» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | perjantai, 14.12.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-GeorgEricStromberg.html
  
Georg- Eric Strömberg Ilmavoimien Tiedustelutoiminnasta

Pikahakemisto: [ Haastattelu | Fokkerin ohjekirja | Lentäjävankien kuulusteluista, yleistilanteen kehitys | Tiedot hyökkäyksestä tarkentuvat | Kesäkuun kuvaukset paljastavat tykistöasemat | Kannas hiljeni 8. päivänä | Kysymyksiä ja vastauksia | Kysymyksiä tiedustelutoimintaan liittyen | Korkeat herrat tiedon kahvassa | Aselajit kävivät erillissotaa | Ilmakuvauksesta ja tiedustelusta | Tietoa venäläisistä? | Brewstereista | Strömbergistä itsestään | Muuta | Vanki nimeltä Bamshin | Saatesanat]


Georg-Eric Strömbergin haastattelu

Strömbergin esitelmä ja haastattelu suoritettu tiedekeskus Heurekassa Virtuaalilentäjien retken yhteydessä.

Haastattelun purku, osa 1: Mirja Krook
Haastattelun purku, osa 2: Hannu Larmila
Haastattelun purku, osa 3: Risto Pullinen
Puhtaaksikirjoitus ja oikoluku: Jukka O. Kauppinen
Valokuvat joko Georg Strömberg tai Jukka O. Kauppinen

Georg Strömberg, 19.8.1918-2.2.2007, oli Ilmavoimien mies viimeiseen saakka. Yli 40 eri konetyypillä lentänyt Strömberg ehti muun muassa luoda Fokker D.XXI-hävittäjän ohjaajan käsikirjan ja lentää Curtiss Hawk 75- ja Brewster -hävittäjillä sotalennoilla. Sittemmin hänet siirrettiin Päämajaan, jossa Strömberg vastasi venäläisten Ilmavoimien sotavankien kuulusteluista ja tiedustelusta. Strömberg oli myös tähystäjänä sodan viimeisellä sotalennolla, Dornier Do-17 -koneen tiedustelulennolla Lapissa.
Sodan loppuvaiheessa hän osallistui myös operaatio Stella Polarikseen, salaisten tiedustelutietojen evakuointiin ulkomaille venäläisten ulottumattomiin.
Strömberg oli myös Lapin lennoston killan ensimmäinen puheenjohtaja vuonna 1962 ja toimi Hämeen Lennoston komentajana.
Kurssi IRUK8 8.6.1938-, Suomen Lentomerkki numero 560 myönnetty 20.02.1940, Tähystäjän Lentomerkki nro 296.


Fokkerin ohjekirja

(toim. huom. alkujutustelun jälkeen)
Puhuimme Hallin Ilmailumuseosta ja ohjekirjoista . Minäkin olen laatinut kerran yhden lentokonetyypin ohjekirjan ohjaajalle. Se oli Fokker D. XXI -hävittäjälle. Olin vuonna 1940 Ruovedellä.
Ohjeessa, minkä minä sain kokoon, piti olla kaikki välttämätön mitä ohjaajan piti tietää. Se mahtui yhdelle A-neloselle, ei tarvinnut sitoa kansiin. Nykyään kaikki manuaalit ovat  paksuja kirjoja, joista ohjaaja hätätapauksissakin selailee,  että mitä nyt pitää muistaa. Niin on kehitys kulkenut eteenpäin yhä monimutkaisempaa ilmailua kohti.


Lentäjävankien kuulusteluista, yleistilanteen kehitys

Virtuaalilentäjät ry.
Georg-Eric Strömberg

Virtuaalilentäjät ry.
Kapteeni Voitshehovskij ja majuri Bamshin vangitsemisensa jälkeen.

Virtuaalilentäjät ry.
Bamshinin IL-2 Mäkriän suolla.

Toim. huom. Strömberg vastasi muun muassa vihollisen lentäjävankien kuulusteluista.

Kirjoitusten valossa ei voida täysin irrottaa lentäjävangeilta ja ilmakuvauksesta tai lentotähystyksestä saatuja tietoja muusta tiedustelusta, koska jokainen tiedustelun haara tukee toistaan ja kokonaisuus syntyy vasta useamman tiedustelumuodon ja -haaran  tuloksia yhdistelemällä. Palvelin juuri siinä toimistossa, jossa kaikkia tietoja yhdisteltiin ja luotiin kokonaiskatsauksia.

Kun ruvetaan puhumaan niistä tiedoista, mitä saatiin mm. lentäjävangeilta ennen Kannaksen suurhyökkäystä -44, niin on pakko luoda lyhyt tilannekuva  yleiskehityksestä sodassa ennen sitä. Saksa yritti Stalingradin jälkeen seuraavana kesänä heinäkuussa suurhyökkäystä vielä itään Valko-Venäjän rintamalla. Orel-Kurskin valtava panssaritaistelu kääntyi kuitenkin venäläisten voittoon ja sen jälkeen oli Saksan hyökkäysmahdollisuudet  tyrehtyneet täysin itärintamalla.

Tätä tietysti Stalin käytti hyväkseen ja ohensi rintamamiehitystä vaarattomilla suunnilla ja rupesi keskittämään joukkoja valtaviin suurhyökkäyksiin, joita sitten toimeenpantiin kokonaisena sarjana seuraavana sotavuotena alkaen Leningradin ulosmurtautumishyökkäyksellä tammikuussa, joka johti venäläiset Narvaan saakka. Olisivat menneet pitemmällekin, mutta saksalaiset pysäyttivät suurhyökkäyksen reserveillään. Silloin kuitenkin Leningradin rintama sai valtavan tukialueen tällä suunnalla.

Kun vuonna -44 oli Suomen rintamalla hyökkäysuhkia, niin uhat olivat yleensä täällä Kantalahden suunnalla, erämaarintamalla, vielä Rukajärveltä, Uhtualta pohjoiseen.
Ensimmäiset hyökkäysoireet maaliskuussa -44. Sen jälkeen todettiin Maaselän kannaksella Siisjärven ja Äänisen välillä hyökkäysvalmisteluja ja sotaharjoituksia, jotka päättyivät rintamalinjalle, selviä hyökkäysmerkkejä. Sitten tuli Aunuksen suunnalta ilmoituksia - tiedustelutuloksia - että ryssät valmistelevat hyökkäystä sielläkin. Näin ollen Kannaksen suunta oli vain yksi todennäköinen hyökkäyssuunta, josta saatiin oireita eli tiedustelutuloksia.

Koska tässä on ilmeisesti saatava jonkinlainen painopiste syntymään, mitä lentäjävangit kertoivat, niin olimme jo vuotta aikaisemmin saaneet hyvin tärkeän lentäjävangin: majuri Bamshin ja hänen kk-ampujansa (toim. huom. Strömberg näyttää kuvaa).

Ilmatorjuntatykistö ampui heidät alas Mäkriällä Syvärin pohjoispuolella. He olivat viikon verran karkumatkalla, mutta etulinjan joukot sieppasivat heidät. Näin saatiin majuri ja maataistelulentorykmentin komentaja vangiksi. Minä kävin kuulustelemassa häntä Aunuksessa ja kävin katsomassa hänen konettaan. Otin kuvan siitä, siinä on IL-2 Mäkriän suolla (näyttää kuvaa).

Hän oli aika vaitelias, mutta suostui jonkun verran puhumaan. Sitten otin molemmat vangit Mikkeliin - palvelin siihen aikaan päämajan tiedusteluosastossa ilmavoimien edustajana ja minulle kuului muun muassa lentäjävankien kuulustelu. Lisäksi tutkin venäläistä sotasaalista.

Bamshinin merkittävin tieto, minkä hän antoi, oli se kun hän keskusteli kanssamme yleistilanteen kehittymisestä. Suomihan oli valtavasti niskan puolella. Uhtuan rintama siirtyi sitten Saksan suuntaan (toim. huom. tarkoittanee saksalaisten vastuulle), mutta Rukajärvi piti hyvin puolensa. Sitten oli Maaselän kannas, jossa oli aika suppea mutta vahvasti linnoitettu kannas. Siellä oli linnoitustoiminnan painopiste, koska mm. päämajamestari kenraali Airo piti sitä suuntaa vaikeampana. Jos ryssä hyökkää täältä läpi, niin koko Suomen päävoimat, jotka oli sidottu Syvärille, jäävät pussiin.
Bamshin sanoi sitten lyhyesti, että suursota tulee kehittymään niin, että ensin pelataan Italia ulos ja sen jälkeen tulee Suomen vuoro. Sitten Bamshin luovutettiin saksalaisille, tyhmästi kyllä.

Saksalaiset olivat kiinnostuneet siitä, että olisivat saaneet majurin ja maataistelu(lento)rykmentin komentajan vangiksi ja kuuluttivat sitä sitten rintamalla propagandana, mikä tietysti johti siihen, että Bamshin teloitettiin heti kun hän pääsi sotavankeudesta. Hänen perheensä passitettiin Siperiaan.
Sen verran siis saivat Saksassa aikaan. Bamshin olisi pitänyt pitää meillä ja sitten saada puhumaan enemmänkin. Hän oli luvannut puhua, jos taataan ettei häntä luovuteta saksalaisille. Tehtiin juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt. Näin ollen minun näkökulmastani tämä erittäin tärkeä vanki meni meiltä hukkaan. No, sodassa tapahtui paljon sellaista, mitä ei olisi saanut tapahtua.

Sitten syksyllä joulukuun alussa liittoutuneet päättivät Teheranissa, että Saksa ja kaikki sen satelliitit saavat antautua vain ehdoitta. Toisin sanoen, kaikki nujerretaan lukuun ottamatta Suomea, joka saa rauhan Stalinin ehdoilla. Oikeastaan Suomi oli Stalinin mielivallan kohteena sen jälkeen. Hän sai itse tehdä mitä halusi. Sitten tuli Narvan hyökkäys helmikuussa ja se vietiin loppuun helmikuun alkuun mennessä -44. Sitten ruvettiin odottamaan hyökkäystä kolmella rintamalla Suomessa.

Joulukuussa -43 oli vielä merkittävä tapaus lentäjävankien osalta. Karjalan kannakselle eksyi kuljetuskone, joka sitten harhaili hävittäjätukikohdan yläpuolella Suulajärvellä. Luutnantti Sarjamo lähti huonossa säässä ajamaan sitä takaa ja sai sen kiinni ja ampui sen alas. Sieltä saatiin peräti 13 vankia, siitä riitti minulle kuulustelua neljä vuorokautta yhteen mittaan Viipurin lääninvankilassa. Se oli rankkaa hommaa ja keskellä yötäkin pari kk-ampujaa tunnusti, että heidän koko divisioonansa siirretään nyt Leningradin alueelle. Tehtävänä on pommittaa saksalaisten kaukotykistöasemia Leningradin rintamalla ennen ulosmurtautumishyökkäystä Narvan suuntaan. Sitten hyökkäys tulikin, kolme viikkoa myöhemmin se alkoi ja kolme viikkoa sen jälkeen se oli johtanut lopulliseen tulokseen. Se oli Stalinin ensimmäinen strateginen isku vuonna 1944.

Kronstadtista tuli matruusi joka oli saanut tarpeekseen sodasta. Hän kertoi, että upseerit kertoivat Kronstadtin upseerikerholla, että Suomeen hyökätään pian. Kun hän oli nyt loikkari ja kyllästynyt sotaan, niin silloin olisi pitänyt antaa jonkinlaista arvoa sille tiedolle.

Huhtikuussa saatiin kiinni desanttipartio pukeutuneena saksalaisiin sotilaspukuihin, samaan mitä saksalaiset olivat jakaneet Viron sotilaille, jotka oli otettu kutsunnalla saksalaisten pakkopalvelukseen. Ennen kuin desanttipartio teloitettiin, niin heitä kuulusteltiin. He sanoivat, että Leningradin rintaman puolustusta vahvennetaan siitä pelosta, että Saksa suunnittelee hyökkäystä Suomen kautta Leningradiin. Kun Suomi oli niskan päällä niin, kaikki jotka uskoivat vielä saksalaisten voittoon, pitivät tätä hyvin mieluisana tietona. Ryssät pelkää Suomea eikä päinvastoin.

Sitten rupesi tulemaan rintamalla ensimmäisiä hautapistokkeita, joissa nähtiin, että ryssä kaivautuu lähemmäksi omia rintamalinjoja.
7.4 lentotähystyksessä, joka suoritettiin Mersupartiolla, todettiin vilkasta kuorma-auto ja junaliikennettä. Johtopaikan upseerit merkkasivat sotapäiväkirjaan, että hyökkäysoireitako? Kysymysmerkki perään. Sitten saatiin Saksasta tietoja Narvan suunnalta joukkojen siirrosta Pihkovan, siis vielä Peipus-järven eteläpuolelta, Pietarin suuntaan ja sotavankitieto, että Suomi on nujerrettava.

Toukokuun 1. saatiin taas desanttipartio kiinni ja samat tarinat. Niiden tehtävä oli tiedustella, onko Kannaksella saksalaisia joukkoja. Toisin sanoen hyökkäysvalmisteluja sitä kautta Pietarin selkään, voidaan sanoa, koska tietysti Stalin suunnitteli jatkohyökkäystä Narvalta Riian lahdelle saakka.


Tiedot hyökkäyksestä tarkentuvat

Sitten tuli muitakin tietoja. Suomen sotilasasiamies Tukholmassa, eversti Stewen ilmoitti, että Pietarin alueella kootaan joukkoja neljästä armeijasta Suomea vastaan. Ne ovat kuluneita joukkoja, täydennettävä, mutta hyökkäys voi alkaa kesä-heinäkuussa. Hän oli saanut nämä tiedot japanilaisilta, joilla oli vielä diplomaattisuhteet Neuvostoliittoon solmittuna ja Moskovassa lähetystö, joka tietysti toimi vakoilukeskuksena. Japanilaisilla oli erittäin hyvä tiedustelu. He varmimmin ennustivat Suomen talvisotaakin ja yhtenä tiedusteluvalttina heillä oli, että he maksoivat vakoilijoille ruhtinaallisesti kultaharkkoina.

Sitten radiotiedustelu, siis viestitiedustelu, josta tärkein oli vihollisen radioliikenteen kuuntelu, totesi että sisäasiainministeriön NKVD:n verkossa alkoi radiohiljaisuus. Näin ollen ei ollut enää mitään kuunneltavaa. Tiedustelu tavallaan tyrehtyi sen takia.

Virtuaalilentäjät ry.
Sitten tykistö rupesi suorittamaan sekä valo- että äänimittauksia, ne totesivat sitten uusia tuliasemia. Sitten tullaan toukokuun 22. päivään, jossa on luutnantti Puron ja luutnantti Atte Nymanin tiedustelulento, jossa he totesivat keski-Kannaksella valtavasti on kuorma-autoja. Puro laski yhteen tiepätkittäin, montako autoa hän arveli kullakin pätkällä, niin yhteensä yli 500 kuorma-autoa ajosuunta, enimmäkseen pohjoiseen. Tätä tietoa sitten käsiteltiin eri johtoportaissa, mutta ei oikeastaan osattu tehdä oikeita johtopäätöksiä. Jotkut sanoivat, että nämä ovat kelirikon jälkeisiä täydennyskuljetuksia ja mitä kaikkia selityksiä keksittiin.

Maatähystys oli niin tehokasta, että eräässä suunnassa nähtiin jopa 18 kilometriä Pietarin suuntaan kaukoputkella. He totesivat kuitenkin, että panssarivaunuja siirrettiin myös keski-Kannakselle. Sitten Ilmavoimien radiopataljoona, joka kuunteli Neuvostoliiton Ilmavoimien radioliikennettä erittäin tehokkaasti ja aukottomasti, totesi että rynnäkkölentorykmentti on siirtynyt Narvan suunnalta Suvahovoon Pietarin pohjoispuolelle.

25.5 oli IV armeijakunnan komentaja Laatikaisen puhuttelu Viipurissa ja siinä hän itse sanoi, että vaikkakin on todettu vilkasta liikehdintää selustassa, niin suurhyökkäystä Kannaksella on lähiaikoina tuskin odotettavissa. Hän oli siis sillä kannalla, että hyökkäystä ei tule. Se valitettavasti vaikutti sitten kaikkeen muuhun toimintaan. Korkea kenraali on sanonut käsityksensä.

Sitten jatkuivat havainnot edelleen. Tykistön kaukotähystys Pietari - Valkeasaari: 300 kuorma-autoa ja tykistöä siirretään.

27.5. lentotähystys: Kapteeni Windin johtama partio totesi, että Kotlinista - siis Kronstadtin saari oli nimeltään Kotlin - oli 35 laivan saattue länteen. Tämä oli aika ihmeellinen tieto, mutta se kun siirtyi länteen, niin arveltiin, että se on Narvan suunnan joukkojen huoltoliikennettä varten.

Vasta myöhemmin, oikeastaan vasta sodan jälkeen, on todettu, että tämä suuri saattue, jota venäläiset yrittivät suojella savuverholla , olikin maihinnousu- ja kuljetuskaluston siirtoa entiseen Oranienbaumin mottiin, joka oli jäänyt Pietarhovista länteen päin venäläisten haltuun. Saksalaiset eivät pystyneet valtaamaan sitä koskaan sen takia, että siinä oli metsää. Hitlerin armeija ei pystynyt sotimaan metsässä. Joka tapauksessa arveltiin, että se on vain näiden Narvan suunnan joukkojen huoltokuljetuksia. Näin ollen ei osattu arvata, että sieltä tulee vesiteitse joukkoja Kannaksen eteläisiin kyliin. Kalastaja-aluksia, proomuja ja niin poispäin, millä hyökkäysjoukkoja tuotiin alueelle viime tingassa.

Sitten 28.5 saatiin vanki, ei suinkaan lentäjä, mutta erittäin tärkeä vanki. Hän oli viestijoukkojen kersantti, joka luetteli oikein numeroltaan uusia joukkoja. Hänen oma armeijakuntansa tai sen esikunta, mihin hän kuului viestimiehenä, oli siirretty Narvan suunnalta Kannakselle. Hän sanoi että hyökkäys alkaa siinä juhannuksen tienoissa ja tarkoitus on ensivaiheessa vallata kukkula armeijakuntien välirajalla Lempaalan järven suunnalla, jossa hän itse oli joutunut vangiksi. Hänet oli määrätty rangaistuskomppaniaan, koska oli hukannut muutamia upseereille kuuluvia viinapulloja vapun juhlinnassa. Rangaistuskomppania pantiin vanginsieppaushyökkäykseen keskellä kirkasta päivää Lempaalan Lappalaisenmäessä. Vankeja eivät saaneet, mutta Burlov joutui itse kuolettavasti haavoittuneena vangiksi, ja kuoli ennen jatkokuulusteluja.

Kannasta oli pitkään yritetty valokuvata. Siitä oli päämaja antanut selvät käskyt jo tammikuussa. Nämä valokuvaukset aina lykkääntyivät, mm. maaliskuun 6. päivänä, Ilmavoimien vuosipäivänä silloinen vääpeli, myöhemmin lentomestari ja lentokapteeni Aimo Juhala yritti Blenheimilla kuvata, mutta sai sellaisen hävittäjäjoukon peräänsä, että hän moottorit vahingoittuneina pääsi hädin tuskin takaisin omalle puolelle.

Näin ollen lopetettiin valokuvaukset Blenheimilla. Käytettävissä oli ainoastaan Pe-2-sotasaaliskoneita, niitä oli vähän, niissä oli huoltovaikeuksia ja niitä oli käsketty tiedustelemaan hyvin pitkiä matkoja Itä-Karjalaan, jossa oli myös hyökkäysoireita.
Näin ollen Pe-2-kalustoa kulutettiin pääosin Itä-Karjalan tiedusteluun ja Kannaksen tiedustelut lykkääntyivät. Kuitenkin nyt sitten saatiin 29.5 ensimmäinen aluevalokuvaus tykistöasemista suoritettua. Samana päivänä eversti Stewen kävi päämajassa, jolloin eversti Paasonen ilmoitti hänelle, että hänen raportistaan toukokuun alussa ei saanut puhua mitään marsalkalle eikä sitä ole marsalkalle esitetty. Stewen hämmästyi kovin ja kysyi, ketkä ovat sellaisen kiellon takana? Niin Paasonen vastasi: Heinrichs, Airo ja minä. Näin oli tämä sisärengas päättänyt että Marskia ei saa hermostuttaa tällaisilla tiedoilla. Näin ollen kaikkia tiedustelutuloksia ei esitetty edes marsalkalle. Kuitenkin hän oli vastuussa siitä mitä tapahtui.

Sitten everstiluutnantti Käkönen laati kirjallisen tilannearvion. Hän oli tiedustelua muokkaavan toimiston, siis toimisto 1:n päällikkönä ja päätyi kolmeen johtopäätökseen: joko Neuvostoliitto valmistelee suurhyökkäystä Kannaksella, tai sitten vaihdetaan Kannaksella levänneitä joukkoja uusiin joukkoihin tai sitten puolustusta vahvennetaan saksalaisten hyökkäysten pelossa. Hänellä oli kyllä ensimmäisellä sijalla suurhyökkäys Kannaksella. Sitten oli vielä se, että kuva vihollistilanteen kehityksestä kehittyi sen mukaan, kun saamme tietää paljonko joukkoja on keskitetty Kannakselle. Näin ollen tilanteen arvostelussa oli semmoista soutamista ja huopaamista edelleen.

Toukokuun 3. päivänä saatiin suoritettua laaja aluekuvaus selustassa. Se oli erillinen alue, josta ei ollut paljon mitään tietoja. Siinä kuvattiin noin 12-18 kilometriä syvälle selustaan. Tämä on sellainen kuvaus, joka on jäänyt kysymysmerkiksi. Kuvauskoneen tähystäjä reservin luutnantti Immu Rantala on siitä kertonut, että kun hän kysyi mitä tietoa ensimmäisestä kuvauksesta on saatu, niin eräs tykistönupseeri sanoi että siellä on tuhansia kuorma-autoja naamioituneena. Ne kuitenkin näkyvät kuvissa. Tällaista tietoa ei lähetetty eteenpäin ollenkaan eikä noteerattu.

Kun jälkeenpäin ajattelee jälkiviisaana, kun kaikki tiedot on saatu koottua sodan jälkeen, niin tuntuu luonnolliselta että kun Stalin antanut lopullisen hyökkäyskäskyn Kannaksen suunnalle toukokuun 10. päivä, niin kuin myöhemmin tiedettiin, niin tämä hyökkäys edellytti valtavia materiaalikuljetuksia. Hyökkäyskäskyn painopiste oli Valkeasaaressa, myöhemmin Viipuri ja sitten Ihantalan suunta Lappeenrantaan. Helppoa on päästä liikkeelle, mutta mitä sitten sen jälkeen? Näin tuntuu luonnolliselta, että varattiin tuhansia kuorma-autoja valmiiksi kuormattuina, jotka sitten ajoivat perässä kun joukkojen piti 10 päivässä päästä Viipuriin. Ne pääsivät 11:ssa päivässä, että kovin paljon pieleen heidän suunnitelmansa eivät menneet.

Mutta jotta tämä materiaalikuljetus Kannaksen harvassa tieverkostossa olisi ollut mahdollista, niin piti tietysti olla tuhansia kuorma-autoja valmiina seuraamaan joukkoja. No se on sitä jälkiviisautta, mitä ei silloin ollenkaan ymmärretty.

Eräs sotavanki sanoi, että kaukoilmavoimien osat ovat palanneet Pietarin alueelle. Ne oli siirretty pois etelään Helsingin suurpommitusten jälkeen, ja nyt ne olisivat palanneet. Sekin tieto tarkennettiin myöhemmin.
113. lentodivisioona - muistan sen vielä numeroltaankin - jolla oli vanhoja DB-3-koneita, oli ollut aikaisemmin ADD:n alainen. Divisioona käytti edelleenkin samaa radioliikennettä ja se oli siirretty Kannaksen itäosiin tai lentokentille. Sieltä se suoritti päiväpommituksia sen takia, että Suomessa arvioitiin olevan on niin heikon hävittäjätorjunnan, että talvisodan aikaista DB-kalustoa voidaan käyttää vielä Suomea vastaan.

Ilmatorjuntatykistö ampui sitten alas tällaisen DB-3:n  josta saatiin lentäjävanki, jota minäkin kuulustelin Viipurissa sitten hiukan myöhemmin. Mainittakoon, että tämän divisioonan lisäksi olivat neuvostoilmavoimat saaneet valmiiksi yhden uuden pommituslentodivisioonan varustettuna uusilla Tupolev-2 lentokoneilla, joissa oli hyvin vahvat moottorit ja suuri pommikuorma. Se oli valiodivisioona, jota käytettiin vain muutamia kertoja Kannaksella ja vedettiin sen jälkeen pois odottamaan tärkeämpiä tehtäviä, kun Kannaksen rintama oli jo murrettu.


Kesäkuun kuvaukset paljastavat tykistöasemat

Virtuaalilentäjät ry.
Tiedustelutuloksia ja -tapahtumia 1-10.6.1944
Sitten tullaan kesäkuuhun. Kaikki tämän sotavanki Burlovin antamat tiedot kumosivat saksalaisille, mutta sanoivat että kyllä joitakin tykistön osia on ilmeisesti siirretty Narvan suunnalta Kannakselle. Kannaksen tykistöä on vahvennettu, mutta ei varsinaisia hyökkäysjoukkoja. Näin ollen ei uskottu enää Burlovia ollenkaan. Maatähystys totesi kuitenkin, että sulutteiden raivaus, siis miinoitteiden raivaus, alkaa Vaskisavotassa lähellä Valkeasaarta. Miinat kaivetaan ulos ja piikkilanka-aidat raivataan ja niin poispäin.

Kesäkuun toisena saatiin kolmas ilmavalokuvaus - 53 kuvaa tykistöasemista - suoritettua ja näistä kuvista ilmeni tuo valtava tykistöasemien paljous. Asemista oli tosin suurin osa tyhjiä mutta se johtui taas siitä, minkä myöhemmin saimme tietää, että venäläiset suorittivat tykistön asemiin ajon vasta yöllä ennen ensimmäistä hyökkäystä, eikä silloinkaan vielä kaikkiin asemiin. Vasta kun toinen läpimurtohyökkäys alkoi, niin edellisenä yönä ajettiin tykistökalusto tuliasemiin ja ennen sitä oli koeammuttu, tarkistusammuttu jokaisesta asemasta erikseen. Yhtenä suosittuna tarkistuspisteenä oli Valkeasaaren kirkon torni. Tällä tavalla tykistö ei saanut mitään sellaisia hälyttäviä tietoja omalla tiedustelulla.

Sitten on tämä päämajan tiedusteluosaston tiedotus,  joka perustui juuri näihin saksalaisten antamiin tietoihin. "Tiedot 21. ja 33. armeijan tulosta ovat osoittautuneet vääriksi, mutta tykistöä on vahvennettu." Neljännen armeijakunnan esikunnan tilanteen arvostus oli, että mitään varmaa ei voida sanoa. Se oli siis viikkoa ennen hyökkäyksen alkua. Saatiin taas loikkari Itä-Kannakselta: uusista joukoista ei ole tietoakaan. No se oli selvästi lähetetty loikkari antamaan vääriä tietoja. Sitten päämajan komentopäällikkö antoi esikäskyn: kolme ikäluokkaa kotiutetaan ja lomaprosenttia korotetaan ja maatalouslomia lisättiin, koska piti ehdottomasti saada lisää miehiä maataloustöihin. Komentopäällikko kenraali Tuompo on myöhemmässä kirjassaan sitten todistanut, että hän ei saanut mitään tietoja Kannaksen hyökkäysuhasta, sen takia hän antoikin tämmöisen käskyn.

Sitten mennään eteenpäin ja katsotaan mitä tapahtui. 4. päivä kesäkuuta oli kenraali Mannerheimin 77-vuotisjuhla, jolloin oli paljon parempaa tekemistä kuin tutkia onko Kannaksella odotettavissa hyökkäystä vai ei. Leikatun rommin jakoa joukoille ja niin poispäin. Marskin syntymäpäivän jälkeen, tiedustelujaoston päällikkö, siis korkein tiedustelupäällikkö, eversti Paasonen, piti esittelyn puolustusministeri Waldenille ja Marskille ja hänen tilannearvionsa oli selkeä: suurhyökkäys alkaa pian ja etuasema Valkeasaaressa varsinkin murtuu muutamassa päivässä.

Molemmat kuulijat vaikenivat ja kohottivat olkapäänsä, mutta eivät sanoneet mitään sinne tai tänne. Yleensä oli IV armeijakunta antanut sellaisen käsityksen, että armeijakunta on valmis ottamaan hyökkäyksen vastaan, kaikki on jo tehty valmiiksi, siis ei mitään hätää. Kannas oli silloin jo jaettu kahteen armeijakuntaan niin että Länsi-Kannasta komensi kenraali Laatikainen ja Itä-Kannasta kenraali Siilasvuo. Kun Paasonen ilmoitti Siilasvuon armeijakunnalle, että nyt pitäisi yrittää saada lisää vankeja, että saadaan hyökkäysoireet tarkistettua, niin III armeijakunta vastasi, että antaa vain vihollisen hyökätä, niin me saamme vankeja. Niin ne saivatkin, mutta vasta sitten kun hyökkäys oli jo alkanut.

6. päivä kesäkuuta alkoi maihinnousu Normandiaan ja silloin Kannas kyllä unohdettiin. Siellä tapahtui sodan ratkaisu eikä suinkaan Karjalan kannaksella.
Sitten Tukholmasta soitti eräs sotilasasiamiehen apulainen, joka oli saanut Washingtonista potkut koska oli selvittänyt liian tarkkaan Amerikan joukkojen sijoitukset. Samalla sieltä lähti Suomeen sotilasasiamiehen apulainen, insinööri kapteeni Stenbäck, joka oli Wennbergin hyvä ystävä. Wennberg soitti Stenbäckille, että nyt siellä on parikymmentä divisioonaa hyökkäysvalmiina Kannaksella. Ne voivat aloittaa hyökkäyksen milloin tahansa. Mutta siellä suomalaiset vaan pelaavat jalkapalloa tai makaavat auringossa.

Mutta hän ei voinut sanoa mistä on tiedot saanut eikä hän voinut tunnustaa, että mistä ne olivat, niin hän sanoi amerikkalaisen lehtimiesten kertoneen niin. No eihän lehtimiesten juttuja kukaan usko. Näin ollen ei sitäkään tietoa otettu ollenkaan huomioon.

Mutta etulinjassa oltiin varmoja hyökkäyksen tulosta. Jalkaväkirykmentti 1, eversti Viljasen komentama rykmentti, antoi kiireisen käskyn suurhyökkäyksen torjunnasta. Hän oli täysin vakuuttunut, että ryssä tulee nyt. Sitten kenraali Martola, joka oli 2. divisioonan komentaja piti puhuttelun komentajalle ja antoi myös käskyn suurhyökkäyksen torjunnasta. Siis divisioonaporras jo uskoi, että hyökkäys tulee, armeijakunta ei. Sitten ulkomailta saatiin tietoa, että Lontoossa on varma tieto, että Stalin aloittaa kevennyshyökkäyksen itärintamalla 48 tunnin kuluessa siitä kun oli 7.päivä. Toisin sanoen suurhyökkäys itärintamalla alkaa viimeistään 9. päivä, niin kuin oli Teheranissa sovittu.

Mutta Stalin ei tehnyt sitä, vaan hän jäi odottamaan, että pääseekö maihinnousuarmada kunnolla maihin Normandiassa ja käytti niitä viikkoja kytätäkseen sitä. Sillä aikaa hän nujersi Suomen niin pitkälle kuin pääsi. Toisin sanoen idän johtajat menettelivät usein aivan päinvastoin mitä kuvitellaan. Mannerheimkin on muistelmissaan ihmetellyt, että minkä ihmeen takia ne nyt hyökkäsivät Suomea vastaan, koska Suomen kohtalo olisi ratkennut ilman muuta Saksan häviön myötä. Turha uhrata joukkoja Suomea vastaan.


Kannas hiljeni 8. päivänä

Sitten tuli taas rauhoittava tieto: maatähystys totesi, että vihollinen rakentaa esteitä ampumahautapistokkeiden eteen. Työnsivät sinne espanjalaisia ratsuja eli telineellä olevia piikkilankaesteitä. Se oli vain hämäystä myös. Ne otettiin sitten pois tarvittaessa. Mutta se rauhoitti kuitenkin ja Kannas hiljeni. Ennen sitä oli valtavasti kolinaa kuultu ja kenttätöitä ja sen sellaisia. Mutta 8. päivä koko Kannas hiljeni, oli yöllä kuoleman hiljaista. Ilmavoimien radio(tiedustelu) totesi kolme uutta lentoyksikköä Kannaksen radioliikenteessä, mutta vasta sitten seuraavana päivänä todettiin, että ne olivat kolme pommituslentodivisioonaa.

Sitten 9. päivä aamulla kello kuusi alkoi hyökkäyksen ensimmäinen vaihe: suuret lentopommitukset, rynnäköinti. Rynnäkkökoneesta
saatiin lentäjävanki, joka pikakuulustelussa sanoi, että 9. päivän hyökkäys on vasta tunnustelua. Varsinainen hyökkäys alkaa 10. 6. niin kuin se alkoi. Mutta 9. päivän tunnusteluhyökkäyksessä ryssä sai jo ensimmäiset tukikohdat haltuunsa Valkeasaaren eteläpuolella.

Sitten tykistön komentajien katsaus: tykistö teki katsauksen kuukausittain ja IV armeijakunnan tykistökomentaja ilmoitti päämajalle, että tykistön siirtoja on todettu ja suora-ammunta-asemia on tullut lisää. Yleistilanne ei kuitenkaan anna aihetta huoleen. Sitten 10. päivä murtui koko etuasema ja näin ollen kaikki aikaisemmat tiedustelutiedot olivat jo vanhentuneita.

- Puhuivatko venäläiset lentäjät kovasti radiossa, kun saatiin selvää mitä porukkaa siellä oli. Millainen oli radiokuri?
Nämä pommituslentodivisioonat käyttivät sähkötystä. Näin ollen ne eivät niinkään paljon pälpättäneet. Hävittäjälentäjät ja maasotalentäjät eivät alkuvaiheessa, kun toimet meni hyvin, olleet kovin puheliaita. Mutta  kun ilmataistelut muodostuivat vaikeammaksi heillekin, niin silloin kyllä oli valtava pulina ilmassa. Sama oli maapuolella, vasta kun joukot etenivät, sitten otettiin uudestaan radiot käyttöön. Hallamaan tiedustelu pystyi heinäkuun alussa lukemaan käskyt divisioonaportaassa ja saatiin hyökkäyshetketkin selville etukäteen, mutta tämä on sitten tavallaan toinen tarina. Se Ihantalan vaihe on niin laaja, että siihen en tässä vaiheessa kajoa.


Kysymyksiä ja vastauksia

Mutta nyt voisimme keskustella, voitte esittää kysymyksiä ja vastaan kysymyksiin, niin pitkälle kuin muistan.

- Olivatko sotavankien kuulustelut millaisia käytännössä? Hankalia?
Kenraali Heiskanen kysyi, että voivatko vangit ylimalkaan puhua, että mikseivät he viitanneet Geneven sopimukseen ettei heidän tarvitse mainita kuin nimensä ja joukko-osastonsa. Minä vastasin silloin, että ei ne varmaankaan ole koskaan  kuulleet sanaakaan mistään Geneven sopimuksesta.
Sen sijaan politrukit, tai myöhemmin poliittiset upseerit, olivat toitottaneet heille aina, että suomalaiset ampuvat kaikki vankinsa. Se auttoi meitä kovasti. Mitä kauemmin ne oli istuneet odottamassa  kuulustelua, sitä enemmän ne oli miettineet sitä elämänsä päätepistettä, kun suomalaiset varmasti heidät ampuu. Näin ollen suomalaiskuulustelijat esiintyivät tuttavallisesti, jopa ystävällisesti, niin kuin minulla oli joskus tapana. He hämmästyivät hirveesti ettei heitä ammutakaan.

- Venäläisten lentäjät taisivat olla pääosin nuorta porukkaa,  parikymppisiä ihmisiä?
No niitä oli sekä että. Pommituslentäjät, joita minäkin kuulustelin, olivat semmoisia vähän päälle 20-kymppisiä. Kk-ampujat olivat yleensä täysin kokematonta nuorta porukkaa. Tämä siksi, koska niitä oli teilattu eniten koko sodassa. Se oli pahin paikka pommituskoneessa, myös maataistelukoneessa oli kk-ampuja se, joka heti sai vihollishävittäjät niskaansa. Saatiin muun muassa kerran sotavangiksi tataari, joka ei osannut kunnon venäjääkään. Mutta päämajassa oli kuitenkin tataarinkielentaitoisia tataareja ja saatiin se kuulusteltua. Ei se kyllä tiennyt sodasta eikä mistään mitään. Pantiin aivan tuoreita miehiä istumaan koneeseen.

- Onko tämä tapaus se, josta ilmeisesti oli Juutilaisen kirjassa? Eli Sturmovikin kuljettaja olisi sanonut että sota loppuu meiltä nyt ja laskeutui suomalaiselle kentälle. Ohjaaja olisi myös sanonut taka-ampujalle, että jos tulee hävittäjä, niin pysy piilossa, älä ala ampumaan?
Sitä tarinaa minä en ole pystynyt paikantamaan mihinkään. Mutta tämä tataari oli sitten kävellyt Kannaksella ja nähnyt kirkon tornin ja luuli että se on minareetti. Ei ne kyllä tiennyt Suomen maantiedosta yhtään mitään.

Hävittäjälentäjien joukossa oli niin, että asemasodan aikana melkein kaikki lentokokemusta saavuttaneet hävittäjälentäjät siirtyivät aina Saksaa vastaan, koska Saksa oli päävihollinen eikä suomalaisten torjunta ollut niinkään tärkeää. Näin ollen siihen tuli yhä enemmän kokematonta porukkaa. Varsinkin se hävittäjälentodivisioona, joka päätoimisesti toimi Kannaksella joka päivä, siinä oli hyvinkin kokemattomia lentäjiä. Juutilainen kertoi näistä, että oli oikein sääli katsoa, kun ne eivät osanneet väistää yhtään, antoivat napsia itsensä alas.

- Olen ymmärtänyt että ei suomalaisillakaan lentäjillä se tuntimäärä, ainakaan ketkä valmistuivat sota-aikana, ollut kuin 150 (lentotuntia) kun ne lähti taisteluun. Paljonko näillä venäläisillä oli koulutusta?
Siitä en osaa mennä sanomaan, mutta tämä 150 tuntia oli sellainen peruspaketti, minkä lentäjä Suomessa sai ennen kuin joutui sotakoneeseen. Sitten hänen kokemuksensa riippui siitä, montako viikkoa tai kuukausia hän pysyi sitten hengissä sen jälkeen. Että kyllä Suomessakin kokemattomia lentäjiä ammuttiin joitakin alas, ennen kuin saivat taistelukokemusta ja -taitoa.
Esimerkiksi Amerikan ilmavoimissa ei olisi tullut kuuloonkaan, että kallis sotakone tai hävittäjäkone olisi annettu ohjaajalle, jolla oli 300 tunnin lentokokemus. Meillä piti pärjätä puolella.

- Kun te haastattelitte lentäjiä, niin kuinka paljon siinä keskityttiin niiden käyttämiin  koneisiin, konetyyppeihin ja niiden saavutusarvoihin? Puhuttiinko mitään, että millaisia koneet olivat lentää?
Kun tulin Päämajaan, olin ensin kolme kuukautta kesällä -42 Hallaman alaisena radiotiedustelupuolella. Sitten syyskuun alusta Mikkelissä lähes kaksi vuotta. Silloin huomasin miten siellä oli sellaisia tietoja mm. Neuvostoliiton lentokoneista, joita minä en ollut koskaan nähnytkään aikaisemmin. Silloin rupesin heti suunnittelemaan kokoomateosta, jossa olisi ollut irtolehdet, jotka jaetaan niin, että aina kun jostain konetyypistä saadaan parempia tietoja niin korvataan se (entinen lehti) tarkemmilla tiedoilla. Ja näitä kansioita sitten tehtiin ainakin sata kappaletta jaettavaksi. Kuitenkin muun muassa kapteeni Wind sanoi, kun tuli tieto että vastassa on amerikkalaisia koneita , niin hän yritti saada englanninkielisistä ilmailulehdistä tietoja  - ei ollut sana mennyt perille.

- Me törmättiin tähän samaan. Itse asiassa meillä tuli vastaan yksi tällainen tunnistuskansio, varmaan juuri teidän kädenjälkiänne.
Muistaakseni nimi oli "Tietoja Neuvostoliiton ilmavoimien koneista", ruskeassa kansiossa, noin 100 sivua. Joo semmoista en ole löytänyt. Ne olivat hyvin suurpiirteisiä tietoja, olisi pitänyt täydentää tietysti. Kun esimerkiksi löydettiin alasammuttu IL-2, niin siitä olisi voinut hyvin tehdä kaavapiirustuksia. Olisi pitänyt mitata panssareitten paksuus ja vaikkapa suorittaa selkäpanssariin koeammuntoja lentokoneaseilla. IL-2 oli, niin kuin kaikki väittivät, vaikea alasammuttava, ellei päässyt sivusta ampumaan. Takaa sai kyllä ammuttua sen tataarin, joka istui siellä konekiväärin kanssa,  mutta ei kone pudonnut. Näin ollen oli siis pyrkimys ampumaan sitä sivusta. Siinähän oli panssarikuori moottorin ympäri, olisi pitänyt selvittää miten se puhkaistaan. Kaikki tämmöiset asiat jäi selvittämättä.

- Miten saksalaisilta tuli tietoa konetyypeistä?
Hyvin vähän. Hyvin vähän tuli sieltä selvää materiaalia.
   
- Entä sotasaaliskoneita, alasammuttuja IL-2:a ja muita, tutkittiinko niitä?
Ensimmäinen IL-2 oli tämä, jonka minä kuvasin Mekriön suolla, Aunuksessa. Loikkareilta tuli hävittäjää, tuli Yak-9:ää ja yksi Airacobrakin teki pakkolaskun ja niin poispäin. Mutta meitä oli aivan liian vähän siellä piirustuspuolella. Ilmavoimien esikunnassa ei ollut ollenkaan tiedustelutoimistoa, koska se Käkösen alainen Ilmavoimatoimisto ja alatoimisto oli nimenomaan se Ilmavoimien tiedustelupalvelu. Ja näin ollen meitä ei ollut kuin neljä upseeria, siitä toimistopäällikkö sairastui keuhkikseen ja oli sitten toipilaana. Voi sanoa, ettei hän osallistunut  paljoakaan.

(Strömberg näyttää kuvaa)
Tässä näette kuvan, jossa minun apulaiseni, ilmatorjunnan reservin vänrikki Saike kuulustelee IL-2:n kk-ampujaa, jonka saksalaiset ampuivat alas Suomenlahdella. Hänet löydettiin ja vietiin, ei torpedoveneellä vaan VM-veneellä kuulusteltavaksi Tytärsaareen saakka. Hän oli haavoittunut, ja saanut sentään armosta jonkun laastarin poskelleen. Saike pudisteli päätään, että tommosta enää tartte, mitä sitä kuulustelemaan, kun Saksa voittaa kuitenkin. Hän oli hyvin ylimielinen.
Kun syötiin päivällistä noin kello kuuden aikaan niin sitten alkoi ryyppääminen, joka kesti kello kahteentoista keskiyöhön saakka. (toim. huom. epäselvä juoman nimi)... Oli parempaa kuin tikkuviina, joka aina aiheutti erittäin pahan olon sekä päähän että myös vatsaan.

Sitten kello yksi, juuri kun alkoi yritti päästä  uneen, niin rupes kuulumaan hiljaista surinaa ja sieltä saapui Hermosaha eli U-2:set suorittamaan yöpommituksia. Sitten kun ne pudotti yhden pommin, niin kiusallisen kauan kesti, ennen kuin seuraava pommi tuli pilkkopimeässä yössä. Ja saksalaisten ilmatorjunta ampui vimmatusti niitä, sokkona, tietämättä yhtään missä ne koneet oli. Haaskasivat ammuksia. Yhden ne sai ammuttua alas, myöhemmän tiedon mukaan oli naislentäjä. Stalin otti niin tavattoman tarkasti käyttöön koko sotapotentiaalinsa, että jopa koulukoneet pantiin yöpommituskoneiksi muodostettuihin lähipommitusrykmentteihin. U-2:ia oli tuotettu kymmeniä tuhansia kappaleita, niin että niitä riitti sekä koulutuskeskuksiin oikeiksi koulukoneiksi että yöpommituskoneiksi.

- Talvisodan aikaan kun venäläisillä ei ollut telttaa, niin he joutuivat polttamaan yöaikaan nuotioita. Jotkut suomalaislentäjät ovat ilmeisesti käyneet niitä häiritsemässä?
Joo, mä  sanon että Ripon-kaluston ainoa järkevä käyttö olisi ollut käyttää niitä yöllä juuri näitä nuotioita vastaan. Silloin kun oli kolmekymmentä astetta pakkasta, niin ainoastaan siinä missä ei oltu kyliä poltettu päästiin sisämajoitukseen. Tietysti esikunta,  nämä etulinjan miehet saivat yöpyä hangessa ja nuotioitten ääressä.
Venäläiset olivat siellä pienissä ryhmissä palelemassa ja lämmittelemässä, yrittivät pysyä hengissä pakkasessa. Ja kun Riponit sitten suorittivat yöpommituksen, niin heti kun ensimmäinen pommi oli pudotettu, niin kaikki nuotiot oli sammutettu. Ryssä sai maistaa sitten tätä pakkasta.
Se olisi ollut häirintää, ei sillä saanut aikaan mitään tuhoamisvaikutusta. Mutta että olisi saatu aikaan edes jotain järkevää. Esimerkiksi Itsenäisyyspäivänä 6.12.39 lähetettiin muun muassa Riponit pommittamaan ryssän kolonnia Laatokan pohjoispuolella. Siinä oli päällikkönä silloinen luutnantti Laakso. Tietysti se ammuttiin heti alas, kun ne yrittivät lähestyä Riponilla suurta joukkojen keskittymää loivassa liu'ussa.

-Riponin huippunopeus tais olla jotain 200 kilometriä tunnissa?
Joo, sitä luokkaa. Ja valtavan iso, haavoittuva maali vielä.  Hän joutui näin vangiksi heti sodan alussa. Tuli vankien vaihdossa takaisin.

- Oliko tämä alasammuttu majuri, jota haastateltiin, niin aikaisemmin ennen sotaa ollut sellainen karriääriupseeri?
Kyllä hän oli alun perin  reservinupseeri ja perusammatiltaan veturinkuljettaja.

-Onko IL-2-koneiden aiheuttamista tappioista minkäänlaista  käsitystä? Kovasti ne häiritsivät toimintaa, mutta minkälaista tappiota ne saivat loppujen lopuksi aikaan?
Siitä ei ole mitään tarkkoja lukuja. Minä olen keskustellut muutaman rintamamiehen kanssa ja jotkut pitivät pahimpana sitä, että kun IL-2:n äänet kuuluivat, kun ne tulivat matalalta, niin hevoset pillastuivat. Ne olivat aivan poissa tolaltaan. Ja kaikkia siirtoja ne vaikeuttivat.
Ne ampuivat kyllä kovasti, mutta ampumatarkkuus oli huono. Kun on paljon ammuksia ja paljon koneita, niin räiskitään minne sattuu. Ja kun suomalaisia oli aika vähän, niin ne osasivat suojautua ojiin ja metsiin ja niin pois päin. Tappiota kyllä valitettavasti oli, mutta ei siinä määrin kuin tämä valtava armada olisi edellyttänyt.

Juhannuksen tienoissa alkoi myös Aunuksen kannaksella hyvin valmisteltu hyökkäys. Siellä oli 7. Ilma-armeija, jolla oli käytettävissä ainakin 100 IL-2-konetta. Minun oma teoriani on, että jos ne olisivat käyttäneet niitä pelkästään suomalaisten höyryveturien puhkaisemiseen, niin koko kolmen  armeijakunnan, siis kuuden divisioonan joukot, eivät olisi ikinä ehtineet kannakselle. Nytkin joukkojen piti etsiytyä metsäteitä pitkin takaisin Suomeen, kun rantatie meni poikki Laatokan maihinnousun takia.  Raskasta kalustoa oli pakko jättää. Useimmat joukot tulivat junakuljetuksina.
Noin 150 sotilasjunaa toi suomalaiset pois Itä-Karjalasta. Jos olisi pantu sata IL-kakkosta puhkaisemaan veturit, mikä ei olisi ollut mikään mahdottomuus, niin mitä siitä olikaan tullut. Ainakin koko kalusto olisi jäänyt.
Toisaalta on semmoisia tietoja, että Stalinin passiivisuus Aunuksessa ja Vienassa johtui siitä, että hän halusi murtaa ensin Kannaksen joukot ja sitten odottaa, että kun ruvettiin siirtämään joukkoja pois Aunuksen kannakselta, niin silloin olisi ollut helpompi hyökätä Syvärin yli, niin kuin se olikin. Mutta nämä ajatukset menivät jollain tavalla ristiin. Mene ja tiedä mitä ne sitten loppujen lopuksi ajattelivat, mutta ihmeen ehjänä Suomen armeija pääsi irti Itä-Karjalasta.

Venäläiset, eivät ilma- eikä maavoimat, välittäneet hitustakaan tappioista. Ainoa juttu, mikä tuli esiin silloin kun hyökkäys tyrehtyi Ihantalassa heinäkuun neljännen päivän jälkeen, oli kun rintaman komentaja, marsalkaksi ylennetty kenraali Tomoroff  pyysi lisää voimia. Hänen käskynsä oli ollut, että piti jatkaa Ihantalan valtauksen jälkeen Lappeenrantaan, hän pyysi sitä varten lisäjoukkoja. Mutta ne evättiin häneltä, ei tipu lisää, täytyy tulla toimeen entisillä. Lisävoimia ei annettu, mutta vanhoja joukkoja ei säälitty yhtään. Divisioonankomentajat ja alemmat komentajansa saivat tapattaa miehensä sukupuuttoon. Ei Stalin välittänyt yhtään tappioista.
Talvisodassa Stalin ei tykännyt ukrainalaisista. Hän pani nimenomaan ukrainalaisia Suomen hankeen ja pakkasiin sotimaan ilman suksia ja telttoja. Hän oli ilmeisesti vain tyytyväinen jos joku divisioona meni siellä, oli antaa heti toinen divisioona tilalle.


Kysymyksiä tiedustelutoimintaan liittyen

Virtuaalilentäjät ry.
- Minkälaisia johtopäätöksiä olette vetänyt tästä IV armeijakunnan esikunnan toiminnasta. Oliko kyse siitä, että he eivät olleet päteviä käsittelemään näitä tietoja? Vai yrittivätkö he turhaan rauhoitella muita, vai eivätkö ne oikeasti ole uskoneet ja tienneet näitä asioita?
Minä kävin itsekin armeijakunnassa 12.6 ja silloin tiedustelu-upseeri kapteeni Jaakkola esitti tilanteen arvostelun. Hän ei ollenkaan salannut sitä, että Valkeasaaressa oli tullut vaikea murto ja kalustoa on menetetty paljon. Mutta sitten hän sanoi, että sitten päätettiin vetää joukot VT eli Vammelsuu-Taipale-asemaan. Sen hän sanoi sillä äänenpainolla, että se nyt oli sitten se Suomen Kiinanmuuri, sen läpi ei enää mennä. Mutta Vammelsuu-Taipale-asema oli, varsinkin Vammelsuussa Kuuterselässä, erittäin keskeneräinen. Ampuma-alat olivat raivaamatta, niin että se palveli loppujen lopuksi enemmän hyökkääjää kuin puolustajaa. Lisäksi siellä ei ollut joukkoja, muuta kuin joitakin ryhmäaseita ja linnoitusjoukkoja, joilla ei ollut taistelukokemusta. Kun sitten Panssaridivisioona pantiin vastahyökkäykseen, niin hyökkäys pääsi alkamaan liian myöhään. Kun piti valmistella tykistöllä, niin radiot eivät toimineet koska vihollinen häiritsi radioliikennettä. Niinpä piti lähettää mies kävelemällä antamaan tuliasemille käskyjä. Että siinä oli tuhannet yksityiskohdat, jotka tekivät sen, että etuasema murtui liian nopeasti, yllättävän nopeasti kaikille. Ja puolustus VT-asemassa epäonnistui melkein täysin, samoin panssaridivisioonan ensimmäinen vastaisku. Se oli Polviselässä, polkupyörällä suoraan päin vihollista ilman panssareita ja ilman tykistöä. Kenraalit tappelivat keskenään, kaikki halusivat johtaa, kukaan ei luottanut toiseensa. Johtosuhteet olivat täysin sekaisin sen takia ja tulokset sen mukaan.

- Kenraaleja ei Suomessa mokailusta teloitettu?  Tavallinen solttu kyllä teloitettiin.
Niin, heillä oli se onni, että ei eivät olleet talvisodassa Stalinin armeijassa. Jos kenraali joutui mottiin, niin ensimmäiseksi vain käsky, että nirri pois. Joka tapauksessa jälkipyykkiä kyllä on selvitetty jonkin verran, mutta kun nyt syksyllä taas tilanne oli niin veitsen terällä, että miehittääkö ryssä saman tien koko Suomen tai ei, niin ei siihen ruvettu uhraamaan kovin suuria voimavaroja. Muun muassa kenraali Laatikainen kuulusteli tykistökomentajaansa, jolta oli loppunut ammukset jo Valkeasaaren puolustuksessa ja toisen kerran vielä Viipurin puolustuksessa. Ammuksia oli kaikki varikot hyllyt täynnä, niin että oli lopetettu ammustuotanto, koska Suomessa oli niin valtavat määrät tykistön ammuksia. Eräillä oli tykkeihin niin paljon ammuksia, että piiput ei olisi ikinä kestänyt niiden ampumista. Tykistön johto on kyllä esitetty hyvinkin syyllisenä. Näistä on tykistön oma mies eversti Paulaharjukin kirjoittanut, mutta se ei ole ollenkaan herättänyt nykyisessä kenttätykistöjohdossa mitään suosiota, sen takia että sodassahan pitää olla vain sankareita ja onnistumista ja niin poispäin.

Mitä sitä enää selvittämään. Minä olen tutkinut Valkeasaaren juttua sen takia, koska etulinjan joukot, lähinnä jalkaväki, joutuivat kärsimään niin paljon. Siitä on tullut se väärä käsitys, että jalkaväki lähti siellä lipettiin. Kyllä osa lähti, mutta osa myös taisteli. Toisena hyökkäyspäivänä, kun varsinainen päähyökkäys alkoi, niin tuliasemissa ei ollut enää ammuksia. Ne oli tilattu Tertjärvellä junakuljetuksena, siis alueella jossa hääri 200 IL-2 maataistelukonetta. Ammuksia piti tuoda päiväsaikaan, höyryveturin vetämänä Raivolan asemalle ja ajaa sieltä hevospelillä asemiin, koska traktorit oli otettu maatalouskäyttöön. Maanviljelijät panivat vielä Kustaanpäivänä, kesäkuun kuudentena, perunaa maahan etulinjan lähelläkin. Ei evakuointia. Ei mitään saanut suorittaa etukäteen, koska ei saanut antaa kenellekään sitä käsitystä, että etuasemasta tullaan luopumaan. Kun 10. divisioonan pioneerikomentaja halusi miinoittaa takamaastoa, niin divisioonan komentaja sanoi että ei, silloin joukot saa sen käsityksen että täältä lähdetään pian. Ja näin ollen ei ollut miinoja etulinjan ja tykistön välillä ja panssarit ajoivat tykistöasemiin. Oli siis miinoja, mutta niitä ei käytetty.

Panssaritorjunnassa sama juttu, eversti Viljanen vaati kovasti saada uusia panssaritorjunta-aseita. Hän oli kuullut, että niitä oli divisioonassa mutta divisioonan johto pidätti ne edelleen niin, että hän sai sitten ensimmäiset juuri ennen (hyökkäystä). Nekin sijoitettiin väärin, koska oli ehdottomasti torjuttava hyökkäykset etummaisilla linjoilla. Linjaa ei saanut päästää murtumaan missään, joten panssarikauhut ja -nyrkit pantiin sinne, jonne ne jäivät saamatta juuri mitään aikaan etulinjan murtuessa. Ja taaemmissa asemissa panssariurien varsilla ei ollut mitään.

Sitten ensimmäinen vastahyökkäys. Kun suurhyökkäys tuli oli sen kärjessä 30. Kaartin armeijakunta, joka jo oli harjoittanut hyökkäystä todellisuudessa Narvan suunnalla. Sen taisteluosasto oli siirretty maihin äsken mainitulla pienlaivakalustolla  Revonnenään Terijoen itäpuolelle. Kun Kaartin armeijakunta hyökkäsi ja murtautui läpi, niin Suomen armeija suoritti ensimmäisen vastaiskun komppanian voimin, jonka ammukset olivat loppuneet niin, että sitä tuettiin kuudella tykillä ja neljällä kevyellä kranaatinheittimellä. Se oli Suomen ensimmäinen vastahyökkäys Kaartin armeijakuntaa vastaan.

Toinen vastahyökkäys oli, kun armeijakunnan reservi, Jääkäripataljoona 1, joka oli Terijoella, määrättiin kahlaamaan Rajajoen yli. Se suoritti kyllä vastahyökkäyksen, mutta kun panssarit tulivat, niin panssarintorjuntatykkejä ei oltu saatu mukaan edes joen yli eikä sille oltu jaettu panssaritorjunta-aseita. Kapteeni Järvilehdon kanssa kun keskusteltiin, niin hän kertoi - komppanian päällikkönä - että he ampuivat panssareitten päältä siinä istuvan jalkaväen. Ryssä hyökkäsi niin, että vauhtia piti olla ja jalkaväki istui panssareitten päällä. He ampuivat kyllä jalkaväen pois panssareiden päältä, mutta panssareille eivät mahtaneet mitään. Näin ollen ei ollut minkäänlaista panssaritorjuntaa. Rajajoen ylikin ryssät pääsi sitten, koska siltoja ei oltu miinoitettu. Ei saanut tehdä mitään valmisteluja.

Jos jossain oli vika, niin se oli kyllä johdossa. Se että miehiltä petti hermot, se on toinen asia. Miten paljon se merkitsi silloin, se on vaikea sanoa, mutta joka tapauksessa kaaos siitä tuli taistelussa eivätkä suinkaan joukot yksin olleet siihen syypäitä, päinvastoin.

Sitten moitittiin kovasti Ilmavoimien tiedustelua, että miksi ei kuvattu aikaisemmin ja niin poispäin. Olisi pitänyt kuvata kylläkin aikaisemmin kieltämättä, mutta ei sillä olisi ollut kovin suurta merkitystä, koska näihinkään kuviin ei uskottu, sitten kun ne oli aikanaan toimitettu.

Tässä on kuvia näistä ilma-aluekuvista. Siinä ovat mm. ne alueet, jotka todella ehdittiin kuvata. Tosin viimeinen kuvaus oli vasta 8. päivänä, jolloin se oli jo myöhäistä. Tässä on esimerkiksi valokuva, siinä on keskellä suuri tienristeys, joka on viisi kilometriä Valkeasaaresta itään, Merituulten risteys.

- Olen ymmärtänyt että saksalaisilla oli Mersuissa sivukamera, osasivatko suomalaiset pyytää saksalaisilta sellaisia ?
Saksalaisilla oli kyllä hyvä tiedustelu sinänsä, mutta ne olivat poliittisista syistä ruvenneet naftaamaan sitten, että saksalaisten joukot Suomenlahden eteläpuolella, Heersgruppe Nord, eivät antaneet enää paljon tietoja. Saksan paras tiedustelupäällikkö amiraali Canaris oli vangittu poliittisista syistä vuoden -44 alussa. Näin ollen Paasosen luotettavin kumppani saksalaisten puolella oli pidätetty ja hirtettiin sitten, niin kuin Hitlerillä oli tapana tehdä niiden kanssa, joista hän ei sitten tykännyt.

- Ilmavalvontaradiopataljoonalta tuli hyvin nopeasti ja tuoreita tietoja?
Kyllä, varsinkin Kannaksen komppaniassa, jossa oli komppanian päällikkö kapteeni Sven Fahlgren,  jonka tunsin hyvin. Hän kyllä varoitti tästä, mutta kun saatiin tietoja ilmavoimien ... (toim. huom. nauha vaihtuu) ...jotka paljastivat, että hyökkäys tulee. Mutta kun  hyökkäystä harkitsevat joukot olivat Pietarin eteläpuolella, niin oletettiin tietysti, että ne lähtevät Narva-joelta länteen valloittamaan ensin Viroa. Oli myös muita tietoja, että hyökkäystä jatketaan Baltian valtaamiseksi.

- Mainitsitte että japanilaisilla oli erinomainen tiedustelu. Miten arvioisitte suomalaista tiedustelun tasoa?
Meillä oli sekä hyvää että huonoa, mutta kaksi juttua oli huonoa ja se oli nimenomaan tiedustelun organisaatiossa. Tykistö oli valtio valtiossa. Sen tiedustelupalvelua ei kytketty yleistiedusteluun. Muun muassa neljännen armeijakunnan esikunnassa oli niin kireät välit, niin ettei tiedustelu-upseeri majuri Aakkula voinut mennä tykistöosastolle sanomaan, että katsotaas nyt yhdessä niitä ilmakuvia, vaikka hän tiesi että ne ovat siellä.  Ei. Tykistöllä oli oma hiekkalaatikkonsa ja sinne eivät muut tule. Varsinkin kun tykistön komentaja, eversti Sippola, oli erittäin vastahakoinen kaikkeen yhteistoimintaan. Sanotaan nyt ankara luonne. Se oli yksi puute, tykistön tiedustelun erkaneminen kokonaan yleistiedustelusta.

Toinen juttu oli ilmavalokuvaustiedustelu. Kaikki tärkeät kuvaukset alistettiin nimenomaan armeijakunnan tykistön komentajalle, jolle ilmakuvat sitten menivät.
Ne kyllä postitettiin armeijakunnan esikuntaan, mutta sieltä lähetti kiikutti ne heti tykistön komentajalle. Näin ollen ei yleistiedustelu saanut niistä mitään tietoa. Ja näin niiden tulkinta myöhästyi. Koko se alue oli ihan täynnä vihollisen patteristoja, rautatieasemia, taisteluhautoja... Kaikkea taakkaa mitä vaan kuului valtavaan armeijaan. Se oli joukkojen ja tykistön suurin keskitys koko toisen maailmansodan aikana alueeseen nähden, todella ahdasta.

- Joku Ehnrothin porukan radiomies kuuli kun suomalainen lentäjä lensi siitä yli, katseli kun suomalaiset tappeli ja venäläiset tuli yli. Lentäjän kommentti oli, että on se hyvä ettette näe kuinka paljon taakkaa teillä on edessä.
Saattaa hyvinkin olla, että on ollut sellainenkin.
Tiedustelutoimessa tuli sitten skismaa majuri Käköselle ja majuri Ketosen veljelle, Ketonen oli Käkösen alaisena. Ketonen ennusti hyökkäystä hyvin voimakkaasti, näiden tietojen perusteella suurin piirtein viikkoa aikaisemmin. Käkösen ollessa komennuksella Ketonen kirjoitti päivän vihollistilannetiedotukseen, että suurhyökkäys on odotettavissa viikon sisällä. Hän sai ankarat moitteet siitä, että meni näin omavaltaisesti väittämään sellaista. Näin ollen hänen katsauksensa heti peruutettiin niin tarkkaan, että jo postitetut kappaleet saatiin kaikki takaisin eikä arkistoissa ole enää yhtään. Missään nimessä ei saanut mennä ennustamaan hyökkäystä.
Tästä tuli sitten skismaa ja Käkönen vastusti Ketosen siirtoa kolmannen armeijakunnan tiedustelu-upseeriksi Siilasvuon armeijakuntaan. Siellä oli niin hyvät veljet, että hän pääsi katsomaan tykistötoimistoon stereolaseilla miten paljon tuliasemia ja aseita yleensä vihollisella oli. Silloin hän näki ensimmäisen kerran miten valtavaa se arsenaali ryssällä on. Nehän sanoivatkin, että tykkimiehet pitivät ilmakuvat mustasukkaisesti hallussaan. Ei kukaan saanut nähdä niitä. Tämä oli yksi perussyy.

Sitten olivat nämä lentotähystykset, kuten parivaljakko Puro-Nyman ja kapteeni Windin parvi. Nämä tiedot menivät kyllä heti eteenpäin. Jopa niin,  että kun tämä Puron tärkeä tiedustelu oli palannut kello 17 niin minä vein jo samana iltana tulokset majuri Ketoselle. Hän on todistanut sen kirjoituksella. Tiedot olivat siis päämajassa muutaman tunnin kuluttua. Se koski vain tähystystuloksia ja vain semmoisia hälyttäviä. Sen sijaan valokuvaustiedustelusta ei tullut mitään yhteenvetoja, ei mitään havaintoja päämajaan saakka. Ne meni kaikki vaan tykistölle, joka sitten ei antanut niitä kellekään.


Korkeat herrat tiedon kahvassa

- Kuinka suuri tekijä oli eversti Magnusson tässä? Hänhän oli siinä vaiheessa LentoRykmentti 3:n komentaja.
Hän oli muun muassa läsnä tässä puhuttelussa 25.5. Hän sanoi siellä, että vihollisen ylivoima on nyt kymmenkertainen, ottakaa huomioon kun pyydätte lentotukea. Niin kuin Laatikainen sitten sanoi pontevasti kenraalina, että vaikkakin on eräitä oireita, niin vihollisen suurhyökkäystä lähiaikoina ei liene odotettavissa. Magnusson ei silti mennyt sanomaan, että herra kenraali on nyt väärässä, kyllä se tulee. Ja samoin hänen esikuntapäällikönsä everstiluutnantti Hautala, joka odotti tietysti kiihkeästi everstiksi ylennystä. hänkään ei hypännyt taivaalle sanomaan että kenraali puhuu nyt roskaa.

- Ongelma oli tietysti siinäkin, että siellä oli tietysti liian paljon vakinaisen palvelun upseereita?
Niin, en minä tiedä olisiko se auttanut.. Mutta yleensä kun korkeat herrat puhuvat, niin hehän olivat kunnioitettuja jääkärikenraaleita koko joukko, myös eversti (toim. huom. nimi epäselvä nauhalla, ehkä eversti Sihvo oli jääkäriupseeri. Eivät nämä vapaussodan jälkeen upseereiksi tulleet olleet niin valmiita niitä nujertamaan. Nämä vanhat kokeneet herrat itsepintaisine mielipiteineen.

- Kuinka paljon siinä oli pinttynyttä näkemystä, että ei osattu tavallaan arvostaa tarpeeksi? Kun venäläiset olivat oppineet sotimaan aikalailla eri tavoin saksalaisia vastaan...
Siinä se olikin sitten... Kenraali Airohan on sanonut, että koska talvisodassa Summa kesti niinkin kauan kuin helmikuun alkuun, niin kyllä tekoasema kestää kuukauden. Ja Paasonen sanoi, että miten se vois kestää kuukautta, koska siinä ei ole edes panssariesteitäkään.
Kun Paasonen ja Airo oli kuin kissa ja koira keskenään, niin tietysti toisen pitää olla ihan päinvastaista mieltä. Kyllä niiden välillä oli koko ajan kissan hännän vetoa. Ja Airo suorastaan kielsi Paasosta lietsomasta hysteriaa sillä, että nyt tulee suurhyökkäys, että nyt ryssällä on paljon voimia. Joukkoja ei saanut missään tapauksessa hermostuttaa, sitä samaa mieltä oli muun muassa Aunuksessa kenraali Oesch.
Tässä oli muun muassa joku iltalehti, joka julkaisi Eeva Helkaman käsitykset asiasta, että Airo meni suorastaan väärentämään tietyn tietoja ja vaati Paasoselta, että Paasonen ei saa mennä puhumaan Mannerheimille. Kun Paasonen kysyi, että otatko sinä nyt sitten vastuun tästä, niin Airo sanoi että hän ottaa. Koska hän oli vastuussa koko operatiivisesta puolesta, niin miten se vaikuttaa joukkoihin. Hän sanoi, että kyllä komentajat siellä edessä tietävät, mitä tuleman pitää ja mitä on odotettavissa, ettei niitä kannata tiessun (toim. huom. epäselvä termi, mitähän mahdetaan tarkoittaa?) puolella hälyttää ja hermostuttaa. Kyllä komentajat tiesivät, mutta se oli vasta rykmentin portaasta eteenpäin.


Aselajit kävivät erillissotaa

Virtuaalilentäjät ry.
- Mutta sitten nähtiin kuitenkin tiedustelun tulokset ja että sinne keskitetään joukkoja. Oliko joukkojen keskitystä vastaan mitään toimia, joko tykistön tai lentopommitusten kautta?
Kymmenes divisioona oli painopisteessä ja kymmenennen divisioonan tykistön komentaja kielsi, muistaakseni toinen päivä kesäkuuta, ampumasta vihollisen asemia, koska sieltä tuli hyvin herkästi kovempia keskityksiä vastaan. Ts. mentaliteetti oli, että jos me nyt ollaan kiltisti ja hiljaa niin ei sekään ala...

- Entä oliko keskityksiä vastaan mitään pommitussuunnitelmia?
Ei, jyrkästi ei. Koska meillä oli vahva kenttätykistö, niin oltiin tultu siihen tulokseen, että omia pommitusvoimia pitää käyttää sellaisia maaleja vastaan, mihin tykistö ei yletä. Sellainen meillä oli opinkappale, doktriini.
Everstit Litma ja Pajari olivat ihan samoilla linjoilla, että se oli myös Päämajan operatiivisen osaston hyväksymä ajatus. Ja näin ollen Ilmavoimien viimeinen keskitetty suurpommitus ennen tätä hyökkäystä oli kohta toukokuun puolivälin jälkeen, 18.-19. toukokuuta,  ensin pommitusrykmentin koko voimalla Berginon lentokenttää vastaan Aunuksen kannaksen eteläpuolella. Siellä oli todettu yli 50 konetta, mutta kun puolet niistä oli U-2 eli koulukoneita, joita käytettiin yöhäirintäpommituksiin, niin ei se 50 konetta niin kovin suuri voima ollut. Mutta joka tapauksessa koko voimalla pommitettiin sitä yöllä. Ja seuraavana yönä vielä sitten läheisiä varastoalueita noin puolella konemäärällä. Siinä oli nyt se päävihollinen, Syvärin eteläpuolella. Kannaksella ei pommitusta edes harkittu eikä suunniteltu.

-Kuulostaa vähän siltä, että jokainen aselaji kävivät kuin erillissotaa. Tykistö kävi omaa sotaansa Kannaksella ja Ilmavoimat koneita vastaan, ilman yhteistoimintaa.
Valittavasti tämä on aivan oikea johtopäätös.

- Jos juuri ennen suurhyökkäystä  olisi sinne kaikkein tiiviimpään keskitykseen ammuttu enemmän ja tehty lentopommituksia, niin se olisi ainakin jotain hidastanut... Oliko Suomen pommitusjoukoilla mitään mahdollisuutta mennäkään jonnekin Leningradin liepeille?
Jos nyt näin jälkiviisaasti ajattelee, niin siellähän oli erittäin vahva ilmatorjunta, mutta sitä myös oli Tali-Ihantalan taistelussa, jossa tosiaan käytettiin erittäin voimakkaasti omia pommituskoneita. Niiden tappiot olivat pienet ja omat hävittäjät suojasivat niin hyvin, ettei hävittäjäsuojan puutteen menetetty takia ainuttakaan pommituskonetta. Vaikka pommituskoneet suorittivat pommitukset jonomuodostelmassa, jolloin hävittäjillä oli erittäin vaikea tehtävä suojata niitä, koska ne hajosivat niin pitkälle alueelle, kymmenen kilometrin jonoon.
Mutta jos ajattelee Kannaksen keskityksiä, niin JK-syöksypommittajat olivat  todella tehokkaita. Niillä oli paljon suuremmat pommit ja suurempi pommikuorma kuin Blenheimilla ja Dorniereilla. Niillähän olisi voinut tehdä yllätyshyökkäyksiä esimerkiksi juuri näitä suuria ajoneuvokeskittymiä vastaan. Ne olivat siellä naamioituina, mutta kuitenkin näkyvissä varastoalueella. Ei se olisi ollut mikään mahdottomuus.
Sen sijaan näitä ilmakuvissa nähtäviä tykistöasemia oli niin valtavan paljon, ettei Suomen pommitusvoimat olisi pystyneet tuhoamaan niitä mainittavasti. Jos niihin olisi saatu aikaan kymmenen prosentin tuhot, niin ei se olisi vaikuttanut vielä mihinkään. Ja sekin olisi ollut aivan maksimi, koska tykistöasemat oli kaikki suojattu hyvin vahvoilla valleilla ympäriinsä. Ellei pommi osunut suoraan tykistön ammuspinoon tai suoraan tykkiin, ei sillä olisi ollut mitään vaikutusta.

- Tavallaan ymmärrettävää, että suomalainen tykistö ei kovin mieluusti ampunut sinne, koska heille tuli sitten vastaus niskaan saman tien. Mutta ehkä pommittajat, jos olisi ollut lupa mennä sekaan? Hehän olisivat kuitenkin päässeet sieltä pommituksen jälkeen pois.
En tiedä olisiko Suomen pienillä pommitusilmavoimilla saatu mitään ratkaisevaa aikaan. Mutta kun nyt kysytään, eikö ilmapommitusta käytetty, niin sanon vaan ettei edes suunniteltu. Ja sitten kun sota alkoi 9. päivä, niin tuli matala lentosää mutta kyllä ryssät lentelivät siitä huolimatta, pommittivat  pilvien välistä ja niin pois päin.
Kyllä siinä Mersutkin kävi mutta tämä ensimmäinen pommitushyökkäys, joka sitten suoritettiin, se oli vasta 12. päivä kesäkuuta. Siis neljäntenä taistelupäivänä. Ja silloin lähdettiin liikkeelle kuudella Dornier-koneella Kivennavan suuntaan. Minä kävin sinä päivänä armeijan esikunnassa ja siellä oli yhteysupseeri, kapteeni Euramo, joka näytti mulle kartalta, että tohon kannattasi nyt pommittaa. Siinä ryssän joukot olivat ruuhkautuneet Kivennavan eteen maantielle, aivan semmoseks makkaraks, niin kuin saksalaiset sanovat. Venäläinen suoritti Kivennavan bunkkeriaseman lohkolla rintamahyökkäystä Taipale-linjan ensimmäiseksi uhkaamiseksi. Silloin Euramo sai sinne kuuden Dornier-koneen pommituksen. Mutta kun nyt oli Kannaksella sekamelska, niin oma ilmatorjunta avasi tulen ja ampui alas yhden niistä, mahdollisesti toisenkin ja ryssä kolmannen: viidenkymmenen prosentin tappiot.
Mutta vihollisen kolonniin saatiin kyllä osumia, koska kapteeni Wind kävi myöhemmin tiedustelemassa aluetta ja sanoi, että siinä oli pitkin tietä kuorma-autoja ja muuta kalustoa kumossa teitten varsilla.  Kun liikenne pysähtyi jonkun kuorma-auton vian takia, minkä se ehkä sai pommeista, niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin heti työntää se ojaan, että seuraavat pääsivät läpi. Niin että kyllä tällä oli vaikutusta, mutta ei mitään ratkaisevaa vaikutusta.
Kivennapaa vastaan, betonibunkkereita vastaan, ei tarvinnutkaan hyökätä, koska venäläiset muodostivat kaksi kevyttä osastoa, jossa oli panssareita ja hyvin liikkuvia joukkoja. Niillä hyökättiin Kuuterselkään ja sen eteläiseen kylään, jossa ei ollut mainittavaa vastarintaakaan. Panssaridivisioonan vastahyökkäys  myöhästyi ja epäonnistui. Näistä on valtavasti kirjoitettu ja kyllä totuus on tullut aikaisemminkin esille nähdäkseni.


Ilmakuvauksesta ja tiedustelusta

-Entä nämä ilmavalokuvat? PE-2:ssahan oli se tehokas valokuvauskalusto mitä Suomella oli?
Tämän Jomalan lennon jälkeen, maaliskuun kuudentena, PE-2 oli ainoa mitä voitiin käyttää Kannaksella. Sitten Tali-Ihantalan taistelun aikana käytettiin kyllä  Blenheimilla, mutta silloin noustiin seitsemään ja puoleen tuhanteen metriin. Mutta se on jo sellainen korkeus, että silloin BL:ää ei oikein kunnolla näekään maasta käsin. Nämä kuvauslennot piti kaikki suorittaa 6000 metristä, koska niin oli mittakaavan mukaan Päämaja käskenyt. Ja kun kamerassa oli viidenkymmenen sentin polttoväli, niin se määräsi lentokorkeuden. Olisi siis päästy ylemmäs, mutta ei menty. 
Sekin oli kumma juttu, että minkä takia piti lukkiutua siihen kuvien mittakaavaan, kuviahan saa suurennettua ja pienennettyä ihan mihin mittakaavaan hyvänsä. Olisi kannattanut kuvata niin korkealta kuin mahdollista.

-Täällä on 14.5. yksi Brewsterilla tehty kuvaus, BW-367. Kuvittelisi, että Brewster olisi ollut kätevämpi valokuvauskone?
Juu, se on aivan oikein. Brewsteriin oli asennettu pieni hävittäjäkamera ja sillä otettiin kuvia muistaakseni 3000 metrin korkeudesta. Ja näin ollen Lentorykmentti 3 toimitti sitten aika paljonkin kuvia. Lähinnä ne kuvasi näitä taisteluhautoja, mitä ryssä oli kaivanut asemistaan suomalaisten asemia vastaan. Että ne kyllä todettiin selvästi ja niin pois päin.
Aimo Juhola on tehnyt tarkat tutkimukset näistä, että hän on kuin salapoliisi jäljittänyt, että millä kameralla mikin kuvaus on suoritettu. Esimerkiksi yhdessä kamerassa oli hammasrattaissa pieni vika, mikä näkyi kuvaryhmän reunassa. Siitä hän sai tietää, että mikä kamera oli ollut käytössä. Että hän meni ihan salapoliisiasteelle saakka ja julkaisi tuloksista kaksi erittäin paksua nidettä. Mutta kuten sanottu, eihän kukaan pitänyt kiirettä, koska kenraalit olivat rauhoittaneet, eihän lähiaikoina tule mitään hyökkäystä.
Kun Päämajassakin oli ruvettu odottamaan hyökkäystä - kersantti Burloffin lausuman mukaan -  kesäkuun lopulla, aikaisintaan 22.6., tai sitten varsinainen hyökkäys kesä-heinäkuun vaihteessa. Mutta siihen oli aikaa. Niinpä muun muassa eversti Nihtilä, Päämajan operatiivisen osaston päällikkö lähti lomalle 2. 6., samoin lentokuvakeskuksen päällikkö, majuri  Airaksinen, lähti viettämään kesää. Ei mitään kiirettä.
Kun sitten jääkäriprikaati, joka oli panssaridivisioonan osa, sai käskyn suorittaa ensimmäisen hyökkäyksen polkupyörillä panssarikärkeä vastaan, niin sen komentaja oli vielä lomalla. Tämä tapahtui 12.6. Komentaja tuli takaisin lomalta sinä päivänä ja rupesi johtamaan jääkäriprikaatia. Mutta näistä asioista ollaan historiassa aivan hiljaa. Muun muassa minä en ole löytänyt päivämäärää, milloin eversti Nihtilä palasi Päämajaan, en tiedä montako päivää hänellä oli lomaa. Se oli perheen viemistä kesälaitumelle mutta se oli vain semmoinen veruke. Mannerheim ei yleensä päästänyt kenraaleita ollenkaan lomille, silloin kun soditaan niin soditaan eikä olla lomalla. Ei hän ymmärtänyt ollenkaan perheellisten kenraalien lomantarvetta. Ja näin ollen Nihtilä,  joka oli Mannerheimin luottomies voidaan sanoa, anoi lomaa ja hän pani syyksi perheen viemisen pois Helsingistä kesälaitumelle

-Oliko suomalaisilla omaa vakoilu- tai desanttitoimintaa?
Kyllä niistä on jonkin verran kirjoitettu, mutta ehkä parhaiten saksalaisten esikunnissa. Käkösen kirjassa "Miehityksen varalta" puhutaan myös Arkangelista ja että siellä olisi ollut joku kaveri, joka lähetti jotain sanomia. Mutta mehän perustettiin osasto Hartikainen, joka koulutti desantteja vakoilutehtäviin. Ne pudotettiin sitten ja milloin ei  varjo auennut, niin tuli suutarina maahan. Mutta jos desantti pääsi elävänä maahan, niin hän meni heti ilmoittautumaan NKVD:lle pelastaakseen nahkansa. Ainoastakaan ei minun tietääkseni ollut mitään hyötyä.
Ja sitten oli Virossa vakoilijoita, tai sanottakoon niitä nyt virallisella kielellä asiamiehiksi. He nimenomaan vakoilivat sekä venäläisen vallan aikana että saksalaisten aikana. Sieltä me saatiin paljon tietoa. Sieltähän paljastui muun muassa saksalaisten yllätyshyökkäys Suursaareen 15.syyskuuta, joka avasi sotatoimet saksalaisia vastaan.  Sehän paljastui etukäteen. Suursaaren komentaja tiesi, mitä tuleman piti.

- Suomalaisillahan oli paljon yhteistyötä radiotiedustelussa virolaisten kanssa.
Joo, siellä oli semmoinen komentajakapteeni Kaltio, mikä hänen nimensä olikaan. Hänellä oli Espoon Soukassa huvila, jossa oli jonkinlainen vakoilukeskus. Sieltä hän lähti moottoriveneellä meren yli Viroon. Jännää hommaa, kun piti nousta maihin rannikolla. Ryssät oli polttanut ja hävittänyt Viron puolelta 80 000 venettä, ettei vaan siellä olisi veneitä.  En tiedä montako kertaa ne kävi siellä, mutta joka tapauksessa heillä oli yhteyksiä virolaisiin asiamiehiin. Ruotsi tietysti oli hyvin tehokkaasti muodostanut verkoston Latviaan ja Liettuaan, ja vaihdettiin tietoja ruotsalaisten kanssa.  Oli työnjako, Suomi  hoiti Viroa ja he Latviaa ja Liettuaa.

-Onko teille itsellenne jäänyt mitään tästä tiedustelumateriaalista?
Kun aselevosta tuli tieto syyskuun 4., niin minä en ollut silloin enää Päämajassa, minut siirrettiin elokuun 20. päivä takaisin Ilmavoimiin. Eli en omakohtaisesti tiedä mitään. Mutta olen kuullut kavereilta, jotka olen tavannut sen jälkeen, että heti kun tieto aselevosta tuli, niin annettiin käsky ryhtyä polttamaan materiaalia. Kaikki kalliit ja  kalliisti saadut ja rakkaat arkistot sotavankipöytäkirjoineen ja katsauksineen, kaikki piti polttaa. Ei saanut mitään jättää.
Sitten kerättiin ja otettiin tietty osa tiedustelumateriaalista talteen Stella Polarista varten ja kätkettiin. Esimerkiksi kun olimme majoittuneet kouluihin, niin opettajakorokkeen alla oli sitten tiedustelumateriaalia. Mutta missään ei saanut olla näkyvissä, kaikki kassakaapit tyhjennettiin kun  valvontakomissio saapui.
Mutta ainakin minä tein niin , että kun sain jonkun katsauksen tai muun oidipus-pöytäkirjan (toim. huom. liekö oidipus-termi oikein tulkittu ääninauhalta?) valmiiksi, niin jaoin sen laajalla jakelulla Ilmavoimien Lentorykmentille, niin että myös laivueilla olisi riittänyt luettavaa. Muuten Lentorykmentin tiedustelu keräsi kaiken itselleen eikä viitsinyt antaa eteenpäin. Tästä mua arvosteltiinkin,  että lähetän liian paljon papereita.

- Eikö niitä jaksettu lukea laivueissa vai mistä oli kyse?
Vain osa niistä papereista meni laivueportaaseen  saakka. Jos ne sinne asti menivät, niin laivueissakin oli tiedustelu-upseeri, joka otti ne ensin haltuunsa. Piti kai sitten niistä yhteisesitelmän tai ei, se oli hänen asiansa. Ja kun tietoa rupes tulemaan niin valtavasti, niin paperiakin meni valtavasti. Kun laivueet tai Lentorykmentti sai käskyn että pitää polttaa tiedustelumateriaali, niin laivueissa oli kyllä parempaa tekemistä kuin ruveta penkomaan papereita. Alkoi yleinen, hillitön ryyppääminen. Ja näin ollen monessa laivueessa laivueen yleisupseeri ei huolehtinut  papereiden polttamisesta. Ja tätä materiaalia jäi niin paljon, että sitä on tullut sota-arkistoihin myöhemmin. Minulla on ainakin sata sivua katsauksia ja vankipöytäkirjoja, jotka itse olen kirjoittanut. Ne mä olen kerännyt itselleni.


Tietoa venäläisistä?

Virtuaalilentäjät ry.
- Kuinka paljon suomalaisilla oli tietoa venäläisten taktiikoista ja vastaavista?
Kyllä tällaisia taktisia kokemuksia jaettiin. Ilmavoimien esikunta kyllä keräsi niitä lentorykmenteiltä, mutta ei niitä kovin paljon julkaistu sitten loppujen lopuksi, muuten kuin sodan jälkeen sitten oltiin kyllä viisaita. Mutta esimerkiksi eversti Pekuri, silloinen kapteeni, joutui vangiksi kun hänet määrättiin siirtolennolle Immolasta Lappeenrantaan, kun Immola piti vapauttaa saksalaisten apujoukoille. Hän joutui sitten taistelemaan siirtolennolla ja parhaassa puvussaan. Hänet käskettiin hyökätä IL-2 -muodostelmaa vastaan, sai osuman moottoriin ja teki pakkolaskun.  Siitähän hänen kirjansa "Spalernajan vanki" kertoo. Se on aika naurettava juttu.
Mutta hyvin harvoin ne menestyneet ohjaajat  paljastivat näitä taktiikan salaisuuksia ja menetelmiään. He kertovat että ampuivat koneen alas, mutta eivät kerro tarkemmin millä tavalla, mistä suunnasta. Kyllä he olivat hyviä kertomaan tarinaa suullisesti aina lennon jälkeen. Mutta tällainen tieteellinen erittely paperille, teorisointi, se ei sopinut heille. Enhän minä harrastanut sitä itsekään, silloin kun aktiivisesti lensin. Illalla lennon jälkeen sitä oli yleensä niin nukuksissa ja väsynyt, että jos sanottiin jotta kirjoitapas nyt perusteellinen selostus tuosta, niin tekemättä jäi. Näin ollen tuollaista materiaali on erittäin vähän. Kapteeni Wind sitten kirjoitti pyynnöstä kokemuksiaan hävittäjälentäjänä, kyllä siinä oli hyvin paljon varteenotettavaa asiaa, mutta oliko sitäkään kymmentä sivua enempää. Joku saksalainen tiedemies olisi heti kirjoittanut 500 sivua. Windikään ei mennyt erittelemään tuloksiin vaikuttavia tekijöitä kovinkaan pitkälle, vaan lyhyesti mainittiin asiasta.

- Windhän kävi Kauhavalla Ilmasotakoulussa -43 luennoimassa ja siellä annetut luennot on puhtaaksikirjoitettu. Nekään eivät ole mitään teoreettista, tieteellistä päättelyä, vaan Wind on kertonut nimenomaan käytännön tasolla taistelun taktiikoista, yksittäis- ja kaksintaisteluista, ammunnoista, viholliskoneista, millä taktiikalla pärjätään nimenomaan Brewster-lentäjän näkökulmasta, miten Brewsterillä lennetään sotalentoja. Se on muutama kymmenen A-nelosta.
Siinä on kyllä tehty hyvin arvokasta työtä jälkeenpäin. Mutta kun sodassa oli vielä se saksalaisosakin Lapissa, jossa minäkin olin jonkin verran mukana loppupuolella Dornier-koneen tähystäjänä, niin kun sieltä vihdoinkin tultiin pois toukokuun alussa -45, niin me olimme kaikki niin kyllästyneitä kaikkeen sotaan liittyvään, ettei kukaan ruvennut teorisoimaan ja keräämään sotakokemuksia intohimoisesti saati kalustoja, karttoja ja mitä oli jäänyt pöytäkirjoja ja katsauksia.

- (epäselvä kysymys...)
Se on hyvin vaikea sanoa, koska eri johtoportaat käsitteli asioita niin eri tavalla. Esimerkiksi kun rykmentin johtaja vaihdettiin, komentajia vaihdettiin keskenään, niin edellinen rykmentinkomentaja sanoi uudelle että sinulla on nyt kaksi viikkoa, sitten he (venäläiset) tulevat. Hän ennusti aivan oikein. Inkinen sanoi, että sinulla on kaksi viikkoa aikaa toimia. Mutta eihän siinä voinut mitään, jos kaivoi syvempiä monttuja, niin pohjavesi tuli vastaan. Korotti sitten tukeilla korsun päälle niin  ryssä ampui suoraan sisään. Etulinja oli pantu semmoiseen maastoon, joka oli kaikkia periaatteita vastaan. Ei pitäis ikinä laittaa sellaiseen, maasto oli toivoton.

- Johto-organisaatiouudistuksessa eriytettiin osastoja ja tehtiin lisää johtopaikkoja. Siinä sitten luotiin pieniä osastoja, joilla oli vain muutama kone. Tämä lentorykmenttiuudistus silloin -42 vai -43....
Kyllä siinä oli eräänlainen keskittäminen Kannakselle ja Kotkaan. Siellä oli päävoimat ja heikompi kalusto jätettiin Itä-Karjalaan.

- Ehkä organisaatiouudistuksessa ajateltiin, oletettiin että saadaan kalustoa enemmän?
Magnusson vaati keväällä -44 kahta sataa konetta. Kaksisataa konetta, Messerschmittiä, oli vähimmäismäärä, millä pystytään torjumaan. Saatiin kolmekymmentä, mutta ne heti ajettiin rikki, voidaan sanoa. Sitten piti saada kolmekymmentä konetta korvaamaan niitä kolmeakymmentä konetta.

- Millaisia nämä Kuhlmeyn kaverit olivat? Olen lukenut että he olisivat olleet kuin uskonsotureita, vielä kesällä -44 kova intomieli ja  voitontahto?
Ne olivat erinomaista porukkaa, sekä syöksypommittajat, jotka tuli pohjoisesta, että nämä hävittäjälentäjät, jotka tuli etelästä.

- Sitten kun näitä Messerschmittejä tuli, niin saksalaisilla oli käytössä asekamerat. Oliko suomalaisilla ikinä näitä?
Ei ollut asekameroita. Se oli kyllä vahinko. Ne ilmavoitot jäi niin monen harmin varaan sitten. Amerikkalaisillahan oli kameroita jopa kk-ampujilla pommituskoneissa.

- Jos oikein muistan, niin väitetään että sellaisia olisi ollut kaksi. Mutta vasta lopussa. Huhutaan että kun Nissinen oli komennettu (rangaistukseksi?) pommitusrykmenttiin pommikonelentäjäksi, niin hänellä olisi ollut tykkikamera kun hän tuli takaisin hävittäjälaivueeseen.
Ei häntä rangaistukseksi sinne komennettu. Kun asemasota alkoi, niin hän alkoi kyllästyä. Sitten kun tuli tieto, että miksi on hävittäjälentäjä tämmöisessä yksikössä, niin muun muassa Ake Korhonen ja Nisse Katainen ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi tähän, ikään kuin kokeeseen. Magnusson sitten halusi heidät takaisin, kun Katainen oli menestynyt niin hyvin. Korhonen oli    meritiedustelulentueessa, etsivät sukellusveneitä Suomenlahdelta.


Brewstereista

- USA:n lainsäädäntö kielsi, ne ei saanut myydä sotilaskoneita sotaa käyvään maahan ja sitten ne myytiin ilman varusteita.
Juu, minun tekninen tuntemus jäi hyvin heikoksi tuosta BW:stä, koska tyyppikoulutus oli sellaista, että joku vanhemmista ohjaajista sanoi ohjaamossa, että tää on sitä ja tässä on tätä. Minkäänlaista kirjallista ohjetta ja ohjekirjoja ei ollut ollenkaan. Ei minkäänlaista teknistä opetusta.

- Koska tämä oli?
Se oli kesäkuussa -41, juuri ennen kuin sota alkoi. Tämä Katajaisen porukka, aliupseeriohjaajakurssi, jossa oli 12 alikersanttia siirretty laivueeseen, niin niillä oli oikein  perusteellinen tyyppikurssi, jossa oli tekniset oppitunnit ja jopa kirjallinen koe, jossa oli tekniikan kysymyksiä. Ne tunsivat koneen huomattavasti paremmin kuin minä. (Naurua)

- Joo, meillä kiinnostus tekniseen puoleen tulee siitä, että me monesti keskustellaan lentosimulaattoripelien tekijöiden kanssa ja halutaan, että ne koneet olisivat mahdollisimman oikein, niin kuin ne oli silloin aikoinaan.
Nyt kuulin ensimmäisen kerran, että tähtäimet olisi vaihdettu Suomessa. Minä olen lukenut tämän nuoremman Lehtosen kirjan Brewstereitten vastaanotoista Trollhättanissa, mistä koelentäjä Winston on kirjoittanut. Ja siinä on jonkun verran teknisiä tietoja, jotka oli minullekin uusia. Muun muassa se, että hän oli suorittanut syöksykierrekokeilut kumpaankin suuntaan joka ikiselle koneelle. Mutta tyyppikoulutusohjelmaan ei kuulunut ollenkaan syöksykierre. Joku oli laskenut niin, että se on semmoinen että se oikenee vähän huonosti. En minä koskaan kuullutkaan, että joku suomalainen lentäjä olisi ollut syöksykierteessä BW:llä. Hän väitti, joka ikinen kone kokeiltiin. Joka ikinen. Mä luulen vähän, että siinä on tarvinnut olla semmoinen tausta, että kun Ruotsi sai yhtä aikaa Severskyt -  Republic-hävittäjät, jotka oli Brewsterin veroiset, niin siinä eräs ruotsalainen lentäjä tuli ketoon syöksykierteessä. Ja siitä lähti liikkeelle huhu, että amerikkalaiset koneet eivät oikene.
Ne, jotka olivat Brewsteria vastaanottamassa, siinä oli niin niukkaa etteivät saaneet Trollhättanissa suorittaa kuin yhden harjoituslennon, ennen kuin seuraava oli hyppäys Suomeen. 150 tunnin miehet. Mutta Karhunen itse teki pakkolaskun ensimmäisellä koelennollaan. Hän lähti koelennolle ennen kuin Winston saapui tuntematta konetta ja unohti potkurin pienille kulmille ja moottori leikkasi kiinni. Hän kirjoitti kyllä 36 kirjaa lentämisestä,  mutta tätä hän ei maininnut (naurua). Mutta hänellä leikkasi niin, että hän laski telineet sisällä jäiselle kentälle, että meni vaan pohjapellit ja potkuri vääntyi. Ja sitten piti tilata Hollannista moottoritehtaan edustaja päättämään, että oliko se moottorivika vai oliko se väärin käytetty.

Ja sitten toinen, joka suoritti lentovaurion - hänen jälkeen tuli Väinö Bremer, Suomen kokeneimpana lentäjänä, kokoonpanoryhmän johtajaksi ja koko komennuskunnan johtajaksi. Hän lähti sitten lennolle ja teki välilaskun Bromman kentälle. Ja starttasi jäiseltä kiitotieltä, ei mitään vaikeuksia. Mutta sitten piti laskea betonille, ja silloin lennon loppuvaiheessa hän yritti jarruilla käännellä tai mitä hän tekikään, mutta joka tapauksessa tuli telemarkkia ja laskutelineet pois alta ja potkuri kääntyi. Saattaa kuvitella, miten Väinö Bremer oli koleerisena henkilönä, miten hän aivan naama punaisena kirosi sitä konetta, kun se oli niin huono. No sitten Winston selitti vaan, että hän jarrutti väärin.
Että tämmöisiä kommelluksia oli niin, mutta ne sai (anteeksi), kun ei ollut mitään lentokokemusta ollenkaan.
Sitten oli sellainen tarina, että siinä oli päässyt mukaan yksi siviililentäjä Narkos, pienikokoinen lappalainen. Ja hän oli kyllä niin hyvä lentäjä, että hänet pantiin Brewster-ryhmään. Mutta sitten hänet siirrettiin Lysanderiin, joka oli vähäarvoisempi kone sen takia, että hän oli esiintynyt kaupunginhotellin illallisilla liian päihtyneenä. Että tällaisia hauskoja muistelmia sieltä.

- Miten muuten, kun  lensitte Brewsteriä, niin mukana ei tullut minkäänlaisia manuaaleja eikä ohjeita. Millainen homma tämä Fokkerin ohjaajan käsikirjan oikein sitten oli. Kyllähän se varmasti oli isompi homma, kuin lopputuloksen pituudesta voi päätellä.
No, en tiedä. Minä olen nyt kertonut siitä kurssista. Meitä komennettiin noin 12 ohjaajaa tyyppikurssille, kun Laivue 24 sai Brewsterit. Piti siksi kouluttaa ohjaajia Fokkereihin, jotka siirrettiin Laivue 32:een, joka oli Siikakankaalla. Silloin kurssi kesti 10 päivää ja annettiin hyvin tiiviissä tahdissa läpi koko ohjelma. Koneet oli suksilla Joroisissa ja kelirikon alkaessa lennettiin ne Tampereelle, missä laitettiin pyörät alle. Siellä lennoissa kävi hyvin ikävästi, kun siellä oli kaksi reservin ohjaajaa, jotka oli sodassa mukana. Ne jäi koukkimaan Joroisiin ja minä läksin kahdeksan koneen lentueen johtokoneena hyvin ylpeänä tietysti, mutta en saanut kuin viis konetta siivelle. Ne kaksi ohjaajaa meni sitten ja molemmat tippui metsään. Että niin oli taas kaksi konetta, kaksi lentäjää vähemmän. Joka tapauksessa mulla oli sen verran FR-kokemusta, että Siikakankaan kentällä meillähän oli majoitus metsän keskellä, niin kentän päällikkö kapteeni Paavo Berg antoi minulle tehtäväksi laatia ohje uusille ohjaajille, kun niitäkin tuli laivueeseen ja minun piti antaa niille tyyppikoulutusta. Piti antaa myös joku paperi kouraan. Ja kuten sanottu, sain kaiken tietämäni siitä koneesta, mitä lentäjän piti tietää, mahtumaan yhdelle A4:lle. Siinä oli kaikki.

- Mikä siinä oli tärkeintä?
Siinä oli sellaista, mitä otetaan huomioon, kun käynnistetään, mitä koekäytössä, paljonko saa pudottaa magneetoilla, mikä on kierrosluku. Ja siinä kun oli kiinteä potkuri, kiinteä laskuteline, ei ollut laskusiivekkeitä, ei siinä ollut paljon mitään.
- Eli se oli alkukantainen tarkastuslista, tavallaan check-lista?
Ehkä ei... Mekaanikko tarkasti koneen ja sitten lennettiin.

- Tuli mieleen, kun mainitsitte jotain näitä kenttiä, niin muistatteko Kannakselta sellaista lentokenttää kuin Hepoharju? Kai Taipaleen pohjoispuolella.
Taipaleen pohjoispuolella? Siellähän on Saimaata. Ei kun Taipalsaari. Taipaleen pohjoispuolella.

- Joo, Taipaleen. Eli niin kuin Sakkolasta vähän koilliseen.
Sakkolan kenttä oli ryssillä käytettävissä. En kyllä nähnyt sodan aikana tai itse käynyt siellä. Olin jalkaväessä toista vuotta, ennen kuin pääsin Ilmavoimiin. Kävin Kiviniemessä.  Olen käynyt ripillä tuota Sakkolan kirkossa. Historiallinen paikka. En minä ollut rippikouluakaan suorittanut aikaisemmin. Siinä vaan käskettiin, että rippikoulu suorittamatta, askel eteen. (naurua) Minustakin tuli kristitty (naurua). Pakkokäännetty niin kuin kaikki pakanat. 
Joo, Sakkolan kenttä oli niillä käytössä. Silloin käytiin ilmataisteluja aina Käkisalmella saakka, -43 ja -44.

- Tätä Hepoharjua yritin kovasti etsiä, koska löysin sen vahingossa joistakin kartoista mutta suomalaisten monista listoista ei välttämättä löydy. Joistakin löytyy.
En ole koskaan kuullut Kannaksella sitä nimeä, ei silloin asevelvollisuusaikana enkä myöhemminkään. Sama nimi oli kyllä (monella kentällä) niin, että muun muassa Heinjoen kentästä oli monta nimeä, Römpötin kentästä oli monta nimeä. 

- Joo, Heinjoki oli Raulampi.
Sitten saa välillä ihmetellä, että mistä ne nuo kaikki puhuu ja sitten huomaa, että no, sehän oli se ja se kenttä, jonka tunsin paljon paremmin toisella nimellä.

…oli nelimoottorinen potkurikone. Vielä melko hidas tietysti. Ja niitä tuli kuskata Suomesta Ruotsin kautta johonkin Kaukoitään saakka. Mä en muista määränpäätä, mutta joka tapauksessa lennolla tuli 50 lentotuntia. Ja tuota semmoisella vauhdilla. Saatat arvata. Sen jälkeen ei enää.


Strömbergistä itsestään

Virtuaalilentäjät ry.
Olin ensin neljä vuotta Lentorykmentti 1:ssä Porissa, sitten olin Kauhavalla kolme vuotta. Sitten Sotakorkeakoulussa pari vuotta. Ilmavoimien Esikunnassa kuusi vuotta. Sitten Luonetjärvellä viisi vuotta. Ne oli mun elämäni parhaat vuodet. Sitten vielä kolme vuotta Ilmavoimien Esikunnassa ja sitten siviiliin.

- Pitkä ura. Mikä Luonetjärvellä oli niin hienoa, että ne olivat parhaat vuodet?
Lentokoneet, kaikki Suomen suihkuhävittäjät. Ja toiseksi oli luonto. Kolmas asunto-osto.

- Oliko teillä jatkossa jollain tavalla tähän tiedustelupuoleen viittaavia rooleja?
Ei, mutta myös kahden machin lentäjä Juvonen on jatkanut mun yllätyksekseni. Kun hän oli lentonsa lentänyt niin hän siirtyi nykyisen Pääesikunnan tiedusteluosaston palvelukseen. Ja siinä on Ilmavoimien mies.

- Onko teillä ollut mitään kontakteja itänaapuriin päin sen jälkeen, että olisitte mahdollisesti tavannut jonkun kuulustelemanne ihmisen sodan jälkeen?
No minä en ole henkilökohtaisesti mutta Carl Geust on saanut kontakteja tai tietoja muun muassa sellaisista vangeista, jotka saatiin siitä alas ammutusta kuljetuskoneesta joulukuussa -43. Ja niitä ilmeisesti ei kaikkia teloitettu sitten kotiinpaluun jälkeen, joten pystyivät selittämään että ei ollut muuta tehtävissä kuin antautua. Ja hän on kuulustellut ja saanut kosketusta sellaisiin, jotka ovat lentäneet Suomea vastaan.  

Minä lensin (Mersulla) sodan jälkeen vasta. Oliko se vuonna -48, kun olin kapteenikurssilla Utissa. Meillä oli silloin Mersu-harjoituksia.

- Utissa oli kuulemma kallio, mihin oli maalattu nelimoottorinen pommittaja hyökkäysmaaliksi.
Minä en nähnyt sitä. Se on tullut sen jälkeen vasta.

- Tämä Pilvenveikkojen tunnuslause. Latinankielinen lause, joka suomennettuna on, että kotka ei metsästä kärpäsiä. Mistä se tulee?
Sitä en tiedä. Aquila non capit muscas. Ainakin minä luulen, että se on Kalle Temmeksen keksimä. Mutta en tiedä varmasti. Temmes oli Puron kaveri, tästä kannattaa jutella hänen kanssaan paremmin. Hän asuu Haukilahdessa. Hän voi olla kyllä vähän hiljaisempi, kuin minä mutta tuota puhuttamalla saa tuota häneltä...
Hän nimenomaan vois kertoa lennoista vuonna 1944, koska hän oli silloin laivueessa.


Muuta

Lukemisen arvoista...

Aimo E. Juhola, Jyri Paulaharju, Georg-Eric Strömberg: PÄÄMAJAN HUKATUT KUUKAUDET
Jatkosodan suurimmaksi mysteeriksi on nimetty kysymys, miksi Päämaja ei kesällä 1944 tiennyt suurhyökkäyksen tuloa. Paikalla olleet asiantuntijat tuovat kirjassa arvokkaan puheenvuoron jatkosodan mysteeriin. Riittävä tieto oli olemassa, mutta korkeimmassa johdossa tieto valui hukkaan. Esikuntapäälliköt tiesivät, mutta komentajat eivät uskoneet. Ilmakuvat ja tykistön mittaustiedustelu paljastivat valmistelun, mutta operatiivinen tiedustelu nukkui ruususen unta. Saksalaisten tiedot johtivat harhaan. Teos kertoo koko onnettoman tiedon katoamisen.
Kustannus Oy Suomen Mies

Suurhyökkäyksen tulo tiedettiin
Ilmatorjuntaupseeri 2/2004:
Kirjassa Päämajan hukatut kuukaudet kolme ensi luokan asiantuntijaa valottaa kysymyksiä ehkä suorapuheisemmin ja laaja-alaisemmin kuin missään aiemmassa kirjassa on tehty. Ye-eversti Georg-Eric Strömberg palveli Päämajan tiedustelussa luutnanttina ja kapteenina ja kuvaa yleistilanteen ja Päämajan näkemyksen kehittymistä. Hänen henkilökuvansa ovat suorastaan herkullisen analyyttisiä ylipäällikköä myöten.
Lentokapteeni Aimo E. Juhola toimi keväällä 1944 tiedustelulentäjänä ja osallistui useisiin kuvauslentoihin eri konetyypeillä. Hän on saanut tutkimuskäyttöön lukuisia ”kadonneita” ilmakuvia ja kuvaustiedustelun dokumentteja. Ye-eversti Jyri Paulaharju on toiminut pitkään Puolustusvoimien kuvakeskuksen johtajana ja tiedustelukuvauksenkin kehittäjänä. Hän on tutkinut erityisesti tykistön tiedustelua ja valottaa kirjassa tykistön tiedustelutulosten kertymistä.
Kirja ei ole pelkkä muistelmateos vaan perustuu vankkoihin dokumentteihin. Kirjoittajat eivät julista olleensa itse oikeassa, mutta tuovat kaunistelematta esiin monen muun muistelijan todelliset toimet ja kannanotot sekä itse tilanteessa että sen jälkeen. ”…minkä takia eräät avainhenkilöt saisivat jättää jälkimaailmalle sekä sotahistoriaan pelkästään itseään kaunistelevia ja harhaanjohtavia tietoja?”

Mannerheim ei saanut käyttöönsä kaikkia tietoja
Verkkouutiset
Karjalan Kannaksen ilmatorjunnasta vastasi Lentorykmentti 3, jonka komentajaksi oli toukokuussa 1943 määrätty everstiluutnantti Gustaf Magnusson. Hän päätyi jo melko varhain arvioimaan vihollisen hyökkäysuhan juuri Karjalan kannaksella ja sai aikaan joitakin uudistuksia.
Mutta ilmavoimien tiedustelukuvauksia haittasi sekä lento- että kuvauskaluston puute ja osin vanhanaikaisuuskin. Ilmavoimien johto ei nimittäin ollut riittävästi syventynyt tehokkaan kuvauslentokaluston hankintaan. Tästäkin huolimatta varsinkin toukokuun lopun kuvaukset paljastivat selkeitä tietoja hyökkäysvalmisteluista.
- Vaikka Kannaksesta vastaavan Lentorykmentti 3:n komentaja eversti Magnusson oli vakuuttunut suurhyökkäyksen tulosta, Ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist oli ilmeisesti varsin epäilevä ainakaan kesäkuussa alkavan hyökkäyksen mahdollisuuden suhteen, Juhola, Paulaharju ja Strömberg huomauttavat.
Kuvien tulkinta ja käyttö oli perinteisesti tykistön vastuulla, mutta jostain syystä erityisesti IV Armeijakunnassa saatuja tietoja ei ymmärretty tai haluttu heti yhdistää muihin tiedustelutietoihin.
- Näin armeijakunnan tiedustelu ja siten myös operatiivinen suunnittelu nukkui ruususen unta selkeistä varoitusmerkeistä huolimatta, kirjoittajat kuvaavat.

Tuntemattomia lentoja
Ilmatorjuntaupseeri 4/2004:
Hämeen Lennoston komentaja everstiluutnantti Georg-Erik Strömberg esimerkiksi suoritti toukokuussa 1963 ilmavalvontakoehälytyksen suorittamalla "tuntemattoman lennon" harjoitushävittäjällä Länsi-Lapissa. Lento paljasti puutteita Pohjois-Suomen alueelle sijoitettujen tutka-asemien ja johtoelimenä toimineen Viestikeskus 5:n välisessä tietojen siirrossa. Lennoston komentaja vaati vastaavien hälytysharjoitusten suorittamista jatkossa eri puolilla Pohjois-Suomea. Jokaisen harjoituksen jälkeen toimenpiteet tarkastettaisiin kitkatekijöiden poistamiseksi. Lennoston komentajan mukaan "siten hiotulla kokonaisjärjestelmällä olisi käsitykseni mukaan monin verroin paremmat edellytykset selviytyä tositapahtumista kuin nykyinen harvoin toimiva organisaatio". Tuolloin oli aloitettu hanke suurkantamatutkan saamiseksi Viestikeskus 5:n yhteyteen. Hämeen Lennoston komentajan mielestä suurkantamatutkahanke uhkasi viedä huomion olemassa olevan järjestelmän puutteilta. Siirtymävaiheessa mikään järjestelmä ei toimisi moitteettomasti.


Vanki nimeltä Bamshin

Georg-Eric Strömbergin kirjoittama artikkeli Bamshinin tapauksesta.

Aunuksen kannaksen ilmatorjuntajoukot ampuivat 8.6.1943 alas IL 2 rynnäkkökoneen Mäkriän suolla Syvärin pohjoispuolella. Koneen ohjaaja, rynnäkkölentorykmentin komentaja majuri Bamshin ja hänen kk ampujansa, lentorykmentin huoltopäällikkö kapteeni Voitshehovskij vangittiin rintaman valppaiden joukkojen toimesta pakomatkan päätteeksi 26.6.1943.
Matkustin junalla Aunukseen ja tutkin konetta Mäkrian suolla, josta ottamani valokuva. Kuulustelin molempia sotavankeja Aunuksessa ja otin heidät jatkotoimenpiteitä varten Mikkelin lääninvankilaan.

Tyhmin tai ovelin

Aunuksessa otin heistä valokuvan, jossa kiinnittyy huomio rykmentinkomentajan paljaisiin jalkoihin pakomatkan jälkeen. Hän oli kiitettävällä tarmokkuudella yrittänyt jalkaisin omaistensa luokse
Kapteeni Voitshehovskij oli tyhmin tai ovelin kuulustelemani sotavanki. En saanut hänestä mitään irti. Kun panin hänet Mikkelissä piirtämään luonnosta lentokentästään huoltolaitoksineen, hän piirsi ympyrän, jonka reunoilla päivänkakkarat kukkivat. Hän teki tai onnistui tekemään äärettömän typerän vaikutuksen
Majuri Bamshin teki aivan toisenlaisen vaikutuksen, älykäs, sympaattinen, rehellinen mies. Hänen tehtävänsä oli ollut pommittaa jotakin siltaa ja hän sanoi siinä onnistuneensa kokeneena lentäjänä. Kuulustelut aloitin tietenkin rutiiniasioista, Aunuksen kannaksella toimivasta 7. ilma armeijasta, sen joukko osastoista ja lentokoneista jne.

Ensin Italia ja sitten Suomi ulos

Jatkokuulusteluissa Mikkelissä keskustelin hänen kanssaan siitä, miten suursota tulee jatkumaan? Siihen sain heti selkeän ja varman vastauksen: "Ensin pelataan Italia ulos ja sitten tulee Suomen vuoro." Italia 'pelattiin ulos" jo elokuussa 1943 ja jo lokakuussa se julisti sodan Saksalle. Suomen ulospelaaminen alkoi suursodan seuraavana etappina 9.6.1944 ja päättyi aselepoon 4.9.1944 samoihin aikoihin Romanian kanssa.
Sotatoimet saksalaisia vastaan alkoivat Suursaaressa 15.9. ja Peräpohjolassa 27.9. sekä huipentuivat uhkarohkeaan maihinnousuun Torniossa 1.10.1944, joka ilmeisesti pelasti Suomen miehitykseltä. Romania miehitettiin

Huipputärkeä vanki

Bamshin oli siis Suomelle huipputärkeä sotavanki.
Myöhemmin saamani tiedon mukaan häntä olivat Aunuksessa kuulustelleet siellä toimivan Lentorykmentti 1:n edustaja ja jopa Aunuksen Ryhmän komentaja kenraali K L Oesch.
Kuten yleensäkin tiedustelupuolella, tieto ei kulkenut, enkä koskaan nähnyt näiden kuulustelujen pöytäkirjoja, Siihen aikaan tiedusteluosastolla oli Mikkelin lääninvankilassa yhden tulkin vahvuinen "kuulusteluelin". Tietorikkaat vangit otettiin sinne jatkokuulusteluja varten, joskus pitkäksikin alaksi.
Kuulustelut Tiedustelutoimisto 1:n upseerit suorittivat tulkin välityksellä. Vain harva hallitsi venäjää. Kuulustelijalla oli parhaat mahdolliset perustiedot siitä, mitä ennestään tiedettiin varmasti ja mistä piti saada lisätietoja.
Nimikortistot ja tuoreimmat dislokaatiot eli erittelyt vihollisvoimista muodostivat tiedustelun perustan, myös viestitiedustelulle, jota hoiti Tiedustelutoimisto 2.

Selustatiedoissa aukkoja

Suurin aukko perustiedoissa oli selustatietojen vähyys ja epämääräisyys
Lentäjävangit tulivat selustasta, monet olivat sodanaikana olleet koulutettavina syvällä Venäjällä ja muodostivat näin ollen ainutlaatuisen tietolähteen Tied 1:n yleisjaokselle, joka keräsi vihollisen sotapotentiaalin arviointiin tarvittavaa materiaalia.
Syksyllä 1943 lopetettiin kuulustelut Mikkelissä, jolloin tiedusteluosasto katkaisi itseltään tärkeän ja erittäin antoisan tuntosarven. Syyksi mainittiin, ettei ole soveliasta, että sotavankeja tuodaan Päämajan porteille tilanteen kärjistyessä
Erityisesti se kostautui keväällä 1944, jolloin kymmenien desanttien, loikkarien ja "normaalia" tietä saatujen vankien sekavat ja ristiriitaiset kuulustelupöytäkirjat enemmän sotkivat kuin selvensivät tilannekuvaa.
Jatkokuulusteluihin Mikkeliin otetut vangit muodostivat eräänlaisen elävän tietokirjan. Sitä saattoi käydä "selailemassa", kun halusi tarkistaa jonkin tiedon. Bamshinin paikan olisi ehdottomasti pitänyt olla siinä pitkäksi ajaksi.

Typerä luovutus

Hän oli luvannut puhua ehdolla, ettei häntä luovuteta saksalaisille. Kuitenkin hänet luovutettiin pian ja saksalaiset käyttivät häntä törkeästi propagandassaan, jolla he luulivat voittavansa sodan. Sääli rehellistä miestä ja hänen perhettään.
Kuka päätti luovutuksesta, se ei tullut koskaan esille, niinkuin yleensä käy kun jotain tehdään jotain huipputyhmästi.
Vankileirit olivat komentopäällikön alaisia, mutta tiedustelun johto oli varmasti myös asiassa mukana eikä ymmärtänyt Bamshinin arvoa meille.
Tied 1:n päällikkö majuri, myöhemmin eversti Uljas Käkönen, valittaa muistelmissaan tapahtunutta, vaikka hän erehtyy ajankohdassa yksitoista kuukautta! (Miehityksen varalta, sivu 95). Joka tapauksessa luovuttaja teki omalle maalleen törkeän, jopa rangaistavan karhunpalveluksen.

"Saadun tiedon mukaan"

Kenraalimajuri Raimo Heiskasen kirjassa "Saadun tiedon mukaan" mainitaan Bamshin sivulla 244. Huomasin ajoissa erehdyksen ja Heiskanen oikaisi Käkösen väärät tiedot, jotka eivät rajoittuneet ajankohtaan, vaan myös siihen mitä Bamshin kertoi. Lisäksi Käkönen mainitsee, ettei minulla, Tied 1:n Ilmavoimajaoksen toimistoupseerilla olisi ollut riittävästi aikaa kuulusteluihin ennen Bamshinin luovuttamista. Kaikki väärin!
Heiskasen kirja syntyi Tied 1:n asevelikerhon eli STM-kerhon aloitteesta. "Saatujen tietojen mukaan" oli katsauksissa käytetty koodi, joka tarkoitti, että tieto oli viestitiedustelun hankkima ja radiokuuntelua oli totuttu pitämään tiedustelupalvelun antoisimpana lähteenä.
Sen jälkeen kun kirja ilmestyi 1989 on arkistoista ja yksityisiltä löytynyt hämmästyttävän paljon uutta materiaalia. Kaikki tiedustelupalvelun asiakirjat käskettiin polttaa 1944 mutta paljon jäi polttamatta, jopa vankikuulustelujen pöytäkirjoja ja dislokaatiotietoja.
Löydetystä uudesta aineistosta huolimatta Heiskasen kirjalla on edelleen suuri arvo hakuteoksena historioitsijoille, jotka aikovat kirjoittaa ylijohdon tiedustelusta vapaussodasta alkaen toisen maailmansodanloppuun.
Jos kirjoittajat vaivautuisivat tutkimaan sitä tarkoin, vältyttäisiin kaikilta niiltä vääriltä tiedoilta, jotka varsinkin kesän 1944 tapahtumista puhuttaessa ovat levinneet 50-vuotismuistoina lehdistöissä ja tiedotusvälineissä, juhlapuheissa ja esitelmissä.
Pertti Kilkin äsken julkaisemassa eversti Valo Nihtilän elämänkerrassa "Valo Nihtilä Päämajan eversti" kummittelee Bamshin sivulla 126 Kähkösen kirjan mukaisesti toukokuussa 1944. Hän jopa häipyi matkalla Päämajaan.
Tämä "episodi" ei tietenkään vaikuta sanottavasti ansiokkaasti kirjoitettuun elämänkertaan, mutta on siinä toinenkin virhe vankiasioissa.

Marsalkka hermostui

Suomen "kuuluisimman sotavangin" kersantti Burlovin antamista tiedosta Mannerheim ei ehkä jaksanut riittävästi tuona keväisenä iltana kiinnostua sihteerin selostuksesta.
Esittelyssä, jonka kapteeni Georg Enckell suoritti 29.5 1944 illalla Paasosen poissaollessa on Paasosen ja Käkösen kirjoissa sekä Thede Palmin sodan jälkeen suorittamassa majuri Enckellin haastattelussa yhtäpitävät versiot.
Marsalkka hermostui silminnähtävästi ja kutsui heti Airon luokseen. Tämä sanoi Enckellin läsnä ollessa: "Ei ole marsalkan asia huolestua kaikenlaisten vankikersanttien kertomuksista".
Burlovin ensimmäiset tiedot oli saatu Päämajaan jo vangitsemispäivänä 28.5., jolloin Käkosen mukaan kenraali Heinrichs oli sanonut "Emme viitsi nyt puhua marsalkalle siitä vangista. Hän hermostuu vain siitä Jos hän kysyy totuutta ei pidä salata, mutta jos ei kysy, ei asiasta puhuta "

Epäluuloinen Mannerheim

Mannerheim oli erittäin kiinnostunut kaikista vihollistiedoista ja tutki myös sotasaalisasiakirjoja kiusallisen yksityiskohtaisesti.
Hän oli organisoinut päämajansa niin, että tiedustelujaos ei ollut operatiivisen jaoston eli Airon alainen juuri sitä varten, ettei hänellä mitään pimitettäisi. Hän oli kouliintunut epäluuloiseksi tsaarin armeijassa ja tiesi kokemuksesta, etteivät alaiset kerro kaikkea esimiehelleen, jos tilanne on huono tai asia alaiselle epäedullinen
Burlovin tiedot, joista osa piti paikkansa, hukkuivat Airon vähättelyyn ja saksalaisten vääriin peruutuksiin. Suomen sotilasasiamies Tukholmassa, eversti M K Stewen, oli 8.5.1944 lähettänyt Päämajalle raportin Pietarin alueella olevista puna armeijan joukoista, toistakymmentä divisioonaa, jotka olivat täydennettävinä ja kesä-heinäkuussa käytettävissä todennäköisesti Suomea vastaan,
Tiedot saatiin Japanin sotilasasiamieheltä mutta alunperin Moskovasta. Stewenin käydessä Päämajassa 29.5 tiedustelujaoston päällikkö eversti Aladar Paasonen sanoi hänelle heti, ettei hänen raporttiaan ole esitetty marsalkalle, eikä hän saa puhua siitä mitään. Stewenin kysyessä hämmästyneenä, ketkä olivat kiellon takana, Paasonen vastasi: "Heinrichs, Airo ja minä"
Näin ollen Päämajan "sisärengas" oli jo toukokuun alussa ruvennut salaamaan tiedustelun tuloksia ylipäälliköltä. Voidaanko syyttää Mannerheimia siitä, ettei hän suostunut Nihtilän esitykseen joukkojen ryhmitysmuutokseen. jota Airo ei ollut puoltanut?
Tutkimattomat ovat herrain tiet

Eversti G E Strömberg


Saatesanat

Strömbergin esitelmä ja haastattelu suoritettu tiedekeskus Heurekassa Virtuaalilentäjien retken yhteydessä.

Haastattelun purku, osa 1: Mirja Krook
Haastattelun purku, osa 2: Hannu Larmila
Haastattelun purku, osa 3: Risto Pullinen
Puhtaaksikirjoitus ja oikoluku: Jukka O. Kauppinen
Valokuvat joko Georg Strömberg tai Jukka O. Kauppinen

Copyright Jukka O. Kauppinen / Virtuaalilentäjät r.y. / Finnish Virtual Pilots Association 2007.

 

  

Viimeksi muokattu: 2007-10-29 21:48