia kyyneleitä. Nousten 3500 metrin korkeuteen redin yläpuolelle hän pudotti moottorin kierroksia ja alkoi tarkkaavasti seurata itäpuolen ilmatilaa ja pian huomasi kaukana koillisessa pisteen. Se oli kaksimoottorinen lentokone. Se tuli vähän Antonenkoa alempana ulkoredille, suoraan kohti sotalaivoja. Koneet lähestyivät toisiaan risteäviltä suunnilta. Antonenko siirtyi auringon puolelle, "Junkersin" miehistö ei nähnyt häntä...

...Etäisyys - noin 1000 metriä. Ilmavirta viiltää silmiä, häiritsee tähtäystä. Antonenko pyyhkii kyyneleitä vasemmalla kädellä ja näkee: "Junkers" on tähtäimen ristikossa. Pitkä sarja 400 metrin etäisyydeltä. Satoja valojuovaluoteja - niiden joukossa kirkkaanpunaisia suurikaliiberisesta "Berezina" - konekivääristä - iskeytyi fasistikoneen kabiiniin ja runkoon.

Mutta "Junkers" ei syttynyt palamaan, ei muuttanut suuntaa - ottaen korkeutta se kääntyi tasaisesti oikealle. Antonenko heitti hävittäjän jyrkkään syöksyyn ja tuli "Junkersin" taakse - kolmesataa metriä alemmaksi. Lähestyen seitsemänkymmenen metrin etäisyydelle hän ampui sarjan ala-ampujaan, joka ei edes kerinnyt avata tulta. Hävittäjä teki pienen liikkeen sivulle, vähensi nopeutta ja toisti hyökkäyksen alta oikeaan moottoriin. Savupöllähdys ja liekkejä ilmestyi repeytyneen suojuksen alta. "Junkers", kallistuen oikealle ja lisäten nopeutta, lähti putoamaan. Siitä irtosi yksi toisensa jälkeen kolme tummaa möykkyä, ja muutaman sekunnin kuluttua niiden ylle avautui valkoiset laskuvarjojen kuvut.

Aleksei, kuivaten koko ajan silmiään, pudotti nopeutta ja suuntasi lentokentälle. Lentäjät, esikuntaväki, insinöörit vielä ruokailivat, kun Antonenko kuin muina miehinä istui viereen. Otti vielä lämpimän soppalautasen ja jatkoi syömistä. Sitten sanoi ikään kuin tietämättömänä:

- A että JU-88 mitä! Häh? Sanottiin - tehtiin selvää...Totta?

Samaan aikaan soitettiin prikaatista: merimiehet ilmoittivat, että lentäjä hävittäjällä I-16 ampui alas fasistipommikoneen. Merimiehet pyysivät antamaan lentäjän sukunimen.

Tieto siitä, että kapteeni Antonenko ensimmäisenä Itämeren taivaalla ampui alas viholliskoneen, levisi nopeasti. Alekseita onnittelivat voitosta oman ja naapurirykmentin ystävät, lentäjät ja teknikot, VVS:n ja laivaston johto.

Rykmentin komentaja Romanenko halasi ja suuteli kolmasti taistellutta hävittäjälentäjää, sitten sanoi ankarasti: "No niin, rakas, on kielletty kategoorisesti nousta ilmaan ilman kypärää ja laskuvarjoa. Tänään ota itsellesi siipikone ja jatkossa tällaiseen torjuntaan lennätte vain parina, ymmärsitkö?"

Heinäkuun ensimmäisinä päivinä vaikea tilanne Itämerellä alkoi vaikuttaa eniten Hankoniemen alueella.

Aamulla 2. heinäkuuta sinne lensi kaksi parvea I-16 tykkikoneita 13. lentorykmentin 1. laivueen komentajan kapteeni Leonovitsin johdossa. Illalla samana päivänä rykmentin komentaja lähetti kapteeni Antonenkon ja hänen siipikoneena Brinkon torjumaan vihollisen tiedustelukoneita. Heillä molemmilla oli nopeat reaktiot ja erinomainen yhteistyö ilmassa.

Valmistautuessaan siirtolentoon Hankoon Antonenko pyysi rykmentin komentajalta, että hän ei antaisi hänelle parven toista siipikonetta, kuten oli säännöissä sanottu. Hän tiesi, että on parempi toimia parina kuin kolmistaan. Parina on helpompi tehdä mitä tahansa äkillisiä liikkeitä. Kolmas kone, säännönmukaisesti, on liikaa ja sellaisena helppo saalis vastustajan hävittäjille. No tästä "liiasta" siipikoneesta päästiin eroon muodostamalla kaksi paria. Tällaisessa osastossa oli helpompi toimia keskenään yhdessä, ja kyllä iskuvoima oli myös merkittävästi suurempi.

Everstiluutnantti Romanenko ymmärsi hyvin taistelulentäjän ehdotuksen tarkoituksenmukaisuuden, mutta hänellä ei ollut oikeutta muuttaa parven ja laivueen ohjesääntörakenteita. Tästä huolimatta hän salli kapteeni Antonenkon lentää parina, ja jos tulee ihan välttämättömäksi - niin muodostetaan parvi kahdesta parista.

27. kesäkuuta lähtien Hangon lentokentälle rakennettiin suojia lentokoneille, betonisia korsuja henkilöstölle ja bunkkereita ilmatorjuntaa varten. Suojat kuudesta - kahdeksasta kerroksesta paksuja hirsiä, tuettuna molemminpuolisin palkein, ne saatiin paikallisesti ja olivat lujia. Ne suojelivat luotettavasti kahta I-16-konetta jopa suoria raskaiden ammusten iskuja vastaan. Rullaustie kustakin suojasta vei koneet lyhintä tietä kiitoradalle.

Vahvistettu lentokenttärakennuskomppania käsitti yli kolmesataa henkeä. Rakentajilla oli riittävästi kuorma-autoja, traktoreita ja raskaita jyriä. Vuorokaudet ympäriinsä he korjasivat lentokenttää: täyttivät ammusten ja pommien kuoppia, jyräsivät maata. Taistelijat tekivät töitä ilman mitään keskeytyksiä jopa tykistötulituksen aikana. Lentäjät myös starttasivat ja laskeutuivat tykistötulen alla. Tähän asti olen suuresti ihmetellyt kuinka ihmiset saattoivat kestää sellaista...

Heidän ensimmäisellä lennollansa Hangossa Antonenko ja Brinko, tietäen jatkuvista tykistötulituksista, tulivat kentälle matalalla viereisen metsän suojassa. Laskien telineen ja laskusiivekkeet hyvissä ajoin he tulivat laskuun ja ehtivät rullaamaan nopeasti jo valmistuneeseen "piilopaikkaan" - näin lentokonesuojia silloin kutsuttiin. Ja vasta silloin suomalaiset tykkimiehet heräsivät ja avasivat tulen lentokentälle.

Illalla samana päivänä Antonenko ja Brinko kyselivät yksityiskohtaisesti Hangon "kanta-asukkailta" vastustajan lentokoneiden toiminnasta ja taktiikasta, keskustelivat pitkään rykmentin esikuntapäällikön majuri Raitbergin kanssa. Torjuntalentäjät olivat kiinnostuneita, että mistä suunnista ja millä korkeuksilla vihollisen pommikoneet lähestyvät merisotatukikohtaa ja lentokenttää, kuinka nyt on järjestetty näkövalvonta taistelualueen määrittämiseksi ja ohjaajien tiedottaminen.

Vastasaapuneiden vaatimuksesta aamuun mennessä oli luotu vielä yksi valvontapaikka kaikkein korkeimpaan puuhun. Hänellä oli puhelinyhteys Antonenkon ja Brinkon koneiden seisontapaikalle.

Kahtena viimeisenä päivänä laivue oli kärsinyt suuria tappioita ilmataisteluissa. Se tarkoitti, että hävittäjälentäjät tekivät (ja toistivat) paljon virheitä. Erityisesti hämmästytti Antonenkoa, kun sai tietää, että kaksi vanhentunutta suomalaista " Bristol Bulldog" -konetta on tullut muutaman kerran matalalla ja hyökännyt sekä laivoja, että vesikoneita vastaan tukikohdan sisäredillä.

- Niinpä niin, - päätti Aleksei, - jostainhan sitä on aloitettava. Mistä tahansa yllätysvieraasta! Huomenna katsomme! Aamu on iltaa viisaampi...

3. heinäkuuta jo ennen aamunkoittoa alkoi intensiivinen tykistötulitus kentälle. Kymmenittäin ammuksia räjähteli kentälle, rakenteilla olevien henkilöstön suojien ympärillä. Oli lämmin sää. Aamutuuli lietsoi tulipaloja. Savu peitti tiheästi melkein koko lentokentän.

Lentäjät ja teknikot olivat korsuissa ja sirpalesuojissa, ja vain urheat kentänkorjaajat, ikään kuin eivät kuulisi taistelun ääniä ja ammusten räjähdyksiä, jatkoivat räjähdyskuoppien täyttämistä ja jyräämistä. Siellä oli tarpeeksi "savuverhoja", jotka peittivät heidät vihollisen tarkkailulta.

Meidän tykkimme avasivat myös tulen. Tykkien kaksintaistelu jatkui yli neljä tuntia. Mutta emme onnistuneet tukahduttamaan vastustajan tulta. Fasistit jatkoivat metodista, kuten sanotaan, uuvuttavaa tulitusta kaukaisista asemista.

Merisotatukikohdan komentaja kenraali Kabanov kysyi puhelimessa majuri Raitbergiltä, että voivatko lentäjät startata. Raitberg ilmoitti, että "Tsaikoilla" kenties voi, mutta I-16-koneilla - toistaiseksi ei.

Pian kentän päälle levinneen savuverhon takaa ilmestyi kuusi neuvosto -"Tsaikkaa". Siipien alla kussakin koneessa oli kaksi satakiloista pommia ja ammuslaatikoissa - tuhansia panssari-sytytysluoteja.

Tulituksen suuliekkien avulla lentäjät huomasivat kaksi patteria, mutta eivät hyökänneet suoraan vaan tekivät hämäysmanööverin ja menivät vastustajan selustaan. Ja sitten kääntyivät, pudottivat pommit ja kuluttivat melkein kaikki patruunat. Vihollistykit lopettivat tulituksen, pattereiden asemissa alkoi metsäpaloja.

Pian lensi tehtävään myös I-16-parvi. Lentäjät tekivät rynnäkköiskuja vielä niihin kahteen vastustajan patteriin ja sytytti siellä metsäpaloja.

Mutta kaikkein tunnetuimmat pilotit Antonenko ja Brinko sinä päivänä eivät lentäneet. He odottivat sitkeästi "vieraita",  no ne eivät aivan kuin kiusallaan ilmestyneet. Mikä pani ilmavastustajan varuilleen? Me emme tienneet.

4. heinäkuuta aamunkoitossa torjujat Antonenko ja Brinko istuivat koneissaan. Tarkastellen ilmatilaa, kallistellen kiikaria männyn latvassa, ilmavalvoja vilkaisi metsäpaloja. Sillä hetkellä ilmestyi kaksi "Bristol Bulldog"- konetta. Ne tulivat lentokenttää kohti matalalla lännestä. Nähtävästi niiden tehtävänä oli tehdä selvää koneidemme seisontapaikoista.

Johtava "Bristol Bulldog" pudotti pommit meidän tykistöasemiin. Vasta nyt meidän ilmavalvoja huomasi viholliskoneet ja ampui punaisen raketin.

Kaksi "Ishatskaa" starttasi suoraan naamioverkkojen alta, suojassa olevilta rullausteiltä.

Ne tekivät loistavasti taistelukäännökset eri puolille ja ilmestyivät vihollisen koneiden taakse.

Tällaisen manööverin alhaisella nopeudella voi suorittaa vain koneensa moitteettomasti hallitsevat lentäjät.

Brinko ampui sarjan johtavan "Bristolin" kabiiniin. Kone nousi jyrkästi, kääntyi selälleen ja rysähti maahan länteen lentokentästä.

Antonenkon hyökkäys oli vaikeampi. Hänen kokenut vastustajansa kaartoi jyrkästi oikealle ja alkoi täydellä nopeudella poistua omalle puolelleen it-tulen turvin. Etäisyys seurattavan ja seuraajan välillä oli vielä suuri, mutta Aleksei päästi kuitenkin pitkän sarjan kaikista kolmesta konekivääristä. Antonenkoa vastaan lensi jo satoja ilmatorjunnan valojuova-ammuksia. Jyrkästi kaartaen hän poistui tulen alta, eikä onnistunut näkemään lyhyen ilmataistelun seurauksia...

... Teknikot ja mekaanikot tarttuivat koneiden pyrstöihin ja vetivät ne suojiin.

Ilmavalvoja, männyssä olevalta tasolta, huudahti puhelimen luuriin. "Ilmoittakaa lentäjille - molemmat vastustajan koneet on ammuttu alas".

Yöllä ja aamulla jatkui tykistötulitus kentälle. Mutta sitten tulitus loppui, ja melkein heti, matalalla ilmestyi "Junkers". Antonenko ja Brinko starttasivat ja ottivat fasistipommikoneen pihteihin - he hyökkäsivät kahdelta puolelta. He iskivät lyhyin sarjoin moottoreihin. JU-88 kääntyi nokalleen ja putosi veteen. Se vaati Antonenkolta ja Brinkolta kaikkiaan noin neljä minuuttia startata, ampua fasistikone alas ja laskeutua.

Komentoporras arvasi vastustajan tiedustelulentohankkeen. Saksalaiset lentäjät halusivat osoittaa taktiikkansa ylivoimaisuuden. "Junkersin" miehistö aikoi suorittaa lentokentän ja läheisten raskaiden pattereiden sijainnin tiedustelun.

Lentorykmentin KP:stä (Komentopaikka) soitti kenraali Kabanov ja sanoi:

- Näin itse, kuinka kaksi "Ishatskaa" osui "Junkersiin". Varmaankin, uudestaan Antonenko ja Brinko.

- Ne, vastasi esikuntapäällikkö.

- Nyt mennään lentokentälle onnittelemaan ässiä.

Piiriin saapui "Emka". Siitä nousi kenraali, auttoi kuljettajaa nostamaan takaistuimelta raskaan laukun ja meni nopeasti ympäröiville koneille.

Kenraali meni Antonenkon luokse, otti pois koppahattunsa, syleili häntä ja suuteli kolmasti. Sen jälkeen hän etsi katseellaan Brinkon, joka seisoi lentäjien joukossa, meni hänen luokseen ja puristi rintaansa vasten. Kabanov katsoi kokoontuneita lentäjiä ja kiihtyneenä sanoi:

- Rakkaat lentäjät, taisteluystävät! Te seisotte neuvostotaistelijoiden ensimmäisessä rivissä tässä palavassa maassa. Teistä ilmenee miehuus ja urheus, ja eilen ja tänään kaksi taistelevaa ystävää Antonenko ja Brinko tuhansien ihmisten silmien edessä ampuivat alas kolme vihollisen lentokonetta. Kiitoksia tästä urotyöstä. Teidän palkitseminen tänään ei ole mahdollista, meidäthän on revitty irti Suuresta maasta, ainoasta, jonka minä hankin, - siitä pullo shampanjaa. Juokaa kaikki malja illalla. Annetaan vihollisen tietää, että te jatkatte taistelutraditiota, joka alkoi täällä, Gangutissa, jo Pietari Suuren ajoista...

Illansuussa satamahinaaja löysi viiden metrin syvyydestä, tasaiselta hiekkapohjalta  "Junkersin" rungon ja irtirepeytyneet siivet mustine risteineen. Sukeltaja nosti kannelle kolme ruumista. Yhdeltä hitleriläiseltä, yliluutnantilta, löytyi dokumentteja. Fasistisen koneen miehistö oli taistellut Espanjassa, Ranskassa, lensi Englantiin, Norjaan, Balkanille, Puolaan. Antonenko ja Brinko voittivat lyhyessä taistelussa kokeneet ilmamerirosvot.

8. heinäkuuta Antonenko ja Brinko lensivät Tallinnaan. Matkalla sinne he kohtasivat yksinäisen JU-88-koneen, nähtävästi tiedustelija, ja ampuivat sen alas. Hankoon he palasivat aikaisin aamulla 9. heinäkuuta. Kentän päällä oli sumua. Vastustaja arveli, että meidän hävittäjät ei voi startata näissä olosuhteissa. Niin kaksi "Fiatia" hiipi matalalla torpedoveneiden tukikohtaan. Ne ehtivät pudottaa pommit, mutta sitten Antonenko ja Brinko iskivät. Taistelu ei kestänyt enempää kuin kaksi minuuttia. Molemmat "Fiatit" putosivat veteen...

Illalla istuivat syvällä betonisessa suojassa Hangon lento-osaston uusi komentaja kapteeni Ilin, komissaari Biskup, Belousov, Antonenko ja Brinko. He keskustelivat suunnitelmasta pommittaa suurta merenrannalla olevaa lentokonehallia, jossa oli vihollisen vesilentokoneita.

10. heinäkuuta kaksi "Tsaikkaa" starttasi pommeineen. Niitä lensivät Aleksei Lazukin ja Konstantin Belorustsev - erinomaisesti lentävä pari. Kolmen-neljän minuutin kuluttua starttasivat Antonenko ja Brinko. Sitten koneet kohtasivat Russarön luona ja suuntasivat pohjoiseen.

"Tsaikat" rynnäköivät vihollisen lentokonehalleihin. Ne pudottivat neljä pommia. Kaikki osuivat maaliin.

Suomalainen ilmatorjunta avasi tulen, ja sitten ilmestyi kuusikko "Fokkereita", tullen torjuntaan. Vastustajan sellainen toimintatapa myös huomioitiin. Lazukin ja hänen siipimiehensä alkoivat metsästyksen suureen saareen päin, jossa metsän päällä kierteli kaksi I-16-konetta. Etäisyys "Tsaikkojen" ja " Fokkereiden" välillä lyheni nopeasti. Korkeusero antoi mahdollisuuden vastustajalle tavoittaa uskalikot.

Brinko huomasi ensimmäiseksi " Tsaikat" ja niitä seuraavat vihollishävittäjät. Hän viestitti johtavalle ja kääntyi vastaan. Nyt Antonenko otti johdon ja molemmat kääntyivät vastaan. Brinko sytytti "Fokkerin" tuleen. Molemmat I-16-koneet kääntyivät pystysuoraan ylös hyökkäyksen jälkeen ja tulivat vihollishävittäjien yläpuolelle. Ja samaan aikaan Lazukin ja Belorustsev alkoivat kaartotaistelun. Tässä "Tsaikoilla" oli merkittävä ylivoima. Häkeltynyttä vihollista vastaan hyökättiin ylhäältä ja alhaalta. Antonenko ampui alas vielä yhden FD-21-koneen. Viholliskone putosi alas, Lazukinin alasampumana. Mutta ylhäältä hyökkäsi "Fokker".  Belorustsev ampui pitkän sarjan ja vihollishävittäjä vaurioitui luodeista.

Viimeiset kaksi "Fokkeria" yrittivät paeta. Mutta Brinko, kiirehtien Belorustseville apuun, ennätti antaa sarjan konekivääreillä. "Fokker" menetti nopeutta, iskeytyi puiden latvoihin, hajosi ja putosi rannan lähelle veteen.

Viisi vihollishävittäjää ja suuri lentokonehalli tuhottiin. Meidän nelikko palasi Hankoon ilman tappioita.

Tämä taistelu osoitti kuinka menestyksekkäästi voi toimia parvi, joka on kokoonpantu kahdesta parista...

Myöhemmän historiankirjoituksen mukaisia tietoja kyseisestä taistelusta.

Hangon lentäjien taidosta ja urheudesta puhuttiin laivastossa, kirjoitettiin päälehdissä. Aamulla 14. heinäkuuta 1941 NL:n Korkeimman Neuvoston Presidium nimesi kapteeni Aleksei Kasjanovits Antonenkon ja luutnantti Petr Antonovits Brinkon Neuvostoliiton Sankareiksi. Nämä olivat ensimmäiset Sankarit Itämeren lentäjien joukossa Suuren Isänmaallisen sodan alusta lähtien. Eivät vain he taistelleet niin erinomaisesti. Sadat Itämeren lentäjät näiden sodan ensimmäisten kolmen viikon aikana antoivat raskaita oppitunteja viholliselle ja suorittivat sankarillisia urotekoja Isänmaan nimissä...

Tukiessaan meidän merimiesten maihinlaskua eräälle saarista, lentäjät kohtasivat kaksi "Tsaikka"-tyyppistä hävittäjää. Koneet menivät sivummalle ja komentajan merkkiä kokoontua osastoon ne eivät totelleet.

Myöhemmin me saimme tietää, että nämä I-153-koneet olivat joutuneet hitleriläisille valloitetuilla lentokentillä. Käyttäen hyväksi huonontuvaa säätä ja meidän ilmavalvonnan puutteita, tämä sabotaasipari alkoi rangaistuksetta pommittaa ja rynnäköidä yksinäisiä sota-aluksia ja suorittaa tiedustelua. Ilmatorjunnan alueelle ne eivät menneet ja eivät sitoutuneet ilmataisteluun. Joskus heinäkuun puolivälissä kenraali Kabanov soitti kapteeni Ilinille ja ei piloillaan, eikä vakavissaan sanoi:

- Mitäs nämä teidän "Tsaikat" eivät tunne omia laivojaan? Ampuvat omia.

- Ei, toveri kenraali, ne eivät ole meidän "Tsaikkojamme". Me itse yritämme saada heidät kiinni ja ampua alas, vaan ei olla vielä onnistuttu. Ei koneissa, eikä rykmentin KP:ssa ollut vielä tähän mennessä radioita. Kuinkas kerrot lentäjille, mitä ympärillä tehdään, suoran näkyvyyden ulkopuolella.? Antaa laivojen ilmatorjuntamiesten pitää kaikki lähestyvät "Tsaikat" tähtäimessä, kunnes näkevät omakonetunnuksen. Muuta ratkaisua en näe.

Ilin kokosi yhteen illalla laivueiden ja parvien komentajat. Hän ehdotti ottaa käyttöön ennakkotoimenpiteet tavatessa "Tsaikka"-tyyppisiä lentokoneita. Kunnes olemme  torjuneet vihollisparin, meidän "Tsaikat" lentävät tehtävässä vähintään kolmen koneen parvissa.

Kun, palatessaan lentokonesuojille Antonenko jutteli Petr Brinkon kanssa Ilinin käskyistä, hän vaikeni, sitten naurahti:

Siten vihollis-Tsaikka ottaa meidät kenet tahansa...Kaikki on niin monimutkaista...

Sinä vaan käännyt ja toistat hyökkäyksen, - vastasi Aleksei ja ajatteli:
"Tietysti, yllätysmahdollisuus siinä tapauksessa häviää... No mutta mitä tehdä?"

Brinko istui pitkään hiljaa laskuvarjon päällä, tuumaten jotain.

Antonenko, jotenkin kääntääkseen ystävän huomion pois raskaista ajatuksista, otti laukusta kirjekuorta ja paperia. Antoi yhden Petrille, ja sanoi:

- Kirjoittakaamme kirjeet vaimoillemme. Hehän ovat huolissaan päivät ja yöt: mitä meille kuuluu, ollaanko elossa?

Aleksei valitsi paikan ammusvyölaatikon päältä ja alkoi kirjoittaa suurella, tasaisella käsialalla. Vot tämän kirjeen hän säilytti:

"Rakkaani, Vilja ja Alik! Vihdoinkin sain kirjeenne Leningradista. Vilinka, olen iloinen, että suurin osa perheestämme asuu yhdessä paikassa. Tietysti, koulu - eikä huoneisto, ja sinä, touhuaja haluaisit, että olisi keittiö ja kaikki yksinkertaisempaa... No, ei se mitään, mene Alikin kanssa toistaiseksi ruokalaan. Varmasti, teidän piina loppuu talveen mennessä. Hyvä, että sinä lähdit täältä: talo, jossa me asuimme, on melkein kokonaan luhistunut ja palanut.

Itsestäni ei ole mitään erityistä kirjoitettavaa. Sinä, varmaankin, olet kuullut radiosta minusta ja Petr Brinkosta, tai olet lukenut nimityksen sanomalehdestä. Meitä toistaiseksi on onnistanut, vaikka me taistelemme niin kuin monet muutkin. Me olemme ampuneet alas kaksikymmentä viholliskonetta, mutta fasisteilla on niitä vielä hyvin paljon. Siksi pitää lentää usein, mutta sinä, Vilinka, älä ole minusta huolissasi, kaikki tulee olemaan hyvin. Lentokentällä meillä on lentokoneille ja ihmisille rakennettu lujat suojat ja ilmassa minä toistaiseksi selviydyn vihollisten kanssa ja luulen, että selviän jatkossakin. Hoida itseäsi ja Alikaa. Kirjoittakaa useammin. Totta, postin perilletulossa on nyt vaikeuksia. Mutta, vaikka on paljon viivästyksiä, kirjeet tulevat perille. Teidän Aleksei - aviomies ja isä. 18.07.41."

Mutta pian tapahtui onnettomuus. Se kävi näin. Erään taistelutehtävän jälkeen Antonenko ja Brinko palasivat kentälle. Ja silloin heitä vastaan sataman puolelta ilmaantui kaksi "Tsaikkaa". Antonenko ja Brinko, muistaen vihollis -"Tsaikat", menivät vastaan. Antonenko, kuten oli päätetty aikaisemmin, väisti ensimmäistä "Tsaikkaa", eikä avannut tulta ja teki taistelukäännöksen. Brinko taas, laskien, että toinen "Tsaikka" tulee hyökkäykseen edestä, ampui sitä kohti pitkän sarjan. Hävittäjä nousi jyrkästi ylös, kääntyi syöksykierteeseen ja putosi veteen lähellä rantaa.

Petrin sydän puristui kivusta. Putoavassa koneessa vilahti punaiset tähdet. Hän ampui alas taistelutoverin, Ivan Kozlovin. Mieletön sattuma, traaginen erehdys molempien lentäjien taholta... Raskaimmin kaikista sen otti Petr Brinko. Hän ei voinut antaa itselleen anteeksi maltin menetystä taistelussa. Ja hän kuuli koko ajan Aleksein sanat: "Sinä käännyt ja toistat hyökkäyksen..."

Antonenko osoitti hänelle myötätuntoa ja ymmärsi miksi Brinko pyrki jokaiseen taistelutehtävään. "Taistelussa hänellä on helpompaa, siellä, vaikka vähäksikin aikaa häipyy syyllisyyden taakka", - ajatteli Aleksei.

Neitonen toi ruokalasta illallisen. Suurelle laatikolle Brinkon ja Antonenkon eteen hän asetti keittolautaset, keitettyä riisiä ja paistettua lihaa. Hän oli nähnyt, että päiväruokailussa Brinko joi vain lasin hedelmämehua.  Shurotska (näin häntä kutsuivat kaikki lentokentällä) istui viereen kivelle ja sanoi:

- En lähde pois, ennen kuin kaikki on syöty. Te - Petr Antonovits olette olleet jo muutaman päivän yksinkertaisesti nälkäkuurilla. Luuletteko, että sitä on helppo katsella?

Shura nousi äkkiä, meni sivummalle ja peitti kasvonsa esiliinalla. Hänen olkapäänsä vavahtelivat. Antonenko meni neitosen luo ja sanoi:

- Shura! Meitä kyllästyttää tämä riisi, joka on huonompaa kuin mädäntyneet nauriit! Anna meille paremminkin tummaa leipää ja kourallinen suolaa. Sitten juomme palan painikkeeksi vahvaa teetä ja kyllä vain lennämme tehtävään...

Shura avasi kyynelien täyttämät silmänsä, otti esille punotusta korista puolikkaan tummaa limppua ja ojensi Antonenkolle.

- Joko te taas lennätte? Jumalani, koskahan tämä kaikki päättyy? - sanoi neitonen ja istui uudestaan viereen.

Aleksei mursi leipää, antoi palasen ystävälle:

- Syö sinä, se on hyväksi, sitten menemme suunnittelemaan tehtävää...

... Kolme "Tsaikkaa" ja kuusi I-16-konetta ilmestyivät laskevan auringon puolelta ja hyökkäsivät yllättäen vastustajan laivojen kimppuun, jotka olivat naamioituina salmissa. "Tsaikkojen" onnistui pudottaa pommit torpeedoveneeseen, mutta I-16:t "viihdyttivät" tykki - konekivääritulella vartioaluksia. Meidän lentäjät ehtivät tekemään kaksi-kolme hyökkäystä. Kovan räjähdyksen jälkeen torpeedovene upposi. Ja silloin ilmestyivät vastustajan hävittäjät. Brinko, sitoutuen taisteluun kahden "Fokkerin" kanssa, ampui heti alas yhden. Hän hyökkäsi toista vastaan ja näki sitten, että Antonenko on vaarassa - häntä vastaan hyökätään edestä ja pyrstön takaa. Brinkon, aiheuttaen uskomattoman ylikuormituksen koneeseen, onnistui kuitenkin ajoissa kääntyä ja ampui alas toisen "Fokkerin".

Meidän ryhmä palasi kentälle ilman tappioita. Yhden päivän aikana kahden laivueen lentäjät tuhosivat seitsemän viholliskonetta ja torpeedoveneen.

Yöllä 25. heinäkuuta tukikohdan johto toteutti merijalkaväen maihinlaskun Bengtskärin saarelle. Pikku saari oli kaikkiaan kolmesataa metriä pitkä ja kaksisataa leveä, mutta sillä sijaitsee neljäkymmentämetrinen graniittinen majakka, missä oli vastustajan valvontapiste ja tykistön tulenjohtoasema. Majakasta on näkyvissä kaikki, mitä tapahtuu Hangon niemimaan lounaisosassa. Siksi saaren valtaamisella oli valtava merkitys  Hangon puolustamiseksi.

Maahanlaskujoukot yllättivät saarella olevat hitleriläiset, mutta taistelu kesti koko yön. Vastustaja laski saarelle lisäjoukkoja, veti ylös alukset. Mutta meidän lentokoneet eivät voineet tukea maahanlaskujoukkoja: tykinammukset kirjaimellisesti aurasivat kiitoradan poikki. Vasta kello seitsemän aamulla kaksi meidän osastoa, ottaen riskin haaverista, kuitenkin lensi rynnäköimään. Ne onnistuivat vaurioittamaan torpeedovenettä, tykkivenettä, upottamaan kolme vartiovenettä ja ampumaan alas kaksi "Fokkeria". Sillä aikaa kun mekaanikot valmistelivat koneita uuteen lentoon Antonenko päräytti moottoripyörällä komentopaikalle saadakseen seuraavan taistelutehtävän. Pian hangon päälle ilmaantui "Junkers". Antonenko oli siihen aikaan vielä komentopaikalla. Kuullessaan tiedustelijasta, hän hyppäsi moottoripyörän selkään ja hypäten viemäriojien ja kumpareiden yli kaahasi koneelle. Mutta Brinko oli saanut lähtöluvan aikaisemmin ja starttasi yksin. Ensimmäisen kerran Antonenko jäi jälkeen siipikoneestaan. Hän pani huuvan päähän vasta lentäessään, mutta ei kiinnittänyt syöksyvöitä. A Brinko jo ampui alas JU-88:n tukikohdan yläpuolella ja tuli kentälle. Hän ei nähnyt Antonenkoa. Kone laskeutui onnistuneesti. Kentällä odotettiin rauhattomana Antonenkoa. Aleksei osasi laskeutua näkyvyyden ollessa minkälainen tahansa, mutta kun ammus räjähti kiitoradalla suoraan koneen edessä niin hävittäjä meni äkkiä ympäri, sen pyörät olivat iskeytyneet pommikuoppaan. Antonenko lensi ulos kabiinista. Kun toverit kantoivat hänet käsin konesuojaan, hän oli kuollut...

Kaikkiaan kolmekymmentä vuotta eli maineikas lentäjä ja niihin vuosiin mahtui suuri taisteluelämä. Vuonna 1929 rautatievarikon viilaaja komsomolets A. K. Antonenko hakeutui sotakouluun ja päätti sen menestyksekkäästi vuonna 1932. Hän, kommunisti, menee lennonopettajaksi Jeiskin merilentokouluun. Syyskuussa 1938 Antonenko - kokenut parven johtaja - saapuu Punalippuiseen Itämeren laivastoon. Vuonna 1939 hän taisteli japanilaisten lentäjien kanssa Mongolian taivaalla. Vuonna 1940 hän osallistui 13. hävittäjälentorykmentin osastossa NL - Suomi sotaan. Jo ennen Suuren Isänmaallisen sodan alkua Antonenkon taistelu-urotyöt olivat korkeasti arvostettuja: Leninin kunniamerkki ja mitali "Ansioista taistelussa" koristivat rohkean pilotin rintaa.

34 päivää Aleksei taisteli rohkeasti, röyhkeästi, uhrautuvaisesti, ehtien tänä aikana ampua alas yksitoista vihollisen lentokonetta. Ja nyt sai surmansa pienestä mokasta. No eipä puhuta suotta, että hävittäjälentämisessä ei ole pikkuseikkoja.

Kaikkein lähimmän taisteluystävän surma järkytti Brinkoa. Tämän näkivät kapteeni Ilin ja komissaari Biskup. Heidän pyynnöstään rykmentin komentaja kutsui Brinkon Tallinnaan syynä moottorin vaihto tehokkaampaan.

Aikaisin elokuisena aamuna Brinko, ottaen mekaanikon mukaansa selkäpanssarin taakse, starttasi. Hän lensi Antonenkon tuoreen haudan yli, vaaputti siipiä ja ampui ilmaan jäähyväissarjan konekivääreistä. Se oli kunnialaukaus taisteluystävälle, jonka kanssa hän ei tiennyt tappioista... Ja, tuskin oli lentänyt Tallinnaan, kun Brinko teki uuden urotyön.

Hän ei kerinnyt ottaa montaa askelta koneelta, kun kuuli ilmatorjunnan ammuntaa: vihollisen tiedustelukone teki julkeasti suurta ympyrää kaupungin yllä. " Korkeus noin viisituhatta metriä", - tuumasi Brinko, hyppäsi takaisin koneeseen ja starttasi niin, kuin starttasi Antonenko: nopeammin kuin muut lentäjät, jotka päivystivät kentällä. Sillä aikaa "Junkers" meni valokuvaamaan sota-aluksia.

Säälimättä moottoria, Brinko otti siitä kaikki ja ehti mennä nokat vastakkain hyökkäykseen. Jo ensimmäinen sarja vei ruodusta yhden "Junkersin" moottorin. Vastustajan koneen nopeus ja liikehdintäkyky putosi jyrkästi, ja Brinkolle sen lopettaminen ei ollut suurempi työ.

Tätä nopeata ilmataistelua tarkkaili merilentovoimien päällikkö kenraaliluutnantti Zavoronkov ja Neuvostoliiton Sankari eversti Kokkinaki, joka saapui täyttämään Esikunnan erikoistehtävää: valmistella meidän pommittajien iskua Berliiniin. Kuuluisat lentäjät onnittelivat sydämellisesti luutnantti Brinkoa seuraavasta voitosta. Kokkinaki sanoi:

- Minä olen ihastunut tällaisesta loistavasta taistelusta, jonka minä juuri näin.

Kenraali Zavoronkov kyseli yksityiskohtaisesti Brinkolta tilanteesta Hangon niemimaalla, Antonenkon turmasta, mutta Kozlovin traagisesta kuolemasta hän vaikeni tahdikkaasti.

Sitten Zavoronkov sanoi:

- Brinko, vaihtakaa moottori ja lentäkää Leningradin alueelle Nizinoon. Siellä pitää nyt taistella päättäväisesti fasistisia tiedustelukoneita vastaan.

Brinko veti lavan lippaan ja sanoi:

- Tulen taistelemaan kolmen, itseni, Ivan Kozlovin ja Aleksei Antonenkon puolesta!..

Aamulla 5. syyskuuta lentäjät saivat tehtävän suorittaa rynnäkköisku fasistien joukkoja vastaan Volosovon rautatieasemalla. Tekninen osasto valmisteli koneet. Jäljellä oli kiinnittää rakettiammukset, kun yhtäkkiä sarja punaisia raketteja komentopaikalta ilmoitti hävittäjille nousta heti ilmaan torjumaan fasistien lento kentälle. Ensimmäisenä, kuten aina, irtosi maasta luutnantti Brinko. Hänen siipikoneessa oli luutnantti Maltsev.

Brinko ja Maltsev, ehtien tuskin nostaa laskutelineet, kävivät hyökkäykseen ensimmäistä kahdeksantoista ME-110-koneen osastoa vastaan, jotka lähestyivät kahdelta suunnalta iskemään kentälle. Suojellakseen komentajaansa, neljä ME-110-konetta kääntyivät hyökkäävien I-16-koneiden suuntaan ja kävivät itse hyökkäykseen. Maltsev ampui tarkalla sarjalla alas yhden niistä. Vielä muutama meidän hävittäjämme ehti startata. Syntyi katkera taistelu.

Oli hetkiä, jolloin hyvin lentävä pari Brinko ja Maltsev, joutuivat tiukkaan paikkaan: he torjuivat vaikeasti väijyvät "Messerschmittit". Brinkolta loppuivat patruunat, ja hän päätti törmätä vastakkain hyökkäävään viholliseen. ME-110 lopetti tulituksen, kaarsi jyrkästi, ja silloin Brinko, tehden silmänräpäyksellisen käännön, istui tukevasti sen pyrstön taakse. Etäisyys koneiden välillä lyheni nopeasti. Brinko vähensi kaasua, veti vähän sauvaa itseään päin. Kuului rysähdys, kone heilahti voimakkaasti sivulle, mittareiden laseja putosi jalkoihin. Moottori tärisi kuin kuumeessa. Lentäjä ennätti katkaista sytytyksen. Kaikki hiljeni, potkuri pysähtyi.

Brinko varmensi korkeuden ja ymmärsi, että voi päästä lentokentälle. Juuri ennen maanpintaa hän laski telineen ja laskeutui mestarillisesti. Törmäys onnistui erinomaisesti. Se oli kahdestoista viholliskone, jonka uskalias taistelija tuhosi.

Kolmen päivän kuluttua, remontoidulla "taisteluratsulla", niin kuin joskus Brinko puhui, hän ampui alas eturintamalla "Focke Wulf 187" - tiedustelukoneen, sitten "Henschel 126":n ja toisena päivänä - "Junkers 88" - koneen. Viidestoista viholliskone - se oli sankarin viimeinen voitto ilmavastustajasta.

Illan suussa Ropshin alueella fasistit nostivat tulenjohtopallon. Meidän sotilaat kutsuivat sitä "makkaraksi".

Sitten alkoi voimakas tykistötulitus meidän joukkojemme asemiin ja tielle lähellä rintamalinjaa. Ammukset iskivät aina vain tarkemmin ja tarkemmin.

Vastustaja menetti viime päivinä kaksi tulenjohtopalloa - meidän hävittäjämme ampuivat ne alas. Nyt ilmassaolevalla tulenjohtopaikalla oli voimakas ilmatorjuntasuoja.

Tulenjohtopalloa tuhoamaan lensi kolme I-16 - konetta. Ne väistivät voimakkaan it-tulen ja hyökkäsivät " makkaraa" vastaan ylhäältä. Kymmenkunta sytytysluotia osui palloon, mutta se ei syttynyt palamaan.

Heti valmisteltiin toinen osasto rakettien kanssa. Sitä piti johtaa Brinko. Mutta hän vastusti päättäväisesti.

- Jos lennämme osastona, niin emme pääse yllättämään. Sallikaa, että menen yksin ja hyökäten alhaalta tuhoan korin ja tähystäjät. Pallo on segmentoitu ja täytetty neutraalilla kaasulla, joka ei syty ja kuulanreiät siinä - kuin hyttysen pisto elefantissa.

Kyllä, Brinko oli oikeassa. Saksalaiset käyttivät nimenomaan tällaisia palloja tulenjohtoon.

Rykmentin komentajalla ja komissaarilla ei ollut muutakaan kuin olla samaa mieltä Brinkon perustelujen kanssa ja päästää hänet tähän erittäin riskialttiiseen tehtävään.

Pallo riippui samassa korkeudessa ja jatkoi heidän tykistönsä tulenjohtoa. Sen alla oli tummana tähystäjien kabiini...

Nopeus 500 kilometriä, aseet valmiina taisteluun. I-16 kiiti vihollisen ilmatorjuntamiesten päiden yli ja, kun palloon oli matkaa noin 800 metriä kone heilahti. Brinko tähtäsi huolellisesti, laukaisi palloon kuusi RS-82 -rakettia, joissa oli etäisyyssytyttimet.

Mustat savupöllähdykset peittivät kabiinin ja tulenjohtopallon. Sitten - kolme pitkää konekiväärisarjaa kabiiniin. Varmennukseksi... Brinkon kone, tehden kauniin, nousevan "tynnyrin" lensi tulenjohtopallon yläpuolelle, teki puolisilmukan ja painui alas.  

Hävittäjän ympärillä räjähteli kymmeniä ilmatorjunta-ammuksia, erivärisiä valojuovia tuli kaikilta suunnilta. Lentäjä vilkaisi ohimennen palloon - kabiinia sen alla ei enää ollut.

Äkkiä Brinko tunsi, kuinka jotain kuumaa pisti oikeaan jalkaan ja kylkeen. Silmissä välähteli tuliset ympyrät. Hän vilkaisi maahan - se lähestyi nopeasti konetta. Brinko veti automaattisesti sauvasta, veti kaasun pois. Koneen laskeutumista hän ei enää tuntenut. Maassaolevan I-16 - koneen rungon luokse juoksi jalkaväkeä. Lentäjä tummansinisessä haalarissa, jossa oli Kultainen Tähti, Leninin kunniamerkkiä, Punainen Lippu ja Punainen Tähti rinnassa oli istuimella, pää kääntyneenä selkäpanssaria vasten. Brinko oli kuollut, luotien silpomana, mutta pystyi kuitenkin viimeisillä voimillaan laskeutumaan koneella...

Petr Antonobits Brinko, Antonenkon taisteluystävä, kahdenkymmenenkuuden ikävuotensa aikana, meni läpi sellaisen maineikkaan tien. Päätettyään vuonna 1937 merilentäjien koulun, kerkisi jo ennen Suurta Isänmaallista taistella japanilaisten ilmamerirosvojen kanssa Hasan - järven ja Halhin-Gol - joen alueella, osallistui taisteluihin Karjalan kannaksella. Kaksi ja puoli sodan kuukautta Brinko taisteli Leningradin lähialueella ja sai surmansa sankarina.

Kaiken tämän kertoi jälkikäteen meille yksityiskohtaisesti Belousov. Me kuuntelimme häntä, pidätellen henkeämme. Ja ymmärsimme, että pitää taistella Leningradin puolesta, kuten iskivät viholliseen Antonenko ja Brinko, - korkeimmalla mestarillisuuden tasolla, älykkäästi, laskelmallisesti ja viimeiseen hengenvetoon asti...


Toim. huom:

Lainaus Finnish Air Force in World War II -keskustelupalstalta käydystä keskustelusta kesäkuun 23. päivänä käydystä ilmataistelusta:

Kysymys:
Supposedly, according to Soviet claims, 4 fighters belonging to the Baltic Fleet's 13th IAP were confronted by 6 Fokker D.XXIs. Two of the Soviet pilots were Aleksej Antonenko (10 victories)and Pyotr Brinko (15 victories). According to the Soviets, the 4 Red fighters shot down 5 D.XXIs and suffered no damage to themselves. Finnish sources do not support this claim. What is the truth about this encounter?

Vastaus:

Together with Carl-Fredrik Geust I write a research work about air war over the Hanko penninsula and Southern Finnland and hope it will be published one day. Anyway here are the details of that encounter:

On July 22 at 21:07-22:00 3 I-153s of 4./13 AP led by Lt.Lazukin performed an air reconnaissance of the Turku a/f and reported about "several dark spots" on the ground. It was decided to attack Turku next day.

On July 23 at 14:55 the group of 9 I-153s of 4./13 AP led by St.Politruk Biskup with an escort of 2 I-16s (2./13 AP, Kpt. Aleksey Antonenko, Lt. Pjotr Brinko) took off from the Täcktom a/f. "Gulls" flew at low level and I-16s covered them at 2000 meters high. Over the Turku a/f they encountered a heavy AAA barrage and I-153 of the young pilot Ml.Lt. Mikhail Chernov was shot down in flames on the way to target. He crashed into the nearest forest and burned. The rest I-153s dropped their bombs aiming on those "dark spots on the groung" and returned to base at 15:55. On the way home Antonenko and Brin'ko strafed a hydroaerodrome Russalo situated not far from Turku. They claimed 2 He-60s destroyed on the ground.

As a revenge for the death of Chernov it was decided to strike Turku once another time.
And new group of 2 I-16s (Kpt. Aleksey Antonenko, Lt. Pjotr Brin'ko) and 2 I-153s (Lt. Aleksey Lazukin, Ml.Lt. Konstantin Belorustsev) took of from the Hanko air base (Täcktom) at 18:40. They attacked Russalo again and claimed 5 He-60s destroyed.

That time at 19:05 4 Fokkers D.21 of 2./LeLv 30 (Lt. Kalima, FR-148; Ens. Salomaa, FR-156; Corp. Lehto, FR-152; Fl.Sold. Järvi, FR-150) took off to intercept soviet fighters. North from Turku Finns spotted I-153s (valuing their number at four) and attacked. Soviet pilots decided to allure Finns to Hanko base and didn't accept the challenge. High cover of I-16s kept flying to Hanko as well. Chasing I-153s Lt.Kalima claimed 1 "Gull" damaged and shot down presumable.

50 km north from Bengtskär island, in vicinity of Ere island, Russians turned to their pursuers and started a dog fight. The enemies fought this fierce air combat at 100 meters high and claimed several victims, which crashed into the sea.

Lt. Kalima claimed the 2nd victory - I-16, and one another I-153 was recorded as shared to the tallies of Kalima, Salomaa, Lehto and Järvi. In their postflight reports Finns estimated the total number of opponents as 5-7 I-16s and 7 I-153s and claimed 3 victories.

On the other side Soviet pilots returned to base at 19:36 and reported about an air combat with 6 "Spitfires" (although they were named as "Fokkers" in the latter accounts) and claimed 5 victories. Brinko - 2, and Antonenko, Lazukin and Belorustsev - 1 each.

Hieronically none of the opposite sides suffered any losses. FR-148 of Lt. Kalima took some damage (lost antenna, several hits in the fuselage and ailerons), but landed succesfully at 19:45. One bullet hit was found in the fuel tank of Lazukin's I-153.

That's it. Much ado about nothing.

best regards,
Andrey Dikov

Lisäksi:

Hannu Valtonen says in his book "Luftwaffwn Pohjoinen sivusta", that on 23.7.41 nine Russian fighters attacked Ruissalo, where they damaged one He 114 (7R+HH) and one He 59 B (DK+BS). In his other book "Luftwaffe -Kuvasto" there is a picture about these planes damaged.


Saatesanat

Artikkeli on julkaistu alun perin venäläisellä sotahistoriallisella sivustolla RKKA.RU.
Artikkeli on käännetty suomenkielelle ja julkaistu sivuston ylläpitäjien ja kirjoittajien luvalla. Erityiskiitokset Alexander Kiyanille ja Pavel Aptekarille yhteistyöstä.

Kirjoittanut: Kirjoittanut: V. F. Golybev
Kääntäjä: Paavo Kajakoski.

Article originally published by the online military history site RKKA.RU and translated and published in Finnish by the kind permission of RKKA.RU. Special thanks to Alexander Kiyan ja Pavel Aptekar for their cooperation.

Copyright RKKA.RU & Virtuaalilentäjät r.y. / Finnish Virtual Pilots Association 2004.

 

  

Viimeksi muokattu: 2005-02-15 00:34