» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | maanantai, 20.08.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-punanakokulma_kannaksenylla4.html
  
Karjalan Kannaksen Yllä

Quick index: [ Karjalan kannaksen yllä | Saatesanat]


Punainen näkökulma: Karjalan kannaksen yllä, operaation aattona

Karjalan kannaksen yllä (Osa 4)
Operaation aattona 1944

Kirjoittanut: Inozemtsev, alkujaan julkaistu 1978

Suomeksi kääntänyt:
Paavo Kajakoski

Neuvostojoukkojen talvihyökkäys Leningradin ja Novgorodin alueilla päättyi voittoon. Saksalais-fasistiset valloittajat karkoitettiin Leningradin maalta. Mutta, pohjoisempaan Leningradista, Karjalan kannaksella oli edelleen suomalaisten joukkojen ryhmittymä. Suomalaiset pitivät hallussaan myös Etelä-Karjalaa. Sen vuoksi Puna-armeijan edessä oli tehtävä tuhota suomalaiset joukot, vapauttaa Karjalan kannas ja Etelä-Karjala ja poistaa Suomi sodasta.

Vastustaja yritti paljastaa neuvostojohdon aikeet. Sen vuoksi keväästä 1944 lähtien aktivoitui merkittävästi suomalaisten lentotiedustelutoiminta. 1. maaliskuusta 10. kesäkuuta se suoritti Leningradin rintaman joukkojen yllä 108 tiedustelulentoa. Suomalaiset yrittivät lentoja jopa Leningradiin asti.

Yöllä 4. huhtikuuta erillinen Punalippuisen 72. radiopataljoonan VNOS:n radiosuunnistusasema "Linnake-7" paljasti Laatokan yllä ison ryhmän viholliskonetta. Leningradia kohti lensi 35 JU-88 pommikonetta. Neuvostolentäjät ja ilmatorjunta torjuivat onnistuneesti vastustajan lennon, ampuen alas tällöin yhden "Junkersin". Se oli vihollisen viimeinen yritys pommittaa Leningradia.

Karjalan kannasta suomalaiset joukot linnoittivat koko sodan ajan, alkaen syksyllä 1941, kun ne olivat asettuneet 35 - 40 kilometrin päähän Leningradista. Kaikkiaan kannakselle luotiin kolme vahvaa linnoitusaluetta. Ensimmäinen alue kulki pitkin rintamalinjaa, valmistuen syyskuussa 1941, toinen, pääpuolustuslinja, sijaitsi 20 -30 km päässä ensimmäisestä ja kulki linjaa Metsäkylä, Sahakylä, Kuuterselkä, Kivennapa, etelämpänä Rautu Vuoksen vesistöön asti, Taipale. Kolmas puolustuslinja sijaitsi 30 - 40 km etelään ja lounaaseen Viipurista. Ne oli kyllästetty kestävin, rautabetonivarustuksin, graniittisin panssarivaunuestein ja jalkaväkiestein.

Kesäkuun 1944 alussa vastustajalla oli Karjalan kannaksella yksi panssarivaunu- ja viisi jalkaväkidivisioonaa, jalkaväkiprikaati ja kaksi rannikkopuolustuksen tykistörykmenttiä. Suurin joukkojen keskittymä oli Viipurin suunnalla.

Meidän lentotiedustelun tietojen mukaan Suomen kahdeksalla suurimmalla lentokentällä oli sijoitettuna 175 erityyppistä lentokonetta: JU-88, HE-111, "Bristol Blenheim", ME-109, "Fokker". Suomen pohjoisosaan sijoitettiin myös Saksan 5. lentolaivaston 160 konetta. Ne voitiin helposti heittää Karjalan kannaksen alueelle. Sitä paitsi Virossa ja Latviassa laskettiin olevan jopa 400 saksalaisen 1. lentolaivaston konetta. Ne myös voitiin heittää Karjalan kannakselle. Myös saksalaiset pommikoneet voivat toimia välittömästi Viron kentiltä.

Karjalan kannaksen vapauttaminen annettiin Leningradin rintaman joukkojen tehtäväksi, joita tuki Punalippuinen laivasto. Kenraaliluutnantti D. N. Gusevin 21. armeijan olisi pitänyt suorittaa pääisku Viipurin suunnalla tavoitteenaan vastustajan puolustuslinjassa läpimurto. Kenraaliluutnantti A. I. Tserepanovin 23. armeija eteni, käyttäen hyväkseen 21. armeijan menestystä, levittäen läpimurtokohtaa koilliseen ja tunkeutua Vuoksen alueelle ja etemmäksi Käkisalmeen,???

Maajoukkojen taistelutoimintaa turvasi 13. ilma-armeija. Armeijaan kuului 276. pommitus-, 277. ja 281. rynnäkkö- ja 275. hävittäjädivisioonat, 283. hävittäjä- ja 13. erillinen tiedustelurykmentti. Ennen operaation alkua 13. ilma-armeijaa vahvistettiin 334. pommitus- ja 113. kaukopommitusdivisioonalla, jotka olivat korkeimman johdon reserviä ja varustettu TU-2 ja IL-4 koneilla. 9. kesäkuuta 1944 13. ilma-armeija yhdessä RVGK:n yhtymien ja 2. Leningradin kaartinlentoryhmän PVO:n kanssa oli valmis taistelutehtävien suorittamiseen 757 lentokoneella, joista 249 pommittajia, 200 rynnäkkökoneita, 268 hävittäjäjää, 20 tiedustelukoneita ja 20 tulenjohtokoneita. Operaatioon, sitä paitsi, kutsuttiin 220 Punalippuisen itämerenlaivaston ilmavoimien konetta.

Ilma-aseemme yksiköihin ja yhtymiin kuului aseistuksena uusia, tuohon aikaan erittäin moderneja pommikoneita TU-2, IL-4, PE-2, IL-2 rynnäkkökoneita, JAK-9, LA-5 hävittäjäkoneita. Kesään 1944 mennessä uutta neuvostopommittajaa TU-2:sta käytettiin harvoin. Viipurin operaatiossa sitä kokeiltiin ensimmäisen kerran massakäytössä. Määrällinen ja laadullinen ylivoima ilmailutekniikassa oli selvästi meidän puolellamme. Viipurin operaatiossa ilma-asetta käytettiin ilmahyökkäys-muodossa.

6. kesäkuuta 1944 Leningradiin lensi Ilmamarsalkka A. A. Novikov, Puna-armeijan Ilmavoimien komentaja, päämajan edustajana, tehtävänään tarkastaa Leningradin rintaman ja Punalippuisen itämerenlaivaston ilma-aseen valmius hyökkäysoperaatioon ja sitten koordinoida sen taistelutoimintaa. Samana päivänä kaupunkiin saapui myös Puna-armeijan VVS:n Sotaneuvoston jäsen N. S. Shimanov, A. A. Novikovin sijainen teknillisissä asioissa A. K. Repin, Puna-armeijan VVS:n pääsuunnistaja B. V. Sterligov.

13. ilma-armeijan valmistautuminen Viipurin operaatioon alkoi toukokuussa 1944. Selustan yksiköt valmistelivat oikea-aikaisesti lentokenttäverkkoa vastaanottamaan lentoyksiköitä Narvan suunnalta ja Korkeimman johdon reservin lentoyhtymiä. Kaksi kolme päivää ennen operaation alkua ne olivat ryhmittyneet Leningradin alueelle. Kuuden Leningradin alueelle keskitetyn lentodivisioonan huoltamiseksi piti sinne vetää myös armeijan selustan yksiköitä.

Paljon huomiota pantiin operatiiviseen harhautukseen. Rintaman joukot ja ilma-ase imitoivat valmistautumista hyökkäykseen Narvan suunnassa. Jotta vihollinen ei huomaisi lentoyksiköiden sijoittumista Karjalan kannakselle Narvan suunnasta, sinne luotiin valelentokenttiä ja sijoitettiin puusta tehtyjä koneita. Nämä toimenpiteet varmistivat Viipurin operaation valmistelun pysyvän salaisena.

Operaatioon valmistautumisen aikana 13. ilma-armeijan ja lentoyhtymien johto. esikunta ja huoltopalvelut tekivät paljon työtä taistelutoiminnan organisoimiseksi hyökkäysvaiheen aikana. Harjoitusalueella olosuhteissa, jotka olivat mahdollisimman lähellä taistelualueen vastaavia, suoritettiin lento - taktisia harjoituksia, joissa työstettiin kaikkien ilma-asemuotojen yhteistoimintaa, taistelunjohtoa ilmassa, massiivisten iskujen suorittamista ja hävittäjäsuojausta. Lentohenkilökunta harjoitteli voimaperäisesti harjoitusalueella pienikokoisten maalien tuhoamista.

Käytiin läpi kysymyksiä yhteistoiminnasta jalkaväen kanssa. Lähelle etulinjaa luotiin lentodivisioonien ohjauskeskuksia.

Tänä aikana 13. ilma-armeija ei keskeyttänyt taistelutoimiaan Karjalan kannaksen alueella. Armeijan miehistöt suorittivat tiedustelua, suorittivat iskuja "insinööri"varustuksiin, elävää voimaa vastaan ja vastustajan tekniikkaan ensimmäisellä ja toisella puolustuslinjalla.

Erityisesti aktivoitiin meidän lentotiedustelu. Tätä tarkoitusta varten armeijan komentoon annettiin 60 lentokonetta. Suuri rooli vastustajan puolustuksen tiedustelussa kuului everstiluutnantti I. A. Mehanikovin 13. lentotiedustelurykmentille.

Karjalan kannaksen valokuvaukseen ryhdyttiin kauan ennen operaatiota, jotta ei herätettäisi vastustajan epäluuloa hyökkäyksen valmisteluista, tiedustelulennot suoritettiin yksittäisin konein. Ja heti operaation alusta tiedustelu tehosti jyrkästi aktiivisuuttaan ja toimi mitä ponnekkaimmin.

Operaation valmistelun aikana ilma-armeijan lentäjät suorittivat pelkästään valokuvauslentoja 610 kpl ja kattoivat 87 tuhannen neliökilometrin alueen.

Tiedustelutehtävien suorittamisessa taistelussa lentäjille kehittyi suuri sitkeys ja korkea ammattitaito. 13. erillisen lentotiedustelurykmentin lentäjä yliluutnantti V. P. Matvejev lentäessään tiedusteluhävittäjällä huomasi, kuinka pohjoisen Kiviniemen alueella valtatieltä kääntyi metsään auto, jossa oli pressu peittona. Hänestä tämä näytti epäilyttävältä. Palattuaan kentälle hän raportoi kaikesta komentajalle. Yliluutnantti Matvejeville ryhmineen sai tehtäväksi tutkia koko metsä, käyttäen tykki-konekivääritulta suurimittakaavaista valokuvausta. Tämän seurauksena tältä alueelta lähellä Valkjärveä paljastui suomalaisen 11. jalkaväkidivisioonan sijainti

Suomalaiset naamioivat huolellisesti puolustusvarustuksensa, siksi niitä ei aina heti havaittu. Ensimmäisillä lennoilla vähemmän kokeneet ilmatiedustelijat pääpuolustuslinjan sijasta yhdellä osalla Mannerheimin linjaa havaitsivat vain vanhoja puolustusvarustuksia, jotka eivät edustaneet vakavaa uhkaa.

Mutta toiset tiedustelumuodot raportoivat runsaista vahvoista linnoitteista. Leningradin rintaman tiedusteluosaston komentaja kenraali P. P. Jevstigneev vaati lentäjiä valokuvaamaan niitä perusteellisesti. Tehtävän saatuaan 13. ilma-armeijan esikunnan tiedustelupäällikkö everstiluutnantti Ja. G. Aksenov käytti kolmea 277. rynnäkködivisioonan miehistöä ja valokuvauslaittein varustettua IL-2 konetta lentämään Karjalan kannaksen yllä "kampa"- menetelmällä, ts. näköetäisyydellä toinen toisestaan. Tämä antoi myönteisiä tuloksia - uusia puolustusvarustuksia saatiin valokuvattua. Myöhemmin toiset miehistöt PE-2:lla suorittivat alueilmavalokuvausta.

Ilma-aseen taistelutoiminta suunniteltiin yksityiskohtaisesti neljän päivän aikana. Suunnittelu alkoi 9. kesäkuuta, siis sinä päivänä kun rintaman maajoukot siirtyivät hyökkäykseen. Tätä kokemusta VVS:n käytöstä taistelutoimissa käytettiin ensimmäiseksi Suuressa Isänmaallisessa sodassa. Ilma-aseelle annettiin tehtäväksi tuhota vastustajan pysyvät puolustusvarustukset, juoksuhautasysteemi, nujertaa tykistö - kranaatinheitinpatterit etulinjassa meidän 21. armeijamme pääiskun suunnassa. Juuri sinä päivänä edellytettiin pommittajien ja rynnäköijien toimivan myös vihollisen liikenneyhteyksiä ja reservejä vastaan.

Jalkaväen hyökkäyspäivänä, 10. kesäkuuta, kahden tunnin tykistövalmistelun jälkeen suunniteltiin tuhottavaksi vastustajan juoksuhautasysteemi ja tykistöryhmittymät. Kolme tuntia ensimmäisen iskun jälkeen edellytettiin suoritettavaksi toinen lento. Vastustajan joukkojen johdon tuhoamiseksi osan ilma-aseesta tuli suorittaa iskuja suomalaisten joukkojen esikuntia ja yhteyksiä vastaan. Suunniteltiin myös toimintaa vastustajan liikenneyhteyksiä vastaan, erotettiin ryhmä rynnäköijiä saattamaan jalkaväen hyökkäystä.

Neljänä ensimmäisenä ilma-aseen hyökkäyspäivänä 13. ilma-armeijan piti suorittaa 3338 lentoa pommittajilla ja rynnäkkökoneilla. Näillä piti tuhota 2860 puolustusvarustusta, siis 85 prosenttia.

Suunniteltiin myös rintaman joukkojen ja liikenneyhteyksien, sekä Leningradin suojaamista, pommittajien ja rynnäkkökoneiden saattamista. Nämä tehtävät annettiin 275. hävittäjädivisioonan, 2. Leningradin kaartin hävittäjäyhtymän ja laivaston hävittäjäilma-aseen suoritettavaksi.

Viipurin operaatioon otti osaa myös Punalippuisen Itämerenlaivaston ilmavoimat. Laivaston ilma-asetta suunniteltiin käytettäväksi pääasiassa meriliikenteen tiedustelussa ja estämään vastustajan reservien siirron meriteitse. Itämeren ilma-asetta kutsuttiin toimimaan myös maarintamalla. Hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä Itämeren laivaston VVS:n tuli suorittaa 90 pommitus- ja 300 rynnäköintilentoa vastustajan puolustusvarustusten tuhoamiseksi ensimmäisellä puolustuslinjalla.

Tällainen suuri ilma-aseen keskittymä verrattain kapealla rintamakaistalla vaati suunnistus"palvelulta", jota komensi 13. ilma-armeijan pääsuunnistaja eversti P. V. Borodkin, hyvin huolellista kaikkien lennonohjauksen kysymysten työstämistä.

Kiihkeästi valmistui hyökkäystaisteluihin myös lentotekninen palvelu. Armeijan pääinsinöörin kenraali A. V. Ageevin, 2. Leningradin kaartin hävittäjäyhtymän pääinsinöörin insinöörieversti M. I. Plahovin, lentodivisioonan vanhemman insinöörin insinöörieversti N. N. Usikovan, P. M. Malikovan, insinöörimajuri N. A. Veklitsan ja muiden johdon alla mekaanikot ja apumekaanikot tunnollisesti valmistelivat lentokoneet taistelulennoille. TU-2:sen ja IL-4:sen, joita 13. ilma-armeija ei aikaisemmin käyttänyt, saapuminen Leningradin rintamalle jossain määrin monimutkaisti kaikkien huoltoyksikköjen toimintaa. Erityistä huomiota kohdistettiin koneisiin, jotka juuri olivat saapuneet tehtaalta. Kaksi päivää ennen hyökkäystä 872. rynnäkkörykmentti vastaanotti 20 uutta konetta, tyyppiä IL-2. Ja niin yhden yön aikana tehtiin kaikkien koneiden moottoreihin ohjesäännön mukainen huolto. Aamulla "IL:it" olivat jo valmiina taistelulennolle.

Hyvin valmistautui operaatioon myös 13. ilma-armeijan selusta. Selustan yksiköt valmistelivat lentokenttiä lentoyhtymien ja -osastojen nopeata tukikohtien vaihtoa varten Leningradin alueella ja kokosivat välttämättömiä varastoja niiden sotatyötä varten.

Hyökkäyksen aattona lento-osastoissa ja -yhtymissä vallitsi taisteluinnostus. Sitä tuki taitavasti puolue-poliittisen työn kaikki muodot.

Lento-osastoissa oli kokeneiden ilmataistelijoiden rinnalla paljon nuoria ohjaajia, suunnistajia, ampuja-radisteja, joiden täytyi lähteä taisteluun ensimmäistä kertaa. Siksi jo ennen hyökkäyksen alkua järjestettiin taistelulentäjien kokemuksen siirto nuoremmille. Heidät tutustutettiin taistelutoiminnan erikoisuuksiin, neuvostoilma-aseen ja vihollisen taktiikkaan, sankarillisiin lento-osastojen ja yhtymien traditioihin.

Armeijan yksiköissä muodostettiin lentävän puolueorganisaattoriryhmiä, jotka näyttelivät tärkeätä roolia puolue-poliittisen työn keskeytymättömässä ja operatiivisessa turvaamisessa taistelujen kuluessa. Puolueorganisaattoriryhmiin nimettiin parhaita ohjaajia, suunnistajia, ampuja-radisteja. Heidän piti auttaa komentajaa liittämään yhteen lentoryhmiä (miehistöjä?), informoida laivueen ja rykmentin puolueorganisaatiota ryhmien taistelutoimista, auttaa tovereita omaksumaan valiomiehistöjen kokemuksia. Taistelualussa puolueorganisaattorien piti osoittaa henkilökohtaista esimerkkiä. Niin myös tapahtui.

Hyökkäyksen aattona lento-osastoissa pidettiin miitingejä ja kokouksia. 9. kesäkuuta 1944 ennen taistelulentoa Puna-armeijan VVS:n Sotaneuvoston jäsen kenraalieversti N. S. Shimanov ojensi 943. rynnäkkölentorykmentille Punaisen Lipun kunniamerkin. Tervehdyspuheessaan hän muistutti, että tämä korkean palkinnon saavuttivat uhrautuvaisin urotöin L. S. Samohin, V. A. Shimanskov, I. S. Pantelejev antaen elämänsä Isänmaalle ja edelleen seisten ruodussa G. M. Parshiniy, A. I. Kizimo, G. M. Kambylatov, muut ansioituneet lentäjät ja rykmentin koko henkilöstö. Miehistöt lensivät taistelutehtävissä täysin päättäväisesti tuhoaviin iskuihin vihollista vastaan saavuttaakseen mitä pikaisimman neuvostomaan vapautuksen.

Lentohyökkäys

9. kesäkuuta lentokentillä koneiden luokse suurien julisteiden alle kokoontuivat 13. ilma-armeijan rykmentit ja laivueet. Komentajat lukivat taistelukäskyn ja miehistöt ryhtyivät täyttämään taistelutehtäviänsä.

Kuten suunnitelmasta ilmeni, ilma-ase yhdessä tykistön kanssa tuhosi juoksuhautasysteemin vastustajan ensimmäisessä puolustuslinjassa. Erityisen voimakkaita iskuja ilma-armeijan yksiköt ja yhtymät tekivät suomalaisten asemiin (Vanhan?) Valkeasaaren alueella, Valkeajärvellä?, Rajajoella. Vain yhdellä lennolla näihin kohteisiin osallistui 215 pommikonetta IL-4, PE-2 ja TU-2 113., 276. ja 334 pommitusdivisioonista ja 155 IL-2 konetta 277. ja 281. rynnäkkölentodivisioonista.

Pommikoneet lensivät maalille rykmenttijonoissa, joiden taistelujärjestys muodostui laivuejonoista. Kukin "yhdeksikkö"pudotti pommit johtokoneen signaalista 1000 - 3000 metrin korkeudesta ja vapautti paikan seuraavalle ryhmälle. Pommikoneiden jäljessä vihollisen asemia pommittivat rynnäkkölentodivisioonat. Ne suorittivat iskut rykmentin taistelujärjestyksessä yhdellä lähestymisellä. Iskut suoritettiin rajoitettuihin alueisiin, joten pommitiheys oli hyvin korkea: yhdelle neliökilometrille tuli 125 - 186 pommia. Tuhovaikutus osoittautui hyvin suureksi. Alueilla, joihin sattui pommittajien ja rynnäköijien yhteisvaikutus, tuhoutui lähes kaikki insinöörivarustukset.

Vihollinen oli tyrmistynyt tällaisista neuvosto-ilma-aseen tiiviistä, massiivisista iskuista pienille alueille.

Sitten seurasi vielä kaksi massiivista iskua - Viipurin, Raudun ja Raivolan rautatieasemille ja vastustajan selustaan Kiviniemen, Valkjärven ja Kivennavan alueilla. Vastustajan tänne sijoitetut reservit ja niiden tuliaseet kärsivät pahoja tappioita. Sen lisäksi rautatieliikenne sekaantui.

Hävittäjävoimat suojasivat luotettavasti maajoukkoja, pommikoneita ja rynnäköijiä. Tänä päivänä meidän lentäjämme ampuivat alas 9 viholliskonetta ilmataisteluissa. Hävittäjälentäjät suorittivat myös rynnäkköiskuja vihollista vastaan, tuhoten kolonnia teillä, nujertaen ilmatorjuntayksiköitä pommittajien ja rynnäköijien toimintakaistoilla.

Illalla 21. armeijan joukot suorittivat tiedustelua. Joidenkin etummaisten divisioonien kärkipataljoonat lähtivät hyökkäykseen tankkien tukemana ja kiilautuivat vastustajan puolustukseen. Kiitos tiedustelun onnistuttiin tuhoamaan vihollisen tulijärjestelmä ja saatiin lisätodistusta sen yksiköistä, jotka puolustivat pääiskun suunnassa. Saatiin myös tietää, että suomalaiset joukot kärsivät suuria tappioita tykistön ja ilma-aseen iskuissa.

Seuraavana aamuna puhuivat jälleen tykit ja kranaatinheittimet. Tunnin kuluttua alkoi 30-minuuttinen ilma-aseen valmistelu. 172 pommittajaa ja 168 rynnäkkökonetta hävittäjien saattamana suorittivat voimakkaita iskuja vastustajan tukipisteisiin Vanhassa? Valkeasaaressa, Valkeajärvellä, Rajajoella. Kaistoilla, missä ilma-ase toimi, tuhottiin, tai pahasti vaurioitettiin 70 prosenttia kenttälinnoitteista.

Poikkeuksellisen tarkkoja iskuja vihollista vastaan suoritti 943. rynnäkkölentorykmentin laivueenkomentaja kapteeni G. M. Parshin, lentäen koneella, jonka kylkeen oli kirjoitettu "Barinovien Kosto". Häntä kasvatettiin Praskova Vasiljevnan ja Jevgeni Barinovin äidin ja tyttären toimesta ja annettiin Parshinille. He molemmat selvisivät Leningaradin piirityksen kaikista kauhuista. Praskova Vasiljevnan poika kuoli rintamalla, mies kuoli nälkään. Ei myöskään Parshinin perhe välttynyt onnettomuudelta. Fasistit teloittivat hänen isänsä, polttivat kotikylän. Täten eri neuvostoihmisten henkilökohtainen murhe sitoi yhteen kärsimyksin ja vihalla koko kansan. Ja se aiheutti julman vihan fasisteja kohtaan. Georgiy Mihailovits Parshin taisteli itsensä, Barinovien ja Neuvostoisänmaan puolesta. 9. kesäkuuta hän teki ensimmäisen taistelulennon lahjoitetulla IL:llä.

Klo 8.20 kenraaliluutnantti D. N. Gusevin 21. armeijan joukot lähtivät hyökkäykseen. Vastustaja, tyrmistyneenä ja ilma-aseen ja tykistön iskuista paljon tappioita kärsineenä, ei pystynyt osoittamaan organisoitua vastarintaa.

Jalkaväen ja tankkien hyökkäystä tukivat keskeytyksettä partioivat rynnäkkökoneet 4 - 6 koneen osastoissa taistelukentän yllä, jossa kukin osasto oli 25 - 30 minuuttia.

Rynnäkkökoneet toimivat myös vastustajan solmukohdissa maakomentajien kutsusta. Meidän joukkojen hyökkäys edistyi menestyksellisesti.

Lentävä henkilökunta kehitti taisteluissa korkean aktiivisuuden ja innokkuuden. 58. pommitusrykmentin laivueenkomentajan kapteeni P. T. Saritsevin esimerkin mukaan pommittajat ja rynnäköijät ottivat maksimaalisen pommikuorman. Komentajat ja puolueorganisaattorit, puolue- ja komsomolskiorganisaatiot tukivat ja kaikin tavoin propakoivat tällaista patrioottista hanketta, joka merkittävästi lisäsi iskujen tehoa. Tämä aloite levisi nopeasti muihin 13. ilma-armeijan rykmentteihin.

Käsi kädessä Leningradin rintaman lentäjien kanssa Itämeren ilmailijat suorittivat iskuja vastustajan linnoituksiin, tykistö- ja kranaatinheitinpattereihin. Rynnäkköosastoja taisteluun johtivat henkilökohtaisesti 8. kaartin rynnäkkölentorykmentin komentaja Neuvostoliiton Sankari, kaartin everstiluutnantti N. V. Tselnokov, 47. rynnäkkölentorykmentin komentaja Neuvostoliiton Sankari everstiluutnantti N. G. Stepanjan, 7. kaartin rynnäkkölentorykmentin komentaja Neuvostoliiton Sankari kaartin majuri A. E. Mazurenko, saaden pian toisen samanlaisen kunniamerkin, ja muut kokeneet lentäjät. He menivät ensimmäisenä hyökkäykseen ja kaikkein tarkimmin kukistivat maaleja, näyttäen esimerkkiä nuorille lentäjille. Hävittäjät suojelivat luotettavasti rynnäköijiä, eivätkä vain suojelleet "IL:ejä" vaan rynnäköivät yhdessä heidän kanssaan, eikä antaneet vihollisen nostaa päätään.

Hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä 21. armeijan joukot saavuttivat suurta menestystä ilma-aseen tukemana. Vastustajan puolustus murrettiin 20 kilometrin leveällä rintamalla. Armeijayhtymä liikkui eteenpäin 15 km. 9. ja 10. kesäkuuta ilma-armeija suoritti 2003 lentoa. Ylimmän johdon käskystä 11. kesäkuuta 1944 13. ilma-armeijan komentaja kenraaliluutnantti S. D. Ribaltsenko, 276. pommitusdivisioonan komentaja kenraalimajuri A. P. Andrejev, 113. pommitusdivisioonan komentaja kenraalimajuri M. V. Sherbakov, 334. pommitusdivisioonan komentaja eversti I. P. Skok, 277. rynnäkkölentodivisioonan komentaja eversti F. S Hatminskiy ja 281. rynnäkkölentodivisioonan kom eversti S. E. Greskov saivat kiitollisuuden julistuksen. Neuvostojohto arvosti korkealle 13. ilma-armeijan yhtymien ja yksiköiden toimintaa.

Lyötyään vastustajan vastarinnan rajan lähellä, 21. armeijan joukot 11. kesäkuuta iltaan mennessä siirtyivät pääsuunnissa toiselle puolustuslinjalle. Sinä päivänä taistelutoimiin liittyi myös kenraaliluutnantti A. I. Tserepanovin 23. armeija. Suomen armeijan johto heitti apuun 4. armeijayhtymän Karjalan rintamakaistalta ja Pohjoissuomesta. Suomalaisten joukkojen vastarinta vahvistui tuntuvasti. Toisen puolustuslinjan edessä 12 kesäkuuta neuvostojoukkojen eteneminen hidastui.

Ilma-aseen toiminnan esti näinä kahtena päivänä huonontuva sää. Mutta 13. ilma-armeija jatkoi maajoukkojen hyökkäyksen turvaamista. Erityisen suurta apua jalkaväkiyhtymille taistelukentällä antoi rynnäkkö-ilma-ase. Pienet "IL"-osastot, vaihtaen keskenään, roikkuivat keskeytyksettä taistelukentän yllä ja hyökkäsivät välittömästi niitä vastustajia vastaan, jotka häiritsivät jalkaväkemme ja tankkiemme etenemistä.

Hyvin oli järjestetty rynnäkkö-ilma-aseen ja panssariprikaatien yhteistoiminta. Rynnäkködivisioonan komentajalla, komentopaikassaan, oli jatkuva radioyhteys panssariprikaatin komentajaan ja yhteysupseereihin. Yhteysupseerin roolissa toimi erityisen menestyksellisesti yliluutnantti A. F. Razgulov. Kesällä 1944 hän yhdessä tankkimiesten kanssa siirtyi Pulkovasta Pskovin järvelle, tukien radioyhteyttä "IL:ien" kanssa, johtaen niitä maaliin. Kun rintama Pskovin seudulla vakiintui, Razgulov palasi yksikköönsä. Mutta häntä kohtasi epäonni: eräällä lennolla ilmatorjunnan ammus murskasi hänen kätensä. Kesti kauan toipua siitä. Päästyään sairaalasta Aleksander Razgulov kesäkuussa 1944 pyysi uudestaan päästä tankkimiesten joukkoon. Istuen tankissa hän antoi rynnäkkökoneille komentoja radiolla, ohjaten niitä vastarinnan solmukohtiin, jotka häiritsivät tankkiryhmien etenemistä.

11. kesäkuuta 277. rynnäkködivisioona sai kutsun 1. Punalippuisen panssariprikaatin komentajalta suorittaa isku vastustajan tykistö- ja kranaatinheitinpattereihin Raivolan koillispuolella ja Marinon itälaidalla, jotka häiritsivät panssarien etenemistä Raivolan suuntaan. Eversti F. S. Hatminskiy kutsui radiolla 10 IL-2-konetta ja ohjasi ne vihollispattereiden alueelle. Lentäjät tulittivat tykistöä ja kranaatinheittimiä kahdella kierroksella. Sitten ilma-aseen edustaja, istuen tankissa prikaatin taistelujärjestyksessä, ohjasi rynnäkkö-osaston panssaritykkipatteriin, joka sijaitsi korkeudessa 38,8?? pohjoiseen Raivolasta.

Rynnäkkökoneet hyökkäsivät myös tätä maalia vastaan. Käyttäen hyväkseen vastustajan keskeytynyttä tulta panssariprikaatin pääosasto syöksyi eteenpäin ja valtasi voimakkaasti linnoitetun Raivolan solmun.

Menestyksellisesti toimivat tänä päivänä myös hävittäjä-ilma-ase. 159. hävittäjärykmentin lentäjät luutnantti V. I. Vedenejev ja vänrikki D. V. Jermakov LA-5 koneissaan lentotiedustelun aikana kohtasivat kuusi suomalaista "Fiat"-hävittäjää. Neuvostolentäjät ryhtyivät rohkeasti taisteluun vihollisen kanssa ja saavuttivat täydellisen voiton. Vänrikki Jermakov ampui tässä taistelussa kaksi konetta alas, yhden koneen tuhosi luutnantti Vedenejev.

Päämääränä hyökkäyshengen nostaminen rykmenteissä ennen taistelulennolle lähtöä tuotiin ulos Lippu. Laivueenkomentajat ja lento-osastojen johtajat menivät Lipun luokse ja suudellen sitä antoivat valan uskollisuudelle Isänmaata ja osaston taistelutraditioita kohtaan.

15. kaartin rynnäkkölentorykmentin luutnantti V. A. Aleksenko, 12. kesäkuuta käskyn saatuaan, vannoi Lipulle, että hänen osasto täyttää tehtävän kunniakkaasti. "Isänmaan nimeen, rykmentin maineen nimeen, - lausui hän, - en sääli elämääni". Ja hän piti valan. Saattaessaan sinä päivänä panssariosastoa, neljä rynnäkkökonetta johdossaan Aleksenko suoritti voimakkaan iskun vihollisen auto- ja panssarikolonnaa vastaan, jonka sijainnin meidän tankit ilmoittivat ja oli selvästi näkyvissä ilmasta ja lentäjät saivat vielä lämpimät kiitoksen sanat radiolla. Kivennavan alueella "IL"-lentuetta vastaan hyökkäsi 8 vastustajan hävittäjää. Mutta rynnäköijät eivät vain torjuneet niiden kaikki hyökkäykset, vaan ampuivat vielä 3 konetta alas. Itse ne palasivat tukikohtaan ilman tappioita.

Huonosta säästä huolimatta, 11. ja 12. kesäkuuta lento-osastot jatkoivat vihollisen liikenneyhteyksien ja operatiivisten reservien pommittamista.

448. rynnäkkölentorykmentin kuusi rynnäkkökonetta komentajanaan yliluutnantti M. D. Hikitin ja joita suojasi lentue hävittäjiä, paljasti Perkjärven rautatieasemalla kolme junaa. Asemalla oli paljon erilaisia sotatarvikkeita. Kahdella ensimmäisellä hyökkäyskerralla rynnäköijät pudottivat pommeja 350 - 400 metrin korkeudesta. Lentäjät näkivät valtavia räjähdyksiä, jotka luhistivat aseman rakennuksia ja sytyttivät vaunuja palamaan. Sitten, huolimatta vastustajan voimakkaasta it-tulesta, he asettuivat rinkiin ja jatkoivat vihollisen tuhoamista konekivääri-tykkitulella. Asema peittyi savuun. Ja vasta kun ammukset loppuivat, ryhmä lopetti hyökkäykset ja ilman tappioita palasivat kentälle.

Kun nähtiin, että vastustaja keskitti 21. armeijan 30. kaartin kivääriarmeijakuntaa vastaan päävoimia ja sillä oli Kivennavan alueella hyvin vahvoja linnoituksia, Leningradin rintaman komentaja L. A. Govorov päätti 12. kesäkuuta siirtää pääiskun suunnan Viipurin valtatieltä Koiviston valtatien kaistalle.

Koko yön 13. kesäkuuta ja seuraavan päivän tapahtui voimiemme uudelleenryhmitys. Maajoukot valmistuivat murtamaan vihollisen toisen puolustuslinjan.

Vastaavasti operaatiosuunnitelman muutoksen perusteella tehtiin korjauksia myös 13. ilma-armeijan toimintaan. Sen päävoimat suunnattiin joukkojen tukemiseen, jotka hyökkäsivät Koiviston valtatien kaistalla. Ja vaikka vastustajan toisen puolustuslinjan murtaminen suunniteltiin tapahtuvaksi 14. kesäkuuta, meidän ilma-aseen aktiivinen toiminta ei keskeytynyt myöskään maasotatoimien operatiivisen tauon aikana. Jotta turvattaisiin toisen puolustuslinjan murtaminen, 13. ilma-armeija 274 pommikoneen ja rynnäkkökoneen voimin suoritti aamulla 13. kesäkuuta voimakkaan iskun Liikolan, Kuuterselän ja Metsäkylän tukialueisiin. Lennolla toimi menestyksellisesti 58. pommitusrykmentin 25 PE-2 koneen osasto komentajanaan majuri I. S. Aniskin, pommittaen tykistö-kranaatinheitin pattereita ja panssarikeskittymää Liikolan itäosassa.

Päivän aikana meidän ilma-aseemme taisteli myös alueelle saapuvia taistelureservejä vastaan. Osasto pommittajia ja rynnäkkökoneita pommitti rautatiesolmuja ja asemia Viipurissa, Perkjärvellä, Leipäsuolla ja Sainiolla.

Meidän lentotiedustelumme oli paljastanut rautatieasemalla kaksi sotatarvikejunaa. Kussakin junassa laskettiin olevan 40 vaunua. Niiden tuhoamiseksi lensi 566. rynnäkkölentorykmentin osasto "IL:jä" komentajanaan luutnantti B. I. Mihlik. Lähestyessään asemaa lentäjät kohtasivat kiivasta ilmatorjuntatulta. Siksi rynnäköijien ensimmäinen isku kohdistettiin ilmatorjuntatykistöä vastaan ja sitten vasta hyökättiin junia vastaan. Ja silloin johtokoneeseen iski ilmatorjunnan ammus. Sen räjähdyksestä syntyi iso reikä. Koneen ohjaaminen tuli ei vain vaikeaksi, vaan myös hyvin vaaralliseksi - millä hetkellä tahansa se voi joutua hallitsemattomaan syöksyyn. Alla oli vihollinen, mutta luutnantti Mihlik jatkoi junan rynnäköintiä. Pian rautatieasema paloi, vaunut alkoivat räjähdellä. Vasta tämän jälkeen komentaja, suurin vaikeuksien ohjaten konettaan, johti osaston kentälle.

Aamulla 14. kesäkuuta alkoi suomalaisten joukkojen toisen puolustuslinjan murtaminen. Ei ehtinyt vaieta meidän tykistö, kun 13. ilma-armeijan ja Punalippuisen Itämeren laivaston VVS:n 347 pommikonetta ja rynnäkkökonetta pommitti vastustajan linnoituksia, tulipesäkkeitä ja juoksuhautoja Mustamäen, Rasvattun ja Vuottan tukialueilla. Keskimääräinen iskujen tiheys Rasvattun tukialueella oli 324 t neliökilometrillä. Sitten vielä 280 pommikonetta ja rynnäkkökonetta suoritti iskun Neuvolan ja Mustamäen tukialueille.

Huolimatta voimakkaasta tykistön ja ilma-aseen valmistelusta, suomalaisten vastarinta Koiviston suunnassa oli sitkeää. Erityisen ankaria taisteluja leimahti linnoitetussa Kuuterselän solmussa, missä sijaitsi korkeuden turvin vahvasti linnoitetut, avainasemassa oleva suomalaisten puolustuksen oikea siipi, ylettyen Suomenlahteen asti. Meidän joukkojen eteneminen jarruuntui. Rintaman komentaja L. A. Govorov soitti Puna-armeijan VVS:n komentajalle lentopäämarsalkalle A. A. Novikoville ja vaati voimistamaan ilma-aseen iskuja. Mutta matala pilviraja esti täysin pommikoneiden käytön. Punniten mahdollisuuksia, lentopäämarsalkka A. A. Novikov ja kenraali S. D. Ribaltsenko päättivät suunnata Kuuterselkään melkein kaikki rynnäkkömiehistöt, jotka voivat toimia sellaisessa säässä.

Ilmatorjuntatykistön ja konekiväärien rumputulen alla rynnäkkölentäjät kuusi tuntia peräkkäin pommittivat ja ampuivat vihollisen asemia. Tuskin kerkisivät koneet laskeutua, kun ne nopeasti tankattiin, lastattiin pommeilla ja ammuksilla, kun kunnes ne uudestaan lensivät Kuuterselän alueelle. Ja niin yksi IL-osasto vaihtoi toisen kanssa ja rynnäköi tukialuetta.

Ilma-aseen tukemana meidän joukot ottivat haltuunsa Kuuterselän tukialueet ja jatkoivat hyökkäyksen kehittämistä kohti Viipuria. Kuuterselän valtaus salli rintaman johdon ohjata ilma-aseen voimat kenraali M. F. Tihonovin 108. kivääriarmeijan avuksi, joka oli sitoutunut taisteluun Metsäkylän asutuskeskuksesta. Metsäkylän puolustusalue käsitti neljä tukialuetta, kilometrin rintamalla oli 43 rautabetonista varustusta, jotka oli sijoitettu hallitsevaan maastokohtaan. Uudestaan jalkaväen apuun tuli ilma-ase. Kahtena taistelupäivänä, 14. ja 15. kesäkuuta, 13. ilma-armeija Punalippuisen Itämeren laivaston VVS suoritti enemmän kuin 2600 lentoa.

Rintaman komentajan ohjeiden mukaan 13. ilma-armeijan osastot estivät vastustajan elävän voiman ja varusteiden viemisen kolmannelle puolustuslinjalle, puolustusrakenteiden tekemisen sillä linjalla ja asemissa Viipurin kaistalla, massiivisin iskuin tuhosivat suomalaisten puolustusvarusteet kolmannella linjalla, kävi taistelua lähestyvien reservien kanssa, sekoittaen niiden rautatiekuljetukset.

Kesäkuun 17. päivän lopussa Leningradin rintaman joukot, ilma-aseen tukemana, suoritti murron vastustajan toisessa puolustuslinjassa ja seuraavana aamuna jatkoi hyökkäystä tavoitteenaan kolmannen puolustuslinjan murtaminen ja Viipurin valtaaminen.

Turvatakseen maajoukkojen hyökkäyksen ilma-ase 17. kesäkuuta rynnäköi vastustajan lähteviä joukkoja ja tekniikkaa, pommittivat rautatien solmukohtia ja Viipurin, Käkisalmen, Hiitolan ja Antrean asemia, räjäytti linnoitusrakenteita Viipurin alueella, suorittaen 835 lentoa näissä tehtävissä.

Erityisen voimakas oli isku Viipurin rautatiesolmukohtaan, jossa oli 750 vaunua ja laitureilla erilaista sotatarviketta. Sitä vastaan hyökkäsi 59 TU-2 ja 74 PE-2 pommikonetta. Ensimmäistä syöksypommittajien osastoa johti 34. kaartin pommitusrykmentin komentaja everstiluutnantti M. N. Kolokoltsev. Kahta muuta rykmentin laivuetta johtivat majuri I. F. Kovanev ja majuri I. L. Sirenko. Ne pommittivat 1700—2000 metrin korkeudesta rautatietä. Tuhottiin ja vaurioitettiin jopa 350 vaunua ja laituria, 10 varastoa sotamateriaaleineen, monissa kohdissa tuhoutui rautatietä. Asemilla jatkuivat pitkään voimakkaat räjähdykset.

Taisteluissa Karjalan kannaksella suoritti ensimmäisen taistelulennon Tamara Fedorovna Konstantinova. Leningradin rintamalla hän oli ainoa nainen, joka lensi IL-2:lla. Pian Konstantinovasta tuli yksi parhaista rynnäkkölentäjistä. Ei ollut vain kerran kun hän palasi tehtävää suorittamasta ammusten reijittämällä koneella, mutta hän nousi ilmaan uudestaan ja uudestaan ja suoritti vihollista vastaan tarkkoja iskuja. Seurauksena hänet nimitettiin Neuvostoliiton Sankariksi.

Pysäyttääkseen Neuvostojoukkojen etenemisen Viipuriin vastustajan vastarinta tuli sitkeämmäksi. Suomalaisten sodanjohto vaati joukkoja pysäyttämään venäläisten hyökkäys. Se jatkoi joukkojensa vahvistamista Karjalan kannaksella. Siihen suuntaan heitettiin yli 100 konetta 54. hävittäjäeskaaderista, 1. syöksypommituseskaaderi ja lento-osastoja tukikohtanaan Karjala. Viipurin taistelun hetkellä vastustajan ilma-aseen, erityisesti hävittäjien, toiminta lisääntyi jyrkästi. Saksalaiset ja suomalaiset hävittäjät hyökkäsivät neuvostopommittajia ja rynnäkkökoneita vastaan, pyrkien keinolla millä hyvänsä häiritsemään niitä. Tuona aikana ilmataistelut saivat poikkeuksellisen ankaran ja raskaan luonteen.

17. kesäkuuta, kun kahdeksan 703. rynnäkkölentorykmentin "IL-2" konetta, toimien kahtena lentueena, rynnäköi vastustajan puolustuslaitteita, niin niitä vastaan hyökkäsi 15 ME-109 ja "Brewster"-hävittäjää. Ensimmäisenä hyökkäyksen otti vastaan osaston komentaja kapteeni N. S. Tkatsev. Vihollishävittäjät hyökkäsivät pareittain joka puolelta. Rynnäkkökoneiden ampujat tulittivat niitä jatkuvasti. Lentäjät suojasivat toinen toistaan ja tulivat apuun välittömästi, kun toveria uhkasi vaara. Tässä epätasaisessa taistelussa meidän rynnäköijät, käytännössä ilman hävittäjäsuojaa, ampuivat alas neljä viholliskonetta ja kahta vaurioitettiin. Yksi meidän alasammuttu "IL" suoritti pakkolaskun.

275. hävittäjädivisioonalle 19. kesäkuuta oli erityisen raskas. Divisioonan lentäjät suorittivat viisi - kuusi taistelulentoa, kävivät 15 ilmataistelua ja tuhosivat 22 viholliskonetta. Sinä päivänä 153. hävittäjärykmentin lentäjä yliluutnantti V. I. Vedenejev saavutti kuudennentoista ilmavoiton. Vielä yksi alasammuttu viholliskone lisäsi 196. hävittäjärykmentin komentajan, ilmataistelumestarin ja Neuvostoliiton Sankarin majuri A. V. Tsirkovin voittolistaa. Mutta hänen koneensa ammuttiin alas, ja Andrei Vasijevitsin piti tehdä pakkolasku vastustajan alueelle. Seuraavana päivänä hän ei vain ylittänyt rintamalinjaa, vaan toi vielä kaksi vankia.

Taisteluiden aikana Karjalan kannaksesta 13. ilma-armeijan hävittäjälentäjien keskuudessa laajan merkityksen sai henkilökohtainen sija voittolistassa. Erityisessä taulussa havainnollisesti osoitettiin kuinka monta viholliskonetta kukin lentäjä oli ampunut alas. Palatessaan lennolta, kaikki kiiruhtivat taululle nähdäkseen kuka vielä oli saavuttanut uusia voittoja.

Henkilökohtaisen voittotilin avaaminen oli jokaisen lentäjän kunnia-asia. Tämä toiminta syntyi 159. hävittäjärykmentissä. Eivät vain kokeneet lentäjät, vaan myös nuoret ottivat velvollisuudekseen avata henkilökohtainen voittotili. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä Karjalan kannakselle nuori lentäjä vänrikki Miljajev ilmoitti: "Tähän mennessä minulla ei vielä ole yhtään alasammuttua viholliskonetta tililläni. Mutta minulla on paljon voimaa ja varmuus voitosta vihollisesta ja minä tulen avaamaan henkilökohtaisen voittotilin". Ja hän piti sanansa. 21. kesäkuuta komsomol kävi kaksi ilmataistelua ja ampui henkilökohtaisesti alas kaksi ME-109-konetta.

Yhdeksäntenä hyökkäyspäivänä Leningradin rintaman joukot murtautuivat vastustajan kolmen vahvan puolustuslinjan läpi ja saapuivat Viipurin edustalle. Illalla 19. kesäkuuta Neuvostoliiton Marsalkka L. A. Govorov antoi 21. armeijalle käskyn vallata kaupunki seuraavana päivänä. 13. ilma-armeijan piti antaa rintaman hyökkäysryhmitykselle kaikinpuolista tukea taistelukentällä, eikä sallia vastustajan reservien saapua Viipurin alueelle Helsingin suunnasta, eikä Elisenvaaran suunnasta, tuhota vihollisen lähtevät yksiköt ja kolonnat.

Sinä päivänä 140. pommitusrykmentin 21 PE-2:n osasto komentajanaan everstiluutnantti G. T. Gretsuhin pommitti vaakalennosta Simolan asemaa. Valokuvaustietojen mukaan tuhoutui 15 vaunua, rautatietä ja aseman rakennuksia rikottiin. Miehistöt totesivat kolme voimakasta räjähdystä - ilmaan lensi jonkinlaisia varastoja. Sitten seurasi uusi lento samaan maaliin 15 PE-2:n voimin. Vielä kaksi iskua, johon kumpaankin osallistui 16 syöksypommittajaa, kohdistettiin Elisenvaaran rautatieasemalle. Vihollinen kärsi suuria tappioita.

Punalippuisen Itämeren laivaston ilma-ase jatkoi toimintaansa meriliikennettä vastaan.

20. kesäkuuta raivosi keskeytyksetön taistelu Viipurista. 13. ilma-armeija suoritti pommitus-rynnäkköiskuja Viipuriin rautatiesolmuun, Simolan, Titolan?? ja Elisenvaaran rautatieasemille.

140. pommitusrykmentille annettiin vaikea tehtävä - tuhota rautatiesilta, jonka kautta suomalaiset toivat reservejä ja sotatarvikkeita. Yhdeksän PE-2:sta johtajanaan kapteeni N. I. Kuzmenko ja suunnistajana yliluutnantti B. G. Fedosov suorittivat kaksi lentoa sillalle. Ensimmäisellä lennolla pommit putosivat 10 - 15 metriä maalista ja silta säilyi ehjänä. Toisella lennolla johtava lentäjä ja suunnistaja ottivat huomioon kaikki olosuhteet ja syöksyssä pudottivat pommit tarkasti sillalle. Likenne rautatiellä pysähtyi.

Taistelussa Viipurista voimakkaita iskuja vihollista vastaan teki syöksypommitusosastot komentajanaan kapteeni A. G. Moisejenko, suunnistajana yiluutnantti D. A. Malinin ja kapteeni S. N. Glinsk, suunnistajana V. M. Domnikov. Päivän aikana 13. ilma-armeijan lentäjät suorittivat yli 950 lentoa.

Tänä aikana vihollisen ilma-ase yritti pommittaa neuvostojoukkoja 30 - 50 koneen JU-87 ja JU-88 osastoissa. Saksalaiset ja suomalaiset hävittäjät osoittivat sitkeätä vastusta meidän ilma-aseelle, yrittäen estää neuvostokoneiden hyökkäyksiä omia joukkojaan ja kohteita vastaan.

Saadakseen kuvan vihollisen ilma-aseen lennoista, erityisesti pommittajien, 275. hävittäjädivisioonan eversti A. A. Matvejev, radiosuunnistusaseman tietojen mukaan, hälytti 6 - 8 hävittäjää. Hävittäjät, lentäen vihollisen lennon mukaan, jaettiin kahlitseviin ja iskeviin osastoihin. Ennen massiivisten iskujen suorittamista meidän ilma-ase ilma-armeijan esikunnan suunnitelman mukaan lähetti ilmaan 8 hävittäjän osaston, puhdistamaan ilmatilan vihollishävittäjistä. Viholliskoneiden hyökkäyksen torjui menestyksekkäästi ei vain hävittäjälentäjät, vaan myös rynnäkkökoneet ja pommittajat.

20. kesäkuuta 21. armeijan joukot ilma-aseen tukemana valtasi Viipurin. Sen päivän iltana Moskova tervehti Leningradin rintaman joukkoja, jotka vapauttivat kaupungin. Ylimmän johdon käskyssä mainittiin myös 13. ilma-armeijan ansiot sen pelatessa suurta roolia Viipurin vapauttamisessa.

Operaation saattaminen loppuun

Suomalaisten puolustuksen murtaminen Karjalan kannaksella, kaupunki-linnoitus Viipurin antautuminen merkittävästi huononsi Suomen strategista asemaa. Seuraavana päivänä Viipurin ottamisen jälkeen, 21. kesäkuuta, alkoi Karjalan rintaman joukkojen hyökkäys Syvärin ja Petroskoin suunnilla. Oli ilmeistä, että kaikkein järkevin päätös Suomelle on irtautuminen sodasta, mutta tämän maan johtavat piirit laskivat Saksan avun varaan. Suuren toivon he panivat varsin edullisiin luonnollisiin puolustuslinjoihin.

Vastustajan ryhmitys Leningradin rintamaa vastaan, jatkoi vahvistumistaan. Vakavaa huomiota kiinnitettiin ilma-aseeseen. Narvan kaistalta siirrettiin JU-87 syöksypommittajia ja FW-190 hävittäjiä 1. lentolaivastosta. Kuukauden loppuun mennessä Leningradin rintamaa vastaan toimi jo 70 konetta saksalaisin miehistöin, etupäässä hävittäjiä ja Suomen Ilmavoimien vahvuuteen luovutetut 90 ME-109, JU-88, JU-87 konetta.

Viipuriin vapauttamisen jälkeen taistelutoiminta Karjalan kannaksella jatkui vielä kolme viikkoa. 21. kesäkuuta Punalippuinen Itämeren laivasto, toteuttaen Leningradin rintaman Sotaneuvoston päätöksen, alkoi Viipurinlahden saariston puhdistamisen vastustajista. Maahanlaskujoukkojen laskun saarille turvasi ilmasta laivaston VVS ja 13. ilma-armeija. 27. kesäkuuta tämä operaatio oli saatu vietyä loppuun. Maarintamalla neuvostojoukkojen hyökkäys pohjoiseen ja länteen Viipurista jarruuntui. Kesäkuun loppuun mennessä 21. armeija eteni vain 8 - 10 kilometriä.

Poikkeuksellisen kireät taistelut käytiin ilmassa. Vastustan ilma-ase voimisti iskujaan meidän joukkoja vastaan. 21-23. kesäkuuta suuret osastot, käsittäen 30 - 60 konetta, suorittivat hyökkäyksiä neuvostoyksikköjä vastaan Talin alueella. Vihollisen hävittäjäilma-ase alkoi useammin hyökätä meidän pommikoneitamme ja rynnäkkökoneitamme vastaan. Jos taistelujen ensimmäisinä päivinä suomalaiset hävittäjät metsästivät yksinäisin konein ja eivät ryhtyneet avoimeen taisteluun osastojen kanssa, niin nyt ne pyrkivät kehittämään niiden tielle 12 - 13 hävittäjän ilmasuojan. Suurimmat voitot ne saavuttivat yllätyshyökkäyksillä, mutta neuvostohävittäjien ilmestyttyä välttivät taistelua. Vaikka ylivoima ilmassa säilyi neuvostoilma-aseen puolella, niin saksalaisten ja suomalaisten hävittäjien hyökkäyksien torjunta tuli vaikeammaksi.

Raskaan taistelun joutuivat käymään 26 kesäkuuta 566. rynnäkkölentorykmentin kaksitoista miehistöä, komentajanaan yliluutnantti V. I. Mihlik. Osasto lähti tuhoamaan vastustajan reservejä, jotka liikkuivat tiellä. Kun ei ollut hävittäjäsuojaa "ILlit" lensivät matalalla jonossa lentueittain. Jo ennen saapumista maalin luo niitä vastaan hyökkäsi 10 "ME-109"-hävittäjää. Kaksi ME-109-konetta hyökkäsi johtolentuetta vastaan, kuusi hävittäjää - toista lentuetta ja vielä pari Mersua - "IL:ien" jälkinelikkoa vastaan. Ensimmäisessä hyökkäyksessä yhden IL-2:sen, sen jäätyä vähän jälkeen lentueestaan, fasistit ampuivat alas. Mutta enempää vihollinen ei onnistunut saavuttamaan. Neuvostolentäjät ja ampujat ampuivat alas kolme fasistikonetta.

Yliluutnantti V. I. Mihlik johti vielä monta kertaa osaston "ILlejä" rynnäköimään vihollista ja saavutti aina loistavia tuloksia. Seurauksena hänet nimitettiin kahdesti Neuvostoliiton Sankariksi.

Sinä päivänä, ammuttuaan alas 41. viholliskoneen, taistelutehtävästään ei palannut merkittävä ilmataistelija - 159. hävittäjärykmentin lentäjä V. G. Serov. Viipurin alueella, johtaessaan neljää "Lavotskinia" hän kohtasi neljä "Mersua". Vihollinen halusi välttää taistelua. Mutta Serov ei sallinut vastustan lähteä rankaisutta. Hyökäten ensimmäisenä hän sytytti yhden viholliskoneen tuleen. Mutta tapahtui niin, että yksi nuori lentäjä ei ymmärtänyt komentajansa liikettä ja jäi ryhmästä. Toinen johdettava, myös vielä kokematon lentäjä, lähti vihollishävittäjän perään. Ja nyt taisteluun liittyi vielä neljä "Mersua". Ne hyökkäsivät Serovia ja Golovatsevaa vastaan. Pian vihollisen onnistui vaurioittaa Golovatsevan konetta, joka syöksyen oikaisi omalle alueelleen. Serovin, joka suojasi toverin alasammuttua konetta, kimppuun kasaantui kuusi hävittäjää. Yhden hän ampui alas, mutta myös itse sai surmansa epätasaisessa taistelussa.

Kuoleman jälkeen hänet nimitettiin Neuvostoliiton Sankariksi. Kaksinkertainen Neuvostoliiton Sankari P. A. Pokrishev kirjoitti sen jälkeen: "Karjalan kannaksella on paikkakunta, Serovo. Se sai nimensä maineikkaan lentäjän, yliluutnantti Vladimir Serovan kunniaksi. Hän palveli meillä erillisen "metsästäjät"-osaston komentajana. Kun lento-olosuhteet tai tehtävän luonne oli vaikea, minä lähetin Vladimir Serovin. Ja hän aina toteutti meidän odotuksemme. Vladimir Serov oli kadehdittavan rohkea ihminen".

Saadakseen kuriin vastustajan kasvava ilmatoiminta Karjalan kannaksella, 13. ilma-armeijan johto päätti suorittaa pommi- ja rynnäkköiskuja sen lentokentille.

Pantiin pystyyn lentotiedustelu, koska suomalaisille lentokentille Lappeenrannassa ja Immolanjärvellä kasaantui suuri määrä lentokoneita. Jotta voitaisiin tuottaa viholliselle mahdollisimman suuri tappio, kenraali S. D. Ribaltsenko käski lennon tapahtua 2. heinäkuuta päivän lopuksi, hetkellä, kun kentälle ovat keskittyneet kaikki lentokoneet. Hänen laskelmansa osoittautui oikeaksi.

Immolanjärven lentokentälle lensi 44 276. pommitusdivisioonan PE-2-konetta ja 28 277. rynnäkködivisioonan IL-2-konetta, Lappeenrannan kentälle - 16 270. pommitusdivisioonan PE.2-konetta ja 36 281. rynnäkködivisioonan IL-2-konetta. Niitä suojasi 275. hävittäjädivisioonan hävittäjät ja 2. kaartin Leningradin hävittäjäosasto PVO.

Muutama minuutti ennen saapumista kohteelle pommittajiemme tien tukkivat kaksi hävittäjäosastoa. Kaartilaiset, komentajanaan kapteeni A. A. Baranov, saman tien hyökkäsivät vihollishävittäjiä vastaan, jotka olivat ilmassa kentän yläpuolella ja sitoivat ne taisteluun. Hyökättiin myös niitä suomalaiskoneita vastaan, jotka yrittivät startata. Sitten suoritti lentokentälle voimakkaan iskun osasto rynnäkkökoneita, johtajinaan 34. kaartin, 58. ja 140. pommitusrykmenttien komentajat everstiluutnantit M. N. Kolokotsevits, G. T. Gretsuhin ja I. S. Aniskin. Suunnistajina heillä olivat kapteenit I. F. Jurkov, S. F. Smus ja M. E. Salat. Seuraten heitä iskivät rynnäköijät. Suuret tappiot viholliselle aiheutti "IL"-osastot johtajinaan kapteeni G. M. Parshin ja yliluutnantti E. M. Kungurtsev, myöhemmin kaksinkertainen Neuvostoliiton Sankari ja kapteeni A. S. Pleshakov, jo Neuvostoliiton Sankari. Rynnäkkökoneet iskivät matalalennossa kentälle ja tulittivat viholliskoneita. Ja ylempänä kiehui ilmataistelu. Neuvostolentäjät torjuivat kaikki vihollishävittäjien hyökkäykset, ampuen alas 10 "ME-109"- ja 2 "Focke-Wulf-190"-konetta.

Onnistuneesti Immolanjärven ja Lappeenrannan lentokentille suoritetun ilma-aseen tuhoamisoperaation seurauksena vastustaja menetti 47 lentokonetta. Sen ilma-ase heikkeni merkittävästi.

4. heinäkuuta alkoi maihinlaskuoperaatio Viipurinlahden saarien vapauttamiseksi. Päivää ennen maihinlaskua meidän ilma-aseemme suoritti pommitusiskun vastustajan tykistöpattereita vastaan Teikarsaaressa. Maihinlaskupäivänä 50 minuuttia ennen alusten menoa saarelle pommikoneet ja rynnäkkökoneet, hävittäjien suojaamana, pommittivat ja tulittivat tykein ja raketein vastustajan puolustuslinnoitteita ja tulipesäkkeitä maihinlaskualueella.

Koko operaation aikana, joka kesti kolme päivää, 13. ilma-armeijan ja Punalippuisen Itämeren laivaston VVS:n miehistöt auttoivat 59. armeijan joukkoja puhdistamaan Viipurinlahden saaret vastustajista. Ainoastaan 4 - 5 heinäkuuta meidän ilma-aseemme suoritti noin 2 tuhatta lentoa ja pudottivat rannikkolinnakkeisiin 3 tuhatta pommia. Ilma-aseen aktiivisen tuen ansiosta operaatio suoritettiin pääasiassa loppuun 6. heinäkuuta iltaan mennessä.

Näihin aikoihin 23. armeijan joukot ylittivät Vuoksen. Heidän onnistui vallata 14 neliökilometrin sillanpääasema. Mutta yrityksiä kehittää hyökkäys sillanpääasemasta ei kruunattu menestyksellä. Ei myöskään 21. armeijan hyökkäykset Vuoksen ja Viipurinlahden välisessä kapeikossa tuottaneet tuntuvia seurauksia. 11. heinäkuuta 1944 Ylimmän johdon esikunnan käskystä Leningradin rintaman joukot Karjalan kannaksella ryhmittyivät puolustukseen.

Mutta taistelu ilmassa ei lakannut. Suurimmat menestykset saavuttivat Punalippuisen Itämeren laivaston ilmailijat vihollisen merikuljetuksia vastaan. 16. heinäkuuta ne upottivat Kotkan satamassa saksalaisen risteilijän PVO "Nioben". Taitavasti, miehuullisesti ja sankarillisesti suoritetun tehtävän johdosta Neuvostoliiton Sankari everstiluutnantti V. I. Rakoville ojennettiin toinen "Kultainen Tähti"-mitali. Samana päivänä ryhmä itämeri-lentäjiä nimitettiin Neuvostoliiton Sankareiksi.

Kuukauden taistelujen aikana, Leningradin rintama, Punalippuisen Itämeren laivaston tukemana, vapautti melkein koko Karjalan kannaksen viholliselta, eneten 110 - 130 kilometriä. Uhka Leningradia vastaan luoteesta likvidioitiin. Sen lisäksi meidän laivastomme sai toimintavapauden Suomenlahdella.

Karjalan kannaksen vapauttaminen ja myös joukkojen hyökkäysoperaatioiden onnistunut toteuttaminen Karjalan rintamalla Etelä-Karjalassa heinäkuussa - elokuussa johti Suomen irtaantumiseen sodasta.

4. syyskuuta sotatoimet Suomen kanssa lopetettiin ja 19. syyskuuta Moskovassa allekirjoitettiin aseleposopimus.

Karjalan kannaksen vapautusoperaatiossa poikkeuksellisen tärkeää roolia esitti 13. ilma-armeija, toimien yhdessä Punalippuisen Itämeren laivaston VVS:n kanssa, kaukotoimintailma-aseen kanssa ja PVO:n hävittäjävoimien kanssa. Taistelukuukausien aikana miehistöt suorittivat 18 130 lentoa. Taistelutehtävittäin lennot jakaantuivat: puolustuslaitteistoja, joukkoja ja tekniikkaa vastaan - 6477, rautatiekohteisiin - 1950, lentokentille - 229, taistelukentän suojaukseen - 4379, meidän ilma-aseen saattamiseen - 4169, tiedusteluun - 868 ja tykistön tulenjohtoon - 58.

13. ilma-armeijan päävoimat kohdistettiin jalkaväen tukemiseen. Armeijan yhtymien johto arvosti ilma-aseen toiminnan korkealle. Puhutaan, yksityisesti, arvostelu, joka kohdistettiin 276. pommitusdivisioonan johtoa vastaan 21. armeijan esikunnan taholta "Kaikki 23 pommi-iskut vastustajan jalkaväkeä, tykistöä ja kranaatinheittimiä vastaan - pantiin merkille lausunnossa - tapahtui vain maalien nimeämisellä ja aikataulun antamisella. Toimivien maajoukkojen johto arvosti ilma-aseen toiminnan hyväksi ja erinomaiseksi. Enimmäkseen, massiivisten iskujen jälkeen vastustaja demoralisoitui ja maajoukot lähtivät hyökkäykseen, kohdaten vähäistä vastarintaa ja pystyivät toteuttamaan annetun tehtävän".

Operaatioiden aikana 13. ilma-armeijan miehistöt aiheuttivat vastustajalle suuria tappioita, tappaen muutamia tuhansia sotilaita ja upseereita, yli 20 tankkia, 900 ajoneuvoa, 400 veturia, 80 tykistö- ja kranaatinheitinpatteria, 500 rautatievaunua, 80 erilaista varastoa, yli 200 sitä sun tätä, tuhottiin rautatiesiltoja, Ilmataisteluissa ja lentokentillä tuhottiin noin 400 viholliskonetta.

Operaation aikana meidän lentäjien taistelukyky nousi vielä korkeammaksi. Kuukauden taistelujen aikana Karjalan kannaksella 159. hävittäjärykmentin lentäjät yliluutnantti V. G. Serov ja luutnantti D. V. Jermakov ampuivat alas 8 viholliskonetta. Taitavasti ja rohkeasti taistelivat myös toiset armeijan lentäjät.

Massiivinen ilma-aseen käyttö ja neuvostojoukkojen nopea hyökkäys Karjalan kannaksella vaati korkeaa operatiivisuutta ilma-aseen selustan työltä. Kolmen vastustajan puolustuslinjan murtamiseksi ja etujoukkojen viemiseksi Viipuriin 13. ilma.armeijan selustan komentaja eversti P. D. Zoglin veti 5. ja 6. lentokenttäyksiköt Karjalan kannakselle. Yhdessä insinööri-lentokenttäpataljoonien kanssa valmisteltiin lentokentät ja niiden varustukset vastaanottamaan lentoyksiköt ja takaamaan niiden taistelutoiminnan.

Olosuhteet Karjalan kannaksella olivat erinomaiset lentoyksiköiden varustamiseksi kaikella tarpeellisella. Valtatiet ja soratiet olivat yleensä hyvässä kunnossa ja vaurioituneet rautatiet korjattiin nopeasti. Tähän aikaan rynnäkkö- ja hävittäjäyksiköiden sijainti ja toiminta lähellä rintamaa olevilla kentillä työsti selustan yksiköitä polttoaineen ja ampumatarvikkeiden hankkimisessa. Niiden piti, keskeytyksettä, järjestää autokuljetuksia lentoyksiköiden toiminnan takaamiseksi, ainakin yhdeksi tai kahdeksi vuorokaudeksi. Kaikki tämä vaati tarkkaa varastojen suunnittelua ja järjestelemistä. !3. ilma-armeijan selusta selvisi näistä tehtävistä erinomaisesti.

Ilma-aseen kaikkien yksiköiden ja yhtymien operaatioiden aikana huomioitiin koko henkilöstön hyökkäyshengen kasvaminen. Tämän takasi aktiivinen puolue-poliittinen työ. Taistelujen aikana ei keskeytynyt puoluerivistön kasvu. Yksin kesäkuussa armeijaan vastaanotettiin 189 VKP:n jäsentä ja puolueen kandidaatiksi 155 henkilöä. VLKSM:n riveihin liittyi 60 nuorta ilmailijaa.

Isänmaa arvosti ilma-aseen ansiot korkealle Karjalan kannaksen vapauttamisessa. Korkeimman Johdon käskystä 22. kesäkuuta 1944 113. ja 334. pommitusdivisioonien lentokenraalimajuri M. V. Tserbakov ja eversti I. P. Skok, sekä myös 13. erillisen lentotiedustelurykmentin everstiluutnantti I. A. Mehanikov nimettiin kunnialeningradilaisiksi ja käskyllä 2. heinäkuuta 283. hävittäjärykmentin everstiluutnantti G. I. Kosatsev ja 52. erillisen tulenjohtolaivueen kapteeni P. I. Revenkov vastaanottivat nimityksen Viipurilaisiksi. Nämä kunnianimitykset saivat 11. 27. ja 102. kaartin hävittäjärykmentit komentajinaan majuri I. P. Neustruev, everstiluutnantti N. P. Mozajev, majuri A. G. Pronin ja KBF VVS:n 1. kaartin hävittäjädivisioonan eversti V. S. Koreshkov. Monet lentäjät saivat kunniamerkkejä ja mitaleja.


Saatesanat

Artikkeli on julkaistu alun perin venäläisellä sotahistoriallisella sivustolla RKKA.RU.
Artikkeli on käännetty suomenkielelle ja julkaistu sivuston ylläpitäjien ja kirjoittajien luvalla. Erityiskiitokset Alexander Kiyanille ja Pavel Aptekarille yhteistyöstä.

Kirjoittanut: Inozemtsev, 1978
Kääntäjä: Paavo Kajakoski.

Article originally published by the online military history site RKKA.RU and translated and published in Finnish by the kind permission of RKKA.RU. Special thanks to Alexander Kiyan ja Pavel Aptekar for their cooperation.

Copyright RKKA.RU & Virtuaalilentäjät r.y. / Finnish Virtual Pilots Association 2004.

 

  

Viimeksi muokattu: 2004-06-09 00:59