» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | keskiviikko, 17.01.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-punanakokulma_rakastetunstalininkunniaksi.html
  
Rakastetun Stalinin Kunniaksi

Quick index: [ Rakastetun Stalinin kunniaksi | Saatesanat]


Punainen näkökulma: Rakastetun Stalinin kunniaksi

Rakastetun Stalinin kunniaksi

Kapteeni K. Golubenkov

Suomeksi kääntänyt:
Paavo Kajakoski

Monta päivää ennen käskyn saamista lennolle meidän osastomme oli täydessä valmiudessa. Lentävä henkilöstö valmisteli kartat lennolle, tekninen henkilöstö tarkasti laitteet. Taistelulistassa oli lyhyt kirjoitus lentäjien Shvedovan ja Golubin nimien kohdalla. Siinä sanottiin: "Täytämme minkä tahansa komentajan taistelukäskyn, tuhoamme meille annetun maalin!" Nämä kaksi lentäjää olivat saaneet taistelukasteen Halhin - Golissa, molemmat olivat saaneet kunniamerkin.

Työ kävi tarkemmin kuin rauhanaikana. Jopa tavallisesti hitaanpuoleiset Zimin, Pozdnja, Semenov osoittivat poikkeuksellista tarmokkuutta ja energiaa.

Vain yksi meitä vainosi: ei ollut lentosäätä. "Taivaallinen kanslia" sekoitti meidän kaikki kortit.

Me luimme ahneesti ensimmäisiä uutisia rintamalta ja yhteen ääneen hoimme:

- Eh, kirottu sää! Auttaisimme poikia kilogrammaisilla, viihdyttäisimme valkosuomalaisia uralilaisella metallilla.

Hämärät sateiset päivät vaihtelivat pakkasen ja pyryn kanssa. Kuin kiusalla, ei yhtäkään päivää hyvää säätä. Vaikea kuvitella, kuinka meteorologeista tuntui, kun he eivät voineet ennustaa edes tyydyttävää säätä!

No nyt sääennustajien kartalla näkyi rintaman reuna, ja 19. joulukuuta  luvattiin säätä, totta, mutta meidän komentajan majuri Aleksejevin mukaan, "maata pitkin", mutta voidaan lentää.

19. joulukuuta, niin kuin aina, me menimme kentälle klo 5.30. Pimeässä me koekäytimme moottorit, kokeilimme konekiväärit, päivystävä meteorologi haikealla äänellä luki meille sääennusteen ja, kuten hänelle oli annettu, kertoi paljon epäilyjä, "järjesti" lunta, sumua ja myrskyä koko reitille, niin että ei ollut paljoa ilon aiheita.

Klo 12.30 ilmaan nousi valkea raketti. Lentokentällä kaikki vilkastui heti. Lentävä henkilöstö puki laskuvarjot, mekaanikot valmistelivat moottoreita käynnistykseen.

Viiden minuutin kuluttua lensi kaksi valkeaa rakettia ja vielä minuutti, niin yli sata moottoria alkoi soida eri sävelillä, rikkoen pienen kentän vieressä olevan kaupungin hiljaisuuden.

Yksi toisensa jälkeen starttasivat koneet ja lentäjät, jotka olivat vielä maassa, ajatuksissaan pitivät tovereitaan onnekkaina, jotka olivat jo nousseet ilmaan.

100 metrin korkeudessa johtokone hävisi pilviin ja sen jälkeen myös muut koneet. Sydäntä puristi mielipahasta: "Jos ei meitä ei päästetäkkään?" Oli paha startata viimeisenä: ikuisuus piti odottaa ja sitten ajaa takaa.

Starttipäällikkö nosti punaisen lipun, sitten näytti ristin kahdella lipulla. Sydän kuristui harmista. Johtokone laskeutui, sen perästä vielä kaksi. No mitäs tämä on? Yksi parvi asettui kiilaan ja seitsemänkymmenen metrin korkeudessa jätti kentän ja katosi heti näkyvistä

Mihin ne? Miksi ei päästetä muita?  30 minuutin kuluttua poislentäneen parven johtaja tov. Seregin lähetti radiolla: "Menen maalille, korkeus 600 metriä". Mutta nyt sumu sulki lentokentän. Se tarkoittaa, siellä on säätä, mutta täällä me istumme, kuin ravut merrassa.

Me odotimme taisteluun lentäneen parven paluuta. Sää alkoi vähän parantua, näkyvyys horisonttiin kasvoi kahteen kilometriin, pilvikorkeus sataan - sataanviiteenkymmeneen metriin. Ryhmän lennon kestoaika meni umpeen. Annettiin poistumismerkki, mutta kentältä ei lähtenyt kukaan. Kuka ehti, hän otti paikan maakorsussa ja pelasi shakkia, kuka asettui koneiden alle, kaikki odottavat, kaikki haluavat vastaanottaa " ensimmäisiä pääskysiä".

Vot tuonne horisonttiin ilmestyi lentokoneita. Hiljentynyt kenttä elävöityi heti. Kun koneet olivat laskeutuneet, kaikki juoksivat katsomaan lentäjiä - päivän sankareita, puristamaan heidän käsiä, jopa meidän "Kutum" - koiranpentu, jonka me pelastimme kylmältä kuolemalta kymmenen päivää sitten, ryntäsi korsusta ja haukkui kimakasti.

Nyt meillä oli vain yksi keskustelun aihe, mitä oli ensimmäinen lento. Lennolla mukanaolleet jakoivat vaikutelmansa, kirjoittivat näkemänsä. Mutta se ei ollut tarpeeksi, haluttiin itse tuhota vihollinen.

20. joulukuuta, toveri Stalinin syntymäpäivän aattona, me menimme koneille. Taas ei ollut lentoja. Vasta iltaa kohti sää alkoi parantua ja me näimme ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen päivään auringonlaskun. Kaikki iloitsivat sään paranemisesta, jokainen halusi viettää suuren Stalinin kuusikymmenvuotispäivää taistelulennolla. Meteorologi Melnitsenko heti kertoi epäilyksensä, puhui " kahden pilvirintaman yhdistymisestä" Lugan alueella, sateen mahdollisuudesta ja niiden välillä seisoi tyyni pakkasyö, taivas oli täynnä tähtiä.

Seinäsanomalehden ja taistelulistat julkaisi, kuten aina, rakastettavasti muotoillen Popov. Niissä oli runsaasti lentäjien, radistien, suunnistajien, teknikoiden ja lentomekaanikoiden kirjoituksia mitä sydämellisimmin onnentoivotuksin rakkaalle toveri Stalinille hänen kuusikymmenvuotispäivänä. Jokaisessa rivissä tunnettiin meidän Isänmaan kansalaisten rajoittamaton uskollisuus, Leninin - Stalinin asia. Sinä päivänä koneet olivat valmiina lentoon jo ennen aamunkoittoa. Oli 25-asteinen pakkanen. Puhdas taivas oli ilo kaikille. Mutta aamunkoitosta lähtien alkoi ilmestyä hajanaisia pilviä varsin epäilyttävässä korkeudessa - sataviisikymmentä - kaksisataa metriä. Ja auringon noustessa koko taivas oli peittynyt pilviin, huonontaen pahasti vaakasuoraa näkyvyyttä.

Tunnelma, kuten puhui minun suunnistajani Shvedovskij, laski alle nollan. Olisiko Melnitsenko oikeassa? Eikö tule lentoja? Tämä ajatus riudutti meitä kaikkia.

No nyt uudestaan ilmestyi aukkoja pilviin, näkyvyys lisääntyi. Lentokentällä alkoi kuhina.

Osaston komentaja majuri Aleksejev kutsuttiin rykmentin komentajan luokse yhdessä suunnistajan kanssa. 15 minuutin kuluttua rykmentin komentaja antoi lentohenkilöstölle taistelukäskyn: " Lennämme klo 10.30 9 miehistön osastona. Maali: vastustajan päävarastot, jotka sijaitsevat 18 kilometriä etelään Viipurista, 2 kilometriä itään rautatieasemalta. Reitti annetaan kartalla, suunnat, etäisyydet ja ajat annetaan suunnistajille saavuttaessa lahdelle, muistiinpanot hävitetään. Pakkolaskutapauksessa vihollisen alueelle ei antauduta vangiksi. Vastustajan selustassa tehdään kaikki, mitä voi, meidän maajoukkojen toiminnan helpottamiseksi".

Laivueen suunnistaja kertoi lyhyesti maalin tiedoista, antoi suunnat, etäisyydet ja myös ohjeet siinä tapauksessa että joku jää joukosta.

Laivueen komissaari toveri Dogadin heitti silmäyksen lentäjiin ja kysyi:

- Onko kaikki terveitä? Sairaita ei ilmaantunut.

- Onko kaikki ymmärtäneet tehtävän?

- Kaikki! - vastasimme kuorossa.

 - No niin, toivotan teille menestystä, aikaa starttiin 20 minuuttia. Tänään meidän laivueemme sallittiin lentää ensimmäisenä. Kun startin jälkeen asetuimme kurssille, sää ei meitä ilahduttanut. Pilviraja oli 200 metrissä, näkyvyys alkoi huonontua, mutta se ei pelottanut. Pitäisihän olla hyvä sää, kun kerta Melnitsenko niin ennusti! Lennettyämme kolmekymmentä minuuttia tulimme odottamatta pilvien alta ja yllämme avautui sininen taivas. Joulukuisen auringon säteet leikkivät iloisesti hopeisissa koneissa. Mutta edessä oli musta pilvijono, näkyvissä oli, että se kantaa sisällään lumisateen.

Laivueen komentaja päätti mennä pilvien päälle. Lento niiden päällä ei jatkunut tuntiakaan. Ilmestyi pilvien reuna ja niiden jälkeen vihollisen maa.

On vaikeata kirjoittaa ilostamme, mutta unohtaa sitä ei voi. Tuossa allamme on Suomenlahden pohjoisrannikko. Korkeus 5 tuhatta metriä. Viipuri on hyvin näkyvissä. Maan yllä leviää tulipalojen savut. Muuta tästä korkeudesta ei pysty näkemäänkään.

- Pian maali, - sanoi minulle suunnistaja Shvedovskij radiossa ja laittautui asioihinsa.

On kovin vaikea puhua niistä minuuteista mitä käy läpi maalia lähestyttäessä. Ei löydy sanoja, millä kertoa henkilölle, joka ei ole koskaan ollut maalin yllä ja joka on ollut, ymmärtää helposti.

Kaikki yhdeksän konetta lentävät tiheässä muodostelmassa, ikään kuin me lentäisimme paraatissa.

Vot johtokoneen luukut avautuivat. Hermot jännittyivät; tuntuu, kuin sekunnit kuluisivat paljon hitaammin, kuin tavallisesti. Sanon suunnistajalle:

- Luukut, kytkin, varmistin.

Johtokoneesta putosi ensimmäinen pommi, sen perään menivät myös loput. Kaikki koneet pudottivat tuimat lastinsa. Heti tuli helpompaa, iloisempaa.

Kaikki yhdeksän konetta kääntyivät tasaisesti. Tällöin Shvedovskij hypähti viereiseen luukkuun ja niin tarttuvasti hymyillen osoitti minulle kahta peukaloa, että minäkin hymähdin, vilkaisten häneen.

Paluureitti oli paljon monimutkaisempi. Sää lopuksi meni pilalle. Viimeiset 70 kilometriä lensimme lumisateessa, korkeus oli alle 100 metriä. Ilontunne, että maali tuhottiin, peittyi vaikeuksiin. No tuolla on lentokenttä. Olemme kotona.

Tätä ensimmäistä taistelulentoa, joka sattui toveri Stalinin kuusikymmenvuotispäivään, en unohda koskaan.

Minä lensin neljätoista kertaa syvälle vastustajan selustaan, Shvedovskin kanssa olimme ankaran ilmatorjuntatykistön tulen alla, ei ainoastaan kerran kohtasimme vihollisen hävittäjiä, mutta ensimmäinen lento säilyy ainiaasti muistissa.     Loppu.


Saatesanat

Artikkeli on julkaistu alun perin venäläisellä sotahistoriallisella sivustolla RKKA.RU.
Artikkeli on käännetty suomenkielelle ja julkaistu sivuston ylläpitäjien ja kirjoittajien luvalla. Erityiskiitokset Alexander Kiyanille ja Pavel Aptekarille yhteistyöstä.

Kirjoittanut: Kapteeni K. Golubenkov
Kääntäjä: Paavo Kajakoski.

Article originally published by the online military history site RKKA.RU and translated and published in Finnish by the kind permission of RKKA.RU. Special thanks to Alexander Kiyan ja Pavel Aptekar for their cooperation.

Copyright RKKA.RU & Virtuaalilentäjät r.y. / Finnish Virtual Pilots Association 2004.

 

  

Viimeksi muokattu: 2004-07-10 16:16