Pikahakemisto: [ JOHDANTO | FOKKER C.X | KIRJALLISUUTTA | 1. HENKILÖTIETOJA | 2. TÄHYSTÄJÄKOULUTUS ILMASOTAKOULUSSA | 3. SODAN ALKU JA KOULUTUS SODAN AIKANA | 4. VIHOLLINEN | 5. HENKILÖKOHTAINEN ASEISTUS | 6. TÄHYSTÄJÄN ARKEA | 7. SOTALENNOT | 8. KENTÄT JA KENTÄN ARKI | 9. TEKNINEN HENKILÖSTÖ | 10. LENTUE JA LAIVUE | 11. YLEISIÄ KYSYMYKSIÄ | Saatesanat]

Kapteeni Oiva Halmetojan (s. 31.3.1920) haastattelu on tehty Varkaudessa 19.11.2005 hänen kotonaan ja täydennetty parissa kohtaa puhelinkeskustelussa 21.1.2006.

Halmetoja sai tähystäjäkoulutuksensa Täh.k. 2:lla, joka alkoi 11.12.1939. Halmetojalle myönnettin Suomen Lentomerkki Honoris Causa numerolla K130 8.9.1941. Vuosina 1941-1944 Halmetoja oli Lentolaivueissa 16 ja 26 kaikkiaan 204 sotalennolla tähystäjänä Fokker CX (FK) -koneessa. Hän haavoittui kesän 1944 torjuntataisteluissa ja osallistui Lapin sotaan. Oiva Halmetoja on palkittu ansioistaan neljällä Vapaudenristillä (VR 3, VR 3 tlk., VR 4, VR 4 tlk.).

Haastattelua täydentävät valokuvat ovat lentosotamies Väinö Ilvosen (1919-2000) kokoelmasta. Hänet oli koulutettu asevelvollisuusaikanaan Ilmasotakoulussa valokuvaajaksi. Väinö Ilvonen toimi vuosina 1940-1944 Lentolaivue 16:n valokuvausosastolla valokuvaajana ja negatiivien kehittäjänä. Kaikki valokuvauslentojen negatiivit tuotiin valokuvausosastolle, jossa ne kehitettiin ja kopioitiin.
Maavoimien esikunnat olivat tiedustelulentolaivueiden tavallisimpia toimeksiantajia. Yhteys Oiva Halmetojan ja Väinö Ilvosen sotataipaleella käy ilmi esimerkiksi Halmetojan ensimmäisellä sotalennolla. Haastattelussa Halmetoja lukee asian lentopäiväkirjastaan ja saman asian Ilvonen kirjoitti omaan päiväkirjaansa:

FK-97 lähti ensimmäiselle sotalennolle. Laitoin kameran koneeseen kiinni klo 9.00. Kuvatuista alueista tehtävä nyt yöllä 400 kopiota. Töitä tehtiin 4 saakka.

Tiedustelulentolaivueet

Tiedustelulentolaivueiden tehtävänä oli vanhanaikaisella ja osin puutteellisella lentokalustolla suorittaa haastavia ja vaarallisia tehtäviä. Näitä olivat vihollisen tukikohtien, joukkojen ja liikenteen tiedustelu, tykistön tulenjohto, ilmavalokuvaus, lentolehtisten pudotus, sissien muona- ja ampumatarviketäydennykset sekä syöksypommitus. Toimialue oli aina vihollisen ilmatilassa, jossa joutui lentämään lähes poikkeuksetta ilman hävittäjäsuojaa vihollishävittäjien sekä ilmatorjunnan välittömässä vaikutuspiirissä.

Ilman tiedustelulentäjien ja tähystäjien rohkeutta ja päättäväisyyttä olisi moni maavoimien operaatio tullut tarpeettoman kalliiksi. Useat vihollisen hyökkäysaikeet paljastuivat tiedustelulennoilta saatujen tietojen ansiosta. Armeija tarvitsi Itä-Karjalasta karttoja, ne tehtiin tiedustelulennoilla otetuista valokuvista.

Oiva Halmetoja on tunnettu moukarinheittäjä ja hän on voittanut neljä Suomen mestaruutta. Hän osallistui vuonna 1952 Helsingin olympialaisiin sekä vuonna 1954 Euroopan mestaruuskisoihin.

Kiitämme kapteeni Halmetojaa antoisasta haastattelusta ja hänen panoksestaan Suomen puolustajana 1939-1944.

Helsingissä maaliskuu 2006
Mikko Saarinen
Auni Saarinen

FOKKER C.X

Fokker C.X, ”Frans Kalle” - FK, oli kaksipaikkainen kaksitaso, joka soveltui syöksypommitukseen ja tiedusteluun. Moottori oli yhdeksänsylinterinen ilmajäähdytetty 830 hevosvoimainen Bristol Pegasus XXI -tähtimoottori kaksilapaisella Waybridge tai VL:aan puisella potkurilla. Laskutelineet olivat kiinteät, ja pyörät voitiin korvata talvella suksilla.

3/Lentolaivue 16:n Fokker C.X Äänislinnassa kesällä 1942.

Koneen aseistukseen kuuluivat ohjaajan kaksi kiinteää 7,7 mm Browning-konekivääriä, tähystäjän 7,62 mm L-33/34 -konekivääri sekä RMS/101/1 ja RMS/25/4 -ripustimet 400 kg:n - 600 kg:n pommikuormalle.

Suomi hankki 4 FK:ta ja sai konemallille valmistuslisenssin vuonna 1936, jolloin myös ensimmäinen kone tuotiin Suomeen marraskuussa. Lentovarikko sai koneen tammikuussa 1937. II sarja koostui Valtion lentokonetehtaalla valmistuneista 13:sta koneesta, ja oli valmiina tammi-kesäkuussa 1938. III sarjan tilaus oli 17 konetta, ja se oli valmis kesä-joulukuussa 1938. IV sarja, viisi konetta oli valmis vuoden 1942 lopulla.

Massa: 1 890 kg / 2 700 kg (oma massa / maksimimassa)
Nopeus: 356 km/h @ 4 000 m, 299 km/h @ 0 m
Nousunopeus: 1 000 m - 1 min 30 sek; 3 000 m - 5 min 20 sek; 5 000 m - 11 min/8 000 m
Lentoaika: 4 h
Siipien kärkiväli/p.a. Ylätaso 12,00 m, alataso 10,50 m/ 31.5 m2
Pituus: 9,01 m
Korkeus: 3,31 m

I sarja: FK-78 … FK-81
II sarja: FK-82 … FK-94
III sarja: FK-95 … FK-111
IV sarja: FK-111 … FK-115

Yksiköt jotka käyttivät Fokker C.X -konetta:
LLv 10 (1937-40)
LLv 12 (1938-44)
LLv 24 (1939)
T-LentoR 1 (1939-40)
LLv 14 (1939-41)
LLv 32 (1940)
LLv 26 (1940-44)
LLv 16 (1940-44)
T-LeLv 25 (1941)
T-LeLv 17 (1941)
LeLv 46 (1941)
LeLv 48 (1941-42)
LeLv 30 (1942)
HLeLv 11 (1944-45)
HLeLv 13 (1945)
LeR 2 (1945-47)
LeR 3 (1945-)
HLeLv 43 (1946-48)
LeR 1 (1946-)
IlmavVP (1950-luku)
EsikLtue (1950-luku)
LeR 4 (1950-luku)
HämLsto (1950-luku).

Hollantilaisvalmisteinen Fokker C.X. oli tiedustelulaivueiden työjuhta niin talvi-, jatko- kuin lapinsodan ajan.

KIRJALLISUUTTA

Onni Kuuluvainen: Hiljaa ja matalalla, Lentotekniikan kilta ry.
I osa (1996) ISBN 952-90-9366-7
II osa (1997) ISBN 952-90-7945-1
III osa (1999) ISBN 952-91-0888-5
Uolevi Paavolainen: Kun sinitaivas salamoi, Tietoteos 1995. ISBN 951-8919-47-X
Kullervo Kemppinen: FK-lentue, WSOY 3. painos 1994. ISBN 951-0-20130-8
Kullervo Kemppinen: Laamanni muistelee, WSOY 2000. ISBN 951-0-24358-2
Laus-Dei Saxell: Sotataivaan hiljaiset, Seinäjoen Kirjapaino 1966
Risto Pajari: Jatkosota ilmassa, WSOY 1982. ISBN 951-0-11412-X
Keskinen-Stenman: Suomen ilmavoimien historia 20, LeR 1. ISBN 951-98751-3-1
Suomen ilmavoimien historia 17, LeR 2. ISBN 951-98751-0-7
Suomen ilmavoimien historia 13, Syöksypommittajat. ISBN 951-9035-42-7

Kapteeni Oiva Halmetoja kotonaan Varkaudessa 19.11.2005

Milloin ja missä olette syntynyt?
- Synnyin 31.3.1920 Maaningalla.

Kertoisitteko perhetaustastanne?
- Isäni oli konemestari Pohjanmaalta. Hän tuli poikamiehenä tänne ja meni äitini kanssa naimisiin. Minulla oli seitsemän vuotta nuorempi veli, joka on nyt jo edesmennyt. Meillä oli myös perheessä kasvattityttö, joka oli vanhemmilleni kuin oma tytär.

Minkälainen oli lapsuutenne ja aika ennen sotaa?
- Lapsuus meni tapellessa ja kasvaessa. Siihen aikaan oli harvinaista, että maaseudulta pääsi Kuopioon kouluun (lyseo) - olin kuitenkin kiinnostunut lukuhommista. Keskikoulu kesti viisi vuotta. Isällä ei kuitenkaan ollut varaa rahoittaa opintojani enää pidemmälle, koska pikkuveli oli myös koulutettava. Innostuin Kuopion lyseossa telinevoimistelusta, ja siellä olikin monia lupaavia voimistelijoita, mm. Uosikki, Laaksonen ja Pitkänen. Vuonna 1937 olinkin oppikoulujen mestaruuskisoissa Riihimäellä.
- Päätin isäni ilmoituksen kuultuani huolehtia tulevaisuudestani vastedes itse. Suunnittelin siinä sitten elämääni, ja päätin mennä vapaaehtoisena sotaväkeen. Palvelus alkoi 5.1.1939 Mikkelissä Polkupyöräpataljoona 3:ssa. Mikkelissä olin 4 kuukautta, Mikkelin lähellä aliupseerikoulussa 4 kuukautta ja Reserviupseerikoulussa myöskin 4 kuukautta. Sitten alkoikin Talvisota. Pääsin tähystäjäoppilaaksi Ilmasotakouluun, ja nimenomaan kurssille, jossa oli ensimmäisen kerran reserviupseereita. Mm. Kullervo Kemppinen oli kurssikaverini. Hän oli kurssimme kuopus.

Miten jouduitte/pääsitte ilmavoimiin, teillä oli kuitenkin jalkaväkikoulutus alla?
- Jo 1937 hain Ilmavoimiin ja kävin Tilkassa psykologisissa testeissä, mutta olin liian nuori päästäkseni aliupseeriohjaajakurssille. Lentäminen oli kuitenkin aina kiinnostanut ja halu oli päästä irti maasta. No, sota sitten ”korjasi tilanteen”.

Teistä ei sitten kuitenkaan tullut ohjaajaa, miksi?
- Meinasinkin juuri sanoa, että ei sitä saanut itse päättää. Totta kai kaikki halusivat lentäjiksi, mutta jotkin vain käskettiin tähtärikurssille. Mm. kurssikaverini Äijön Lassi (Lauri Äijö, Mannerheimristin ritari nro 182, toim. huom.) manasi minulle kurssimme jälkeen, että meistähän piti perkele tulla lentäjiä, mutta tekivätkin tähtäreitä! Jatkoi vielä, että minä kun ajattelin, että saisi oikein kunnolla kuskata! Lassi oli oikea rämäpää, ja hänkin oli laskenut, että pääsee ohjaajakurssille, niin kuin minäkin olisin voinut olla. No, Lassista tuli kuitenkin sitten Mannerheim-ristin ritari.
- Ei sitä kurssia saanut itse valita, ne vain käskettiin kenestä tuli lentäjä ja kenestä tähystäjä. Ja kyllä sitä tähtärinäkin oli riemua sitten ihan tarpeeksi lentokoneiden kanssa. - Vaikka esim. Äijö kovasti halusi lentäjäksi, niin tähtärit tekivät kuitenkin tärkeää työtä, kun piti suunnitelma tehdä, ja antaa käskyjä lentäjälle, että mihin ajetaan. Koneen päällikkö istui siis takana. Pilotti oli vain kuski, joka meni sinne minne tähtäri käski.

Millä tähystäjäkurssilla olitte ja kuka oli kurssin johtaja?
- Kurssin numero oli 2, ja sen johtajana toimi Viki Miinalainen, joka oli maailmanmestariampuja. (Tähystäjäkurssi 2 alkoi 11.12.1939 ja päättyi 12.3.1940, toim. huom.).

Minkälaista oli tähtärin koulutus?
- Koulutus kesti neljä kuukautta, ja oli totisinta totta. Koulutukseen kuului valokuvausta, tiedustelua, tykistön tulenjohtoa jne. Aivan tarkkaan en koulutusta muista, mutta töitä oli.

Minkälainen henki oli varusmiespalveluksen aikana, ja oliko teillä tietoa, että mitä haasteita tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan?
- Se on jäänyt mieleen, että porukka oli kuin yksi. Henki oli hyvä, eikä ollut mitään kitkaa tai riitaa. Eikä ollut kyllä aavistustakaan mistään tulevaisuuden kahnauksista.

Missä olitte välirauhan (Moskovan rauha) aikaan?
- Välirauhan aika kului koulutuksessa, koska palvelus kesti 15 kuukautta. En sitten tiedä oliko vahinko vai muu, mutta Ilmavoimien esikunnassa tarvittiin toimistoupseeria, ja minä ilmoittauduin siihen hommaan. Helsingissä olin reilut 3 kk. Olisin päässyt siviiliin, mutta minun kannalta oli onni, että pääsin siihen hommaan. Kohta sen jälkeen alkoikin sitten Jatkosota.

Mitä ajattelitte kun jatkosota alkoi?
- Ei kerta kaikkiaan mitään muistikuvaa. En ole asiaa milloinkaan ruvennut miettimään ja muistelemaan. Tehtiin vain mitä käskettiin, minut esimerkiksi käskettiin jo aikaisemmin koulutukseen Kankaanpäähän ja Karvialle. Ei siinä oikeastaan omia ajatuksia ehtinyt syntyä, käskyn mukaan vain mentiin tehtävää suorittamaan. Ja helpommalla sitä on ehkä päässyt, kun ei liioin ole jäänyt miettimään.

Missä lentueessa aloititte sodan?
- Lentolaivue 16:n kolmannessa lentueessa, ja FK-kalustolla.
- Myöhemmin, tarkalleen ottaen 19.7.1942, lentueen päällikkö Saxell määräsi minut ja yhden koneen Karjalan kannakselle Lentolaivue 26:een tykistön tulenjohtotehtäviin. Komennuksen piti kestää yhden kuukauden. Arvasin, että koska (tähystäjistä) valittavina oli Paavo Kahla ja minä, niin Kahlaa ei varmasti tulla siirtämään mihinkään. Ei siis ollut yllätys, että minut määrättiin lähtemään.

Aivan näin asia ei kuitenkaan ollut. Lentolaivue 16:n kolmannen lentueen päällikkö kapteeni Saxell kirjoittaa kirjassaan seuraavasti:

"Hyvään alkuun tuli heti epämiellyttävä tehtävä, kun komentaja kevyesti määräsi, että minun olisi luovutettava lentueesta yksi tähystäjäupseeri ja Frans-Kalle Kannakselle tykistön tulenjohtotehtäviin. Sitä käskyä minun oli erittäin vaikea täyttää, koska lentueessa oli tähän tehtävään kaksi miestä, josta kummastakaan en millään olisi halunnut luopua. He olivat luutnantit Paavo Kahla ja Oiva Halmetoja. He eivät liioin olisi halunneet jättää Hirvasta. Kun päätöksenteko oli minulle täysin mahdoton, annoin arvan ratkaista, ja Halmetoja lähti. Hän ei itse varmaankaan aavistanut miten mielelläni olisin pitänyt hänet lentueessa."

- No en! En tiennyt!
.."Tuntui siltä kuin tämä peloton upseeri olisi luullut minut halunneen päästä hänestä, kun kylmästi sitten määräsin hänet lähtemään."

- Minä en ole tuota tiennytkään, että siellä on noin nätisti sanottu. Jaaha, no nythän sen sitten tiedän… minulla oli näitä epämääräisempiä tietoja…

- Komennuksen piti kestää siis kuukauden, mutta se kestikin kuukautta vaille kaksi vuotta! Ja kaiken kukkuraksi hommia oli vaikka minkälaisia: oli tykistön tulenjohtoa, valokuvausta sekä viistosta että 7 000 metristä, ja pystykuvausta 3 000 metristä.
- Kerrankin yhtenä kesänä 7 000 metrissä kamerasta hävisivät sähköt, joten minun piti käsin veivata kameran kammesta jotta kuvat saatiin. 7 000 metrissä pakkasta on noin 60 astetta ja viima siihen päälle, joten palellutin oikean käden sormeni pahasti. Lisäksi vasemmasta kädestä paleltuivat peukalo ja pikkusormi. Mutta tulipahan reissu tehtyä ja kuvat otettua.

- Olin Kannaksella Lentolaivue 26:ssa Suulajärvellä, Petäjärvellä ja Kilpasillassa. Suulajärvellä oli rykmentin komentajan asemapaikka. Etulinja oli silloin vain 18 km päässä Kilpasillan kentältä, ja vihollisen puolelle oli siis vain joitakin minuutteja lentoaika, jolloin ensimmäiset ilmatorjunnan kranaatit tulivat vastaan nopeasti.

(C) Sotatieteen Laitos 1994. Jatkosodan historia VI, s. 158. WSOY 1994.

- Juuri etulinjan läheisyyden takia minulle kertyi niin suuri määrä sotalentoja - kaikkiaan 204 kpl. Voisi sanoa, että työmaa oli todella lähellä verrattuna esim. Äijöön, jolla kesti tunteja päästä Tikkakoskelta (Onttolasta, toim.huom.) edes kohteeseen. Homma oli molemmilla kuitenkin yhtä vaarallista.

Milloin suorititte ensimmäisen sotalentonne?
- Lentopäiväkirjassa näkyy lukevan että 26.6.1941. Lähtö oli klo 9:00 ja paluu klo 11:25. Lentokorkeus oli 4 500 m, lensin FK-97:llä. Kyseessä oli valokuvauslento.

Muistatteko tuon lennon?
- No en muista, mutta tästä lentopäiväkirjasta nyt näen!
- Hyökkäysvaiheen alussa sattui muuten huvittava tapaus, kun tein sumussa ensimmäisen kaputtini erään talon pellolle. Olin ollut koulupoikana siinä talossa kesätöissä. Sanoin sitten laskun jälkeen talon isännälle, että tulinkin tällä kertaa sitten tällaisella kyydillä.

Oliko kaikilla lentävään henkilökuntaan kuuluvilla lentopäiväkirja, ja kuinka tarkasti sitä pidettiin?
- Lentopäiväkirja oli kaikilla lentävään henkilökuntaan kuuluvilla, ja lentoajat kirjattiin viiden minuutin tarkkuudella. Lentueen päällikkö tarkasti merkinnät kuukauden lopussa, ja laittoi nimensä alle.

Vastasiko annettu tähystäjäkoulutus tarkoitustaan?
- Vaikea sanoa. Aina olivat tyytyväisiä siihen mitä tehtiin, eikä moitteita tullut. Tehtäviä oli tosiaan monenlaisia ja kaikista kirjoitettiin ilmoitus ihan tarkkaan.

Erosivatko tähystäjän tehtävät eri laivueissa, tehän olitte sekä LeLv 16:ssa että LeLv 26:ssa?
- Kaikki olivat saaneet saman koulutuksen, tehtävän luonne oli tietenkin tilanteesta riippuvainen. Peruskurssi oli kaikille sama.

Sellaista tehtävää ei siis koskaan tullut mihin ei olisi koulutusta saanut?
- Vaikea sanoa, tehtävän saatua se piti suorittaa. Kun se tehtävä oli saatu, niin se piti hoitaa sillä koulutuksella mikä oli ja koettaa tulla takaisin.

Ja varmasti työ tekijäänsä neuvoo, niin kuin sanonta kuuluu?
- Totta kai.

Ja päätökset oli tehtävä nopeasti?
- Kyllä, niinä aikoina piti päätökset tehdä nopeasti. Ei siinä joutanut jäädä miettimään, että mitähän minä nyt tekisin. Silloin saattoi tulla toinen (siis vihollinen), joka oli epämiellyttävämpi kaveri.

Annettiinko lentäjäkoulutusta myös tähystäjille?
- Virallisesti ei, mutta kyllähän meistä tähystäjistä jokainen sen verran teoriassa osasi, että koneen olisi pakon edessä saanut tuotua alas.

Oliko tämä silloin peruskurssilla vai sota-aikaan?
- Se oli silloin kurssilla. Silloin katsoin, miten sitä hommaa tehdään. Ajattelin siellä ”takatoosassa”, että tuohon sitä kai on hypättävä, jos on tarvis. Se oli jokaisen omasta mielenkiinnosta kiinni, miten hyvin sitä lentäjän toimintaa teoriassa tunsi.

Annettiinko sodan aikana lisä- tai jatkokoulutusta?
- Tykistön tulenjohdossa Kannaksella oli maassa tykistöupseerit, jotka sanoivat mitkä ovat vaatimukset ja miten pitää tehdä ja mitä he tarvitsevat. Minun piti sovittaa tekemiseni sitten sen mukaan. Kaikki olivat ilmoitusluontoisia asioita, esim. maalit tai maalikuviot jne.

Mikä oli mielestänne Neuvostoliiton hävittäjätorjunnan taso?
- Vaikea sanoa, mutta sen tiedän, että kun itse meni yksin taivaalle, niin kymmenen vihollista oli vastassa. Ja jos jossain näkyi venäläinen hävittäjä, niin paras oli saman tien vetää pintaan, ja koittaa päästä karkuun, jos vain mahdollista. Väittäisinkin, ettei tiedustelukoneilla kukaan jäänyt odottamaan jos vihollinen näkyi takana, vaan koetti pudottaa pois hännästä ja lähteä pois. Muuten olisi käynyt köpelösti.

Mikä oli mielestänne Neuvostoliiton ilmatorjunnan taso?
- Kyllä ne perkules ampuivat niin lähelle, että oikein hirvitti! Kerrankin saimme 7 000:ssä metrissä nyrkin kokoisen reiän tasoon. Kyllä se oli totinen paikka. Se oli Suvilahdessa, valokuvaustehtävä. Sama tehtävä muuten, jossa ne sormenikin palellutin. Se ammus ei siis räjähtänyt, vaan meni läpi. Oma arvioni on, että se olikin suutari, koska jos se olisi räjähtänyt, olisi se tappanut meidät varmasti.

Kuinka NL:n ilmapuolustuksen taso muuttui sodan loppua kohti?
- En osaa sitä sanoa. Ainoa minkä voi varmasti sanoa, on että 1944 kesällä vihollisen konetta oli taivaalla niin pirusti. Muistan kun palasin takaisin Kannakselta Äänislinnaan. Tukikohdastamme Petäjärveltä lähdettiin. Käsky oli, että klo 12 yöllä saatte startata, mennä pitkin Vuoksea, ja sen verran nousta Vuoksen pinnan yläpuolelle, että voitte laskea Immolaan. Se piti tehdä niin, koska vihollisen koneita oli niin paljon ilmassa!

Oliko rajoitettuja alueita, joille ei ilma- tai hävittäjätorjunnan takia lennetty ollenkaan?
- Ei muistaakseni.

Oliko alueita, joilla oli esim. minimilentokorkeus?
- Ei, välillä mentiin pinnassa ja välillä korkealla. Joskus lennettiin niin matalalla, että laskutelineet osuivat puiden latvoihin.

Mikä oli mielestänne Neuvostoliiton pahin hävittäjäkone?
- En osaa sanoa. En minä niitä merkkejä ja tyyppejä niin tarkasti tiennyt, tein vain omia hommiani. Olihan niitä Laggeja sun muita. Se tieto riitti, että ne ovat hyviä, eikä niiden armoille kannattanut tiedustelukoneiden jäädä. Vieläkin muistuu mieleen se kesä -44, kun niitä koneita oli niin valtavasti…

Vaarallisin it-ase?
- Oikeastaan jalkaväen aseet. Tämä sen takia, että jos pinnassa tehtiin hommia, niin alhaalla jokainen jalkaväkimies sihtaa omalla kiväärillään ja omalla ennakollaan, jolloin on suuri vaara, että joku osuu. Sieltä ei siis silloin tule suihkua, vaan yksittäisiä luoteja, jotka ovat pirun vaarallisia. Kyllähän sen tiesi, että kun jossain on konekivääri tai muu, niin se on jalustalla. Mutta yksittäisillä jalkaväkimiehillä on omat ennakot. Kerran oli koneessa 28 reikää, mutta ei mitään vaarallisempaa.

Venäläisillä oli 37-millistäkin, ja isompaakin..
- Oli kyllä, ja ne olivatkin sitten tuhoaseita.

Onni Kuuluvainen kertoo kirjoissaan Hirvaksen lentokentän ympärillä olleista neuvostodesanteista. Miten desanttien torjuntaan kentällä oli varauduttu?
- Lentävä henkilökunta ei puuttunut näihin asioihin, vaan siinä oli lentueen muita miehiä ja kenttähenkilökuntaa, joilla oli vartiointitehtävä. Työmaa piti pitää puhtaana.

Paljonko desantteja vastaan oli varattu joukkoja, joitain kymmeniä miehiä?
- Kyllä niitä piti hyvinkin olla kymmeniä. Esimerkiksi juuri Hirvas oli pirun paha paikka, jossa oli desanteilla hirveän suuret mahdollisuudet tehdä hankaluuksia. Muistan kyllä, että meidän miehiä oli siellä puskissa.

Eli desantit muodostivat varteenotettavan uhan, joka otettiin tosissaan?
- Kyllä, siihen suhtauduttiin vakavasti, lähelle päästessään olivat hengenvaarallisia.

Oliko teillä lennoilla henkilökohtainen ase?
- Kyllä oli, pistooli, 9mm FN. Se oli aina lennoilla mukana.

Oliko myös ohjaajalla?
- Myös ohjaajalla.

Oliko muilla ilmavoimien sotilailla aseita?
- Kaikilla oli kivääri. Oli huonompia ja parempia, ei tainnut hyviä juurikaan olla. Terni taisi olla useimpien nimi.

Valokuvausosaston Ternejä.

Mitä kaikkea kuului tähystäjän tehtäviin ennen lentoa?
- No ennen lentoa kun kuultiin, että nyt olisi jokin tehtävä, niin mentiin esikuntaan kuulemaan mistä oli kyse. Esimies siinä sitten sanoi mikä on tehtävä.

Kuinka paljon aikaisemmin ennen lentoa käskynjako suoritettiin?
- Joskus hyvinkin nopeasti, riippui paljon tilanteesta. Mutta kyllä yleensä kerkesi sentään lentopuvun vetäistä päälle.

Kuinka kommunikoitte ohjaajan kanssa lennon aikana?
- Puhetorven avulla, meillä ei ollut sähköistä välinettä siihen.

Mitä tai mistä yleensä puhuitte lennon aikana?
- En muista enää ihan tarkalleen, mutta kyllä siellä sai puhua asian vierestäkin.

Tuntematon ohjaaja viemässä tuntematonta sotilasta "kellon vetoon", eli kotilomalle 2.8.1941.

Minkälainen koulutus kk-ampumiseen annettiin?
- Ei mitään muuta koulutusta, kuin silloin kun tutustuttiin koneeseen, niin nähtiin missä se on.

Mitä mieltä olette tähystäjän konekivääristä, oliko sille käyttöä ja oliko se tehokas?
- Minä en tiedä osuinko sillä mihinkään. Sille oli todella vähän käyttöä, koska totuus on, että viisaampi oli lähteä karkuun, jos vain pääsi. Ei sinne kannattanut jäädä torveilemaan, koska naapuri oli äkäisellä tuulella, eikä varmasti ruvennut neuvottelemaan. Pyrkimys oli pois tilanteesta. Ja samalla lailla ne muutkin tähtärit toimivat. Ei hävittäjien armoille kannattanut jäädä. Tai olisihan sinne voinut jäädä, mutta se olisi ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta.
- Kk:ta varten piti nousta ylös kiinteältä istuimelta. Syöksyvyö kytkettiin koneen pohjaan, että pysyi koneessa.

Lysandereiden tähystäjäaseiden (eri kuin FK:ssa) lippaissa oli kersantti Onni Kuuluvaisen mukaan syöttöongelma, johon oli keksitty ratkaisu, jota teknisen henkilöstön johto ei hyväksynyt (piti muutettuja lippaita rikkinäisinä). Tiedättekö tästä jotakin?
- Minä en siitä tiedä. Itse ainakin luotin siihen, että se toimii. Mutta niin kuin olen jo sanonut, ei sinne kannattanut jäädä kokeilemaan toimiiko se konekivääri vai ei. Se oli ainoa viisas teko.

Teillä siis konekivääri toimi aina?
- Kyllä se toimi, ei siitä ollut epäilystäkään.

Kokeilitteko lennolla aseen toimivuutta kuten pommikoneen kk-ampujat saattoivat tehdä?
- Ei milloinkaan. Sitä ei vaadittu ikinä, enkä muista kenenkään siitä sanoneen.

Miten valmistauduitte lentoon ja mitä varusteita piti olla mukana?
- Ei siinä oikeastaan muuta kuin haalari päälle, kartta mukaan ja koneeseen. Joskus sitten piti ottaa lentolehtisiä mukaan ja tunkea ne koneessa jalkoihin. Ne sitten heitettiin laidan yli.

Miten valmistauduitte henkisesti lentoon?
- Minulla on mielikuva, ettei siinä kerinnyt mitään miettiä: miettiminen loppui siihen kun tehtävä tuli. Sitä vain lähdettiin. Ei sitä miettinyt, että mitähän siellä on edessä tai muuta sellaista.

Tiesittekö etukäteen, että jossain tietyssä kohtaa rintamaa voi tulla kuumat paikat?
- Kyllähän se tiedettiin. Silloin sitä paikkaa piti lähestyä erilailla kuin muuten, esim. vihollisen puolelta. Muuten olisi saanut heti koipeensa. Niinhän minäkin haavoituin silloin heinäkuun 26. päivä 1944 Kuolismaassa. Vihollinen oli vallannut Kuolismaan kylän, mutta me onnettomat emme sitä tienneet, kun lähestyimme sitä kylää itäpuolelta. Kuviteltiin, että ei vihollinen vielä siellä ollut. Meillä oli normaali tiedustelutehtävä pommituksineen ja oikaisimme pommituksen jälkeen suoraan vihollisen it-patterin päällä. Silloin jysähti ensimmäinen ammuttu kranaatti istuimeni alla. Onneksi kone kesti Värtsilään.

- Juu, tämä se on. Siinä on ohjaaja ylikersantti Erkki Komonen ja luutnantti Teppo Auvinen. Minä siinä ihmettelen verkkarit päällä.

Kirjoissa annetaan ymmärtää, että tuossa kuvassa pellin palaa pitelevä luutnantti olette te, eikö näin siis olekaan?
- No ei, minulla on siinä Maaningan Tarmon verryttelypuku. Kyllähän minä nyt sen verran tiedän! Tuossa rinnassa lukee MT, eli Maaningan Tarmo.

Kuinka isosta kranaatista arvelette olleen kyseen?
- No en sitä tietenkään ehtinyt paljon mittailemaan, mutta arvioni on että 20 mm. Onneksi se jätti siimat ehjiksi. Se räjähti istuimeni alla, ja se suihku suuntautui koneen peräpuolelle.

Kuinka pahasti haavoitutte tuosta kranaatista?
- Selässä on neljä sirpaletta, olkavarressa luun sisällä yksi ja reidessä on metallipölyä.

Kauanko haavoittumisesta kului laskeutumiseen?
- No ei siinä montaa minuuttia mennyt, olimme siis tulossa Kuolismaalta kotiin Värtsilään.

Milloin kyseinen valokuva on otettu, onko paljonkin myöhemmin?
- Ei sen kauempaa mitä nyt saatiin veriset vaatteet pois ja kuivat tilalle.

Siis vaikka haavoituitte olitte heti pystyssä? Ette joutunut sairaalaan?
- Ei siinä sen ihmeempää, lääkintämies laittoi lappuja haavoihin, ja ne veriset alusvaatteet vaihdettiin.

Mikä oli teoriassa vaikein lentotehtävätyyppi?
- Mielestäni valokuvaus. Tämä siksi, että kun valokuvataan, ja jos meinaa saada hyviä kuvia, niin kone ei saa heilua! Ja se on pirun hankalaa ja vaarallista, koska jos lennetään 3000 metrissä monta minuuttia vaakalentoa, niin räiskettä on ympärillä vaikka kuinka. Ja 7000 metrissä sama juttu, kuten minulle silloin kävi.
- Tässä yhteydessä täytyy kertoa eräs tapaus. Lensin saman lentäjän, ylikersantti Hannes Kaupin kanssa noin 80 sotalentoa. Hän oli aika itsepäinen kaveri, oikein tyypillinen ”pohojalaanen”. Yhdellä lennolla hän sanoi vähätellen, että ”perkele, ei ne saa sattumaan”, johon minä sanoin että panepa Hanski mieleesi, että kun minä sanon takaa, että sinä heivaat, niin silloin sinä heivaat! Kun olin saanut tämä sanottua, niin räjähti siiven alla ja meinasi koko kone kaatua. Koitin siinä olla sitten rauhallinen, ja sanoin Hanskille, että kuule: noin lähelle ne voivat sattua. Sen jälkeen meillä pelasi Hanskin kanssa erittäin hyvin.
- Tarkoitin tällä sitä, että ei siihen it-tuleen ollut järkevä jäädä, vaan piti koittaa varautua siihen ja suojautua. Pahinta noilla valokuvauslennoilla olikin, jos pääsivät rauhassa suuntaamaan. Kuvaamisen takia kun piti lentää vaakalentoa minuuttitolkulla.

Osallistuivatko kaikki tähtärit Lentolaivue 16:ssa valokuvauslennoille?
- Kyllä, kaikki osallistuivat.

Tuntematon tähystäjä ottaa filmikasetin koneeseen juuri ennen lentoa.

Oliko teillä milloinkaan hävittäjäsuojaa?
- Kyllä, Kannaksella oli joskus tykistön tulenjohtotehtävissä ja valokuvauslennoilla.

Oliko silloin huolettomampi lentää?
- No totta ihmeessä oli. Silloin ei tarvinnut katsella onko muita liikkeellä.

Kuinka pitkän etäisyyden päästä venäläisen hävittäjän huomasi?
- Kilometrin päästä noin suurin piirtein, ja silloin laitettiin nokka kohti pintaa.

Mainitsitte, että lensitte saman ohjaajan kanssa yli 80 lentoa. Oliko tyypillistä, että koneissa oli aina sama parivaljakko?
- Minulla tämä johtui siitä, että kun minut komennettiin Kannakselle, niin Kauppi lähti minulle ohjaajaksi mukaan.

Ja tuolle komennukselle lähti siis myös FK, muistatteko sen numeroa?
- Taisi olla se samainen 115.

Mikä oli teidän vaikein sotalentonne?
- En muista, kaikki ne olivat epämiellyttäviä näin jälkikäteen mietittynä. Ei sitä silloin tosin ajatellut. Kun oli saanut käskyn, niin se piti täyttää, ja sillä sipuli. - Joskus piti huonon sään tai sumun takia keskeyttää lento, jos kohde oli kaukana. Kannaksella ei tehtäviä tämä takia keskeytynyt, koska kohteet olivat lähellä.

Eksyittekö ikinä?
- No ei oikeastaan eksytty, mutta aivan täsmälleen ei aina tiedetty missä oltiin. Piti olla tiettyjä kiintopisteitä, joiden perusteella sitten tiesi tarkemmin sijainnin. Kyllä sitä aina jotakin kautta koetettiin tulla takaisin.
- Kun maisemat tulivat tutuiksi, karttaa tarvittiin vain kohteen löytämiseksi, mutta kotiin päin tultiin jo ilman karttaa.

Oliko teillä ohjaajan kanssa suunnitelma siltä varalta, että joudutte tekemään pakkolaskun, ja palaamaan omalle puolelle jalan?
- Ei mitään. Ei silloinaan, kun vihollinen ampui bensatankin hajalle ja Äänislinnan pohjoispuolella laskettiin suolle. Kun kone meni ympäri selälleen, niin istuttiin siinä koneen siivellä ja katseltiin maailman tapahtumia. Sieltä tuli sitten tieltä päin kaveri ja oli todella vihainen ja manasi, ettemme olleet vastannet huutoon, ja ovat tuolta asti kävelleet. Kiroili, että eihän teille mitään ole sattunut. Vastasimme, että ei olekaan: kone on vain tuossa pyllyllään, olemme tämän koneen henkilökuntaa, ja nyt lähdemme teidän matkassa sinne tielle. Tämä minulle on jäänyt mieleen.

Onni Kuuluvainen kertoo tapauksesta näin:
"Pitkään ei laivueen konemäärä kuitenkaan pysynyt huippulukemissa tälläkään kertaa, vaikka huonojen lentosäiden johdosta mekaanikkojen ilmaherruus olikin ilmeinen. Sillä jo samana päivänä klo 16 aikaan ilmoitettiin Suojusta, että siellä oli FK-104 tehnyt pakkolaskun lähelle Suojujoen siltaa mennen ympäri ja rikkoontuen pahoin. Pian kuitenkin selvisi, että koneen tähystäjä Halmetoja oli vain lievästi loukannut selkänsä, ja ohjaaja, kersantti Ikävalko oli säilynyt paikalle rientäneiden suureksi ihmeeksi täysin vammoitta."

Menikö asia näin?
- Minä en ole tuota (tekstiä) tiennytkään - nythän sitä kuulee kaiken näköistä! Juuri näinhän se meni. Jaa-a, sitä ei tiedä mitä sitä on tehnyt, paremminhan sitä muut yleensä tietää mitä on tullut tehtyä!

Ohjaaja Peijari ja tähystäjä Kotsalo joutuivat päiväkaupalla talsimaan maahansyöksyn jälkeen omalle puolelle. Muistatteko tämän tapauksen?
- Niin ne pitkämatkalaiset. Kyllä tästä tapauksesta puhuttiin pitkään.

Miltä kentiltä toimitte?
- Kuopio, Joensuu Ylämylly, Värtsilä, Uomaa, Äänislinna, Hirvas, Porajärvi ja Värtsilä. Kannaksella Suulajärvi, Kilpasilta, Petäjärvi.

Mikä oli mielestänne paras kenttä?
- Minä en oikein niitä osaa laittaa paremmuusjärjestykseen, riitti kun oli aukea paikka. Kuskeilla saattaa olla omat näkemyksensä.

BW-370 Solomannin kenttää viistäen.

Lensitte siis kaikki sotalentonne FK:lla?
- Kyllä, kaikki 204 sotalentoa.

Mitä mieltä olette siitä konetyypistä?
- Se oli vallan loistava työväline. Se oli hyvä.

Kävikö koneen takaosassa kova viima?
- Kuomu suojasi tähtäriä melko hyvin viimalta, eikä viima haitannut työntekoa.

Kuuluvainen ja Saxell valittavat kirjoissaan tiedustelukoneiden huonoutta, vanhanaikaisuutta ja kömpelyyttä. Lisäksi he valittavat sitä, että tiedustelulentäjien sotapanosta ei arvostettu, ja että kaikki maine ja kunnia meni hävittäjälentäjille. Mikä on teidän näkemyksenne asiasta?
- No kyllä sitä jollakin tavalla tiesi, että hävittäjälentäjät olivat sotasankareita, ja että me teimme omia hommiamme tällä tavalla. En kyllä edes muista, että mistään sellaisesta olisi puhuttu omassa porukassa. Mutta täytyy sanoa, että kyllä esim. Hasse Wind ja Juutilainen olivat helvetin kovia kavereita - epävarma oli ryssällä olla, kun sattuivat pyrstön taakse.

Asuiko lentävä henkilöstö erillään muusta lentueesta/laivueesta?
- Ei, vaan asuivat samoissa kämpissä. Tai siis oli siinä sellainen järjestely, että oli niin sanottu upseeri- ja aliupseeripääty. Esimerkiksi Kilpasillassa oli rakennettu mukavat asunnot. Siellä oltiin samassa kämpässä.

Entä jos lentosotamies sattui tulemaan teidän kämppäänne, kuinka muodollista käytöstä tältä odotettiin?
- Ei minkäänlaista. Ei meillä sellaista ollut. Kaikki oli saman arvoisia. Sillä ei ollut väliä minkälainen nappi oli kaulassa. Kaikki olivat kavereita keskenään. Ei ollut herroittelua tai muuta vastaavaa mielestäni missään vaiheessa.

Lentolaivue 16:n miehiä seuraamassa vangin kuulustelua yhdessä laivueen komentajan majuri Risto Pajarin kanssa 29.7.1941. Kuulustelijana tähystäjä-vänrikki Mikko Harrela.

Jotakin oli kuitenkin merkitystä sillä kuinka kauan oli sotinut ja paljonko oli kokemusta?
- No jos arvostuksesta puhutaan, kun esim. täydennysmiehiä tuli, niin olihan se tietysti mukava, että arvostivat kokemusta.

Mitä mieltä olitte varusteistanne sota-aikaan?
- Olosuhteisiin nähden hyviä. Ei mitään valittamista, olisihan se ollut tyhmääkin valittaa.

Tuntematon tiedustelulentäjä (alikersantti) tutkii Gloster Gladiatorin (GL) edessä lentoon liittyviä dokumentteja.

Sellaista varustetta ei siis ollut, joka olisi ollut puutteellinen tai huono?
- Ei, sellaista en muista, eikä muistaakseni kukaan varusteista valittanut.

Joissakin valokuvissa ilmavoimien sotilailla on nahkatakkeja, oliko tämä sallittu viralliseksi asuksi?
- Päällysvaatteista ei ollut mitään ohjetta, kun arvomerkit näkyivät. Pitkät nahkatakit saattoivat olla niillä, joilla oli riittävästi varoja niiden ostamiseen.

Erosiko lentävän henkilöstön haalarit mekaanikkojen haalareista?
- Samanlaiset haalarit olivat.

Entä ruokapuoli, miten arvioitte sitä?
- Aika hyvin sitä sai syödäkseen, ei sitä muuten enää tässä oltaisi kertomassa. Taisi olla -42 kevättalvella, kun ei oikein kellään ollut paljon syötävää. Sitten syötiin vähemmän. Mutta sitä syötiin mitä eteensä sai.

Kenttien lähellä oli kuitenkin mahdollista kalastaa, jolla sai lisäruokaa?
- Kyllä, niin se oli. Siellä ravustettiin jne.

Ja taisi joskus olla hirven lihaankin?
- No hyvänen aika, kun vahingossa sattuivat eteen, niin tulihan sitä.
- Muistan kun olimme Viiksjärvellä, ja jostain syystä sattui huononemaan ruoka. Lentueenpäällikkö Pursiainen määräsi koneen lämpimäksi, hän lähtisi koelennolle. Niin hän sitten lähti, kierteli vähän aikaa ja teki yhtäkkiä syöksyn. Me siinä vähän ihmettelimme, että mitähän se oikein tekee. Pursiainen kun tuli takaisin, hän sanoi että siellä olisi hirven lihaa, käykää pois ne sieltä. Yhtä hirveä oli yrittänyt, mutta oli toinenkin sattunut eteen. Mutta tämä oli pakon sanelema juttu, nälkä teettää semmoista.

Onni Kuuluvaisen mukaan asemasodan aikana oli varsin tavallista ryypiskellä, oliko se todellakin niin yleistä kuin puhutaan?
- Kyllähän sitä totta kai viinan maussa pysyttiin, mutta mielikuvani on, ettei se mitenkään poikkeavaa ollut. Niin kuin normaali suomalainen siihen aikaan - siis miespuoleinen, naiset eivät silloin juoneet lainkaan, näin ymmärsin. En muista yhtään ns. perskänniläistä.

Ja tämä ei töitä haitannut?
- Ei, kertaakaan ei kukaan joutunut jäämään jostain pois sen takia että oli jotain ottanut. Työ oli kuitenkin aina huomioitu, että aina ollaan lähtökunnossa.

Tehtävä ei tule suoritettua, jos on huono olo tms., vai kuinka?
- Niin, kyllä sitä aika äkkiä saa kunnon huonoksi niillä hommilla. Mutta se tuntuu nykyään olevan probleema! Ei silloin tämmöistä ollut.
- Sehän oli tietysti suurta juhlaa, kun joku tuli lomalta. Muistan kun kerran, minä kun olen Savosta päin kotoisin, tulin lomilta kalakukon kanssa, joka painoi seitsemän kiloa. Sattui siihen sitten olemaan myös ruokaryypyt. Kyllä ne ihan hyvin ottivat vastaan.

Kuuluiko lentotekninen henkilöstö suoraan lentueisiin vai laivueeseen?
- Yleensä koko laivueeseen, ja sieltä oli sitten osoitettu kullekin lentueelle. Sellainen mielikuva minulla on. Mitään erityistä nimeä heidän yksiköllään ei ollut, puhuttiin vain mekaanikoista.

Teknistä henkilöstöä FK:n ympärillä. Edessä valokuvausosaston Emil "Emppu" Pitkänen, tason takana Tuttu Jänis.

Oliko tietyillä koneilla aina tietyt mekaanikot, vai oliko se sattumanvaraista?
- Sattumasta se oli kiinni.

Kuka (koneinsinööri/-tarkastaja vai huoltopäällikkö) oli mekaanikkojen esimies lentueessa/laivueessa?
- Konetarkastaja oli muistaakseni se päällimmäinen. Minulla on se mielikuva että nimenomaan konetarkastaja huolehti siitä teknisestä henkilökunnasta.

Oliko konetarkastaja upseeri?
- No muistaakseni sotilasmestari, tai jonkin sortin virkamies.

Miten lentueenpäälliköt valittiin vai oliko lentueenpäällikkönä aina automaattisesti kokenein, vanhin pilotti tai tähystäjä?
- Ei. Nimitys vain tuli, ja henkilö otti vastuun.

Tekin olitte lentueen varapäällikkö, vai kuinka?
- Niin, kun oli useita upseereja, niin joku oli aina varalla. Mutta ei se itse työtä mitenkään muuttanut.

Ja kukaan ei kyseenalaistanut tietyn upseerin valintaa lentueen päälliköksi?
- Ei, en muista sellaista tapahtuneen. Kuka siihen työhön tuli, niin tuli, ja sillä sipuli.

Ketkä henkilöt (asema) muodostivat laivueen esikunnan (laivueenkomentaja, tiedustelu-upseeri, huoltopäällikkö...)?
- En muista tarkasti, mutta mainitsemasi nimet tuntuvat luontevilta.

Paljonko esikunnan upseerivahvuus oli?
- En muista, mutta ei niitä siellä montaa ollut. Hyvin kuitenkin hommansa hoitivat. Mutta ei siellä mitään hierarkkista systeemiä ollut. Ne jotka siellä olivat paikalla kuuluivat porukkaan, ja heillä oli sitten erilaisia tehtäviä.

Lentolaivueeseen kuului esikuntakomppania, kertoisitteko siitä jotakin?
- Niin, kyllä siihen tavallisesti kuului esikuntakomppania. Siellä tehtiin ”hanttihommia”, jos näin voi sanoa. Koneitten kanssa eivät olleet ainakaan tekemisissä, vaan maatöissä. Muuta en siitä osaa sanoa, meidän tehtävä oli vain lentää.

Meillä on ollut suuri vaikeus selvittää mitä lentolaivueen 500-600 miestä oikein tekivät. Lentävän henkilökunnan ja mekaanikkojen tehtävät vain tiedetään.
- Niin, olihan ammusmiehet, asesepät ynnä muut. Aseasiatkin piti olla kunnossa.

Joka hommalle siis oma miehensä?
- Juuri näin.

Kuka (asema) oli laivueen varakomentaja (vanhin lentueenpäällikkö)?
- Kyllä kai siellä joku sitten otti vastuun. Mutta en muista, että olisi ollut mitään hierarkkista systeemiä. En osaa sanoa kuka se kulloinkin oli.

Oliko lentueella muuta "johtoa" (esikuntaa) kuin lentueenpäällikkö (lentueen varapäällikkö)?
- Ei, lentueen päällikkö vastasi lentueesta.

Ja hänelle tuli käsky laivueen esikunnasta?
- Kyllä, juuri näin.

Ja vaikka kaikki lentueet olisivat olleet Hirvaksessa, niin laivueen esikunta oli Solomannissa?
- Näin se oli, Solomannissa oli Laivue 16:n esikunta, ja Hirvaksessa oli lentue, jossa se käytännön työ tehtiin.

Millainen oli laivueen huolto-organisaatio?
- Täytyy myöntää etten osaa sanoa. Kaikki pelasi niin kuin pitikin, joten ei siihen kiinnittänyt huomiota. Oli vain se oma työ.

Palvelitte kahdessa lentolaivueessa, ja saitte siirron tykistön tulenjohtotehtäviin. Oliko lentolaivueiden organisaatiossa tai toiminnassa eroja?
- Ei ollenkaan. Se oli kylmästi komennus, ja niitä hommia tehtiin mitä käskettiin. Kuten jo sanoinkin, se komennus kesti kuukauden sijasta kuukautta vaille kaksi vuotta.

Voimme siis olettaa, että esimerkiksi Lentolaivueet 12 ja 16 olivat samanlaisia?
- Kyllä, minun käsitykseni mukaan juuri näin.

Tunsitte varmaankin melko hyvin Paavo Kahlan, millainen mies hän oli?
- Kyllähän minä Paavon tunsin, kämppäkaveri. Viereiseltä petiltä lähti viimeiselle lennolleen…
- Täytyy sanoa että kyllä oli järkähtämätön kaveri. Täytyy oikein kertoa: Marski kävi meillä Äänislinnassa tarkastuskierroksella. Meidätkin sitten pantiin tietysti riviin, ja Marski kulki tarkastamassa. Lentävä henkilökunta oli hieman eri paikassa siinä lähettyvillä. No Marski sitten pysähtyi juttelemaan, olikohan se nyt Heinrichsin kanssa. Yhtäkkiä Heinrichs lähti tulemaan meille päin, ja Kahlan Paavolle se sanoi: ”tulkaapas luutnantti tänne”. Vei sitten Paavon sinne Marskin luo. Kun Paavo sitten tuli sieltä takaisin, niin kyselimme että mitä se Marski nyt sitten oikein kysyi. Paavo siihen että ”perkele kun oli utelias mies!”
- Saattaa kuulostaa vähän koomiselta, mutta näin se meni! Kyllä Paavo oli järkähtämätön soturi. Tämä tapaus mielestäni osoittaa mikä hän oli miehiään. Kyllä hän teki työnsä. Mutta niin vaan meni sekin mies…

Paavo Elias Kahla (1918-1944). Mannerheim-ristin ritari nro 54 päivämäärällä 26.4.1942.

Hän kaatui siis viimeisenä, ja Lapin sodassa.
- Kyllä.

Palvelitte kahdessa lentolaivueessa, kuka oli paras esimiehenne?
- En tiedä, en osaa sanoa.

Sama kääntäen: oliko huonoja esimiehiä?
- Ei, ei ollut. Mehän olimme kaikki kavereita, ja yksi sai sitten vastata koko puulaakista. Ei meillä mitään herra ja herra -meininkiä ollut.

Oliko tämä mielestänne nimenomaan Ilmavoimille tyypillistä?
- Kyllä, se on käsitykseni. Maajoukoissa oli käskysuhteet yms. Meillä oli työsuhteet, ja sillä sipuli.

Herättikö Saksan tappio Stalingradissa mitään huolta?
- Ei siinä vaiheessa, meidän tehtävä oli tehdä sitä omaa työtämme - ei siinä valtioiden välisiä asioita tullut mietittyä.

Vuonna 1943 Suomen liittolaisella Saksalla alkoi mennä huonosti. Vaikuttiko se teidän mielialaan jollain lailla?
- Ei, en muista, että siitä olisi edes keskusteltu.

Saitteko kuitenkin uutisia rintamalle?
- En muista, että niitä olisi mistään tullut.

Asemasota tuntui kestävän ja kestävän, eikä sodalle näkynyt loppua. Missä vaiheessa aavistitte, että sodan loppuajat ovat käsillä?
- No siinä vaiheessa, kun Kannakselta lähdettiin tulemaan pois silloin -44, kun se Neuvostoliiton voimakas suurhyökkäys alkoi. Silloin tuli tunne, että meistä tehdään lihakasa, ja sillä sipuli.

Tuliko 9.6.1944 alkanut suurhyökkäys yllätyksenä?
- No en tiedä tuliko se yllätyksenä, mutta se voima tuli: kun taivas oli täynnä koneita… se oli jotakin julmaa… ei sitä voinut oikein edes ymmärtää, että tuonne pitäisi vielä sekaan mennä!
- Kyllä sen vain sanon, että minun kohdalla oli onni, että vielä tuli käsky siirtyä Itä-Karjalaan. Pitääkin vielä kertoa, että kun tulin Immolaan, niin minulla piti olla kone, jolla lentäisin Äänislinnaan. Mutta kuinka ollakaan se kone oli mennyt, ja minä onneton jouduin viimeisellä junalla menemään Äänislinnaan, ja sieltä sitten Solomanninniemelle ilmoittautumaan omaan porukkaan. Sen verran on jäänyt hampaan koloon, että katkeralla mielellä matkustin, kun ei ketään muuta ollut koko vaunussa, ja muiden suunta oli toiseen suuntaan!

Mitkä tuntemukset olivat kun aselepo julistettiin?
- Kiire siviiliin, kiire siviiliin, ei muita tuntemuksia. Äkkiä jatkamaan elämää siviilissä. Minä kun silloin heinäkuussa -44 haavoituin, olin pari viikkoa aika huonossa kunnossa - kuumetta oli niin ettei kahteen viikkoon laskenut alle 40 asteen. Siitä kun sitten selvisin niin kerkesin siinä vielä Lappiin, Kemiin, ja yhden sotalennon kerkesin tehdä. Siitä pääsin sitten siviiliin.

Taistelitte siis entistä liittolaista Saksaa vastaan, oliko se jotenkin erilaista kuin venäläisiä vastaan?
- Heh heh, no onneksi se oli vain sellainen reissu, ettei siinä kummia tapahtunut. En tiedä ampuivatko saksalaiset vai suomalaiset, kun Torniojokivarrella, Kolarissa asti kävin Kemistä tiedustelulennolla. Joku siellä ampui.

Ei tullut kuitenkaan mietittyä, että minkähän takia tässä nyt saksalaisia ruvetaan hätyyttämään?
- Ei tullut mietittyä, sen verran kiire oli lähteä kotiin.

Kuvailisitteko FK:ssa käytettyä kameraa, ja kuvaustoimintaa?
- Kamera oli kiinteästi paikallaan, ja otettiin irti vain huoltoa varten. Joku toi aina kasetin, ja tähtäri tarkisti, onko kaikki kunnossa. Kamerassa oli 30 cm tai 70 cm polttoväli. Laidan yli otettiin kuvia viistokameralla. 1:10 000 karttoja pyrittiin tekemään. Filmit toimitettiin paikkojen välillä autolla. Paitsi jos sinne päin oli asiaa koneella muutenkin, niin sitten sillä.