» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | lauantai, 20.10.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-punanakokulma_haukkoja.html
  
Haukkoja Vai Leijoja

Quick index: [ Haukkoja vai leijoja? | Saatesanat]


Punainen näkökulma: haukkoja vai leijoja

Puna-ilmavoimat talvisodassa
Kirjoittanut: Pavel Aptekar

Suomeksi kääntänyt:
Paavo Kajakoski

Jo pitkään ennen (talvisodan) taistelutoimien alkua oli ilmeistä, että Puna-armeijan Ilmavoimilla (VVS) on merkittävä lukumääräinen ylivoima vastustajaan nähden taivaalla Suomen yllä, jonka sota-ilma-aseella oli 250 - 270 lentokonetta, pääasiassa erilaisia hävittäjiä. Näistä merkittävä osa oli vanhentuneita jo ennen taistelutoimien alkamista: esimerkiksi hävittäjä "Bristol Bulldog", jota valmistettiin Tampereen lentokonetehtaassa, oli otettu Ison-Britannian Kuninkaallisiin Ilmavoimiin jo 1935, joten niiden nopeus ei ylittänyt 300 km/t. Tällaiset sotakoneet voivat taistella vain keveiden pommikoneiden, tai hitaiden nelimoottoristen TB-3:ten kanssa, joka oli neuvostopommitus-ilma-aseen peruskone. SB-koneita ne eivät pystyneet saavuttamaan ja niiden kohtaaminen oli hävittäjille yksinkertaisesti vaarallista. Näiden lisäksi suomalaisella ilma-aseella oli aseistuksenaan "Fokker D-21"-hävittäjiä, lento-ominaisuuksiltaan suunnilleen vastaten I-16:sta, nopeita pommikoneita "Bristol Blenheim" ja jonkin verran kerrassaan esihistoriallisia erityyppisiä laitteita, joita käytettiin tiedusteluun ja yhteyskoneina.

Neuvostojohto keskitti sodan alkuun mennessä Leningradin sotilaspiirin lentokentille voimakkaan ilma-aseryhmittymän: jo 30. marraskuuta suoritti ensimmäiset sotalentonsa 11 nopeapommitus-, 3 kaukopommitus-, 1 seka- ja 7 hävittäjärykmenttiä, käsittäen erillisten laivueiden ja maajoukkojen koneiden kanssa suunnilleen 1500 konetta ja Itämeren ja Pohjoisen laivastojen ilmavoimat mukaan lukien noin 2000 konetta.

Suomen Ilmavoimat, joita komensi kenraalimajuri Lundqvist, muodostui kolmesta lentorykmentistä (tammikuussa 1940 niihin lisättiin neljäs), joissa jokaisessa oli neljä laivuetta ja jotka toimivat usein erillisinä. Näiden lisäksi oli olemassa erillinen merilentolaivue. Suomen Ilmavoimat voi esittää kaikkiaan vain 127 ensimmäisen linjan konetta, niistä 36 vanhentunutta "Fokkeria" D.V ja D.X, 10 "Bulldogia", 14 vain tiedusteluun kelpaavaa "Riponia" ja vain 36 "Fokker D-21" ja 17 "Blenheimiä".

Heikko oli suomalainen ilmatorjuntakin: ei kauan ennen sodan alkua sillä laskettiin olevan kaikkiaan 120 tykkiä, joista merkittävä osa käsitti venäläisiä 75 mm tykkejä mallia 1915. Vasta sodan aattona Ruotsista saapui 125 kpl maailman parhaina pidettyjä 40 mm "Bofors"-automaattitykkiä. Niitä saattoivat kouluttajat, kouluttaen nopeasti suomalaisia miehistöjä. Sodan aikana Suomi sai vielä noin 250 ilmatorjuntatykkiä, mutta nekään eivät riittäneet suojelemaan kohteita koko maan alueella.

Merkittävä ylivoima voimissa antoi neuvostojohdolle optimismia. Se laski, että "Stalinin haukat" pystyvät antamaan voimakkaita pommitusiskuja ja rajua konekivääritulta teille maajoukkoja vastaan ja halvaannuttamaan vastustajan operatiiviset kuljetukset ja sen sotateollisuuden. Sinikauluslaattaiset Armeijakuntien (KOMKOR) ja divisioonien (KOMDIV) komentajat inspiroituivat myös Saksan ilma-aseen menestyksestä syyskuussa 1939 ja onnistuneesta ilmataistelujen päätöksestä sinä kesänä Mongolian taivaalla, kun massiiviset ilmaiskut paljolti takasivat japanilaisten joukkojen tuhoamisen elokuussa.

Tälle perustalle rakennettiin Suomelle murheellinen prognoosi ja monet läntiset ekspertit laskivat, että Puna-armeijan VVS pystyy nujertamaan puolustajien tahdon vastarintaan.

Mutta niiden ennustus ei olisi voinut olla virheellisempi. Eurooppalaisten spesialistien enemmistö arvioidessaan neuvostoilma-aseen mahdollisuuksia lähtivät siitä, että lentäjien valmiustaso on niin korkea kuin niillä jotka antoivat vakavia iskuja italialaisten, saksalaisten ja japanilaisten ilma-aseiden kunnialle savulaahuksissa ja konekivääritulen nyörissä Espanjan  Kiinan ja Mongolian taivailla.

Todellisuudessa näissä "kuumissa paikoissa" toimivat Neuvostoilma-aseen parhaat ässät, kun taas suurimmalle osalle neuvostolentäjiä annettu valmiustaso ja jopa taktinen osaaminen jätti paljon toivomisen varaa. Ensimmäisen hälyttävä merkki tuli jo toukokuussa 1939, kun ensimmäisenä taistelupäivänä Halkin-Gol-joella tuli yksinkertaisesti masentava tulos, kahta alasammuttua japanilaiskonetta kohti me menetimme 18. Asia johti siihen, että Puolustuksen Kansankomissaari K. E. Voroshilov kielsi sotalennot kesäkuun alusta. Tilanne muuttui vasta tukilentäjien saapumisen jälkeen, jotka pystyivät opettamaan taistelutovereitaan siinä, missä heitä ei opetettu lentokouluissa.

No, hälytyssignaalia ei kuultu elokuun taistelujen voittofanfaarien takaa, kun muutamat kymmenet lentäjät saivat Neuvostoliiton Sankarin nimityksen ja sadat - kunniamerkkejä ja mitaleja.

Puhutaan, että Stalin rakasti kovin Puna-armeijaa yleisesti, mutta lentäjiä erityisesti. Mutta tämä rakkaus oli lermontovilaisesti outoa: hän ei lopettanut niiden vankilaan panemista. Puolentoista vuoden aikana ennen Neuvostoliiton-Suomen sotaa vaihdettiin kolme Puna-armeijan VVS:n komentajaa ja lukuinen määrä eri arvoisia sotilaspiirien armeijojen ilma-aseen komentajia. Heidän tilalleen tulleet entiset luutnantit ja kapteenit olivat rohkeita ja taitavia ilmataistelijoita ja osasivat organisoida laivueiden taisteluja, mutta siihen, että oppisi komentamaan ja ohjaamaan suuria lentoyhtymiä oli riittämättömästi aikaa.

Jo ensimmäinen taistelu taivaalla Suomen yllä mitä ankarimmalla tavalla hajoitti illuusion Puna-armeijan Ilmavoimien suhteellisesta, erityisesti pommitus-ilma-aseen taisteluvalmiudesta. 30. marraskuuta 1939 35. nopeapommitusrykmentin laivue lensi suorittamaan iskuja vihollispääkaupungin tärkeimpiin kohteisiin - asemalle ja voimalaitoksiin. No, suunnistusvirheen takia pudotettiinkin tappava lasti... Helsingin asunto- ja diplomaattikortteleihin. Tällainen tahaton ilkityö johti siihen, että jo seuraavana päivänä joukossa länsimaisia lehtiä ilmestyi valokuvia tuhoutuneista taloista ja itkevistä lapsista. Suurin osa eurooppalaisista maista protestoi, johon ulkomaisten asioiden Kansankomissaari B. M. Molotov tiedotti, hänelle ominaiseen kyyniseen tapaansa, että neuvostokoneet pudottavat leipäsäkkejä Suomen nälkäisille asukkaille. Nämä "leipäsäkit", saksalaisen kuvalehden "Deutsche ver" tietojen mukaan veivät hengen noin tuhannelta, lisäksi noin kolme tuhatta haavoittui. Nämä tiedot tarkensi suomalaisista arkistodokumenteista Helsinkiläinen tutkija Carl Geust. 956 kuollutta, 540 vaikeasti ja 1300 lievästi haavoittunutta.

Mutta alhainen taisteluvalmius toi esiin myös muita ei vähemmän murheellisia seurauksia: yksistään 7. armeijan rintamalla joulukuussa 1939 rekisteröitiin 6 tapausta, joissa pommitettiin ja tulitettiin omia joukkoja. Vastauksena näille konekivääriampujille 4. jalkaväkidivisioonan 39. kiväärirykmentin ilmatorjuntajoukkue tarkalla tulella ampui alas kaksi 68. hävittäjärykmentin I-16-konetta. Tässä vielä muutama episodi neuvosto-VVS:n taistelutoiminnasta: 1. joulukuuta Itämeren laivaston miina- torpeedolentorykmentin yksi lentäjä törmäsi startissa pommivarastoon. Tapahtui räjähdys, jonka seurauksena suuri osa lentokoneista poistui ruodusta kahdeksi-kolmeksi viikoksi.

25. joulukuuta kuutta 6. kaukopommitusrykmentin DB-3-konetta vastaan hyökkäsi vastustajan hävittäjät. Kun ampujat yrittivät avata tulen ilmeni, että runsaasta voitelusta johtuen konekiväärit eivät toimi. Kuudesta koneesta 3 ammuttiin alas, 2 teki pakkolaskun ja niitä remontoitiin kauan.

Seuraavana päivänä "kunnostautui" heidän kollegansa 21. rykmentistä: kolme konetta eksyi ja suunnisti itään, pitivät lähellä Leningradia olevaa Gruzinon asemaa suomalaisena ja pudottivat sinne 30 pommia, ei yksikään kuitenkaan osunut maaliin.

Lopuksi, 6. tammikuuta 1940 kahdeksan jo muistissa olevan 6. rykmentin konetta, suorittaessaan taistelulentoa tehtävänään tuhota Lahden radioasema, lähtivät reitille, jota oli jo käytetty viikon ajan jolloin suomalaiset sijoittivat sen varrelle ilmatorjuntatykkejä ja jotka ampuivat alas yhden koneen. "Stalinin haukat" lähestyivät maalia 5 kertaa, unohtaen että olivat sodassa eikä harjoitusalueella tuttuine maaleineen. Sen jälkeen seitsikko joutui vastustajan hävittäjien hyökkäyksen kohteeksi, mutta suurenmoisiksi ne eivät osoittautuneet: sen sijaan, että olisivat muodostaneet puolustusryhmityksen ja organisoidulla tulella torjuneet niiden hyökkäyksen, neuvostolentäjät yrittivät paeta "Fokkereita" nopeuden turvin. Osasto hajosi ja kuusi seitsemästä koneesta ammuttiin alas ja pommikonetta, joka pääsi kentälle, ei kannattanut korjata.

Luoteisen rintaman esikuntaan komennettu komkor P. S. Sheluhin kirjoitti puolustuksen Kansankomissaarille: "Lento-osastojen taisteluosaamisen taso on mitä alhaisimmalla tasolla...pommittajat eivät osaa lentää ja erityisesti eivät osastoissa. Tähän liittyen ei ole mahdollista kehittää tuliyhteistoimintaa ja torjua massiivisella tulella vastustajan hävittäjien hyökkäyksiä. Tämä antaa vastustajalle mahdollisuuksia antaa mitättömin voimin tuntuvia iskuja... Suunnistustaito on hyvin heikko, joka johtaa suureen määrään harhailuja (näin dokumentissa - P. A.) jopa hyvässä säässä, huonossa näkyvyydessä ja yöllä - massiivisiin harhailuihin. Lentäjä, valmistautumaton reitille ja sidoksissa siihen, että vastuu suunnistuksesta on tähystäjällä on leväperäinen lennolla eikä osaa suunnistaa, luottaen lentotähystäjään. Massiiviset harhailut heijastuvat turmiollisesti yksikköjen taistelukykyyn, ne johtavat suuriin tappioihin ilman mitään vastustajan toimenpiteitä ja murentaat miehistöjen uskoa omiin voimiin. Se vuorostaan saa komentajat odottamaan viikkojakin hyvää säätä, mieluummin kuin pudottaa jyrkästi lentojen lukumäärää... Puhuttaessa ilma-aseen toiminnasta kokonaisuudessa, pitää kaikkein eniten puhua sen toimimattomuudesta, tai huonosta toiminnasta suurelta osin. Sillä ei saa julistaa, että meidän ilma-ase sellaisella kolossaalisella ylivoimalla kuukauden aikana ei voinut tehdä vastustajalle juuri mitään.. ".

Sodan ensimmäisen kuukauden aikana neuvostopommittajat kärsivät suuria tappioita taistelutoiminnan mitä kehnoimman suunnittelun takia: huolimatta riittävästä lukumäärästä hävittäjiä, pommikoneet lensivät silloin tällöin tehtävään ilman suojaa, vaikka suomalaiset erittäin harvoin hyökkäsivät SB- ja DB-3-koneita vastaan, jos niillä oli lähellä jopa vain kaksi-kolme I-16:sta. Puutteet lentotaidossa ja varustuksessa usein kompensoi mekaanikkojen poikkeuksellinen sankarillisuus, laittaen koneita valmiiksi lentoa varten 40-asteen pakkasessa ja lentäjät ja ampuja-radistit, jotka torjuivat viimeiseen asti vihollishävittäjien hyökkäykset. Tammikuussa Karjalan kannaksella suomalainen ilmatorjuntatykistö ampui alas yliluutnantti Mazajevan SB:n. Vaikka hän käytti kaikki voimansa, ohjaaja ei voinut saavuttaa omiaan, vaan joutui tekemään laskun lumeen ei-kenenkään maalle. Neuvostojalkaväen yrityksiä auttaa tovereita asein ei kruunattu onnistumisella. Silloin 6 pommikonetta ja niitä suojaavat hävittäjät alkoivat rynnäköidä suomalaisten asemia ja lentäjä Mihail Trysov laski koneensa omien ja vihollisasemien väliin ja kiskoi Mazajevan miehistön pommiluukkujen kautta sisään, starttasi, saaden muutamia luodinreikiä.

Pitää todeta, että sodan 105 päivänä neuvostolentäjät auttoivat tällä tavoin 11 kertaa asetovereitaan, pelastaen heidät kuolemalta ja vankeudelta, minkä lisäksi tämän tekivät seitsemän kertaa hävittäjälentäjät yksipaikkaisilla koneillaan.

Tammikuussa ja helmikuun alussa 1940 Luoteisen rintaman ilma-ase teki todellisia lyijymyrskyjä vastustajan asemiin Karjalan kannaksella ja sen selustassa. 1. tammikuusta 15. helmikuuta suoritettiin noin 28 000  taistelulentoa, joissa pudotettiin 6200 tonnia pommeja (Puna-armeijan VVS:n yleisin pommikone - SB otti 600 kg pommeja). Ja kaikkiaan sodan aikana "Mannerheimin linjalle" pudotettiin 4500 tonnia kuolemaatuottavaa metallia. Jos lasketaan, että sillä linjalla oli noin 150 tuhatta suomalaista sotilasta ja upseeria, niin jokaisen päälle putosi periaatteessa 3 kiloa neuvostorautaa ja lyijyä, eikä siihen ole laskettu tykistön ammuksia eikä luoteja.

Hyökkäyksen aattona Neuvosto-ilma-aseen johto keskittyi yhteyksien tuhoamiseen Suomessa tavoitteena estää reservien kuljetus syvältä maasta ja rintaman rauhallisilta kaistoilta. Suomen rautateillä alkoi todellinen helvetti: 2. helmikuuta 150 15. nopeapommitusprikaatin konetta käytännössä pyyhkäisi maan pinnalta Sortavalan kaupungin, 21. helmikuuta Viipurin ylle kohdistettiin noin 700 (!) konetta ja viikkoa myöhemmin Riihimäen rautatiesolmua pommitti yli 100 taistelukonetta.

Kuten oli sääntö, pommikoneita suojasivat voimakkaat hävittäjämuodostelmat, jotka eivät antaneet vastustajan koneiden häiritä taistelutehtävien suorittamista. Lennoilla lähiselustan kohteisiin DB-3 ja SB-koneita saattoivat I-16-hävittäjät lisätankeilla (I-153-koneita ei voitu käyttää siihen tarkoitukseen, koska ne jäivät pommittajista jälkeen). Sodan kuluessa selvisi myös, että I-15-kone on jo vanhentunut, se oli hidas, ja siksi niitä käytettiin rynnäkkökoneina ja...syöksypommittajina.

Kovimmat pommi-iskut sodan aikana jo mainittujen kaupunkien lisäksi saivat Antrea (nyt Svetlogorsk-235 tonnia), Käkisalmi (Priozersk-294 tonnia), Hiitola (Kamennogorsk-99 tonnia.

Tänä aikana aktivoi toimintansa kohteisiin syvällä Suomen alueella Erillinen lento-osasto komentajanaan kaksinkertainen Neuvostoliiton Sankari G. P. Kravtsenko, käsittäen kaksi pommitus- ja hävittäjärykmenttiä. Neuvostoliiton ja Viron sopimuksen mukaisesti lähellä Suomenlahden rannikkoa sijaitsevilta lentokentiltä sen taistelukoneet voivat lentää tärkeisiin teollisuuskaupunkeihin ja rautatiesolmukohtiin, käyttäen vähän aikaa ja voiden palata kentille, jotka eivät voineet joutua suomalaisen ilma-aseen vastaiskujen kohteeksi.

Puolentoista vuoden kuluttua historia toistui: 23. kesäkuuta saksalaiset koneet suorittivat pommi-iskuja neuvosto-kaupunkeihin ja muihin tärkeisiin kohteisiin Suomen alueen lentokentiltä, maasta joka ei vielä ollut liittynyt sotaan. Vastatoimenpiteenä seurasi neuvostoilma-aseen lentoja "Junkersien" ja "Heinkeleiden" tukikohtiin. 29 kesäkuuta Suomi ilmoitti sotatilasta Neuvostoliiton kanssa.

Palaamme kuitenkin talveen 1940. Helmikuun toisella ja maaliskuun ensimmäisellä puoliskolla Luoteisen rintaman ja pohjoisten armeijojen VVS:sät ryhtyivät entistä aktiivisemmin yhteistyöhön. 10. maaliskuuta mennessä rintamalla oli jo 52 lentorykmenttiä: 21 nopeapommitus-, 5 kaukopommitus- ja kevytpommitus, 2 raskaspommitus-, yksi rynnäkkö-, 4 seka- ja 14 hävittäjärykmenttiä, kokonaismäärältään noin 3000 taistelukonetta.

Käyttäen hyväksi parantunutta säätä ja pidempää päivää lentäjät alkoivat suorittaa muutamia lentoja päivässä. Kahdessa ja puolessa viikossa tehtiin enemmän lentoja kuin ennen kuukaudessa: 45 000, pudotettiin melkein 15 000 tonnia pommeja. Tämä johti siihen, että suomalaisten yksiköiden taistelukyky Karjalan kannaksella jonkin verran laski. Ymmärrettävästi vankeja saatiin harvoin, mutta sotilaat ja upseerit eivät enää ampuneet niin tarkasti kuin joulu- ja tammikuisissa taisteluissa, jotkut yrittivät lähteä selustaan, pelastuakseen pommituksilta ja tykkitulelta. Paljolti kiitos tästä 7. ja 13. armeijan yhtymien tappiot sodan ratkaisuhetkillä merkittävästi laskivat, varsinkin kun taisteluissa karaistuneet Karjalan kannaksen veteraanit vaihtoivat yksiköihin, jotka oli muodostettu reserviläisistä ja muilta rintaman kaistoilta saapuneista ja jotka eivät olleet joutuneet sellaisen vaikutuksen alaisiksi. Vaikutuksen kovenemisen suomalaisia joukkoja vastaan myönsi myös 2. armeijakunnan sodanaikainen komentaja Karjalan kannaksella kenraali H. Enqvist, kirjoittaen siitä, että "sodan lopussa venäläiset suorittivat massiivisia, rohkeita hyökkäyksiä".

Taistelutoimien aikana neuvostopommittajat suorittivat usein heille epäominaisia tehtäviä, erityisesti 8. ja 9. armeijoille, joiden yhtymät olivat joutuneet vihollisen mottiin. Kaikkiaan näissä tehtiin 3014 taistelulentoa pommikoneilla ja 1059 hävittäjillä, minkä lisäksi pommittajat käyttivät neljäsosan kaikista taistelulennoista tarvikkeiden pudottamiseen 9. armeijalle ja 13 % 8. armeijalle.

Vaikka VVS:n toiminnassa jalkaväen välittömässä tukemisessa helmi-maaliskuussa saavutettiinkin selviä askelia parempaan suuntaan, niin syvällä Suomen selustassa ei toimittu riittävästi. Koska suurin osa lento-osastoista oli alistettuna armeijan komentajalle, niin leijonanosa taistelulennoista suunnattiin joukkojen tukemiseen, minkä lisäksi pommittajia kutsuttiin usein iskemään vastustajan pikkuryhmiin. Kuten Puna-armeijan VVS:n komentaja J. V. Smushkevits ilmaisi selonteossaan "Oli menossa takaa-ajo suoritettujen lentojen lukumäärän ja pudotettujen pommitonnien välillä ottamatta huomioon minkälaisia taktisia ja operatiivisia tuloksia niillä saavutettiin". Kaikkiaan, huolimatta merkittävästä ilma-aseen voimasta, keskitettynä rintamalle, Suomen talouselämää ei horjutettu millään vakavalla tavalla. Sodan loppuun asti toimi lentokonetehdas Tampereella (kaupunkiin pudotettiin 192 tonnia pommeja), asetehdas Kuopiossa (87 tonnia), iso sähkölaitos Imatralla (78 tonnia) ja suurin osa sotatarviketehtaista. Eivät onnistuneet stalinilaiset haukat myöskään tuhoamaan reservien kuljetuksia rintamalle, ei linnoituksia, ei sotatekniikkaa, eikä aseita, ei myöskään sotatarvikkeiden ja ammuksien kuljetuksia Ruotsista. Neuvostopommittajat raportoivat tavanomaisesta onnistuneesta hyökkäyksestä, jossa ne tuhosivat jonkun rautatiesolmukohdan, mutta eivät selvittäneet räjähdyssavujen takaa, että yhtäkin ehjänä pysynyttä raidetta pitkin voitiin siirtää juna. Vasta lopussa neuvostolentäjät alkoivat metsästää junia asemien välillä, mutta ilmeni, että junaan osuminen pommeilla SB:stä on vaikeaa ja konekiväärituli veturiin on tehotonta ja siksi Leningradin alueelle vedettiin kaikki tykeillä varustetut I-16-koneet, mutta oli jo myöhäistä.

Vielä yksi syy miksi vaikutus vastustajan selustassa oli riittämätöntä oli lentokoneiden riittämätön lentomatka: SB ei voinut lentää moniin maaleihin, DB-3:sta, jopa pienenkin kurssipoikkeaman vuoksi, uhkasi pakkolasku sopimattomalle kentälle ja TB-3:sta, sen hitauden vuoksi, voitiin käyttää vain yöllä. Kaukopommittajien hävittäjäsuojasta ei voitu edes puhua: sellaista konetta neuvostoilma-aseella ei yksinkertaisesti ollut.

Siksi, kuten jo mainitussa selonteossa viitattiin: "VVS:n systemaattisen ja suunnitelmallisen toiminnan puutteen vuoksi yksi ilma-aseen tärkeimmistä tehtävistä, sotamateriaalin, aseiden ja elävän voiman kuljetusten estäminen valko-Suomen alueella ei onnistunut".

Lopuksi, älkäämme unohtako vielä yhtä seikkaa, joka häiritsi neuvostoilma-asetta vakavampien iskujen antamisessa vihollisen talouselämälle: aivan alusta alkaen meidän lentokoneemme merkittävässä määrin kohdistivat iskuja naapurimaan mitä tavallisimpiin kaupunkeihin, joissa ei ollut suuria yrityksiä, eikä rautatiesolmukohtia, vaan majoitettuja asukkaita, jotka oli evakuoitu suurista keskuksista. Pommein ja konekivääritulella ei tulitettu vain pieniä kaupunkeja ja asutuskeskuksia, vaan myös kyliä, joissa oli turvapaikkaa etsiviä Helsingin, Tampereen, Turun ja muiden kaupunkien asukkaita.

Tällä tavoin sodan aikana Puna-armeijan VVS selvästi suoritti toimia, jotka oli suunnattu Suomen väestön vastarintatahdon tukahduttamiseen, hermostuneisuuden tilan luomiseen maan selustassa, joka olisi voinut vaikuttaa kielteisesti vihollisarmeijan taistelukykyyn rintamalla. Tämä "hermosota", sota kärsivällisyyden tukahduttamiseksi, nojautui selvästi neuvostodoktriiniin pommitusilma-aseen käytöstä sodan sattuessa lännen teollisuusmaiden kanssa, joissa tällaiselle toiminnalle annettiin merkittävä rooli. Sitä paitsi neuvostoilma-aseen komentajien silmien edessä oli Puolan kampanjan kokemus syyskuussa 1939, missä Saksan ilma-aseella oli hämmästyttävä menestys. Mitä tunsi Puna-armeijan VVS:n komentaja Jakov Smushkevits, kun hän antoi komennon pommittaa kaupunkeja, jotka olivat suojaamattomia neuvostoilma-aseen hyökkäyksien edessä, aivan kuin Barcelona ja Madrid syksyllä -36 julmien saksalaisten ja italialaisten lentäjien edessä? Ymmärsikö hän, että itse asiassa suorittaa rikoksen ihmisyyttä vastaan? Vai hyvittääkö vallankumouksellinen välttämättömyys kaiken? Siitä huolimatta neuvostoilma-ase hävisi hermosodan: Suomen asukkaat eivät joutuneet paniikkiin, vaan tiivistyivät entistä tiukemmin hallituksen ympärille maan puolustamiseksi. Rintamalla suomalaisten sotilaiden keskuudessa tiedot kaupunkien ja kylien pommituksista eivät aiheuttaneet moraalin rappeutumista, vaan vielä ankaramman vastarinnan erityisesti niiden joukossa, joiden perheet kärsivät lentohyökkäyksistä. Paljolti siksi niiden lentäjien elämä, jotka jäivät suomalaisten vangiksi, oli mitä raskainta.

Täten voidaan puhua, että suurin osa tehtävistä, jotka annettiin neuvostoilma-aseelle sodan aattona, jäivät täyttämättä. Minkälaisia puutteita, jotka aiemmin peittyivät Espanjan, Kiinan ja Mongolian ilmataistelujen voittotilien alle, paljastui? Ensiksi paljastui, että hyvin monet neuvostokoneet olivat vanhentuneita ja hävisivät parhaille ulkomaisille koneille, jotka ilmestyivät Suomen taivaalle sodan lopussa.

Esimerkiksi Puna-armeijan VVS:n päähävittäjä tuohon aikaan - I-16 hävisi nopeudessa amerikkalaisille , ranskalaisille, englantilaisille ja saksalaisille sotakoneille noin 100 km, puhumattakaan I-153:sta tai I-15:sta. Pääpommikone SB:n, joka vielä 1937 pystyi jättämään minkä tahansa vihollishävittäjän, saivat kiinni uudemmat suomalaiset koneet, joita he saivat ulkomailta. Ilmeni myös, että SB, joka oli suunniteltu yleiskoneeksi, ei vastaa pieninkään määrin kahteen päävaatimukseen: se ei voi ottaa pidemmälle lennolle riittävää pommikuormaa ja vastustajan joukkoja vastaan toimittaessa se oli kömpelö, eikä voinut syöksyä. Pääkaukopommikoneesta  Puna-armeijan Ilmavoimien komentaja kirjoitti: "DB-3 ei puolusta paikkaansa kaukopommittajana johtuen sen suuresta haavoittuvuudesta ja riittämättömästä nopeudesta. Me tarvitsemme kaukopommittajan, jonka nopeus on 600 km/t 7-8 tuhannessa metrissä". Toteamme, että sellainen pommikone oli ollut jo kauan olemassa, ei vain paperilla vaan myös prototyyppinä. Se oli TB-7. Mutta sarjavalmistukseen sitä ei jostain syystä haluttu, ehkä kun sen luojat istuivat tyrmässä, tai siksi, että se oli monimutkainen valmistaa.

Maan päälentäjän tuomio tiedusteluilma-aseesta oli myös aivan armoton: "Meille on myös välttämätön erikoistiedustelukonetyyppi, jolla on uudenaikaiset ominaisuudet, ensimmäiseksi - nopeus. Vanhentuneen kaluston kanssa, millaisella tiedusteluilma-ase on varustettu, sota minkä tahansa vakavan vastustajan kanssa on mahdotonta".

Tämän perusteella Smushkevits teki seuraavan johtopäätöksen: "Sodan kokemus osoitti jälleen kerran, että lentonopeus on tärkein ominaisuus, välttämätön kaikentyyppisille koneille. Täten meidän tulee kiireellä vaatia nopean kaluston rakentamista. Tässä suhteessa olemme jääneet jälkeen pääkapitalistimaista, joissa sotaa varten teollisuus toimittaa nopeita, parempia tyyppejä suurissa sarjoissa".

Kaikkein välttämättömimpänä ja mahdollisimman pian hän piti yksimoottorisen syöksypommituskoneen ja panssaroidun rynnäkkökoneen, mutta myös kaksimoottorisen rintamasyöksypommituskoneen kehittämistä.

Tämän ohella VVS:n komentajan selonteossa oli neuvoja myös muihin pulmiin: moottorien riittämätön teho, häviten ulkomaisille, riittämätön valmistusmäärä, ei täydennystä sodan aikana, vaikea tilanne polttoaineen kanssa, joka ei saata riittää jos sota jatkuu.

Erityistä huomiota kiinnitettiin välttämättömyyteen kehittää ilma-aseen johtamista, sen jakaminen taktiseen (armeijalle alistus) ja operatiiviseen (rintamalle alistus), minkä lisäksi pääosa koneista tulisi kuulua jälkimmäisen kokoonpanoon. Jos arvioidaan Puna-armeijan VVS:n tilannetta vähän ennen sotaa ja J. V. Smushkevitsin selontekoa, kiinnittyy huomio siihen, että hän kokonaisuudessaan tarkasteli objektiivisesti vaikeata tilannetta ja esitti kysymyksiä välttämättömyydestä tehdä pikaisia toimenpiteitä sen parantamiseksi ja voimien todellisen taistelukyvyn luomiseksi, jotka voivat toimia vakavan vastustajan hyökkäystä vastaan.

Vain vähän ihmetyttää selonteon kriittinen sävy, faktisestihan sen kirjoittajat väittivät, että heidän johtama aselaji ei voi vastustaa uudenaikaisempia ja paremmin johdettuja ja varustettuja Saksan, tai muden maiden Ilmavoimia. Nähtävästi, Puna-armeijan VVS:n Sotaneuvosto todella pelkäsi ilma-aseen ja maan tilannetta, esitellessään Voroshiloville ja Stalinille sellaista selontekoa. Tuskin he ymmärsivät, että tallaavat johtajan varpaille ja hän ottaa heidän kritiikin kritiikkinä itseään kohtaan

Muuten, selonteossa on myös ilmeinen valhe: vihollisen ilma-aseen tappiot ilmataisteluissa arvioitiin olevan 362 konetta (toisin sanoen enemmän kuin omia), kun todellisuudessa ammuttiin alas ja menetettiin onnettomuuksissa 76 sotakonetta ja 51 vaurioitui. Suomalaiset eivät moista fibausta nielleet: saksalaisen kuvalehden "Deutschever".n mukaan he ampuivat alas noin 650 konetta, joka ei erityisesti eroa todellisesta asiantilasta. Niistä suomalaisten tutkijoiden tietojen mukaan ilma-aseen osuus on kaikkiaan 207. Toteamme, että Suomen ilma-aseelle sodasta oli hyötyä merkittävässä määrin. Sotakokemuksen saamisen lisäksi sen lentäjät saivat enimmät uudet taistelukoneet: 15. maaliskuuta mennessä Suomen Ilmavoimiin, vielä lentävien 25 "Fokker D-21"- koneiden lisäksi, laskettiin 22 brittiläistä "Gloster Gladiatoria", täysin verrattavissa ominaisuuksiltaan "Tsaikan", I-153:n kanssa, 23 italialaista "Fiat G-50"-konetta, mutta suurinta uhkaa neuvostokoneille edusti tietysti 23 "Morane-Saulnier" ja 10 "Hurricane"-konetta, ollen ylivoimaisia kaikissa ominaisuuksissa neuvostohävittäjiin nähden ja myös 19 "Blenheimia", sekä myös yksi korjattu sotasaalis-DB-3.

Kaikkiaan joulukuusta 1939 helmikuuhun 1940 suomalaiset vastaanottivat 42 "Gloster Gladiatoria", 38 amerikkalaista "Brewster B-239"-konetta (niistä 6 ehti osallistua sotatoimiin), 30 "Morane-Saulnier", 22 "Bristol Blenheim", 32 "Fiat" ja 10 "Hurricane"-konetta.

Toteamme, että suurimmat tappiot ulkomailta saatujen koneiden joukossa oli

"Gloster Gladiatoreilla" (16 alasammuttua ja onnettomuuksissa tuhoutunutta ja 4 vaurioitunutta 42:sta - melkein puolet) ja "Fiateilla"(4 alasammuttua, 6 vaurioitunutta), suurimmat tappiot oli myös "Blenheimeillä", mikä helposti ilmoitetaan neuvostoilma-aseen suurimmaksi ylivoimaksi (10 alasammuttua ja saman verran vaurioitunutta), onnettomuuksissa tuhoutui myös kaksi "Hurricanea", yksi "Morane", vaurioitui 5 "Moranea" ja 2 "Brewsteriä". Merkittäviä olivat tappiot "Fokker D-21:n" joukossa. 12 alasammuttua ja 6 vaurioitunutta. Pieni määrä onnettomuuksia ja katastrofeja uuteen tekniikkaan tutustuttaessa todistaa riittävän korkeasta suomalaisten lentäjien luokasta.

Lopuksi, vaikea on pidättäytyä vielä yhdestä kiintoisasta seikasta: suurimman osan neuvostokoneista ampui alas lentäjät, jotka lensivät nimenomaan "Fokker D-21"-koneilla. Niiden tilille tuli 116 ilmavoittoa, (Yhdellä niistä lensi myös paras suomalainen ässä Jorma Sarvanto, ampui alas 12 konetta), "Gladiatorit" ampuivat alas 34 konetta, "Moranet" - 13, "Fiatit" - 9, "Hurricanet", muutamana taistelupäivänä maaliskuussa eivät ampuneet alas yhtään. Yllättävää oli: suomalaiset ampuivat alas koneita jopa "Bulldogeilla" (6 taistelukonetta), vielä 5 neuvostohävittäjää ampui alas "Blenheimien" ampujat.

Mutta, kokonaisuudessaan selonteko, toistan, tehtiin todella kriittisin sävyin ja Smushkevits, VVS:n esikuntapäällikkö F. A. Arzenuhin ja VVS:n komissaarin Agantsov ilmeisestä rohkeudestaan johtuen syrjäytettiin tehtävistään toukokuussa 1940 ja siirrettiin vähemmän merkittäviin. Smushkevitsin tilalle vaihdettiin toinen Espanjan sankari - Pavel Ritsagov, joka meni Pyreneille luutnanttina, mutta lähti Neuvostoliiton Sankarina ja majurina. Etikettiin kouliintumattomana hän eräässä Sotaneuvoston kokouksessa kerran sanoi, kun puhuttiin Smushkevitsin selonteosta, vielä tylymmin "Me lennämme ruumisarkuilla".

Tällaista Kremliläisten ylpeys ei tietenkään voinut sietää ja Suuren Isänmaallisen sodan aattona niin Smushkevits, kuin Ritsagovkin ja Ilmasota-akatemian johtaja Apzenuhin pidätettiin ja lokakuussa 1941 teloitettiin Kuybishevissä, jonka tyrmässä heitä silloin pidettiin. Kesällä 1941 Puna-armeijan VVS kärsi ankaria tappioita, ei vain maassa, kuten väitettiin aikaisemmin, vaan saman verran ilmataisteluissa, joissa yhteensä paloi melkein 80% neuvostokoneista. Sellainen oli hinta neuvostojohdon haluttomuudesta kuunnella asiantuntijoiden sanaa.


Saatesanat

Artikkeli on julkaistu alun perin venäläisellä sotahistoriallisella sivustolla RKKA.RU.
Artikkeli on käännetty suomenkielelle ja julkaistu sivuston ylläpitäjien ja kirjoittajien luvalla. Erityiskiitokset Alexander Kiyanille ja Pavel Aptekarille yhteistyöstä.

Kirjoittanut: Pavel Aptekar
Kääntäjä: Paavo Kajakoski.

Article originally published by the online military history site RKKA.RU and translated and published in Finnish by the kind permission of RKKA.RU. Special thanks to Alexander Kiyan ja Pavel Aptekar for their cooperation.

Copyright RKKA.RU & Virtuaalilentäjät r.y. / Finnish Virtual Pilots Association 2004.

 

  

Viimeksi muokattu: 2004-06-09 00:59