» Palaute

Historiaprojekti
Katso lisätietoja historiaprojektin kuvaus -sivulta
  virtualpilots.fi
In English 
 | keskiviikko, 17.01.2018 
 Sotahistoriaa» Kirjaudu sisään 

Kotisivu | Sotahistoriaa | WW2History-ErkkiPalosuo-UpposikoSukellusvene.html
  
Upposiko Sukellusvene

Pikahakemisto: [ Upposiko sukellusvene | I. Syvyyspommin sijoittaminen lentokoneeseen | II. Molempipuolinen valmistautuminen sukellusvenetoimintaan ja sen torjuntaan | III. Syvyyspommitukset ilmasta kesällä 1942 | IV. Arviointeja toiminnasta | Saatesanat]


Palosuo Erkki
Upposiko sukellusvene
Muistelma Lentolaivue 6:n toiminnasta kesällä 1942.

Alun perin esitetty Le.Lv.6:n sodanaikaisen henkilökunnan kokoontumisessa 10.10.1992.

Erkki Palosuo, Suomen lentomerkki numero 472, toimi sotalentäjänä jo talvisodassa. Jatkosodan aikana Palo lensi SB-2-pommikoneella LentoLaivue 6:ssa upottaen useamman neuvosto-sukellusveneen sekä 1944 PLeLv 42:ssa Blenheimejä lentueenpäällikkönä.


I. Syvyyspommin sijoittaminen lentokoneeseen

Kun sukellusvene aloitti hyökkäystoimintansa 1. maailmansodassa, siitä tuli heti peloittava ase. Pian ryhdyttiin myös vastatoimiin ja syvyyspommin kehittäminen oli näistä tehokkain. Torjuntaveneiden rinnalle muodostui myös uusi aselaji, meri-ilmavoimat ja se upottikin pommien pudotuksella sukeltamassa olevan sukellusveneen 1917.

Syvyyspommin keksi amerikkalainen nuori insinööri Chester T. Winkler 1. maailmansodan sytyttyä, noin vuonna 1915. Mm. vedenpaineeseen perustuva sytytin oli hänen käsialaansa. Englantilaiset kehittivät pommia 1. maailmansodan aikana teholliseksi aseeksi sukellusveneitä vastaan. Ominaisuuksiksi valittiin noin 200 kg:n pommi, jossa oli n. 135 kg räjähdysaineita. Tällä räjähdysainemäärällä laskettiin saavutettavan noin 20 m säteellä ns. "killing effect". Syvyyspommin uppoamisnopeudeksi tuli 2 m/s, joka oli aika vakio myös Suomessa käytössö olleille ulkomailta hankituissa tai kotimaassa tehdyissä pommeissa jatkosodan aikana. Syvyyspommien vedensisäisen "vakavuuteen" tai oikeammin "suunnattavuuteen" ja lisättyyn uppoamisnopeuteen kiinnittivät amerikkalaiset erityistä huomiota johtuen toiminnasta suurilla syvyyksillä ja kehittivät päärynän muotoisen pomminsa vuonna 1940/41, jolloin sen uppoamisnopeudeksi tuli 4 m/s muiden ominaisuuksien säilyessä entisellään.

Syvyyspommin pudottamista lentokoneesta kokeiltiin niin Englannissa kuin Suomessakin talvella 1939/40. Englantilaiset totesivat näissä kokeiluissa, että koneen suurin nopeus saisi olla 215 km/h, suurin korkeus 30 m ja syvyytys 35-50 m. Ensimmäiset upotukset Coastal Command kirjasi vasta seuraavana kesänä.

Suomessa syvyyspommia lentokoneeseen oli tuomassa kom.kapt. Eino eli "Miina" Huttunen, joka oli ollut vuodesta 1930 perustetun laivaston miinakoeaseman johtajana.

Ensimmäiset syvyyspommit meillä asennettiin talvisodan alkaessa merivoimille alistetun Erillisen Lentolaivueen eli Lentolaivue 6:n Ripon-koneisiin. Pommit olivat 60 tai 90 kiloisia ja kiinnitettiin ne koneen alle pommiripustimeen teräsvyön ja siinä olevan korvakkeen avulla.

Ensimmäisen syvyyspommin pudotti RI-150 (Palosuo) tammikuun 7 päivänä 1940 Helsingin majakkalaivan asemapaikan kohdalla jäissä olleen sukellusveneen päälle. Hyökkäystä edelsi molempipuolinen tulitus, jonka jälkeen kone lähti syöksyn. Laukaisu tapahtui liian aikaisin ja pommi räjähti heti jäähän osuessaan noin 50 metriä veneen perän takana. Tammikuun 19 päivänä kahden Ripon-koneen piti hyökätä Märketin majakan kohdalla pinnalla kulkevaa sukellusvenettä vastaan, mutta ne eivät voineet pudottaa syvyyspommejaan jäihin. Sukellusvene sen sijaan ampui koneita tykillään kuitenkaan osumatta.

Suomessa kokeilut syvyyspommin pudottamiseksi ilmasta aloitettiin heti kesällä 1940, jolloin kom.kapt. Eino Huttusen lisäksi niihin osallistuivat kapt. Kalle Kepsu Ilmavoimien esikunnan varusteluosaston asetoimistosta ja kapt. Lauri Karjalainen Lentolaivue 6:sta. Käytettäväksi oli nyt valittu 200 kg syvyyspommi. Pääosin Airistolla tehtyjen kokeiden tarkoitus oli selvittää iskurilaitteen kestävyys äkillisessä sysäyksessä vedenpintaan samoin kuin pommin osuessa jäähän. Iskurilaite toimi vedenpaineeseen perustuen ja pienimmäksi syvyydeksi oli valittu 25 metriä. Tämä oli peräisin siitä olettamuksesta, että sukellusveneet kulkevat tavallisimmin 15-30 metrin syvyydessä. Tällöin ei tullut huomioiduksi, että lentokone näkee Suomenlahden sameahkoissa vesissä tummaksi maalatut sukellusveneet vain pintakulussa tai näköputken pistäessä vedenpinnan yläpuolelle. Sen sijaan öljyvanoihin pommien pudotukset tulisivat antamaan heikon tuloksen yksistään sen tähden, että naftan nousunopeudeksi vedessä oli otettu niinkin pieni arvo kuin 12,5 cm/sek. Teknillisen Korkeakoulun fysiikan professori Hj. Brotherus sai juhannusaattona 1942 pikakokeella arvoksi noin puoli metriä sekunnissa.

Pudotuskokeet suoritettiin Ripon-koneella. Mutta kun Lentolaivue 6 oli saanut Saksasta sotasaaliina SB-koneet, havaittiin syvyyspommien mahtuvan hyvin rungon sisäiseen pommitilaan kaksi perätysten. Myöhemmin pommiripustimet asennettiin muihinkin Lentolaivue 6:n koneisiin.

Kommodori Eino Huttusella oli ollut muitakin ajatuksia kuten tavallisten lentopommien pudottaminen ilmasta. Kokeilujen perusteella sytytystä piti hidastaa 1/10 osa, jotta ne ehtivät painua tuohon 25 metrin syvyyteen ennen räjähtämistä.


II. Molempipuolinen valmistautuminen sukellusvenetoimintaan ja sen torjuntaan Suomenlahdella 1942

Kesällä 1941 saksalaisten hyökkäys Neuvostoliittoon ja maajoukkojen nopea eteneminen Baltian rannikkoalueella pakotti Neuvostoliiton laivaston vetäytymään nopeasti Kronstadiin, jolloin se menetti suuren joukon aluksia m.m. lähest puolet 60:n sukellusveneen laivastostaan. Talvi 1941/1941 oli poikkeuksellisen ankara, eikä mitään toimintaa merellä pystytty suorittamaan. Talven aikana punalaivaston johto suunnitelli pääsyä hyökkäämään Itämerellä tapahtuvaa laivaliikennettä vastaan. Saksa kuljetti siellä rautamalmia Ruotsista Saksaan ja Lapin armeijaa huollettiin pääosin meritse. Ainoaksi mahdollisuudeksi tähän toimintaan jäi sukellusvenease.

Jo tammikuun 9 pnä antoi Leningradin rintaman sotaneuvosto käskyn kunnostaa kaikki korjauskelvolliset sukellusveneet ja palauttaa maarintamilta erikoismiehet omille paikoilleen. Korjauskelpoisia sukellusveneitä oli 30-40, joista toukokuun aikana saatiin 10 lähtövalmiiksi. Elokuussa laskettiin toisen 10 kpl ryhmän olevan valmiina. Syksyn aikana valmistui vielä kolmas 16 kpl ryhmä, joista tosin muutama oli ainakin kerran ollut ulkona merellä. Esikunta oli suunnitellut reitin Leningradista lähtötukikohtaan Lavansaareen, jota kevyet pinta-alukset suojasivat. Lavansaaren tukikohdasta alkoi sitten sukellusveneiden vaarallinen ja aikaa viepä ulosmurtautuminen Suomenlahden lukuisten miinakenttien läpi Itämerelle.

Suomalais-saksalaisten yhteisneuvottelussa pohdittiin taasen sukellusveneiden torjuntatoimenpiteitä. Toimintaa Suomessa johti Laivaston Esikunta, jolle alistettiin m.m. kiinteät kuunteluasemat. Miinoituksia Suursaareen itäpuolella lisättiin huomattavasti ja niitä vartioimaan määrättiin Kevyt Laivasto-osastosta miinalaivat Ruotsinsalmi ja Riilahti sekä 2. VMV laivueen 8 kpl vartioveneittä. Osasto V (= Väinämöinen), johon kuului 1. VMV laivueen 6 kpl venettä, hoiti sukellusvene-etsintää Orrengrundista länteen pääpainopistealueen ollessa kuitenkin Orrengrund-Porkkala. Syksymmällä siirrettiin miinalaivat Osasto V:n alaisuuteen.

Ilmavoimista oli merivoimille alistettu Lentolaivue 6, jonka 1. lentueella oli 4 DO-22 (DR) konetta Santahaminassa ja 2. lentueella 6 SB-konetta Malmilla. 3. lentue, josta myöhemmin tuli Lentolaivue 30, oli siirtynyt Makslahden kentälle ja suoritti sieltä 6:lla I-153 (Tsaikka) hävittäjällä tiedustelua itäisellä Suomenlahdella Kronstadtista Lavansaaren satamaa myöten.

Saksalaiset olivat puolestaan keskittäneet Suomen alueelle mm sukellusvenetorjuntaan 1. Raivaajalaivueen (1.R-FI) 12 R-Bootia, raivaajaa (Räumboot), 3. Miinanetsintälaivueen (3.MS-FI) 8 isoa MS-Bootia, miinanetsintäalusta (Minensuchschiff), 3. Etuvartiolaivueen (3.VP-FI) 10 etuvartioalusta (Vorpostenboot). MS-Bootit ja VP-Bootit oli avomeren kalastajatroolareista muunnettuja aluksia, Kriegsfischkuttereita, joissa oli runsaasti syvyyspommeja ja ilmatorjunta-aseita sekä useassa kuuntelulaitteet. Tallinnaan tukeutui 12. Sukelluveneenhävittäjälaivue (12.UJ-FI), jonka 16 sukellusveneenhävittäjästä (UJ-Jäger) piti olla aina kaksi partiomassa merellä.

Tallinnaan oli myös sijoitettu 12 kpl kaksitasoisen Arado 95 vesikoneen lentue. Viestiyhteydet Helsingin kanssa hoidettiin kaukokirjoittimen avulla.

Saksalaisilla oli vuonna 1942, yleensä Viroon tukeutuen, lisäksi mm. 24. Lauttalaivue (24.I-FI, Landungsflotille), noin parisenkymmentä miinoittamaan kykenevä maihinnousulauttaa, Marinefährprahmia ja muita yhteensä 26 alusta, 25. Lauttalaivue (25.L-FI), joissa oli erinäinen määrä eri aluksia sekä Suomenlahden eteläpuolella toiminnassa kaksi MRS-alusta (Minenräumschiff-emälaivaa), jolle kummallekin kuului noin 16 moottoriraivaajaa. Lisäksi suorittivat miinalaivat, mm Kaiser ja Roland useita miinoitussyöksyjä heti jäiden lähdettyä itäiselle Suomenlahdelle. Sinne laskivat myös pitkin kesää saksalaiset miinalautat (MFP:t) miinoja.

Näiden alusten ja varsin runsaiden miinoitteiden ajateltiin pysäyttävät venäläiset sukellusveneet. Erityistä sukellusveneen torjuntaverkkoa ei sen sijaan päätetty toistaiseksi vetää Porkkala-Naissaari kapeikkoon sen suurtöisyyden ja vaikeasti vartioitavuuden takia.


III. Syvyyspommitukset ilmasta kesällä 1942

Kesän 1942 aikana suomalaiset lentokoneet hyökkäsivät 16 eri kertaa sukellusveneitä vastaan. Tähän ei ole otettu lukuun uusinta-hyökkäyksiä 1-2, jopa 3 koneen voimalla sen jälkeen kun pommittanut kone oli palannut tukikohtaansa ja hälyttänyt muut. Radiolla pystyttiin sanomia viestittämään suoraan pinta-aluksille sen jälkeen kun laivasto-osasto V:n komentaja oli 14.7.42 puuttunut epäkohtaan. Laivueen omaan radioasemaan Santahaminaan ei valitettavasti saatu yhteyksiä kuin ani harvoin, johtuiko se sitten heikosta kalustosta vai matalalla lentämisestä.

1. Ensimmäinen kosketus

Jäiden hävittyä toukokuussa itäisen Suomenlahden perukoiltakin alettiin odottaa sukellusvenetoiminnan alkua. Se havaittiin hieman yllättäen toukokuun 28 pnä, kun luutn. Wiljam V. Virtanen oli tavanmukaisella tiedustelulennolla aamuyöstä havainnut sukellusveneen Suursaaren kaakkoispuolella. Koska lentuetta ei oltu informoitu mistään vihollisen eikä omienkaan alusten liikkumisista, ei hän uskaltanut hyökätä tietämättä veneen kansallisuutta. Palattuaan Malmille asia selvisi nopeasti puhelinsoitolla Laivaston Esikuntaan. Välittömästä tämän jälkeen lähti Malmilta SB-1 (Palosuo).

Kun nyt tiedettiin sukellusveneen olevan alueella, lähestyminen suunniteltiin sitä silmällä pitäen. Suursaarta lähestyttäessä oli korkeutta otettu 2300 m, jolloin kauniin sään vallitessa pystyttiin tähystämään kauas Lavansaaren taakse ja toteamaan merialue tyhjäksi pinta-aluksista. Suursaareen kohdalla pudotettiin korkeus 30 m ja ryhdyttiin periskoopin etsintään. Ohjaaja havaitsikin 0645 vasemman tason edessä näköputken ja alkoi kaartaa jyrkästä päästäkseen hyökkäysasentoon. Kun kone varjosti aamu-aurinkoa, niin veneen runko alkoi näkyä vaalean vihertävänä ja hyökkäys tehtiin perän takaa. Tähystäjän vänr. A. Forsténin ilmoituksen mukaan hän irrotti pommin noin 20 m ennen periskooppia.

Heti pudotuksen jälkeen syvyyspommi, joka oli syvyytetty 25 m, kuitenkin räjähti pinnassa ja vaurioitti konetta. Yksi 25:stä sirpaleesta puhkaisi toisen vasemmanpuoleisista polttoainetankeista. Kone pääsi kuitenkin palaamaan Malmille. Kun samaan aikaan miinakentässä oli tapahtunut kolme räjähdystä, oltiin epätietoisia mitä oli tapahtunut. Klo 12 lähti DR-196 upotuspaikalle ja totesi siinä pitkän öljyvanan.

Pommin aikaisen räjähdyksen syitä tutkittiin laivaston asiaintuntijoiden johdolla Malmilla. Jäykistettiinkö iskuri vai todettiinko pommin olleen ripustimessa väärinpäin. Seuraavassa hyökkäyksessä pommi toimi kuitenkin normaalisti huolimatta suuremmasta pudotuskorkeudesta ja huomattavasta ylinopeudesta.

Kun joitakin vuosia sitten Neuvostoliitosta alettiin saada arkistotietoja, ilmoitettiin tässä hyökkäyksessä tuhoutuneen pieni M-95 (Maljuka) päällikkönä kapt.luutn. L.P. Federov, joka edellisenä iltana oli lähtenyt tiedusteluretkelle Lavansaaresta rajoitetulle alueelle. Lisäksi mainittiin veneessä olleen mukana sukellusveneprikaatin komissaari Ilja Ryvitin, jonka sanottiin menehtyneen muun miehistön mukana.

Toisen lähteen mukaan 26.5.42 Lavansaaresta lähti ulos M-97 (N.V. Djakov) ja sillä oli suppea tiedustelualue. Samojen alusluetteloiden mukaan M-97 palasi kuitenkin takaisin tukikohtaansa 17.6.42 tältä ensimmäiseltä retkeltään. M-95(L.P. Federov) on merkitty uloslähteneeksi 11.6.42 ja tuhoutuneeksi miinan ajettuaan noin 15.6.42. Tämän veneen kohtaloa käsitellään myöhemmin kappaleessa 3.

Epäselvyydeksi jää kuitenkin voimakas öljyntulo hyökkäyspaikalla. Sen havaitsi paitsi DR-196 samana päivänä myös Lentolaivue 26:n hävittäjälentäjät seuraavasti: 29.5.42 tuoretta öljyä, 30.5.42 öljyä 12 mpk pitkänä ja 5 mpk leveänä alueena. Myöhemminkin ilmoitettiin samassa kohdassa öljyä.

2. Onni ei aina ole myötäinen

Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen Lentolaivue 6:n komentaja määräsi 2. lentueen suorittamaan sukellusvene-etsintää päivittäin linjalta Söderskär-Jumindan niemi aina Lavansaaren meridiaanille saakka. Käytännössä tämä merkitsi jatkuvaa päivystystä öiseen aikaan, jolloin siihen osallistuivat myös saksalaiset Arado-koneet Tallinnasta käsin. Tehtävä pienellä konemäärällä oli raskas ja siitä valoisuuden lisääntyessä luovuttiinkin.

Keskiyöllä 15/16.6.42 SB-1 (Palosuo) oli tiedusteluvuorolla matkalla itään. Suursaarta lähestyttäessä havaittiin kolme pinta-alusta olevan kulussa Lavansaaresta länteen. Kun aikaisemmat kokemukset pinta-alusten it.tulen tarkkuudesta olivat tuoreessa muistissa, otettiin korkeutta 800 m. Äkkiä tähystäjä Forstén hihkaisi: "Keskimmäinen sukeltaa".

Ohjaaja tyrkkäsi koneen jyrkkään syöksyyn ja pintaan ehdittiin samalla hetkellä kun näköputki oli katoamassa veden alle. Lähestyminen tapahtui veneestä etuvasemmalta ja nopeutta oli yli 350 km/h. Pommi irtosi sopivasti ennakkoon ja molskahti lähelle sukellusvenettä. Mutta ylösvedon aikana lentäjät havaitsivat pommin jatkavan veden alla vaakasuoraa liikettään ja jättävän jälkeensä "torpedovanan". Noin 40 m kuljettuaan se vihdoin painui syvyyteen ja räjähti. Sukellusvene oli silloin ehtinyt kulkea pitkän matkan.

Paluumatkalla koneessa keskusteltiin hyökkäyksen epäonnistumisesta. Mutta harmit lisääntyivät Malmilla. Asemiehet totesivat, että pommiripustimen kiinnityskieleke oli pahoin vääntynyt rasituksessa. Sen korjaamiseen tarvittiin ammattimainen seppä Malmin kylältä ja korjaus jäi aamuun. SB-1 oli tietysti viimeinen kunnossa ollut kone.

Klo 05 soi vanhimpana paikalla olleen luutn. Palosuon puhelin: "Tämä on Porkkalan (?) havaintopaikalta. Soitamme (ohi esikuntien) ilmoittaaksemme, että näköpiirissämme on nyt puolen tunnin ajan kulkenut sukellusvene torni näkyvissä". - Synkempää aamua ei valjennut.

Vene oli SC-320 (kom.kapt. Ivan Visnevskij), joka oli lähtenyt 13.6.42 Krondstatista ja 15.6.42 Lavansaaresta. Akkua ladatessaan pinnalla se joutui lentokoneen yllättävän hyökkäyksen kohteeksi ja suoritti pikasukelluksen. Pudotettu pommi räjähti kaukana veneestä aiheuttaen pieniä vaurioita. SC-320 murtautui Itämerelle ja upotti 5.7.42 Memelin edustalla hl. ANNA KATRIN FRITZENin. Oltuaan seitsemän viikkoa merellä se palasi Kronstadtiin.

3. Epäselvä tapaus

DR-196 (Ritjärvi) oli 16/17.6.42 puolenyön aikaan Suursaaren länsipuolella tavannut sukellusveneen ja hyökännyt sitä vastaan. Ohjaajan ilmoituksen mukaan pommi putosi 20 m oikealle ja 50 m eteen veneen sukelluspaikasta. Sen välitöntä vaikutusta ei havaittu.

Neuvostoliittolaiset ilmoittivat että M-95 (kapt.luunt. Federov) oli lähtenyt 11.6.42 tukikohdasta ja ollen matkalla länteen. He olivat kadottaneet radioyhteyden 15.6.42 jälkeen ja otaksuivat veneen ajaneen miinaan jossain tytärsaaren tienoilla.

Merivoimien esikunnan sotapäiväkirja tältä ajalta mainitsee oman lentokoneen pudottaneen syvyyspommeja 15.6.42 paikallaan olleeseen öljyläikkään (?) suurin piirtein neuvostoliittolaisten ilmoittamalla sukellusveneen uppoamispaikalla. --- Tapaus painui unohduksen yöhön.

4. "Juhannuskarkelot"

SC-406 (kom.kapt. E. Osipov) oli lähtenyt 13.6.42 Kronstadtista. Se joutui juhannusaatosta 23.6.42 alkaen lentokoneiden toistuvien hyökkäysten kohteeksi. Vielä samana iltana eli 24.6.42 0030 DR-196 (Mäkiaho) pudotti yhden pommin veneen perän taakse ja haettuaan toisen samaan öljyvanaan. 24.6.42 2345 eli myöhään illalla SB-4 (kapt. Ek) yllätti veneen pintakulussa Ruuskeri-Kalbådagrund välillä ja pudotti pommin siihen kuitenkaan osumatta. Klo 0110 saapuivat uudelleen paikalle SB-4 ja SB-1, joista johtokone pudotti ensiksi yhden 25 syvyytetyn pommin juuri sukeltavan veneen kohdalle. Vene ehti veden alle ennen pommin räjähdystä, mutta heti sen jälkeen peräosa kohosi vedestä takaisin ilmaan potkurien pyöriessä kiivaasti. Sen jälkeen kumpikin kone pudotti 40 m syvyytetyt pomminsa sukelluspaikan lähistölle. Kun paikalle nähtiin nousevan ilmakuplia ja öljyä, pidettiin veneen tuhoutumista varmana, vieläpä oletettiin veneen olleen suuri S-luokan yksilö.

Jo tämä hyökkäys antoi viitteitä siitä, että 25 syvyytetyn pommin ei välttämättä tarvinnut tuhota pintakulussa tai puolisukelluksissa olevaa venettä olihan pommi nyt räjähtänyt juuri kölin alla. Tämä epäilys olisi vahvistunut, jos SB-11 (Forstén) olisi tiennyt, että hänen hyökätessään 25.6.42 vähän lännempänä sukeltanutta venettä vastaan, tämä oli sama SC-406. Lopuksi 3.7.42 SB-1 (Palosuo) ahdisteli samoilla seuduilla yhtä venettä.

Todellisuudessa vene vaurioitui näissä hyökkäyksissä melko pahasti saaden vuodon runkoonsa, mutta pystyi pohjaa pitkin ryömien jatkamaan matkaansa. Se ei kuitenkaan onnistunut upottamaan Itämerellä yhtään alusta vaan palasi 6.8.42 Lavansaareen ja 9.8.42 Kronstadtiin.

5. Yhteistyötä laivaston aluksien kanssa

Iltapäivällä 14.7.42 1535 SB-5 (Teräs) havaitsi yllättäen Söderskärin eteläpuolella näköputken pintakulussa ja pudotti veneen eteen yhden 25 syvyytetyn pommin. Paluumatkalla hän kohtasi Malmilta hälyytetyn SB-1:n, mutta autereisessa säässä hän osoitti tälle jonkin matkaa pohjoisempana olleen, heikomman öljyläikän. Tämän paikan koordinaatit ilmoitettiin myös suoritusilmoituksessa. Luutn. Hannu Teräs huomasi kuitenkin erehdyksensä ja niin lähtivät SB-5 ja SB-1 parin tunnin päästä saatuaan pommikuorman allensa uudelleen lentoon. Nyt tunnistettiin helposti oikea öljyvana, joka länsituulen vaikutuksesta oli venynyt noin 1000 m pituiseksi. Vanaa pommitettiin 2 kpl 25 m ja 2 kpl 40 syvyytetyillä pommeilla.

Ennen kuin SB-1 ehti pudottaa viimeisen pomminsa havaittiin Ruotsinsalmi pohjoisemmaksi ilmoitetussa ruudussa. Lentämällä aluksen yli saatiin se tulemaan oikealle paikalle. Ruotsinsalmi ilmoitti helposti löytäneensä vanan alkupisteen ja pudotti siihen 6+5 kpl 80 m pommia. Paikalle mihin kaksi viimeistä pommia oli pudotettu nousi hyvin vahvasti naftaa. Kuuntelulaitteilla ei havaittu mitään. Hetkeä myöhemmin saapui paikalle VMV 16, joka jatkoi pommitusta vanan alkupäähän 5 kpl 80 m pommilla. Sukellusveneen oletettiin tuhoutuneen, ja sen paikalle VMV 16 suunti 59°52´40"N, 25°55´E. VMV 16 jatkoi vartiointia seuraavaan aamuyöhön. Tuhoutumista vahvisti se, että Kronstadtin radioasema kutsui mainittua venettä kauan turhaan.

Tässä hyökkäyksessä ilmeisesti SB-5:n ensimmäinen pommi vaurioitti sukelluvenettä vakavasti ja se jäi liikkumattomana pohjalle. Alusten pommitukset tuhosivat sen loppullisesti.

Venäläiset ilmoittivat äsken, että vene SC-405 (kapt.luutn. N.O. Mochov) oli lähtenyt 9.6.42 tukikohdasta ja oli palaamassa melko onnistuneelta saalistusmatkaltaan. Itämerellä se oli suorittanut seuraavat torpedoinnit: 16.6. ARGO, ULLA (ohi), 19.6. ORION (ei uponnut), ADA GORTHON, 4.7. FORTUNA (ohi), OTTO KORDS. Nuoren veneen päällikön tukena oli suv.divisionaan päällikkö Vladimir Jegorov. He menehtyivät yhdessä muun miehistön kanssa.

6. Periskooppia etsimässä

SB-9 (Ek) havaitsi 18.8.42 0735 Suursaaren länsipuolella perättäisten pienten öljyläikkien jonon, jota seuraten tapasi sukellusveneen puolisukelluksissa. Pinnalla ollutta tornia vastaan avattiin konekiväärituli, mutta vene jatkoi vain matkaansa. Tällöin pudotettiin ensimmäinen 25 m syvyytetty pommi. Vesipatsas peitti tornin, näyttipä paineaalto kohottavan veneen runkoakin. Toinen 40 m pommi seurasi ensimmäistä ja pieniä öljyläikkiä jäi pinnalle veneen kadottua näkyvistä. Kolme saksalaista paikalle ohjattua U-Jäger jatkoivat pommitusta ja sitten kuuntelulaitteilla seurasivat venene hidasta etenemistä kahden vuorokauden ajan. Sen jälkeen kosketus katkesi.

Venäläisten arkistojen mukaan vene oli SC-407 (kom.kapt V.K. Afanas´ev), joka oli 12.8.42 lähtenyt tukikohdasta. Runkoon oli tullut pari vuotokohtaa ja valaistus oli väliaikaisesti sammunut. Pahin vaurio sattui näköputkelle, joka oli käyttökelvoton ja esti venettä operoimasta tehollisesti. Se yritti saalistaa pintakulussa öisin, siitä kuitenkaan onnistumatta. Kun SC-407 oli palaamassa takaisin se ajoi vielä Porkkalan kapeikossa miinaan, mutta palasi tukikohtaansa 28.9.42 korjattavaksi.

Samanlaisen hyökkäyksen teki 20.9.42 1850 SB-9 (Ek), joka oli saanut puhelimitse Päämajan sieppaaman salasanoman. Sen mukaan yhden veneen mainittiin lähteneen Kronstadtista ja sen odotettiin sanoman saapumisaikoihin ehtivän Suursaaren kohdalle. Vene löydettiinkin Ruuskerin pohjoispuolelta. Hyökkäys tehtiin juuri kun vene oli katoamassa veden alle. Pommi osui kohdalle ja räjähti sen alla. Toinen pommi 40 m toi esiin öljyä. Kolme paikalle ohjattua U-Jägeriä ilmoittivat veneen tuhoutuneen.

22.9.42 1345 SB-9 (Ek) hyökkäsi Kalbågrundin luona tietämättään tätä samaa sukellusvenettä vastaan ja pommitti sukelluspaikkaa 1 kpl 25 m ja 1 kpl 40 m syvyytetyillä pommeilla. Öljyä tuli pinnalle runsaasti. Radiolla kutsuttiin Malmilta lisää koneita ja niitä saapuikin kolme: SB-13, SB-11 ja SB-9. Kaikki pommittivat öljyläikkiä.

Vene oli S 12 (V.A. Turajev), joka oli lähtenyt tukikohdasta 19.9.42. Ensimmäisessä pommituksessa 20.9.42 räjähdykset ravistelivat venettä ankarasti ja vaurioittivat mm keulapuolen akkuryhmää. Toisella kertaa S 12 oli joutunut ensin vastakkain VMV 2 ja VMV 14 kanssa ja sukeltaessaan tarttunut 35 metrissä johonkin esteeseen. Päästyään pinnalle sai sai jälkeen lentokoneen ja pommit niskaansa. Paikalle saapui vielä yksi Arado Tallinnasta.

S 12 saapi kuitenkin 26.9.42 Itämerelle ja suoritti siellä seuraavat torpedoinnit: 6.10.42 etuvartiotroolari V 1707 WIKING (ohi), 13.10.42 SABINE HOWALD (ei uponnut), 27.10.42 MALGACHE (ei uponnut), GORDIAS (ohi). Kotimatkallaan se ajoi Porkkalan luona miinaan, mutta palasi 19.11.42 tukikohtaansa.

7. Pommien syvyytystä madalletaan

14.10.42 1645 SB-10 (Palosuo) oli matkalla etsintälennolla, kun hänen kk.ampujansa kers. Kalle Ahvensalmi havaitsi sukellusveneen nousevan takavasemmalla. Sukellusveneen torni hävisi saman tien veden alle, mutta nopealla kaarrolla kone ehti paikalle kun pinnalla poreilivat vielä tornin aiheuttamat kuplat. Ensimmäisen pommin sytytyksen asemiehet olivat madaltaneet 15 metriin ohjaajan pyynnöstä. Heti sen jälkeen irtosi koneesta toinen 40 m pommi. Vähän ajan kuluttua nousi räjähdyspaikalta isoja ilmakuplia ja sen jälkeen ruskehtavaa mönjää. Porkkalasta oli radiolla hälyytetty pinta-aluksia. Sellainen oli tulossa, mutta pysähtyi äkisti. Kentälle oli sitten ilmoitus, että miinavaaran takia ei pitemmälle voitu edetä.

Venäläisten ilmoituksen mukaan SC-302 (kom.kapt. V.D. Neckin) oli lähtenyt 10.10.42 tukikohdastaan matkalle Ahvenanmerlle. Se oli todennäköisesti ajanut miinaan Tytärsaaren luona 11.10.42, mutta jatkoi sinnikkäästi länteen kunnes lentokone huomasi sen ja syvyyspommit tuhosivat sen miehistöineen päivineen.

8. Saattueiden suojausta

Kun heinäkuussa 1942 sukellusvenetoiminta Itämerellä kiihtyi ja ulottui Ahvenanmerelle, jopa Selkämerellekin, perustettiin Lentolaivue 6:een 4. lentue Ahvenanmaalle ja 5. lentue Vaasaan. Kalustoa Vaasassa oli 3 kpl Ripon, Maarianhaminassa aluksi 3 kpl NK- (MF-11) konetta eli "Norjan Kallea" ja lopulta - Vaasan lentueen tultua sulautetuksi Maarianhaminan lentueeseen - näiden lisäksi 1 kpl DR ja ainakin 4 kpl Ripon.

Vaasassa lentueen tehtävinä olivat sukellusveneiden etsintä ja laivasaattueiden suojaaminen. Maarianhaminassa tehtävät olivat samat sillä erotuksella, että toiminta oli vilkaampaa. Päivittäiseen rutiiniin kuului kauppalaivojen saattaminen yhteistoiminnassa laivaston saattaja-alusten kanssa Maarianhaminan edustalta Ruotsin puolelle ja takaisin. Laivasaattueen kokoontumispaikka Suomen puolella oli Kobbarkintarne-nimisen luotoryhmän edustalla.
Täältä saattolento aloitettiin Ruotsin ulkosaariston tuntumaan. Saattue kulki tavallisesti kerran päivässä kumpaankin suuntaan. Ruotsin ilmavoimien vesikoneet seurasivat saattuetta Ruotsin saariston ulkoreunan ja saariston välillä.

NK-172 (Laattala) oli 26.10.42 1110 tavanmukaisella saattuelennolla ja alla syvyyspommi. "Näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, sillä sain terästää katsettani erottaakseni selvästi merenpinnan, se väreili ja välkehti sotkien näköaistimuksen epämääräiseksi sotkuksi. Sitten tapahtui torpedolaukaus, jonka totesin vain hiukkasen myöhästyneenä. Pahaksi onneksi olin juuri kaartamassa siten, etten heti päässyt pudottamaan syvyyspommia lähtöpaikan öljyläikkiin, jotka silloisesta lentopaikastani kyllä näin selvästi vanan jatkeella. Tullessani syvyyspommipaikalle en enää voinut aivan tarkkaan nähdäkään öljyläikkiä, koska valaistus teki tepposet. Öljyläikät eivät enää välkkynetkään selvästi, vaan ikään kuin imeytyivät merenpinnan aaltoiluun.

Pudotimme syvyyspommimme parhaan harkintamme mukaan mahdollisimman oikeaan paikkaan. Tuloksesta emme nähneet mitään näkyvää. Surkeinta tässä oli, että hl BETTY H upposi tuosta mainitsemasta torpedosta."

Vene oli SC-307 (kapt. N.O. Momot), joka oli lähtenyt 23.9.42 ja palasi sinne takaisin 7.11.42. SC-307 lienee yksi niistä harvoista venäläissukellusveneistä, jotka säilyivät vaurioilta tai säästyivät tuholta.


IV. Arviointeja toiminnasta

Näin jälkikäteen voidaan vain todeta, että kaikki sukellusvenetorjuntaan osallistuneet yksiköt toimivat tarmokkaasti ja vaikeuksista välittämättä. Suomessa lentokoneiden osallistuminen siihen oli uusia asia eikä siihen oltu totuttu aikaisemmin. Sen mahdollisuuksia olivat:

a) Tiedustelualue oli suuri ulottuen Suursaaren itäpuolelle, jonne pinta-aluksilla ei voitu mennä. Lentokone pystyi tarkastamaan alueen nopeasti, vieläpä toistuvasti.

b) Valaistusolosuhteet suosivat lentotiedustelua toukokuusta aina heinäkuun loppuun saakksa. Hämärän laskeutuessa koneet Suomenlahdella hakeutuivat Viron rannikolle, josta ne pystyivät tähystämään auringon kajoa tai kuun kiloa vastaan. Vasta elokuussa yöt alkoivat tulla niin pimeiksi, ettei tiedustelua (ilman nykyaikaisia tutka- ym. laitteita) voitu suorittaa. Sen sijaan omat sukellusveneemme siirtyivät nyt Itämerelle ja Ahvenanmerelle, jossa ne pimeyttä apuna käyttäen saivat kukin tuhottua yhden sukellusveneen itse saalistuspaikoilla: suv VESIHIISI 21.10.42 torpedolla S-7 (kom.kapt. S.P Lisin), suv IKU-TURSO 27.10.42 torpedolla SC-308 (L.N. Kostylev) ja suv VETEHINEN 5.11.42 päälleajamalla SC-305 (kom.kapt. D.M. Sazonov).

c) Rutiininomaisella tiedustelulennolla, jolloin tarkastettiin koko merialue ja haettiin lähinnä pinta- tai puolisukellukissa olevia aluksia käytettiin suurempaa korkeutta 100-400 m. Sen sijaan jos lentueelle oli annettu tietoa alueella liikkuvasta sukellusveneestä, oli se sitten kuuntelu- tai näköhavainto, suunnittelivat lentäjät itse lentoreitin ja korkeuden. Näköputkietsinnässä lentokorkeus oli 50 m tai alle sen. Tuloksista voidaan päätellä, että yllättävän usein periskooppi löytyi, varsinkin jos se liikkui.

d) Pudotustarkkuus oli yleensä hyvä, varsinkin jos kone pystyi "koukkaamaan" hitaasti pudotuspaikan yli. Suurella nopeudella pudotettu pommi jatkoi veden pinnan alla lähes vaarasuoraa liikettään 20-40 m jättäen torpedovanalta näyttävän juon ja vasta sitten painui syvemmällä. Korkealta pudotuksista ei ollut kokemuksia.

Varjopuolia olivat taasen

a) Ensimmäiseksi pudotettavan syvyyspommin valmiiksi asetettu 25 m syvyys tuntui vaikutuksista päätelleen olleen liian suuri, olivathan isot SC- ja S-luokan veneet kaksirunkoisia. Sitä paitsi niistä moni oli selviytynyt miinaan ajoista takaisin tukikohtaan korjattaviksi. 14.10.42 pommi oli madallettu 15 min ja se todennäköisesti tuhosi sukellusveneen. Valitettavasti tämä madallus koski vain tätä kertaa, eikä kokeilu johtanut yleiseen käytäntöön. Olisivatkohan upotustilastot olleet aivan toiset, jos tämä epäkohta olisi apunperin huomattu?

b) Syvyyspommin pudotuksen jälkeen kone ei voinut jäädä tarkkailemaan seurausvaikutuksia. Jos vene jäi pohjalle pitemmäksi aikaa, tarvittiin pinta-aluksia kuuntelulaitteineen. Sen tähden olisi ollut äärettömän tärkeätä saada alusta alkaen tehokas ja toimiva yhteistyö pinta-alusten ja lentokoneiden välille.

Lopuksi voidaan vain todeta, että kiivaistakin torjuntatoimenpiteistä huolimatta neuvostoliitolaisten sukellusveneiden ulosmurtautumista kesällä 1942 ei voitu estää. Jos otetaan huomioon, että Neuvostoliitto lähetti 36 kertaa sukelluveneen saalistamaan Itämerelle, niin näistä tuhosi Suomen asevoimat 12 sukellusvenettä, saksalaiset olivat mukana vain parissa tuhoamisessa. Tulos on katsottava olleen erittäin hyvä, kun sitä esim. vertaa veneiden kokonaissaavutuksiin upotustilastona.

Kesäksi 1943 Porkkalan kapeikkoon vedettiin sukellusveneiden torjuntaverkko, jota saksalaiset pinta-alukset vartoivat. Tätä verkko venäläiset eivät pystyneet läpäisemään. Neljä viidestä läpiyrittäneestä veneestä tuhoutui.

Lähteet:

Ekman Per-Olof: Sjöfront. Helsinki 1981. (suom. Meririntama. 1983.)
Ekman Per-Olof: Havsvargar. Schildst. 1983. (suom. Sukelluvenesotaa Itämerellä. 1986)
Ekman P-O.: Lentävät sukellusveneiden tuhoajat, Navigator No 9, 1985.
Ekman Per-Olof: Lentävät sukellusveneiden tuhoajat. Ilmailu 1/1991.
Karhunen Joppe: Merilentäjät sodan taivaalla, Otava. 1980
Mäkelä Jukka: Salaista palapeliä. Porvo. 1964.
Suomen Laivasto 1918-1968. I, II. Helsinki. Meriupseeriyhdistys. Helsinki. 1968.
Haastattelut: Kalle Kepsu ja Ilmari Vuorela (lentoasiat) , P-O Ekman ja Erik Wihtol (meriasiat).


Saatesanat

Copyright Erkki Palosuo 1992-2007.

Viimeksi muokattu: 2008-02-29 00:17